Äitejä ja eläimiä

Pyysin Anu Silfverbergin novellikokoelman He eivät olleet eläimiä lahjaksi joskus vuosia sitten. Silfverberg on mm. Nyt-liitteen toimittaja ja tunnetaan vegaanina ja eläinten oikeuksien puolustajana.

Ensin novellikokoelma ei iskenyt yhtään – se muistutti minua siitä, miksi yleensä en pidä novellikokoelmista ja kirjoitan novelleja enemmän kuin luen niitä. Esimerkiksi vanhempien jäämistön perkaamisesta kertova Raija Orava tuntui tarinalta, joka on kerrottu liian monta kertaa. Matkan varrella kirja kuitenkin reilusti parani, tai sitten vain pääsin sisään tyyliin.

He eivät olleet eläimiä -kansi

Silfverbergin tyyli on novelleille tyypillinen. Tarinat ovat pieniä, arkisia ja perustuvat enemmän tunnelmaan ja sen muutoksiin kuin suuriin draamaattisiin tapahtumiin. Niissä havainnoidaan paljon ja kuvaillaan hetkittäin melkein runonomaisesti.

Eläimiäkin yleisempi aihe on perhe, lapsena ja vanhempana oleminen. Yllättäen nämä iskivät tähän vapaaehtoisesti lapsettomaan eläinihmiseen jopa paremmin kuin eläinaiheet, esimerkiksi tarina, jossa vanhempi suuttuu lapselleen hirveästi aivan turhaan. Yleensä pidän absurdista, mutta tällaiset yleisinhimilliset aiheet toimivat minulle paremmin kuin vaikkapa absurdihko novelli, jossa raskaana oleva nainen eläytyy tiineen tehotuotantoemakon rooliin.

Eli lukukokemus oli lopulta enimmäkseen hyvä, mutta eniten mietityttämään jäi, että oliko novelleissa oikeasti merkittävää “laatueroa”, oliko ne jotenkin muuten järjestetty niin, että loppua kohden ne iskivät tyyliltään ja aiheiltaan enemmän, vai oliko kyse vain imeytymisestä mukaan vähitellen.

Kannen on muuten suunnitellut Satu Kontinen, joka teki myös Sisimmäisen kannen, vaikka näillä ei hirveästi minusta olekaan muuta yhteistä kuin vaaleansininen väri ja eläinaihe.

Pinkki maanantai

Olin kahtena viime vuonna yrittänyt päästä Tilburgin Roze Maandag -tapahtumaan, mutta toissa vuonna oli luvattu 37C astetta ja täysaurinkoista, viime vuonna taas kaatosadetta. Tänä vuonna vihdoin lykästi, vaikka sää olikin ennustetta huonompi.

Tilburg on Hollannin kuudenneksi suurin kaupunki melko etelässä, lähellä Belgian rajaa. Siellä on joka heinäkuussa tivoli, joka täyttää tänä vuonna 445 vuotta(!). Kyseessä ei ole ihan mikä tahansa tivoli, vaan siihen kuuluu satoja laitteita ja kojuja, jotka vievät kilometrikaupalla tilaa. Monia laitteita on kaksi tai kolmekin, esimerkiksi useampi Breakdance. Kaikki tämä aivan kaupungin ydinkeskustassa.

Roze Maandag eli pinkki maanantai on tivolissa jo 25 vuotta järjestetty GLBT-tapahtuma, jonne saapuu parhaimmillaan jopa 300 000 ihmistä. Edeltävänä päivänä muuten järjestetään nykyisin autisteille tarkoitettu tivolitapahtuma, jossa mm. musiikki ja muu möly on hiljempaa ja vähemmän vilkkuvaloja sun muuta, sekä tietysti muita autisteja seurana.

Roze Maandag

Tykkään kovasti pride-kulkueista, mutta en ole sellaiseen päässyt täällä enkä Suomessa 2009 jälkeen (2010 näimme kyllä jämät Antwerpenin pridestä). Siksi halusin siis Roze Maandagiin, vaikka se ei pride olekaan. Kyseessä on ennen kaikkea bileet. Ja hollantilaiset rakastavat bilettämistä. (Joka ei siis ole sama kuin dokaaminen, toim. huom.)

Tilburgin kaupunki tulvi pinkkejä ilmapalloja, joilla koristettiin niin baarit kuin kummitusjunatkin. Tapahtumaan johdatti vaaleanpunainen matto. Kahviloiden terassien omenapiirakoillekin pursotettiin pinkkiä kermavaahtoa. Keskustassa on ravintola- ja baarikatuja toisensa jälkeen, kaikki tietysti menossa mukana spesiaalidrinkkeineen, DJ:ineen ja muineen.

