Alkoholistien ja toimittajan työstä

Tänään julkaistiin Suomen Kuvalehden verkkosivuilla kirjoittamani juttu Puliukot saivat töitä – olutta palkaksi (otsikko ei ole minun käsialaani ja se on minusta vähän höhlä, mutta ei nyt ihan kauhea sentään). Tämä on kaikkiaan kolmas Suomen Kuvalehdelle tekemäni juttu.

Twiittasin jo linkin, mutta halusin blogata jutusta vielä ainakin yhdestä syystä. Toivon, että juttu herättää keskustelua suomalaisesta päihdepolitiikasta, mutta toivon myös jutun inhimillistävän ns. “pultsareita”. Etukäteen vähän jännitin, että lyhentääkö lehti henkilökuvaosiota tai jopa jättää sen pois, mutta onneksi ei.

Ko. projektista on julkaistu maailmalla useitakin juttuja isoissa lehdissä, mutta minun näkemissäni jutuissa ei ole haastateltu projektin osallistujia paria lausetta enempää. Minusta on kuitenkin aina hyvä antaa ihmiselle, alkoholistillekin, oma puheenvuoro, oma ääni, eikä vain laittaa sosiaalitanttoja puhumaan hänen ylitsensä. (Tämän olisin halunnut tehdä myös Hogeweyk-dementiakylää käsittelevässä jutussani, mutta kielitaito ei riittänyt.)

Kun tällaista haastattelua tekee, alitajuisesti toivoo että se haastateltava on monen lapsen isä ja voi sitten kertoa, miten surullista on, että hän ei kovin usein/koskaan pääse tapaamaan lapsiaan. Coen taas osoittautui perheettömäksi, mutta se ei tarkoita, että hänen tarinansa olisi vähempiarvoinen, ja olihan se varsin kiinnostava. Olisimme halunneet kuvaajan kanssa tutustua myös hänen taiteeseensa, mutta valitettavasti hän ei tähän suostunut.

Pian pääsen paljastamaan täällä blogissa kivoja uutisia, mutta menee varmaan ensi viikon puolelle. Nyt keskityn saamaan NaNon valmiiksi.

Scifin syövereissä

NaNoWriMoa takana nyt kaksi viikkoa ja valmiina on melkein kolmannesta. Toivon että olisin valmiina taas 21. päivä tai viimeistään 22., kuten minulle on viime vuosina muodostunut jo tavaksi. Osittain tähtään tuohon “koska se on perinne”, osittain se muodostuu itsestään, koska kirjoitan joka päivä vähintään 2 000 sanaa ja ensimmäisenä päivänä ja usein miittipäivinäkin enemmän.

Romaanin juonen kanssa on sujunut varsin hyvin, vaikka välillä ehtikin iskeä angsti sen kanssa, kun eräällä “pahiksella” ei tuntunutkaan olevan riittävästi motiivia tekoihinsa. Mutta lopulta motiivi selvisi minulle.

Pitkälti outlinen mukaan on menty, kuten yleensä, mutta aika paljon on tullut ennakoimatonta lihaa luiden päälle, usein varsin yllättävästi. Hieman uhkaa tarina loppua kesken, kuten aina, mutta toivottavasti saan sen taas ratkaistua jotenkin.

Meni tosin melkein viikko tuskaillessa lähes joka päivä riittävän sanamäärän saamista kasaan. Huonosti kulkeva teksti + huono vointi on tosi huono yhdistelmä (hyvinvoivana kirjoittaa vaikka väkisin, hyvin luistavaa proosaa taas naputtelee hyvinkin uupuneena). Joinain päivinä aivot heräsivät vasta illalla, mutta onneksi silloin teksti luisti, pari päivää peräkkäin mentiin ne vähät hyvät hetket melkein kuin siivillä.

Oikeastaan toistaiseksi yhtenä päivänä marraskuussa, viime viikon torstaina, minulla on ollut verensokerit järkevässä jamassa eli OK vointi.

Viime perjantaina jouduin naputtelemaan kavereilla ruokapöydässä. Se tosin nolotti vähemmän, kun pöytä oli muutenkin täynnä käytössä olevia läppäreitä. Kaveri on peleihin ja pelillistämiseen erikoistunut mediatutkija, joten häneltä löytyi paljon hyödyllistä romaaniini, jossa pelit näyttelevät tärkeää roolia.

NaNossa tietää, että teksti luistaa hyvin siitä, että ajattelee “kirjoitinko jo noin monta sanaa muka?”. Yleensä tilanne on ainakin minulla ennemminkin se, että luulee jo naputelleensa “hyvän tovin”, mutta saldo onkin vain luokkaa sata sanaa.

Tulevaisuuden maailma tuo kyllä paljon uudenlaista haastetta. Minulla on paljon juttuja, jotka ovat käytännössä placeholdereita, pitää miettiä ne joskus syvällisemmin. Mitä kaikkea ihmiset syövät? “Soitetaanko puheluita”?

