Runoja Hakaniemessä tänään

Helsinki Poetry Connection järjestää tänä iltana kevään viimeisen Poetry Jamin Café Mascotissa (Neljäs linja 2, Helsinki) alkaen kello 19. Mukana on musiikkia, räppiä ja tietenkin runoutta. Minäkin lausun tapahtuman open micissä runoja tulevalta Raskas vesi -kokoelmalta ja ehkä sen ulkopuoleltakin, arviolta joskus 21-22:30 välisenä aikana.

Tapahtuma on ilmainen, esteetön ja erinomaisen suositeltava.

Runokokoelma tulossa

Tapasin tänään uuden kustantajani ensimmäistä kertaa. Minulta ilmestyy ensi vuoden alussa esikoisrunokokoelma Raskas vesi. Nimensä mukaisesti se kertoo vedestä ja ydinvoimasta, muistakin jutuista kyllä.

Olen odottanut tätä niin kauan. Toki jos totta puhutaan, ennen viime vuotta kirjoitin runoja niin hirveän hidasta tahtia, ettei niistä olisi ollut kokoelmaksi. Reilu vuosi sitten runoja alkoi vain tulla ja tulla, ja niitä syntyi vuoden aikana reilusti yli sata. Raskas vesi sisältää niistä parhaat sekä jonkin verran vanhempia – vanhin on kirjoitettu kun olin vasta 18.

Tämän kunniaksi kirjoitin kasan irtonaisia rivejä seuraavan kokoelman tiedostoon. Olen taas siinä vaiheessa, että yksittäiset sanat ja rivit nousevat esiin, mutta niistä ei tahdo muodostua mitään kokonaista. No, eräs Raskaan vedenkin runo pysyi todella pitkään muutaman rivin tynkänä ja näytti jo siltä, että se ei koskaan valmistu, kunnes siitä tuli yksi kirjan ihan parhaita runoja.

Rauhallisuuden meri

Pitkästä aikaa taas runoja. Tänään 12.5. vietetään kansainvälistä CFS/ME-päivää ja sen myötä tämä runo on omistettu kaikille krooniseen väsymysoireyhtymään/myalgiseen enkefalomyeliittiin kuolleille.

Rauhallisuuden meri

joissain niistä hautajaisista
joihin en mennyt
arkut loppuivat kesken
ja oli vain kuoppia
ja sitten
lapiot loppuivat kesken
ja multa loppui kesken
ja ruumiit pinottiin kasoiksi
korttitalonhuojuviksi
ihmispyramideiksi
jokereita toisensa perään

turhaan sitä olisi virsiä veisattu
sidottu seppeleitä kuolleille
jos joku vielä elikin
se oli helppo ratkaista

epidemiologit naputtelivat papereita
koukeroisia abstrakteja
joista ei saanut selvää
luottamusvälit olivat liian suuria ja
kuihtuivat omaan mahdottomuuteensa
hukkuivat kahvitahrojen puolikuihin

Kaavoista valkokankaalle

Linda Aronsonin 21st Century Screenplay on elokuvankirjoituskirja, jonka löysin ihan vahingossa etsiessäni tietoa ei-lineaarisesta elokuvakäsikirjoittamisesta. Kirjoittaja oli kommentoinut erääseen blogitekstiin aiheesta, että hänen kirjansa käsittelee sitä. Hankin sen välittömästi.

Kirja käsittelee käsikirjoituksissa etenkin rakennetta ja draaman kaarta, jonkin verran myös henkilöiden rakentamista. Rakennetta voi hahmottaa hyvin erilaisilla tavoilla (viivoina, ympyröinä, portaina, kaarina jne), muutenkin kuin aristoteliaaninen kolme näytöstä tai Campbellin sankarin matka, mihin olen viime aikoina tykästynyt. Osa on yksinkertaisesti erilaisia visualisaatioita samasta perusideasta. Elokuva on näissä paljon formulaaisempi formaatti kuin romaani.

Ei-lineaarinen elokuvakerronta on voimakkaasti yleistynyt, mihin kirjan nimikin viittaa. Katsojat ovat myös harjaantuneempia ymmärtämään ei-lineaarista kerrontaa ja siksi “flashback-blureja”, värisävykoodausta sun muuta ei yleensä enää tarvitse.