Ehkä puolet ihmisistä oli pukeutunut pinkkiin pukukoodin mukaan, vaikka eivät olisi varsinaisesti olleet mukana tapahtumassa. Näin eräällä tummaihoisella miehellä jopa pinkin fetsin. Eräs firma jakoi ilmaiseksi pinkkejä kruunuja teksteillä Gay ja Queen, niihin sonnustautuivat usein kokonaiset perheet. Tietysti näkyi myös paljon upeita drag queenejä ja kingejä ja erilaisia kinky-asuja. Eri kansallisuuksia näkyi tosi paljon.

Ihmiset näyttivät iloisilta ja onnellisilta. Baaritiskien takanakin bailattiin, kun pääteltasta pamahti Euphoria soimaan.

Tivoli oli aivan käsittämättömän iso, enkä edes nähnyt siitä kuin ehkä kaksi kolmasosaa (loput oli radan toisella puolella). Kaikki mahdolliset kieputtimet, karusellit, kuukävelyt, vekkulat ja muut, oli jopa koju jossa esiteltiin miniatyyritivolia. En meinannut löytää tivolista pois ollenkaan!

Ehkä se ei ole tarkoituskaan.

Kaikkien alojen asiantuntijat vauhdissa

Olen kirjoittanut blogissa melko paljon ableismista eli vammaisten syrjinnästä ja aivan erityisesti cripspiraatiosta. Eräs tärkeä ableismin väline on kuitenkin ablesplainingiksi ristitty asia.

Sana on vähän hankala, eikä sillä ole oikein suomenkielistä käännöstä. Kyseessä on sama ilmiö kuin mansplaining, jossa miehet selittävät naisille ihan vain hienoisen alentuvasti asioita, joita nämä naisina eivät voi itse missään nimessä tajuta, silloinkin kun nainen on alan asiantuntija ja mies ei. Puhutaan myös esimerkiksi whitesplainingista ja cissplainingista.

Ablesplaining on sitä, kun vammaton ihminen (tai eri tavalla vammainen) selittää vammaiselle, miten tämän keho toimii, miten tämän vamma tai sairaus vaikuttaa tämän elämään, mistä se johtuu ja miten sitä kuuluu hoitaa – ja pahimmillaan, että onko sitä oikeasti olemassa. Ablesplainaaja näkee kilometrin päästä, onko invaparkkeeraaja oikeasti vammainen, onko joku oikeasti autisti ja tarvitseeko pyörätuolin käyttäjä tuoliaan vain siksi, että on lihava.

‘splainaaja tietää myös, miten ableistisiin vitseihin, cripspiraatioon ja muuun syrjintään pitää suhtautua. Tai siis eihän mitään sellaista edes ole olemassa.

Kaikki vammaiset tai pitkäaikaissairaat eivät tiedä kaikkea maailmassa olevaa tietoa omasta sairaudestaan, mutta kaikki tuntevat oman kehonsa. Jos lääketieteellinen teos ei tunne pahoinvointia MS-taudin oireena, siitä ei voi vetää sitä johtopäätöstä, että kenelläkään ei sitä ole. Punajuuriallergia on harvinainen, mutta ei sekään tarkoita, ettei kukaan siitä kärsi.

Faktatietoakin kyllä sairailla ja vammaisilla tuppaa olemaan paljon enemmän kuin sillä satunnaisella tyypillä, joka luki yhden artikkelin Iltalehdestä/Wikipediasta/Magneettimediasta ja on nyt ekspertti. Näitä kaikkien alojen asiantuntijoita piisaa, eräskin kommentoi jatkuvasti toista blogiani ja onnistuu olemaan aina pihalla kommentoimistaan asioista. Myös CFS-foorumillani on ollut viime aikoina ‘splainaus-ongelmaa, mikä on tietysti erityisen ironista.

Osa ablesplainaajista on uskonnollisesti tai aatteellisesti (esim. vaihtoehtolääketiede) motivoituneita. Toisilla tuntuu vain olevan pakonomainen tarve sanoa oma mielipiteensä ihan kaikkiin maailman asioihin, oli sille tarvetta tai ei. Ablesplainaajan mielestä koska olet vammainen, et voi tietää mistään mitään, tai ehkä jopa huijaat koko asiasta. Ja ableismiahan nyt ei ole olemassa ollenkaan.