Onko olemassa “ovikello”, puhutaanko kirjoista jos kaikki tekstit ovat tietokonetyyppisissä järjestelmissä? Tällaisessa tilanteessa yleensä skoolataan, mutta alkoholiahan ei enää käytetä, mikä olisi vastaava tapa?

Olin ajatellut, että joukkoliikenteen lisäksi liikutaan aurinkoautoilla, joita tietenkin kutsutaan vain autoiksi. Ongelma iski, kun mentiin Napapiirin pohjoispuolle, talvella. Mitenköhän siellä saadaan virtaa aurinkopaneeliin? Lisäksi erään tyypin piti näyttää “vanhalta mummolta” – paitsi että eihän tässä maailmassa kukaan näytä siltä, hups.

No, haaste on aina hyvä juttu.

Se harmittaa, että NaNo-miittimme tuntuvat kuihtuneen Ensimmäisessä ja toisessa miitissä oli sentään vielä puolisen tusinaa ihmistä, mikä nyt ei isossa kaupungissa (jonka lähellä ei ole miittejä) kovin ihmeellinen saldo, mutta eilen meitä oli vain minä ja kaverini.

Ajattelin, että ehkä porukka oli siirtynyt sunnuntaimiitteihin, joihin en itse osallistu, mutta kaverini oli mennyt sinne, eikä siellä ollut ketään muuta. Aika kummallista.

Tanssii vuohien kanssa

Kirjailijan elämä on välillä sietämättömän glamoröösiä. Vaikkapa silloin, kun kustantaja pyytää ottamaan kuvan yhdessä lampaan kanssa. Ei hätää, meiltä parin kilometrin päässä on lapsille tarkoitettu kotieläintila. Siellä on lampaita.

Huonona puolena tosin on, että lampaat ovat, kuten useimmissa tällaisissa paikoissa, samassa aitauksessa vuohien kanssa. Nämä lampaat eivät tykkää ihmisten seurasta, paitsi jos niille tarjoaa ruokaa. Sopivaa ruokaa myydäänkin paikan päällä hintaan 50 senttiä kuppi.

Huonona puolena on, että vuohia on tuplasti enemmän kuin lampaita. Vuohet ovat paljon persompia ruoalle kuin lampaat (kuten ruumiinrakenteestakin näkee). Ne eivät myöskään kaihda mitään keinoja.

Parin tunnin kuvaussession jälkeen olin ihan poikki ja yltäpäältä hiessä ja vuohen sorkanjäljissä. Jotain kuvia pelkästään minusta ja lampaistakin saatiin.

Tuli vähän mieleen se episodi, kun yritin saada hienoa kuvaa itsestäni ja papukaijoista.

(Tämän teeman leiska ei oikein tykkää monen kuvan käyttämisestä, mutta ei voi mitään.)

Vuohia

Lisää vuohia

Ja vielä lisää

Kaikki hollantilaisista

Minulla on melkoinen kokoelma Amsterdam- ja Hollanti-aiheisia kirjoja, suurin osa englanniksi. Olen niitä ostellut divareista ja kirjoja kilohintaan -alesta, yhden jopa voitin Twitterissä. Suurin osa on tosin edelleen lukematta ja arvosteluiden kirjoittaminen niistä luetuistakin tuntuisi höhlältä, mutta tämä kirja on poikkeus.

Han van der Horstin The Low Sky: on todella mielenkiintoinen kirja, vaikka parissa kohtaa muuttuukin hieman puisevaksi, kun jotain asiaa vatvotaan turhan pitkään. Se käsittelee pitkälti Hollannin historiaa ja se on kirjoitettu juuri niin kuin historiakirjat parhaimmillaan ovat. Mitä tapahtui, miksi ja miten se vaikutti myöhempiin tapahtumiin ja nykypäivään.

Se millaisia hollantilaiset ovat nyt on hyvin vahvasti yhteydessä maan entiseen asemaan maailmankaupan mahtina. Siihen kytkeytyvät ainakin osittain esimerkiksi suvaitsevaisuus, mielipiteiden lausumisen arvostaminen, kompromissihakuisuus ja tietynlainen byrokraattisuus (ja toisaalta byrokratian vastustaminen).

Myös kalvinismi eli protestanttisuuden puritaanisen tiukkapipoinen alalaji on näytellyt isoa roolia, ja joissain osissa maata (Hollannin “raamattuvyöhyke”) näyttelee edelleen. Hollantilaisten tietynlainen vaatimattomuus ja esimerkiksi pätemisen ja prameilun sosiaalinen tuomittavuus taas liittyy tähän. (Hollannissa on normaalimpaa, että firman pomo tulee pyörällä töihin kuin luksusautolla.)