Oli yllättävää havaita, että itse asiassa hyvinkin eri tavoin kaoottiset elokuvat kuten Memento, Girl On The Train ja 21 Grams on rakennettu tiettyjen kaavojen mukaan. Jo se kertoo, että kaavojen noudattaminen ei todellakaan tee elokuvasta kaavoihin kangistunutta.

21st Century Screenplay -kansi

Kaavoja on monia erilaisia, esimerkiksi kerrotaan erillisten ihmisten tarinat, saman porukan eri jäsenten tarinat, kerrotaan yksi tarina ei-lineaarisesti, kerrotaan useita vaihtoehtoisia versioita samoista tapahtumista.

Kirja on juuri sellainen kuin olin toivonut. Vaikka ei-lineaarinen kerronta ei ole sen koko aihe, siinä on aiheesta paljon enemmän kuin missään muussa lukemassani oppaassa. Siinä esitellään monta eri rakennetyyppiä ja niiden alatyyppejä, miten valitaan sopiva rakenne ja miten valinta perustellaan.

Usein rakenteen valintaan vaikuttaa se, millaisena päähenkilö halutaan esittää. Esimerkiksi eräs rakennetyyppi, joka kuulosti täydelliseltä tarinaani monestakin eri syystä, esittää päähenkilön kiehtovana outsiderinä, joka on hänelle tapahtuneiden asioiden summa. Saman rakenteen variaatio taas esittäisi päähenkilön kiehtovana outsiderinä, jota ei edes voi ymmärtää.

Mielenkiintoinen konsepti oli action line ja relationship line, jota en muista missään kymmenistä aiemmin lukemista kirjoitusoppaistani käsitellyn. Eli vaikka kyse olisi samasta tarinasta, siinä on kaksi eri tarinalinjaa. Elokuvissa kun yleensä halutaan fyysisiä tapahtumia myös (jonka taas jotkut voivat sekoittaa konfliktiin).

Lisäksi kirja käsittelee esimerkiksi ideointivaihetta, jonka neuvoja voi hyödyntää kaikessa luovassa kirjoittamisessa. Ensin tarvitaan “villiä ajattelua”, jotta saadaan hyviä ideoita, ja paljon. Sitten tarvitaan rationaalisempaa moodia, jotta saadaan karsittua jyvät akanoista. Sama ei koske vain perusideaa, vaan kaikkia tarinankäänteitä. Elokuvassa on erityisen tärkeää, että kaikki on jännittävää, muttei överiä.

Kirjassa on paljon käytännön esimerkkejä, miten jossain elokuvassa on toteutettu jokin asia toimivasti, miksi se toimii, miten siinä olisi helposti menty mönkään – ja usein myös siitä, miten jossain elokuvassa on mentykin pieleen juuri tässä aspektissa.

Kirjan rakenneopetus ei ehkä sinänsä sovellu kaanoniksi romaanikirjoittamiselle, mutta en näe, etteikö monia kaavoja voisi toteuttaa myös romaanissa – toki romaanissa voi käyttää monia muitakin formaatteja. Erilaisista näkemyksistä draaman kaaresta, aikatasoilla pomppimisesta ja tarinasta toiseen vaihtamisesta tuskin on mitään haittaa, vaikka ei haluaisi niitä preskriptiivisesti noudattaakaan.

Monet kirjan ajatukset auttoivat ymmärtämään myös aiempia tekstejäni. Olin esimerkiksi miettinyt, onko Häpeämättömän Enna kirjan antagonisti. 21st Century Screenwritingistä löysin konseptin mentor antagonist, joka voi sekoittua päähenkilöön, koska hänen vastavoimansa on yleensä tylsä päähenkilö. Mentor antagonist kuvataan aina ulkopuolelta ja jää mysteeriksi. Kuten Enna. (Joissain ei-lineaarisissa elokuvissa henkilö voi saman tarinan eri aikatasoilla olla protagonist tai mentor antagonist!)