Ablesplaining on monille vammaisille kaikkein rasittavin, turhauttavin ja nöyryyttävin ableismin muoto. Yhteiskunnan näkökulmasta me olemme jo epästandardeja – ja sitten saamme vielä jatkuvasti kuulla olevamme väärällä tavalla epästandardeja. Sana voi olla uusi ja vieras, mutta ilmiö on tuhansia vuosia vanha ja me törmäämme siihen päivittäin.

Afrikan haamuja

Game Control on viides lukemani Lionel Shriverin romaani. Siinä on paljon samaa ja tuttua – vakiintuneen parisuhteen angsteja, pitkiä keskusteluja, detaljivyörytystä, mutta selvää omanlaisuuttakin. Se sijoittuu Yhdysvaltojen sijaan Afrikkaan ja siinä on taustalla selvä jännäriviba, siinä missä Shriverin kirjoissa tapahtumat kiinnostavat yleensä eniten siksi, että ne vaikuttavat näihin hyvin tutuiksi tulleisiin tyyppeihin.

Game Control -kansi

1980-luvulle sijoittuvan kirjan aiheena on väestönkasvu ja sen hillitseminen, ei varmasti tyypillisin aihe romaanille. Päähenkilö Eleanor Merritt yrittää vähentää väestönkasvua Afrikassa seksivalistuksella yms, mutta kovin kummoisia tuloksia hän ei saa aikaan. Sitten hän rakastuu Calvin Piperiin, melkein psykopaattiseen tutkijaan, jolla on tavoitteena rajoittaa väestönkasvua vähän ronskimmin konstein. Miesystävänä hän on täysin kelvoton.

Piperiä ei voi muuttaa, sen sijaan Eleanor alkaa muuttua itse. Elämä Calvinin rinnalla tuntuu usein surrealistiselta elokuvalta ja Calvinin menneisyyden haamut – kirjaimellisesti – tuovat siihen oman lisänsä. Shriverin useimmista romaaneista poiketen tässä tosiaan on “yliluonnollista” eli eräs henkilöistä on kuollut, mutta muuten hyperrationaalinen Calvin uskoo vahvasti hänen läsnäoloonsa.

Monien Shriverin romaanien tavoin tätä luki tipottain, välillä ahmi ja sitten piti taukoa. Aihe on raskas, mutta käsittely tuntui hieman kevyemmältä (tyylillisesti, kuvailu

Uusi harrastus

Uusi harrastukseni on uinti, olen kovasti tykästynyt siihen. Moni voi ihmetellä, että miten vakavasti sairas muka pystyy uimaan, mutta (kiitos LDN:n) fyysinen kuntoni on paljon parempi kuin muu toimintakykyni. Pystyn uimaan kunnolla vain normaalia lämpimämmässä altaassa, mutta niitä onneksi löytyy kaikista kolmesta lähimmästä hallista. Hallille pääseminen on se haastavin osuus.

En minä toki paljoa pysty uimaan, tällä hetkellä yhteen menoon 25 metriä, mutta määrä ja vauhti kuitenkin kasvaa. Pienten spurttien uiminen on periaatteessa intervalliharjoittelua, joka on erityisen tehokasta. Normaalisti CFS-potilas ei pysty kasvattamaan fyysistä kuntoaan tai lihaskuntoaan, mutta testosteroni ja kasvuhormoni auttavat toki lihaskunnon parantamisessa. Hengitysvaikeuksista tuskin pääsen eroon.

Bromelaiini on tietysti se paras “doping”, sen ansiosta minun ei edes alussa tarvinnut kärsiä kipeistä lihaksista seuraavana päivänä.

CFS:ssähän liikunta on yleensä tosi huono juttu, jopa hengenvaarallinen, mutta LDN on poistanut minulta rasituksen jälkeiset ongelmat lähes kokonaan. Minulla pääongelma on vaikea hypoglykemia – ja siihen liikunta nimenomaan auttaa, ei aina mutta usein. Kerrankin menin hallille kovassa nälässä, johon tavanomaiseen tapaan syöminen ei auttanut. Ei montaa minuuttia tarvinnut uida, kun nälkä jo helpotti.

Liikunta on rentouttavaa, sen huomasi etenkin kun kamppailin burnoutin kanssa. Periaatteessa voisi kuvitella, että altaassa lilliessä juuri ikävät ajatukset ja stressi valtaavat pään toisin kuin johonkin keskittyessä henkisesti, mutta käytännössä se ei ainakaan minulla mene näin.

Uimahalli on terveiden, tavallisten ihmisten maailma. On mukava päästä välillä osallistumaan siihen, vaikka se tarkoittaakin usein kilpaa kirkuvia ja läiskytyskilpailuita harrastavia lapsia, jotka ottavat porealtaaseenkin sen heppauimarenkaan mukaan. Minulla on ollut kodin ulkopuolella oleva harrastus varmaan viimeksi 20 vuotta sitten.