Kirjassa vastataan moniin mieltä askarruttaneisiin kysymyksiin, kuten miksi hollantilaisilla on edelleen yleisesti sukunimiä kuten “alasti syntynyt” tai “pallit” (alun perin ranskalaisten trollaamiseksi) ja miksi hollantilainen haluaa aina vaihtaa englantiin, vaikka hänelle puhuisi hollantia (kauppiaat tekevät näin).

Erityisen mielenkiintoista oli myös “pilareiden” selittäminen. Kyseessä ovat tietynlaiset yhteiskuntaluokat, jotka ennen näkyivät hyvin vahvasti hollantilaisessa yhteiskunnassa. Pelkästä varallisuuteen perustuvasta luokkajaosta ei ollut kyse, vaan esimerkiksi protestantit ja katoliset muodostivat omat pilarinsa.

Kirja murtaa myös joitain myyttejä. Esimerkiksi itse olin siinä uskossa, että Hollanti toimi ansiokkaasti ja aktiivisesti juutalaisten pelastamiseksi toisessa maailmansodassa. Han van der Horst on eri mieltä: hänestä Hollanti ei tehnyt lainkaan riittävästi vastarintaa natsi-Saksan-miehitykselle, mikä johti Hollannin juutalaisten joukkotuhoon, vaikka katoliset, vastarintaliike ja yksityishenkilöt heitä yrittivätkin piilotella.

Myös kolonialismin käsittely on karun rehellistä ja ansiokasta ja ehkä kirjan mielenkiintoisin osio. Minä olin autuaan tietämätön siitä, että Surinam ei halunnut itsenäistyä Hollannista, vaan maksettiin isolla rahalla itsenäistymään. Tai siitä, että Turkissa ja Marokossa erityisesti rekryttiin uusien työntekijöiden saamiseksi Hollantiin, mistä johtuu näiden maiden kansalaisten suuri maahanmuuttointo Hollantiin.

The Low Sky -kansi

Hämmentävintä kirjassa oli van der Horstin luonnehdinta hollantilaisista epäsosiaalisina tuppisuina, jotka eivät uskalla puhua tuntemattomille. Mihinköhän kansaan hän tätä maata vertaa, sillä minusta hollantilaiset tuntuvat avoimilta, yhteisöllisiltä ja sosiaalisilta – ja todellakin puhuvat tuntemattomille jatkuvasti. Tämä kirjan osio kuulosti enemmänkin tismalleen siltä, miten suomalaiset yleensä kuvataan.

Kirja on parikymmentä vuotta vanha ja siten jossain asioissa vanhentunut, vaikka on vaikea uskoa, että silloin täällä oltaisiin oltu mököttäjiä. Esimerkiksi sosiaalisen median huikeaa suosiota maassa kirjassa ei näin ollen voida käsitellä.

Low Sky’tä voi suositella kaikille, jotka ovat muuttaneet Hollantiin tai harkitsevat sitä, joilla on hollantilainen kumppani tai ovat esimerkiksi työnsä puolesta paljon tekemisissä maan kanssa. Varmasti se on mielenkiintoinen myös monelle historian ystävälle, vaikkei varsinaista Hollanti-yhteyttä olisikaan.

Neljä päivää NaNoa

NaNoWriMo eli marraskuinen romaaninkirjoituskuukausi on pyörähtänyt taas muutama päivä sitten käyntiin. Kirjoitin siitä enemmän alaston kirjailija! -blogiin. Minulla on nyt kasassa reilu 10 000 sanaa eli 20 liuskaa ykkösrivinvälillä. Minusta liuskojen kertymistä on hauskempi seurata kuin abstrakteja sananumeroita.

Itselläni NaNo on jo laatuaan seitsemäs, viides täällä Amsterdamissa Minulle tämä on vakiintunut rutiini, johon osallistumista ei tarvitse erikseen edes miettiä – ainakaan niin kauan kuin romaani-ideoita riittää ja ensi vuoden ideakin tuli jo ennen viime vuoden NaNoa (vielä sen jälkeenkin on kaksi potentiaalista ideaa, mutta kumpaakaan ei ole vielä “lukittu”).

Tänä vuonna kirjoitan ensimmäistä tieteisromaaniani. Jo ensimmäisestä NaNostani ja sitten jälleen viime vuoden tuotoksesta piti tulla “vähän scifiä”, mutta ei sitten oikein lopulta tullut. Tämä perustuu novelliini, jota aloin kirjoittaa pari vuotta sitten ja totesin, että haluankin tehdä tästä ennemmin romaanin/näytelmän/leffakäsiksen.

NaNon aikaan pyrin olemaan tekemättä mitään muuta, kuten nytkin. Tälläkin kertaa ylivoimaisesti suurin haaste on ollut oma kunto ja etenkin vaikea hypoglykemia.