Suosittelisin siis tätä kirjaa kaikille englannintaitoisille käsikirjoittajille tai sellaisiksi haluaville ja melkein kaikille muillekin fiktiota kirjoittaville, vaikka en kenellekään ensimmäiseksi kirjaksi.

Mystisellä suolla

Minulta ilmestyä tässä kuussa novelleja kahdessa eri antologiassa, mutta skotlantilaisteos lykkääntyi viime hetkellä peräti syyskuuhun asti. Höh.

Hänen huulensa ovat metsä -kansi

Tämä uutukainen sen sijaan putkahti painosta ja on tilattavissa. Hänen huulensa ovat metsä -antologia sisältää novelleja metsistä, soista ja usvasta, kirjoittajina lisäkseni mm. Helena Waris, J.S. Meresmaa ja Magdalena Hai.

Oma novellini Virvatulenpenikoita tuo hieman mieleen Sisimmäinen-romaanini, mutta on huomattavasti spekulatiivisepi ja fantastisempi. Se perustuu hyvin löyhästi erääseen todelliseen suoretkeen.

Itseäni huvittaa, että melkein kaikilla antologiaan osallistuneilla, itseni mukaan lukien, on metsään viittaava sukunimi. Toki sellaisia on Suomessa paljon, mutta silti kattaus on tässä erityisen huikea. Nomen est omen?

Down-ihmisten roadtrip brasilialaisittain

Pidän kovasti eteläamerikkalaisista elokuvista ja pari vuotta sitten Suomen-reissuni aikana olisi ollut eteläamerikkalaisen elokuvan festivaali. Katsoin tietysti ohjelman läpi, mutta ainoa leffa joka todella kiinnosti oli brasilialainen Colegas, josta oli vain yksi esitys eikä se sopinut aikatauluuni.

Colegas-juliste

Mutta tänä vuonna vihdoin Colegasin ja se oli hieno elokuva. Stalone, Aninha ja Márcio asuvat monien muiden Down-ihmisten kanssa kehitysvammaisten laitoksessa, joka on elinolosuhteiltaan periaaatteessa mukiinmenevä, mutta erittäin tylsä ja laitostunut. Elokuvia rakastava kolmikko varastaa auton ja lähtee suureen seikkailuun Thelma & Louisen hengessä, lainaillen vuorosanoja lempielokuvistaan. Stalone haluaa nähdä meren, Aninha mennä naimisiin ja Márcio haaveilee lentämisestä.

Sirkusasut paikallisesti sirkuksesta vohkinut trio saa kuitenkin poliisit peräänsä vaarallisena ja aseistautuneena klovniliigana. Pakomatka vie heidät kaupungista ja seikkailusta toiseen, kalastusveneeltä rock-konserttiin. Laitoksen muut kehitysvammaiset seuraavat tapahtumia television uutislähetyksistä ja hurraavat sankareilleen. Kloviliigaa jahtaavat poliisit juuttuvat hierarkiariitoihin ja osaamattomuuteensa.

Colegas on viehättävä ja hauska elokuva, joka tavallaan hyödyntää ikivanhaa “Down-ihmiset ovat iloisia ja herttaisia” -stereotyyppiä, mutta myös murtaa sitä, kun kehitysvammaiset tekevätkin aseellisia ryöstöjä ja siteeraavat Hannibal Lecteriä.

Erittäin emansipoiva ja olisi hienoa, jos kaikki kehitysvammaiset ja heidän kanssaan työskentelevät näkisivät elokuvan.

Kolme lehtijuttua

Tällä hetkellä on myynnissä peräti kolme aikakauslehteä, jossa on kirjoittamiani juttuja – 3/4 niistä mitä kirjoitin viime vuonna.

Matkaopas-lehdessä on juttuni Amsterdamin seudun kauneimmista puutarhoista. Tämä tuli hiljattain myös nettiin luettavaksi. ET-lehden 7/2017 juttu puolestaan keskittyy ihanaan Keukenhof-puutarhaan.

Tukilinjassa 2/2017 on juttuni hollantilaisjärjestö Emma at Workista, joka auttaa vammaisia nuoria työllistymään. Yleisin toimintarajoite heiltä apua saavilla nuorilla on pitkäaikaissairauden aiheuttama uupumus. En ole varma myydäänkö Tukilinjaa irtonumeroina, mutta Lehtiluukusta löytyy.