Uintireissuilla pääsee myös yllättävän hyvin harjoittelemaan kieltä. En nyt meinaa, että siellä tulisi kovasti pulistua (paitsi silloin kun joutuu väittelemään vaksin kanssa, joka on sekoittanut aukioloajat…), mutta yleensä en pääse käyttämään kieltä juuri kuin kaupassa ja ravintolassa ja onhan tuolla aika eri sanasto.

Harmi, että joudun käymään yksin. Minulla on vain yksi kaveri, joka ei ole päivätöissä, asuu siedettävän matkan päässä ja olisi voinut innostua asiasta, mutta hänkin lopulta mietittyään kieltäytyi.

Onneksi minulla on rautainen motivaatio. Tai ainakin niin kauan kuin ilmat ovat kohtuulliset.

Saa nähdä mitä sitten käy kun sataa kaatamalla. Loma-aikojen ulkopuolella hallille kun ei tuosta vain mennäkään, lähimmälle ja kivoimmalle hallille voi mennä vain ke ja pe iltapäivällä, parhaiden yhteyksien päässä olevalle hallille taas arkisin vain ma kello 12-13(!). Loppuajan kun lämpimässä altaassa polskivat perheet, raskaana olevat, vanhukset, vaikeavammaiset, nudistit sun muut.

Ja Suomen-reissulla on turha haaveillakaan uimisesta, kesällä kun uimahalleihin ei ole ollenkaan asiaa.

Novellipläjäys

Tosiaan minulta on viime aikoina ilmestynyt kolmekin tekstiä, joista kaksi on cripficiä. Eroottinen cripfic-scifinovelli Ihon kieltä näki päivänvalon hiljattain Ursula-lehdessä, joka toistaiseksi ainakin on viimeinen Ursula. Ehdin julkaista siinä yhteensä neljä novellia, joista oma suosikkini on kaikkein ensimmäinen Maun mukaan (Ursula 1/2013).

Käänsin Rautakeuhko-vaihtoehtohistoriatarinani englanniksi ja se ilmestyi Usva International -lehdessä. Tämä taitaakin olla ensimmäinen englanninkielinen julkaisuni yli neljään vuoteen, jotain raapaleita ja 55-sanaisia saattaa välissä olla ollut. En ole useaan vuoteen kirjoittanut edes pitkää novellia englanniksi, siinä missä aiemmin novellini olivat yleensä englanninkielisiä. Leffakäsis toki oli englanniksi.

Nämä kaksi edellämainittua ovat siis ilmaisia sähköisessä muodossa.

Vuosia sitten kirjoittamani Affection-raapale julkaistiin nyt raapalepostikorttina. Kuinka siistiä päästä postikorttiin! Kortteja myytiin Archipelaconissa ja tulossa on esim. Helsingin kirjamessuille, jos niitä on yhä jäljellä. Varmaan myös Osuuskumman verkkokauppaan.

Seuraava julkaisu onkin sitten syyskuussa.

Vielä kun saisi joskus lukijoilta palautetta myös novelleista…

Kaamea yhteisöllisyys uhkaa suomalaista kulttuuria

Hesarissa oli mielenkiintoinen juttu yhteisöllisyysaktivisti Pauliina Seppälästä, joka on mm. Mesenaatin, Siivouspäivän ja Nappi Naapurin takana. Hän kaipaisi Suomeen lisää keskieurooppalaista yhteisöllisyyttä.

Yhteisöllisyys on yksi niistä asioista, joista eniten pidän Hollannissa, varsinkin kun freenä työskentelen kotoa käsin. Ihmisiä moikataan, tuntemattoman kivoja vaatteita voi kommentoida ja ruokaostoksista jutustellaa niin muiden kaupassakävijöiden kuin kassankin kanssa.

Tunnen suurinpiirtein kolmet lähimmät naapurini ja yksille olen vienyt vastaleivottuja korvapuustejakin. Hammaslääkärini ja hänen vastaanottotyöntekijänsä tervehtivät aina iloisesti etunimellä ja hammaslääkäri kysyy, milloin olen taas menossa Suomeen – hän itse tykkää lomailla Marokossa. Posteljooni antaa autostaan minulle osoitetun paketin, jos huomaa minut kadulla.

Hiljattain olin metrovaunussa, missä melkeinpä koko vaunu tuntui keskustelevan keskenään. Eräskin mies mietti, että onkohan hän oikeassa metrossa, johon tuntematon sanoi, että ei, sinun pitäisi olla metrossa 49. (Metron linjanumerot ovat 50-53.) Vitsi vitsi, hän lisäsi hetken päästä ja sitä naurettiin kunnolla. (Juu, tämä edustaa perinteistä hollantilaista huumorintajua.)