Kun muut tuntuvat ahtavan kirjoittamisen lomassa kilokaupalla karkkia, minä ahdan melkein tunnin välein suuhuni rasvaa ja proteiinia ja toivon, että hirvittävä nälkä väistyisi. Välillä hypoglykemiassa pahinta on se kalvava nälkä, jota ei saa millään pois, välillä voimien puute ja aamuisin se, että ei yksinkertaisesti meinaa herätä millään, lihakset ovat aivan lyijynraskaat ja pää betonimyllystä täytetty.

Hassua on, että parhaiten kirjoittamisen puolesta minulla on sujunut Ilmestykset-vammaistrilogia eli romaanini 6-8. Silloin olin toki paljon paremmassa kunnossa, mutta en ole varma onko se ainoa syy, miksi kässäreiden 9-11 kohdalla on tökkinyt.

Nyt tuntuu, että kohtauksista tulee helposti ensi kirjoittamalla tosi puuduttavia, joissa ei tapahdu mitään. Nykyiset romaanini vaativat paljon rankemmalla kädellä editointia kuin tuo kolmikko. Esimerkiksi Marian ilmestyskirjan ensimmäistä kohtausta (ja monia muita kohtauksia) on editoitu vain hyvin kevyesti kirjoittamisen jälkeen. Helmikuussa ilmestyvässä “Elviirassa” on ehkä yksi kohtaus, jota ei ole editoitu todella rankasti. Marian ilmestyskirjasta lähti pois kokonaan kai yksi kohtaus – Elviirasta peräti 15 000 sanaa.

Toisaalta isomman rakenteen puolesta nyt tuntuu sujuvan ehkä paremmin kuin koskaan. Päähenkilöt keksivät koko ajan uusia jännitteitä, ongelmia, motivaatioita, vihjeitä ja hämäyksiä. Kompleksisuutta menemättä kuitenkaan liiallisuuksiin. Tämän suhteen tuntuu kuin olisin oppinut paljon – tuolla dramatisointipuolella sitten taas mennään takapakkia.

Perinteinen ongelma on, että tarina uhkaa loppua kesken ennen 50K:ta, kuten aina, mutta nyt viimeisimmissä romaaneissa se ei yleensä lopulta ole ollut erityinen ongelma, vaikka maaliin onkin menty hyvin rimaa hipoen.

Ensimmäisessä NaNo-miitissä lauantaina oli useita uusia kasvoja. Esittelin Palsamoitua ja sain osakseni ihailevia, mutta myös hieman hämmentäviä kommentteja. Joku kysyi, että kauanko editoin kirjaa. Vastasin että neljä kuukautta. Hän ihmetteli, että miten se nyt niin nopeasti. Selitin, että kirjoitan täysipäiväisesti, työkseni. Aikoinaan saatoin kirjoittaa aamusta iltaan. Mainitsin myös julkaisseeni kahdeksan kirjaa.

Naisen mielestä elämäntyylini on kummallinen. “Pitäisihän sinulla nyt olla oikeaakin elämää.” Sanoin, että kirjoittaminen on minun elämäni.

Tuntuu hieman hassulta NaNo-miitissä, kaikista maailman paikoista, kuulla kirjoittavansa epäterveen paljon! Varsinkin kun NaNoWriMossa tähtään vain siihen 50 000 sanaan, vaikkakin himpun etuajassa. Mitään triplananon kirjoittamista en ymmärrä itsekään.

Murhaajalla on ihmisen kädet

Rautavaaran lapsisurma on puhuttanut paljon, eikä ihme. On hirveää, että kolme pientä lasta kuolee ja vielä hirveämpää, että joku, vieläpä lasten äiti, on tahallisesti aiheuttanut heidän kuolemansa.

Kohua herätti Katri Mannisen blogikirjoitus, jossa Manninen kirjoitti, että äärimmäistä väsymistä lapsen kanssa kokeneena kykenee jollain tasolla ymmärtämään tekoa. Moni on käsittänyt tämän tarkoittamaan, että Manninen jotenkin hyväksyisi teon tai puolustelisi sitä. En ihan ymmärrä. Omat ajatukseni olivat hyvin samankaltaisia kuin Mannisen, vaikka lapseton olenkin.

On monia mahdollisia selityksiä teolle. Uupumus, masennus, mustasukkaisuus, jokin näiden yhdistelmä. Nyt on puhuttu myös narsismista. Hannu Lauerma mainitsi, että 1950-luvulla alle 14-vuotiaan lapsen joutuminen tapetuksi oli jopa 18 kertaa todennäköisempää kuin nykyään. Miettikää noita lukuja. Erojen määrä ei ainakaan ole vähentynyt. Tuskin narsisminkaan.

Uupumus ja unenpuute voivat sekoittaa pään. Itse olen kärsinyt unenpuutteen takia mm. hypnagogisista hallusinaatioista ja epilepsiakohtauksista. Väsymys vie arvostelukyvyn. Kun olen riittävän väsynyt, en pysty vastaamaan edes yksinkertaisimpiin kysymyksiin. Vaikka kyse olisikin mustasukkaisuudesta, erosta tai rahasta, kyse voi olla myös muista asioista. Ihmisten ongelmat ovat harvoin sellaisia, jotka voi tiivistää yhteen sanaan, paitsi ehkä sanaan “epätoivo”.