Kun poliisi ei ole ystävä

Angie Thomasin The Hate U Give on monen kovasti odottama nuortenkirja, josta peräti 13 kustantajaa kävi huutokauppaa ja joka nousi New York Timesin bestsellerlistan huipulle. Itsekin yritin ostaa sen jo ilmestymispäivänä helmikuussa, mutta jostain syystä sähkökirja ei ollut saatavilla Amazonissa. Kirjaa on inspiroinut Black Lives Matter -liike ja sen nimikin viittaa Tupacin kappaleeseen.

Kuusitoistavuotias Starr asuu köyhällä, jengien hallitsemalla alueella, mutta käy koulua hienommalla alueella. Koulussa hän joutuu vetämään koko ajan roolia, jotta ei ole “ghetto” tai “vihainen musta nainen”. Poikaystävä Chris on valkoinen ja Starr pelkää esitellä tätä isälleen, joka fanittaa Malcolm X:ää ja on muutenkin erittäin musta. Starr itse rakastaa Beyoncéa, Tupacia ja useita muita räppäreitä, Harry Potteria, Tumblria, koripalloa ja ihania lenkkareita – sekä Fresh Prince of Bel Airia, joka on hänen ja Chrisin yhteinen juttu.

The Hate U Give -kansi

Poliisi ampuu Starrin lapsuudenystävän tämän nenän edessä. Khalil on jo Starrin toinen lapsuudenystävä, joka on ammuttu. Khalil oli syytön mihinkään, eikä uhannut poliisia millään lailla, toisin kuin poliisi väittää. Starria pelottaa kuitenkin puolustaa häntä ja hän vaikenee ensin koko asiasta. Jossain vaiheessa asia nousee kuitenkin liian suureksi, kun mellakat valtaavat koko kaupunginosan.

Suurin osa kirjasta jäi minulle jotenkin emotionaalisesti etäiseksi. En oikein osaa selittää miksi, ei kirjoitustyyli sinänsä ollut etäännyttävä, eikä se tapahtumien ympäristöstä jäänyt kiinni, koska katsoin samaan aikaan Atlanta-sarjaa, joka sijoittuu tummaihoisten räppäreiden elämään Atlantassa ja pääsin siihen paljon paremmin sisään ja tykästyin siihen yllättävänkin paljon.

Loppua kohden pääsin paremmin sisään, kuten useimpien kirjojen kohdalla tapahtuu. Aloin kyllä mennä sekaisin valtavan henkilökaartin kanssa, johon kuuluu Starrin perheenjäseniä, sisaruspuolia kumppaneineen, paikallisia kavereita, koulukavereita, naapureita ja ties mitä. Chris jää aika paperiseksi hahmoksi, jonka ainoa ulottuvuus on, että tukeeko hän Starria tarpeeksi vai ei.

Kirja on varsin hyvin kirjoitettu ja itse tykkäsin siitä, että sen dialogi ja osa kerronnastakin on kirjoitettu AAVE:lla eli tummaihoisten yhdysvaltalaisten kielellä, jonka moni tuntee hiphopista ja Black Twitter -meemeistä. Monella on AAVE:sta negatiivinen mielikuva, koska se yhdistyy köyhiin ja “ghettoihin”, mutta kyseessä on murretyyppinen tapa käyttää kieltä siinä missä vaikkapa skotlantilaisten käyttämä kieli, ei mikään “huono englanti”.

The Hate U Give antaa myös hyvän kuvan tummaihoisten elämästä, millaista on elää jatkuvan rasismin ja mikroaggressioiden keskellä, kun valkoisille ei saa vaikuttaa liian mustalta tai perheenjäsenilleen liian valkoiselta. Millaista on joutua pelkäämään henkensä edestä aina kun näkee poliisin, vaikka ei olisi tehnyt mitään. Toki kulttuuri on paljon muutakin kuin vain uhriutta tai negatiivisia asioita, se on esimerkiksi perhe-elämää, musiikkia, vaatteita ja ruokatottumuksia. Ja puhetapaa.