Kyse ei ole smalltalkista, jostain väkisin väännetystä. Kyse on siitä, että ihminen on laumaeläin. Monista meistä on kiva, kun saa rupatella ja jakaa kokemuksia muiden kanssa, vaikka vähän tuntemattomampienkin. Kokea kuuluvansa porukkaan.

Eikä kyse ole vain pinnallisista väleistä, vaan hollantilaiset tuntuvat myös empaattisemmilta ja avuliaammilta. Porukkaan kuulumisesta on myös monenlaista hyötyä. Kun naapuri kastelee kukat kun on matkoilla, vaiva on pieni ja apu suuri.

Toissapäivänä luin lehdestä aamukuudelta alkaneista aamureiveistä Amsterdamissa. Eräs osallistujista oli 67-vuotias mies, joka osallistui koska halusi uusia kavereita. Jutusta ei selvinnyt saiko hän niitä, mutta uskoisin näin.

Usein sanotaan, että keskieurooppalainen meininki ei sovi Suomeen, koska suomalainen kulttuuri on erilainen. Toki kulttuurit ovat erilaisia, mutta osaksi kyse on vain tottumuksista eikä perustavanlaatuisista eroista. Tottumuksia voi muuttaa.

Lumisotaa

Esimerkiksi Ravintolapäivä on sopinut Suomeen erittäin hyvin, käsittääkseni myös Siivouspäivä. Internet on muuttanut Suomen paljon yhteisöllisemmäksi, vaikka sen kuinka kuvitellaan tekevän ihmisistä vähemmän sosiaalisia. Kuinka moni olisi ennen liittynyt “mammakerhoon”, muuten kuin muutaman hiekkalaatikon vieressä istuvan kanssa. Nyt netissä liitytään monenlaisiin yhteisöihin ja usein myös tavataan livenä.

Kun asuin Helsingin Vallilassa, naapurini nuoret miehet tulivat kerran lainaamaan minulta ruokia, muistaakseni pippuria ja jauhoja. Olin innoissani: naapurit lainaavat ruokaa! Ihan kuin kirjoissa! Suppilovahverokeiton valmistuttua he kutsuivat minut pihalle syömään. Loistavaa.

Hesarin jutussa tulee esiin myös se, että ihmisen ei tarvitse olla ekstrovertti tai yltiösosiaalinen pitääkseen yhteisöllisyydestä. Melkeinpä päinvastoin: se sopii erityisen hyvin siihen, että saa jotain sosiaalista kontaktia, vaikka ei riittäisikään voimia tai nappausta vaikkapa tavata kaveria tai soittaa tälle.

Uskon, että yhteisöllisyys on yksi syy, ei tietysti ainoa, siihen että itsemurhaluvut täällä ovat puolet siitä mitä Suomessa. Toki yhteiskunta yrittää muutenkin vähentää yksinäisyyttä, mm. tarjoamalla vanhuksille sähköskoottereita. Koska yksinäisyys ihan oikeasti voi tappaa. Silloinkin, vaikka se olisi valinta.

Artikkelin kommenteista:

Ei onnistu tässä kurjassa ilmanalassa. Jos saisimme yhdessä yössä italialaisten sään, me olisimme kohta tuollaisia.” Amsterdamissa sataa keskimäärin yli 200 päivänä vuodessa ja aurinkotuntejakin on vähemmän kuin Suomessa.

Suomessa on ollut ennen paljonkin yhteisöllisyyttä, mutta maan rikastuessa se on vähentynyt. Näin on käynyt muissakin länsimaissa.” Niin, no, Alankomaissahan on monilla mittareilla yksi maailman korkeimpia elintasoja, joissain selvästi Suomeakin korkeampi. Täällä on myös esimerkiksi suuri vammaisten asuntola maan kalleimmalla asuntoalueella, jonka katsotaan nostavan asuntojen arvoa, koska se tuo paikkaan elämää ja kulttuuria.

Mitähän muita perusteluita ihmiset vielä keksivät, jotta voidaan vastustaa tätä kauheaa yhteisöllisyyttä?

Kuvassa lumisotaa tykkilumella Amsterdamin Spui-aukiolla loppuvuodesta 2010, mukana oli paljon vanhuksia, jotka olivat kunnon taistelumilelellä.