Joka tapauksessa on selvää, että kolmen pienen lapsen äiti on lähes varmasti olosuhteista johtuen uupunut. Narsismi sen sijaan on paljon vähemmän varmaa, tuntuu enemmän sopivalta muotinimeltä kaikelle mahdolliselle pahalle.

On surullista lukea, millä karmaisevilla termeillä lapsensa surmannutta (tappanutta, raa’asti murhannutta, miten asiaa haluaakaan kutsua) naista netissä kutsutaan, mm. “sontaläjäksi”. Samalla lailla kuin ihmiset haluavat ulkoistaa esimerkiksi vammaisuuden ja pitkäaikaissairauden “toiseudeksi”, sitä tehdään myös tällaisille teoille. Niitä tekevät ovat fundamentaalisesti erilaisia kuin minä. Tällaista ei koskaan voisi sattua minulle.

Ja kuitenkin monet ihan tavalliset, mukavat ihmiset ovat vaikeissa olosuhteissa sortuneet hirveisiin asioihin, jos nyt mietitään vaikka Natsi-Saksaa, Milgramin tottelevaisuuskoetta tai Stanfordin vankilakoetta. Äitiys ei tietenkään ole verrattavissa Natsi-Saksaan, mutta kyse on siitä, ettei ihminen tunne täysin omia rajojaan.

Jos lapsensa tappaneilta naisilta olisi viisi vuotta aiemmin kysytty, voisivatko he tappaa oman lapsensa, luuletteko että he olisivat (edes omassa mielessään) vastanneet kyllä?

Kuten olen monesti kirjoittanut, esim. toisessa blogissani ja tietokirjoissani, mielenterveyden ongelmat voivat johtua fyysisistä sairauksista ja orgaanisista häiriöistä, enkä puhu tässä nyt aivojen “serotoniinin epätasapainosta”. Miehet usein valittavat, kuinka äidin tekemää pienen lapsen surmaa selitellään tavalla, jolla miehen tekemää rikosta ei seliteltäisi. Nimenomaan pienten lasten surmissa sukupuoli on kuitenkin usein merkityksellinen tekijä.

Raskauden jälkeen kehossa käy todellinen hormonien sekamelska, kun estrogeenin ja progesteronin määrät romahtavat. Se yhdistettynä suureen elämänmuutokseen ja joskus jopa synnytystraumoihin voi johtaa raskaudenjälkeiseen masennukseen ja psykoosiin. Lapsivuodeaikana puhkeaa usein myös kilpirauhasen toimintahäiriöitä, jotka voivat aiheuttaa mielenterveysongelmia.

Tässä tapauksessa ei varmaankaan kyse ollut enää akuutista hormonimyllerryksestä, kun pienin lapsi oli yksivuotias, vaikka raskaudenjälkeinen masennus voikin joskus kestää jopa pari vuotta. On monia sairauksia, jotka voivat aiheuttaa psykooseja. Suomessakin on todettu hypoglykemian voivan altistaa väkivaltarikoksille. B12-vitamiinin puutos, joka on varsin yleinen vaiva, voi harvoissa tapauksissa aiheuttaa paranoiaa, psykooseja ja mustasukkaisuutta.

Täysin hypoteettisessa tilanteessa, jossa selviäisi tämän äidin mielen järkkymisen johtuneen vaikkapa B12-vitamiinin puutoksesta, muuttuisiko hän vähemmän sontaläjäksi?

Ihminen on menneisyytensä, ympäristönsä, perimänsä ja muidenkin tekijöiden (esim. epigenetiikka ja infektiot) summa. Fiksut ihmiset tekevät typeriä tekoja (vaikkapa kovien huumeiden käytön aloittaminen tai uskonnollinen radikalisoituminen). Mukavatkin ihmiset tekevät karmeita tekoja, jotka tietenkään eivät ole yhtään vähemmän karmeita, jos ne tekee ns. hyvä tyyppi.

Ihmisillä on kova tarve demonisoida ja dehumanisoida “pahoja tekoja” tehneitä ihmisiä. Monen mielestä vangeilla ei ole tarvetta mihinkään ihmisoikeuksiin. Toisten mielestä vaikkapa “narkkari” tai asunnotonkaan ei ole oikea ihminen. Jotkut ihmiset uskovat, että käytännössä kaikki ongelmat ovat itseaiheutettuja tai vähintään ansaittuja. Niinpä niitä ei ikinä voi tapahtua minulle (ns. oikeudenmukainen maailma -hypoteesi).