Monet asiat on kirjassa ihan alleviivaten selitetty, kuten vaikkapa että tummaihoinen voi sanoa nigga, mutta valkoihoisen ei kuulu käyttää ko. sanaa, ei vaikka laulaisi rap-biisin päälle. Tai että tummaihoisia ällöttää, kun heitä esineellistetään kuvailemalla erilaisia ruokaa tarkoittavilla sanoilla (suklaa, kahvi, karamelli jne). Tai miksi tummaihoisilla on usein niin “oudot nimet”.

Hieman infodumpiksi menevät myös jotkut pidemmät keskustelut sellaisista aiheista kuin että miksi tummaihoisia istuu enemmän vankiloissa, miksi ihmiset näkevät huumediilerissä vain huumediilerin, eivätkä olosuhteita jotka ovat siihen johtaneet, miksi ihmiset liittyvät jengeihin jne. Toisaalta nämä asiat ovat hyvin tärkeitä ja ne selitetään kirjassa hyvin, oli lukijana sitten teini tai aikuinen.

Turhauttavat kirjoituskilpailut

Kirjoituskilpailut ovat erinomainen tapa saada itselleen aikaan ahdistusta. Varsinkin kun niiden tuloksia tulee ryppäänä, kuten viime aikoina on tullut.

Osallistuin viime vuonna poikkeuksellisen moneen kirjoituskilpailuun. Yksi syy oli yksinkertaisesti se, että kiinnostavia ja sopivia kilpailuita oli paljon. Esimerkiksi komedianäytelmäkilpailu, kun olin sellaisen jo kirjoittanut, nuortenromaanikilpailu kun olin sellaista kirjoittamassa muutenkin. No, näistä ei jäänyt käteen yhtään mitään. Eikä useasta muustakaan. Yhdessä tärkeässä kilpailussa posti jopa hukkasi tuotokseni. Kivaa.

Finalistipaikkoja kertyi kolme: Glasgow’n yliopiston lääketiedescifikilpailussa, jonka kilpailuantologian pitäisi ilmestyä huhtikuussa; Sacramento International Film Festivalin draamakäsikirjoituskilpailussa, joka tuomaroidaan huhtikuun lopulla, ja viimeisimpänä Genreblender-kilpailussa. Joitain muita tuloksia vielä odotellaan. Sinänsä huvittavaa on, että noiden palkittujen novellien suhteen olin huomattavasti vähemmän toiveikas kuin lähes kaikkien muiden tarjokkaideni.

Tänä vuonna osallistuin yhteen pienoisnovellikilpailuun ja sieltä ehti tulla hyvin nopeasti tulokseksi, että ei voittoa.

Vaikka olisi ammattikirjoittaja, kilpailusta jää usein ilman palkintoa. Ja vaikka sijoittuisikin, useimmista kirjoituskilpailuista ei silti jää paljoa konkreettista käteen, paitsi hyvä mieli – viimevuotisista menestyksistä on tiedossa 50 euroa rahaa, yksi kirja sekä pari tekijänkappaletta kilpailuantologioista. Isoissakin kilpailussa tyypillisesti 1-3 parasta vie isot rahasummat ja muut palkitut saavat ehkä vain lämmintä kättä.

Lääketiedescifiantologia luultavasti saanee jonkin verran lukijoita ja elätän toivoa, että sitä käytettäisiin opetuksessa, kenties tutkimukseenkin. Suomalaiset kilpailuantologiat noin keskimäärin tuskin nousevat kovin suuriksi hiteiksi.

Aikaansa/voimiaan voisi varmasti käyttää fiksumminkin, varsinkin kun niitä on äärimmäisen vähän. Mutta jokin kilpailuissa kuitenkin houkuttelee. Se että voittaisi jotain. (Tai olisi edes finalisti/kunniamainittu.)

Tälle vuodelle olen löytänyt kaksi muuta kilpailua, johon aion osallistua, en usko että niitä juuri enempää tulee.