Giikkiraamattu romaanin muodossa

Ready Player One on bestsellerscifiromaani, jota etenkin nörttipiireissä on kehuttu maasta taivaisiin. Se on miellyttänyt myös monia sellaisia ihmisiä, jotka eivät yleensä lue kaunokirjallisuutta. Ihmekö tuo. Siinä on tuttu ympäristö, mutta se on myös – paitsi pelimäinen – myös erittäin elokuvamainen. Elokuvaoikeudetkin myytiin jo kauan ennen itse kirjan julkaisua.

James Halliday on maailman tunnetuin pelimoguli. Hän oli luomassa OASIS-simulaatiota, joka alun perin oli lähinnä MMORG (vähän niinkuin World of Warcraft), mutta sittemmin on muuttunut yleismaailmalliseksi virtuaalitodellisuudeksi. OASIS on vähän niin kuin universumin kokoinen Sims, jossa voi tehdä ihan mitä vain, myös taistella.

Halliday jätti kuollessaan testamentin jossa luvattiin hänen koko tähtitieteellinen omaisuutensa sekä OASIS:in hallinnan sille, joka löytäisi OASIS-maailmasta “easter eggin” (peleissä ja muissa tietokoneohjelmissa olevia salaominaisuuksia). Avuksi etsintään hän jätti videon sekä kokonaisen päiväkirjan täynnä vihjeitä.

Vuonna 2044 munaa on etsitty jo vuosia ja etsintään perehtyneet egg hunterit eli gunterit (suomeksi ilmeisesti munastajat) opettelevat kaiken vanhoista videopeleistä ja 1980-luvun popkulttuurista. Niissä nimittäin piilee ratkaisun avain ja niinpä tosi-gunterin on osattava pelata kaikkia retropelejä, kaikkien kulttileffojen repliikit ulkoa ja tietää kaikki mahdolliset triviat pelien bugeista ja lisäosista bändien yksityiskohtaiseen historiaan.

Ready Player One onkin siis melkoista giikkiyden intertekstuaalista ilotulitusta. Siinä esiintyy jokseenkin kaikki nörtti-ilmiöt ja monia, jotka eivät suoranaisesti liity nörttiyteen. Lukuisten tietokone- ja arcadepelien lisäksi kirjassa mainitaan esimerkiksi flippereitä, phreaking, hikikomorit, D&D, Star Wars, Blade Runner, Monty Python, Linnunradan käsikirja, Wil Wheaton, Bill Hicks, Bon Jovi, Pat Benatar, Rocky Horror Picture Show ja monia eri animeja.

Nethackista en yllätyksekseni löytänyt mainintoja ainakaan suoraan, mutta muutamia siinäkin esiintyviä asioita mainitaan. Demoscenestä tai vastaavista ei tainnut olla mitään (paitsi purkit?).

Ready Player One -kansi

Kirjan päähenkilö Wade Watts on köyhä, koulukiusattu ja inhottavien sukulaisten luona asuva poika, joka on tietenkin loputtoman fiksu ja kekseliäs, vaikka tosielämässä kukaan ei sitä arvostakaan. Hän on huippuhyvä useimmissa peleissä ja osaa hakkeroida melkein mitä tahansa. Stereotyyppinen underdog: maailma potkii päähän, mutta älyllään ja MacGyver-taidoillaan hän nousee silti menestykseen. (Tietysti välillä hän on tosi tyhmä ja naiivi.) Luonnollisesti hän on myös aina hyvin reilu.

Lisäksi Wadella käy, jopa genrekirjan päähenkilöksi, uskomattoman hyvä tuuri. Hän tekee epätoivoisia ratkaisuja ja hänelle on monta kertaa käymässä lähes väistämättömästi huonosti, mutta hän selviytyy lähes yliluonnollisella tuurilla. Tämä oli yksi esimerkki leffamaisuudesta ja meni kyllä ylitse. Toisaalta useita kertoja Wade tekee jotain, missä olettaa, että nyt seuraa vastoinkäymisiä, mutta ei seuraakaan. Käviköhän hänellä koskaan huono tuuri, paitsi vanhempiensa suhteen?

En nyt muista sitä termiä tai ilmausta mitä on käytetty siitä, että juoni ei tunnu soljuvan “orgaanisesti” vaan kaikki tapahtuu juuri niin, kuten kirjailija on parhaaksi nähnyt, tässä tapauksessa huolella laskelmoinut.