Asiat ovat harvoin mustavalkoisia. Kuka tahansa meistä voisi ääritilanteessa, kovan stressin alla tai biokemiallisessa häiriötilanteessa kyetä tekemään hirveitä asioita. Kun yritämme miettiä tekojen syitä ja motiiveja – mikä ei ole sama kuin puolusteleminen -, voimme yrittää miettiä, miten ehkäistä niitä jatkossa. Lynkkaaminen ei edistä mitään asiaa, päinvastoin.

Tunnelmia messuilta ja Suomesta

Tulin Suomeen lähinnä Helsingin kirjamessujen takia. Minulla oli siellä raapaleaiheinen esiintyminen Osuuskumman osastolla ja lisäksi esittelin romaanejani RADIUM-kirjojen osastolla. Edellämainitusta on ehkä kuva mutta ei netissä, jälkimmäisestä ei ole kuvaa.

RADIUM-kirjojen messuosast

Tässä kuitenkin kuva RADIUM-kirjojen osastosta, jossa näkyy Ritva Harzell sekä Palsamoidun mainosjuliste – oikeasti se on isompi kuin tuossa näyttää olevan, ihan oikeaa julistekokoa. Sain sen messujen lopuksi itselleni, pitäisi vielä keksiä mitä sillä teen.

Mitään ohjelmaa en ehtinyt/jaksanut messuilla käydä katsomassa. Tapasin vanhojen tuttujen lisäksi lähinnä esikoiskirjailija Maria Carolen, joka tuossa ryhmäkuvassa poseeraa oikealla (vasemmalla Hanna “Morre” Matilainen ja J.S. Meresmaa), sekä Twitter-tuttuni Heikki Hietalan, jonka Tulagi Hotel käännettiin hiljattain suomeksi. Kaksi kustantajistani tapasin ensimmäistä kertaa, RADIUM-kirjojen Jani-Markus Heinolan neljän vuoden yhteistyön jälkeen, sekä uudemman romaanikustantajani.

Ostin viisi kirjaa kahden euron osastolta, mm. himoitsemani ja loppuunmyydyn Mustat lasit -kirjan, joka käsittelee vammaisuutta. Lisäksi J.S. Meresmaa ylipuhui minut ostamaan Kirsti Kurosen Ammeiden ajan, jota olin aiemminkin himotellut. Ennen messuja olin ostanut myös alesta Kirsti Ellilän Kaivatut.

Suomen-matkalla on riittänyt ohjelmaa ja aikataulu on natissut liitoksissaan venähtäneiden tapaamisten, viime hetken perumisten ja oksentavien koirien takia. Useimpina päivinä on ollut 3-4 menoa – tai sitten vähemmän, mutta aamusta iltaan. Tapasin parin vuoden tauon jälkeen lapsuudenystäväni ja törmäsimme sattumalta yläasteaikaiseen ystäväämme, jota en ollut nähnyt yli 10 vuoteen. Ehdin käydä mummini luona Hämeenlinnassakin.

Osuuskummajaiset messuilla

Kävin Terveystoimittajien Terhokoti-esittelyssä, joka oli hyvin mielenkiintoinen. Anoppini asuu aivan naapurissa, joten kävin sitten häntäkin moikkaamassa. Varjokirjamessuillakin kävin, mutta en ehtinyt oikeastaan vilkaistakaan kirjoja, kun CFS-tapaamisemme levisi sinne ja istuimme vain Rauhanaseman alakerrassa juttelemassa.

Oikeastaan reissun kaikkein antoisin sisältö, lainkaan ystäviäni ja perhettäni väheksymättä, ovat olleet kolme tapaamista/keskustelua: reilun tunnin palaveri uuden kustantajani kanssa Kirjamessuilla, seitsemäntuntiseksi venähtänyt CFS-miittimme sekä melkein kolmen tunnin puhelu (ex)lääkärini kanssa. Uudella kustantajallani on minun suhteeni suuria suunnitelmia. Saa nähdä mitä sitten lopulta käy ensi keväänä.

Bonuskuvana vielä kirjamessukynteni, jotka mieheni nimesi “velociraptorin syntymäpäiväksi”. Kuva on otettu 1,5 viikkoa sitten, mutta kynnet ovat paria millin lohkeamaa lukuunottamatta ihan samannäköiset, kiitos Miss Sporty -kynsilakan.

Kynnet

Japanista Hämeenlinnaan

En ollut aikaisemmin lukenut Murakamia ja japanilaisia romaanejakin vain yhden, mutta kiinnostuin uudesta Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage -romaanista (suom. Värittömän miehen vaellusvuodet) siksi, että siinä mennään kesämökille Hämeenlinnan lähelle. Oma mökkimme on Hauholla, nykyään osa Hämeenlinnaa, joten kyllähän tämä kiinnosti.