Heteronormatiivisuuden mindfuck

Olen pitkään miettinyt, miten vahingollinen perinteinen heteronormatiivinen parisuhdekäsitys on yhteiskunnalle ja yksittäisille ihmisille. Heteronormatiivisuudessa ei ole kyse vain heteroseksuaalisuudesta, vaan parisuhdeideaalista. Suurin osa ihmisistä hyväksyy tasa-arvoisen avioliiton. Jotkut HLBTIQ-aktivistit suhtautuvat siihen kuitenkin nihkeästi, koska sen katsotaan vain lisäävän heteronormatiivisuutta.

Tämä on toki iso muutos aiempaan. Vielä muutama vuosikymmen sitten homoseksuaalisuuteen suhtauduttiin ihan eri lailla. Samoin avoliittoon. Siinä missä jotkut eivät suostu hyväksymään homosuhteita, toisille avoliittokin tuottaa yhä ongelmia. Kaverillani oli ollut Helsingin yliopistossa 2000-luvulla teologiaa opiskelleita tuttavia, jotka hylkäsivät toisen kaverinsa, kun tämä muutti “syntiseen” avoliittoon.

Teknologia on toki mullistanut monia parisuhteen konsepteja. Etäsuhteita ja etätapaamisia on yhä enemmän, seksiäkin voi harrastaa olematta fyysisesti samassa paikassa – eikä siihen yleensä käytetä mitään “virtuaalitodellisuutta”. Jotkut pitävät yhä kummallisena, että seurustellaan tai jopa puhutaan avioliitosta ilman, että on edes tavattu, esimerkiksi siksi että välissä on puoli maapalloa, mutta tämä on yhä tavallisempaa, olen tuntenut monia tällaisia pareja jo 90-luvulta asti.

Eräs tuttuni jätti kaiken kotimaassaan ja muutti nettirakkaansa luo kehitysmaahan toiselle puolelle maapalloa ilman, että he olivat koskaan tavanneet toisiaan. He menivät naimisiin alle vuorokautta myöhemmin. Tästä on nyt kymmenisen vuotta ja he ovat yhä hyvin onnellisia yhdessä.

Hiljattain mietin kaverini kanssa, voiko pelkästään netissä olevaa suhdetta pitää “oikeana”. Netissä voi rakastua ja usein, vaikkakaan ei aina, rakkaus toimii myös tosielämässä. Yleensä etäsuhteen tavoitteena on lopulta muuttaa saman katon alle tai vähintään samaan kaupunkiin, mutta jos ero tulee ennen sitä, eikö suhdetta sitten ollutkaan olemassa?

Aikoinaan “oikea” parisuhdejärjestys oli hyvin yksiselitteinen: avioliitto -> seksi -> lapset. Tutustumistakaan ei välttämättä tarvittu. Nykyään länsimaissa useimpien ihmisten mielestä “normaali” tapa on seurustelu -> seksi (tai toisin päin) -> yhteen muutto eli avoliitto -> mahdollisesti naimisiin meno -> mahdollisesti lapset.

Naimisiin menon ja/tai lasten hankkimisen väliin jättämistä ei useimmissa piireissä enää juuri ihmetellä, vaikka toisille sekin aiheuttaa yhä närää. Muistan, että yläasteella oppilaat pitivät opoamme “coolina”, koska hän ei ollut naimisissa eikä aikeissakaan mennä, vaikka olikin pitkäkestoisessa parisuhteessa.

Mutta ihmisten välisten romanttisten suhteiden skaala on paljon laajempi. Siihen voi sisältyä seksiä ja/tai romantiikkaa ilman sitoutumista, seurustelua tai avioliitto ilman seksiä (esim. aseksuaalisuuden takia), kahden henkilön avoimia suhteita, useamman kuin kahden henkilön suhteita, avioliitto tai muu hyvin vakiintunut suhde ilman yhdessä asumista, toisistaan eronneiden kumppaneiden yhdessä asumista tai suhteita, joiden tilannetta on vaikea määritellä. Jo sana “suhde” tietysti määrittelee jotain, ja useimmiten puhutaan parisuhteesta, sana joka jättää polyamorian ulkopuolelle.