Kirjassa oli muutakin epäuskottavaa. Halliwayn pääsiäismunaa etsitään monien eri puzzlejen avustuksella, joista useimmat ovat muutaman rivin arvoituksellisia riimirunoja. Ensimmäinen arvoitus on varsin helppo, mutta silti gunterit – mukaan lukien useita klaaneja sekä dystopiascifille tyypillinen epäinhimillinen pahisfirma, jolla on lähes loputtomasti resursseja – pohtivat sitä vuosia, kunnes Wade yhtenä päivänä saa ahaaelämyksen, minusta epäuskottavan tuntuisesti, lähes samanaikaisesti kuin hänen suuresti ihailemansa tyyppi.

En pysty uskomaan, että tämän arvoituksen selvittämiseen olisi mennyt vuosia, kun kuitenkin vaikeampia arvoituksia kirjassa ratkotaan minuuteissa, tunneissa tai parissa päivässä. Muitakin esimerkkejä olisi, mutta ne spoilaavat liikaa.

Voi tietysti ajatella, että kirja on niin intertekstuaalinen, että kaikki ylivedetty tai muuten omituinen juonessa on parodiaa jostakin, mutta se on minusta vähän hassu selitys.

Joka tapauksessa Ready Player One on kiehtovaa, ahmittavan jännittävää luettavaa. Sellaista, jota alkaa helposti skipata silmillään eteenpäin – ei siksi että se olisi tylsää, vaan koska ei millään malttaisi odottaa, että mitä tapahtuu, vaikka kirjan varsinainen loppu onkin selvä. Se ei voisi loppua muuten.

Sinänsä simulaatioon sijoittuva kirja on mielenkiintoinen konsepti. Se pujahtaa johonkin scifin ja fantasian väliin: fantasiassa voi tapahtua mitä vain koska taikuus, scifissä voi tapahtua mitä vain koska tiede. OASISissa on molemmat. On teleportteja, lentäviä autoja (jotka voi loitsulla kutistaa taskuun meneviksi), mecharobotteja ja +5 Vorpal Bladeja.

Ihmisoikeudet valuvat valtavirtaan

Pääsin osallistumaan Amsterdam Prideen 2009 (kuvalinkki), sen jälkeen ei ole aikataulullisista syistä onnistunut. Tapahtuma on upea ja valtavan suuri, katsojia on jopa puoli miljoonaa ja ihmiset kiipeävät ties mihin lyhtypylväisiin nähdäkseen paremmin.

Drag queen -olympialaiset

Isoissa tapahtumissa on toki kääntöpuolensa, mutta ne luovat myös yhteisöllisyyttä: kaikki ovat mukana Pridessä. Kaupunki liputti sateenkaarilipuin ja pormestari avasi drag queen -olympialaiset.

Muutama vuosi myöhemmin Amsterdamin kaupunki sateenkaariliputti protestina Venäjän HLBT-politiikalle Putinin Amsterdamin-vierailun aikana.

En olisi silloinkaan uskonut, että Valkoinen talo lähivuosina sateenkaarivalaistaisiin tasa-arvoisen avioliiton kunniaksi.

Suomenkin Tahdon-kampanjassa yllätti se, miten paljon siinä oli “koko kansa” mukana. Yritykset, järjestöt ja monet muut tahot.

The fruitiest   -mies

Seksuaalisesta tasavertaisuudesta ja tasa-arvoisesta avioliitosta on tullut useassakin maissa koko kansan asioita, jotka moni cisheterokin kokee sydämenasioikseen. Se on tietysti mahtavaa ja koskettavaa. Translakikin alkaa kiinnostaa yhä useampia, vaikka se onkin vielä kovin kaukana valtavirrasta.

Useimmilla meistä on HLBT-kavereita. Monille tällainen tuttavuus on ollut se, joka on auttanut ymmärtämään, että kyseessä on ihan normaali juttu ja että vaikkapa homosuhteet ovat täysin vastaavia kuin heterosuhteet. Nyt yhä useampi tajuaa saman polyamoriasta, kun tutustuu polyamorisesti eläviin ihmisiin, jotka hekin ovat ihan tavallisia ja sympaattisia tyyppejä.

Vammaisaktivismissa sama ei oikein toimi. Vammaisuus on outoa, vierasta ja tuntematonta. Sitä pidetään marginaalisena asiana, vaikka 1/6 tai 1/7 ihmisestä maailmassa on vammainen, suunnilleen yhtä moni kuin kuuluu seksuaalivähemmistöihin.

Moni sanoisi jopa, että heillä ei ole vammaisia kavereita. Syitä on monia:

Rakastunut pari

a) osa ei halua kaveroitua vammaisen kanssa, monesti siksi, että ei yksinkertaisesti edes näe tällaista vaihtoehtoa
b) vammaiset eivät aina pääse liikkumaan vapaasti – osa ei oikein pois kotoaankaan, toisia rajoittavat esteelliset tapahtumatilat yms, myös esim. kielimuuri (kuurot) voi rajoittaa
c) monet pitkäaikaissairaat salaavat sairautensa
d) moni ei hahmota tuttujaan vammaisiksi, vaikka nämä sitä olisivatkin, jos he eivät käytä pyörätuolia.