Romaani kertoo Tsukuru Tazakista, jolla on lähes symbioottinen ystäväviisikko, kunnes eräänä päivänä muut ystävät ilmoittavat Tsukurulle, etteivät halua enää koskaan nähdä tätä. Tsukurun elämältä katoaa pohja ja hän vajoaa lähes katatoniseen masennukseen. Hän on jo pitkään pitänyt itseään tylsänä, mitäänsanomattomana ihmisenä eikä uusi käänne tietenkään auta asiaa. Tsukurun on vaikea kiintyä kehenkään, koska kuka tahansa voi hylätä hänet.

Colorless Tsukuru Tazaki -kansi

Sitten tulee nainen, joka tuntuu olevan aidosti kiinnostunut Tsukurusta, mutta miehen menneisyys painaa heidän välejään. Tsukurun pitää lähteä etsimään vanhoja ystäviään ja hän saa kuulla sekä hyviä että karmeita uutisia.

Tsukuru vaikutti aika autistiselta, eikä pelkästään juna-asemafanituksensa takia, vaikka jo se yksinään on aika autistinen piirre. Sympaattinen hän kyllä on, eikä tunnu lukijasta tylsältä tai ankealta. Minut tarina vei vahvasti mukanaan tunnepohjalta, vaikka Tsukurun ystäviä ei kovin selvästi hahmotakaan. Miksi ihmeessä katkaisitte häneen välinne noin julmasti? tekee mieli huutaa. On pakko saada selitys, joka onkin suhteellisen tyydyttävä.

Kirjassa oli mielenkiintoisia japanilaisen kulttuurin juttuja, esim. se että kaikkien henkilöiden (paitsi värittömän Tsukurun) nimet tarkoittivat värejä ja sitäkin pohdittiin, millä kirjoitusmerkillä (vai hiraganalla) Tsukurun pitäisi rakentamista/valmistamista tarkoittava nimensä kirjoittaa.

Suomi-kuvaus olisi olla elävämpää. Puut teiden varrella olivat lähinnä koivuja, “vähän kuusia, mäntyjä ja vaahteroita”; kahvi oli “vahvaa ja hyvää” ja Helsingin keskustassa ei muka ole uimahallia (ei kai se Yrjönkatu nyt niin kaukana ole?). Suomalaisten nimet olivat Olga ja Edvard ja Suomessa varoiteltiin perinteisesti ilkeistä haltioista/tontuista. Ihmiset hoilasivat katusoittajan tahdissa ja teinitkin alkoivat spontaanisti rupatella japanilaismiehelle. Muutenkin minusta ihmiset puhuivat epäsuomalaisesti.

Tsukuru viettää aikaa Helsingin rautatieasemalla, mutta sitä ei kuvailla mitenkään, vaikka mies rakastaa juna-asemia. Hän tekee asioita, joita on helppo keksiä päästään, esimerkiksi syö pizzaa ja menee kalaravintolaan lähelle rantaa (missäpä kaupungissa ei saisi pizzaa tai olisi rannassa kalaravintolaa?).

Ihan hauska osio kuitenkin ja Suomen-reissu oli kirjan kannalta temaattisesti hyvin tärkeä.

Kirjassa on paljon symboliikkaa ja jonkin verran maagisen realismin elementtejä. Eniten (ja melkeinpä ainoana asiana) häiritsi se, että niin monta asiaa jäi auki. Kirja loppui e-kirjana aivan yllättäen, yhtäkkiä vain tajusi, ettei voinut enää vierittää eteenpäin.

Missasinko vain hirveästi jotain (muuten ei tullut sellainen olo, että olisin missannut, kirja oli kuitenkin selkeä). Kenen sormet ne nyt sitten olivat? Oliko jollain se erikoiskyky, sillä joka tulee ensimmäisenä mieleen? Kuka teki sen hirveän jutun? Mitä sille yksittäiselle ystävälle tapahtui? Jne.

(Kansikuva tulee myöhemmin, läppärillä en pysty laittamaan.)

Bongaa minut kirjamessuilla

Minut voi bongata perjantaina Helsingin Kirjamessuilta esiintymästä kahdellakin eri osastolla. Puhun raapaleista eli tasan sadan sanan novelleista Osuuskumman/Robustoksen osastolla (6e131) klo 16:30 ja hiljattain ilmestynyttä Palsamoitu-romaaniani esittelen RADIUM-kirjojen osastolla  (7b5) 17:30.  Lisäksi käväisen varmaan jossain vaiheessa kirjablogaajien osastolla, 6g85.

Romaaneitani voi ostaa RADIUM-kirjojen ständiltä (perjantaiaamusta lähtien) silloinkin kun en ole paikalla. Tietokirjojani on myynnissä Finn Lecturan osastolla 6e79.

Osuuskumman osastolta taas voi ostaa esimerkiksi euron raapalekortteja sekä tietenkin monia kummallisia kirjoja.

Luulen, että ihan hirveän montaa ohjelmaa katsomaan voimani eivät riitä. Itse odotan messuilta paljon myös sitä, että siellä on mukana 4/5 kustantajastani. Kaksi heistä tapaan nyt ihan ensimmäistä kertaa livenä, RADIUMin (entinen Muruja) tallissahan olen ollut jo vuodesta 2010 asti.