Esimerkiksi hollantilainen viisikymppinen tuttuni on vakavassa, pitkäkestoisessa suhteessa seitsemänkymppisen miehen kanssa ilman, että he asuvat yhdessä. Kyse ei ole taloudellisista syistä eikä heillä ole tarkoitustakaan muuttaa yhteen. (En tiedä muuttuuko asia, jos esim. jo melko iäkäs mies sairastuu, en ole kehdannut kysyä. Naisella on jo vakava sairaus, mutta hän pärjää suunnilleen itsekseen.)

“Paperilla” heidän suhdettaan ei ole olemassa, koska he eivät ole edes avoliitossa (jonka hollannissa voi muuten virallistaa menemättä naimisiin). “Seurustelee” ei juuri missään yhteydessä ole virallinen parisuhdestatus – joko on yksinasuva, eronnut tai leski.

Jos on eronnut avioliitosta, se pitää merkitä joihinkin virallisiin papereihin. Muista suhteista saa erota ihan vapaasti ilman statusmuutoksia. Leskeksi jäädään virallisesti vain avioliitosta. (Entä jos meneekin naimisiin ystävänsä kanssa ja haluaa jäädä tämän leskeksi?)

Minua on pitkään ärsyttänyt ylipäänsä koko “vapaan” ja “varatun” konsepti. Kuin kyse olisi jostain vessasta.

Vaikka kyseessä olisikin kahden ihmisen ei-avoin avioliitto, “hetero- tai homoavioliiton” määritelmät voivat tuntua kummallisilta, jos jompikumpi tai molemmat eivät koe edustavansa tiettyä sukupuolta tai sukupuolen kokemus vaihtelee.

Aseksuaalisuus on yksi konsepteista, joka monelle vapaamielisellekin tuottaa vaikeuksia käsittää. Seksin harrastamattomuus tuskin ainakaan on “pervoa”, kuten toisten mielessä ei-hetero- ja polysuhteet, mutta aseksuaalit nähdään helposti kypsymättöminä ja heidän suhteensa vaillinaisina, vaikka heille itselleen ne olisivat tyydyttäviä, rikkaita ja kokonaisia. Kyse lienee osittain samasta asiasta kuin se, ettei ymmärretä vapaaehtoista lapsettomuutta.

Olen halunnut tuoda näitä esiin teksteissäni. Olen pyrkinyt siihen, että naimisiin meno tai lasten hankinta ei olisi hahmojen elämän tai parisuhteen täyttymys (toki muutamalla hahmolla näin on) ja toisaalta ilman suhdettakin pärjää.

Esimerkiksi Adenossa on “tavallisen” miestenvälisen suhteen lisäksi aseksuaali päähenkilö, polysuhde ja päähenkilön vanhempien suhde, jossa asutaan erillisissä asunnoissa ja lisäksi on epäselvää, että ollaanko suhteessa vai ollaanko erottu – ei siis on-off-suhde, vaan he eivät vain ainakaan ulkopuolisille määrittele statusta. Kirjan 2050-luvun maailmassa tämä on toki normaalimpaa kuin nyt.

Suhteen konsepti voi ahdistaa, rajoittaa tai aiheuttaa jopa sen, että koko suhde katkeaa. Koska on “pakko” määritellä seukkaako vai eikö, tämä johtaa “on-off-suhteisiin” ja eroihin, jos “suhde” vaikuttaa liian hankalalta. Parisuhdepalstoilla ihmiset harkitsevat eroa jo siitä, jos toinen ei kosi tarpeeksi vauhdikkaasti.

Hesarin kommenttipalstalla huomaa hyvin, miten järisyttävää toisille on, jos vaikkapa eronnut pariskunta asuu yhä yhdessä. Tämä on kuulemma luonnonvastaista ja tarkoittaa, että ei ole oikeasti erottu. Mitä eroaminen sitten edes on? Sitä että ollaan vapaita etsimään uusi kumppani? Polyillä on usein tämä vapaus muutenkin. Sitä ettei enää harrasteta seksiä? Jotkut kuitenkin harrastavat yhä seksiä ex-kumppaneidensa kanssa. Eipä se muilta pois ole.

Eräs kaverini oli seksisuhteessa kaverinsa kanssa, mutta tämä kaatui lopulta siihen, että nainen “ei halunnut parisuhdetta”. Entä jos mitään sellaista ei olisi tarvinnut miettiä ollenkaan?