Vammaisaktivismi ei tietysti myöskään ole ikonista eikä liikuttavaa. Kellä ei tulisi tippa linssiin, kun 50 vuotta yhdessä ollut nais- tai miespari pääsee naimisiin?

Vammaisista löytyy toki liikkismatskua myös, mutta keskimäärin se on infantilisoivaa ja loukkaavaa, cripspiraatiota.

Kunpa saataisiin kaikki ihmisoikeudet valtavirtaan! Ja tietysti kaikkialla maailmassa – maailmassa on yhä paljon enemmän maita joissa homoseksuaalisuus on rikos kuin jossa samaa sukupuolta edustavat pääsevät naimisiin tai edes rekisteröimään parisuhteensa.

Kirjailijan kesäpuhteita

Tässä taas tilapäivityksiä kirjailijan elämästä.

Adeno

Scifiromaanista on saatu kustannustoimittajan kommentit ja nyt pitää editoida lisää. Päänvaivaa on tuottanut etenkin loppu. Hyvällä tuurilla romaani ilmestyy ensi keväänä, mutta mitään varmuutta asiasta ei ole.

Lastenkirjat

Ensimmäinen lastenkirjani Seeprakoiran seikkailut ilmestyi jokunen kuukausi sitten. Minulla on kaksi muuta lastenkirjaideaa, joista toista olen suhteellisen aktiivisesti käsitellyt mielessäni.

Ruokakirja

Ruokakirja viivästyy edelleen minusta riippumattomista syistä.

Ruokavaliokirja

Olen nyt työstänyt jotakuinkin täysipäiväisesti ruokavalioaiheista tietokirjaani, erittäin mielenkiintoista puuhaa. Olen oppinut valtavasti ja päässyt hyödyntämään tietämystäni myös läheisilleni. Kirja ehtisi minun puolestani syksyllä ulos, kuten oli kaavailtu, mutta valitettavasti minusta riippumattomista syistä siirtyy kevääseen.

Englanninkielinen lääketiedekirja

Lääketiedeaiheisesta kirjasta, johon kirjoitin yhden luvun, ei vieläkään ole tarkempaa tietoa, mikä on vähän turhauttavaa kun luku editoitiinkin jo lähes kaksi vuotta sitten.

Leffakässärit

Toxic Dreams on toista kertaa Nicholls-kilpailussa, tuloksia jatkoon pääsystä tai pääsemättömyydestä tulee elokuussa. Muita kässäreitä ei ole nyt suunnitella, vaikka tarkoitus olikin ensi vuonna osallistua Nichollsiin jollain uudella.

Näytelmät

Kirjoitin huhtikuussa ScriptFrenzyssä kaksi keskeneräistä näytelmää ideoista, joita olen pyöritellyt jo pitkään: tragikoominen monologinäytelmä ja absurdi komedia. En ole ehtinyt kumpaakaan editoida vielä yhtään. Monologin suhteen vaivaa, kun en tiedä pitäisikö sen olla yhden vai neljän ihmisen monologit. Komedia on vähän turhan all over the place ja liian vähän jännitettä. Jospa syksymmällä ehtisi taas miettiä näitäkin.

Raapaleet

Tänä vuonna minulta on ilmestynyt seitsemän raapaletta kolmessa eri Osuuskumman antologiassa. Uusin Kummalinnun munia 2/2015 -antologia sisältää raapaleet Keijutaikaa ja 19. 1. 3127. Myös seuraavassa 3/2015 lienee minulta pari raapaletta. Lisäksi kirjoittamani englanninkielinen raapale Affection julkaistaan pian postikorttina.

Muut novellit

Minulta pitäisi ilmestyä kuun loppuun mennessä kaksikin novellia, yksi suomeksi ja yksi englanniksi. Niistä lisää pian. Syksyllä julkaistaan kaksi novellia antologioissa, niitä pitää vielä jonkin verran editoida. Työn alla on ensimmäinen steampunknovellini, jota kasassa on jo yli 3 000 sanaa, eli se on jo kirjoittamistani suomenkielisistä novelleista pisin. Seuraavaksi pitäisi kirjoittaa novelli omaan antologiaani (jaiks).

Lehtijutut

Viherpihan kesäkuun numerossa ilmestyi minulta Amsterdamia käsittelevä juttu.