Mustaa valkoisella

Jälleen tilapäivityksiä kirjoituksistani.

Elviira

Viimeksi valmistunut romaanikässärini ilmestyy uudella nimellään helmikuussa. Nimi julkistetaan ja kansi julkaistaan parin viikon sisällä.

Adeno

Seuraava romaani on ihan kunnon (lääketieteellistä/yhteiskunnallista) scifiä, jännittää. Elviiran tapaan siinäkin on dekkarihtavia jännärielementtejä. Alan kirjoittaa sitä NaNossa marraskuussa, eli suunnittelutyö on kovassa vauhdissa. Tarkoitus oli kirjoittaa sitä ennen siitä sekä näytelmä että leffakäsis, mutta no, siirtyvät myöhempään.

Toxic Dreams

Ensimmäinen leffakäsikseni, historiallis-lääketieteellinen tarina, ei sijoittunut Nichollsissa. Varmaan osallistun sillä ensi vuonna uudestaan. Sain eräästä painajaisunestani(!) hyvän lisäidean tähän, vaikka juonta se ei varsinaisesti muutakaan.

Seeprakoiran seikkailut

Lastenkirjani ilmestyy näillä näkymin helmikuussa. Kuvittaja viimeistelee omaa osuuttaan, minä sain tekstin editoitua valmiiksi hiljattain.

Ruokakirja

Ilmestyy luultavasti vihdoin alkuvuodesta.

Seuraava tietokirja

Tulee ensi vuonna jos saan hakemani apurahan.

LDN-kirja

Englanninkielisen lääketiedekirjan, johon olen kirjoittanut yhden luvun, piti ilmestyä jo aikaa sitten, mutta uskoisin sen viivästyvän vähintään kevääseen.

Marian ilmestykset -DVD

Minulle tämä on luvattu tulevan syksyllä. No, kohta on jo talvi… Saa nähdä tuleeko.

Häpeämätön-äänikirja

Tämänkin piti olla jo valmis tähän mennessä, mutta projekti on erinäisistä kurjista vastoinkäymisistä johtuen vasta aivan alkutekijöissään, valitettavasti ei taida vielä tänä vuonna valmistua.

Erveyskeskus

Tämä absurdi komedia etsii yhä esittäjää.

Muut näytelmät

En tiedä milloin Makuuhaavoja-näytelmä valmistuu, tai valmistuuko, en ole ehtinyt tehdä sille mitään kuukausiin. Adeno-näytelmän lisäksi haluaisin vihdoin kirjoittaa näytelmät parista ideasta, jotka minulla on ollut jo pari vuotta, mukaan lukien yksi monologinäytelmä.

Runot

En ole nyt muutamaan kuukauteen saanut aikaiseksi kuin muutaman keskeneräisen runon ja joitain yksittäisiä rivejä tai parin rivin kokonaisuuksia. Lähetin keväällä kolme runoa kilpailuun, niistä ei ole kuulunut mitään.

Raapaleet

Olen kirjoittanut kesän jälkeen useita raapaleita ja tarkoitus on kirjoittaa pian lisää, ideoita riittää. Raapaleeni Kehitysprosessi ilmestyy Osuuskumman raapaleantologiassa alkuvuodesta.

Muut novellit

Super!, romanttinen viihdenovelli salitreenauksesta, superruoista ja taikuudesta ilmestyy Ursulassa loppuvuodesta. Ensimmäinen vaihtoehtohistorianovellini, cripficsävytteinen Rautakeuhko, näkee päivänvalon lähikuukausina Usvassa. Ikivanhojen keskeneräisten novellien lisäksi työn alla on sukupuolen moninaisuutta ja kasarirockia käsittelevä spefinovelli (etäisesti prequel Elviiralle). Lisäksi suunnittelen steampunk-cripficiä ja erään spefiraapaleen laajentamista pidemmäksi novelliksi.

Lehtijutut

Minulta on tänä vuonna ilmestynyt jutut (osa viime vuonna kirjoitettuja) Suomen Kuvalehdessä, Maailman Kuvalehdessä, Vegaiassa, Tukilinjassa, Mondossa ja Gloriassa. Vielä pitäisi tulla juttu SK:hon, mutta muita ei välttämättä tule, en ole kesän jälkeen ehtinyt juuri kirjoittaa. Muutama juttuehdotus on kyllä maailmalla. Yksi valmis matkailujuttu siirtyi ensi vuoteen.

Haastattelut minusta

Minusta on juttu uudessa Hyvä Terveys -lehdessä (12/2014). Annoin eilen englanniksi haastattelun yhteen podcastiin, joka julkaistaan parin viikon päästä, mutta se ei liity (juuri) mitenkään kirjoittamiseen.