Giikkiraamattu romaanin muodossa

Ready Player One on bestsellerscifiromaani, jota etenkin nörttipiireissä on kehuttu maasta taivaisiin. Se on miellyttänyt myös monia sellaisia ihmisiä, jotka eivät yleensä lue kaunokirjallisuutta. Ihmekö tuo. Siinä on tuttu ympäristö, mutta se on myös – paitsi pelimäinen – myös erittäin elokuvamainen. Elokuvaoikeudetkin myytiin jo kauan ennen itse kirjan julkaisua.

James Halliday on maailman tunnetuin pelimoguli. Hän oli luomassa OASIS-simulaatiota, joka alun perin oli lähinnä MMORG (vähän niinkuin World of Warcraft), mutta sittemmin on muuttunut yleismaailmalliseksi virtuaalitodellisuudeksi. OASIS on vähän niin kuin universumin kokoinen Sims, jossa voi tehdä ihan mitä vain, myös taistella.

Halliday jätti kuollessaan testamentin jossa luvattiin hänen koko tähtitieteellinen omaisuutensa sekä OASIS:in hallinnan sille, joka löytäisi OASIS-maailmasta “easter eggin” (peleissä ja muissa tietokoneohjelmissa olevia salaominaisuuksia). Avuksi etsintään hän jätti videon sekä kokonaisen päiväkirjan täynnä vihjeitä.

Vuonna 2044 munaa on etsitty jo vuosia ja etsintään perehtyneet egg hunterit eli gunterit (suomeksi ilmeisesti munastajat) opettelevat kaiken vanhoista videopeleistä ja 1980-luvun popkulttuurista. Niissä nimittäin piilee ratkaisun avain ja niinpä tosi-gunterin on osattava pelata kaikkia retropelejä, kaikkien kulttileffojen repliikit ulkoa ja tietää kaikki mahdolliset triviat pelien bugeista ja lisäosista bändien yksityiskohtaiseen historiaan.

Ready Player One onkin siis melkoista giikkiyden intertekstuaalista ilotulitusta. Siinä esiintyy jokseenkin kaikki nörtti-ilmiöt ja monia, jotka eivät suoranaisesti liity nörttiyteen. Lukuisten tietokone- ja arcadepelien lisäksi kirjassa mainitaan esimerkiksi flippereitä, phreaking, hikikomorit, D&D, Star Wars, Blade Runner, Monty Python, Linnunradan käsikirja, Wil Wheaton, Bill Hicks, Bon Jovi, Pat Benatar, Rocky Horror Picture Show ja monia eri animeja.

Nethackista en yllätyksekseni löytänyt mainintoja ainakaan suoraan, mutta muutamia siinäkin esiintyviä asioita mainitaan. Demoscenestä tai vastaavista ei tainnut olla mitään (paitsi purkit?).

Ready Player One -kansi

Kirjan päähenkilö Wade Watts on köyhä, koulukiusattu ja inhottavien sukulaisten luona asuva poika, joka on tietenkin loputtoman fiksu ja kekseliäs, vaikka tosielämässä kukaan ei sitä arvostakaan. Hän on huippuhyvä useimmissa peleissä ja osaa hakkeroida melkein mitä tahansa. Stereotyyppinen underdog: maailma potkii päähän, mutta älyllään ja MacGyver-taidoillaan hän nousee silti menestykseen. (Tietysti välillä hän on tosi tyhmä ja naiivi.) Luonnollisesti hän on myös aina hyvin reilu.

Lisäksi Wadella käy, jopa genrekirjan päähenkilöksi, uskomattoman hyvä tuuri. Hän tekee epätoivoisia ratkaisuja ja hänelle on monta kertaa käymässä lähes väistämättömästi huonosti, mutta hän selviytyy lähes yliluonnollisella tuurilla. Tämä oli yksi esimerkki leffamaisuudesta ja meni kyllä ylitse. Toisaalta useita kertoja Wade tekee jotain, missä olettaa, että nyt seuraa vastoinkäymisiä, mutta ei seuraakaan. Käviköhän hänellä koskaan huono tuuri, paitsi vanhempiensa suhteen?

En nyt muista sitä termiä tai ilmausta mitä on käytetty siitä, että juoni ei tunnu soljuvan “orgaanisesti” vaan kaikki tapahtuu juuri niin, kuten kirjailija on parhaaksi nähnyt, tässä tapauksessa huolella laskelmoinut.

Kirjassa oli muutakin epäuskottavaa. Halliwayn pääsiäismunaa etsitään monien eri puzzlejen avustuksella, joista useimmat ovat muutaman rivin arvoituksellisia riimirunoja. Ensimmäinen arvoitus on varsin helppo, mutta silti gunterit – mukaan lukien useita klaaneja sekä dystopiascifille tyypillinen epäinhimillinen pahisfirma, jolla on lähes loputtomasti resursseja – pohtivat sitä vuosia, kunnes Wade yhtenä päivänä saa ahaaelämyksen, minusta epäuskottavan tuntuisesti, lähes samanaikaisesti kuin hänen suuresti ihailemansa tyyppi.

En pysty uskomaan, että tämän arvoituksen selvittämiseen olisi mennyt vuosia, kun kuitenkin vaikeampia arvoituksia kirjassa ratkotaan minuuteissa, tunneissa tai parissa päivässä. Muitakin esimerkkejä olisi, mutta ne spoilaavat liikaa.

Voi tietysti ajatella, että kirja on niin intertekstuaalinen, että kaikki ylivedetty tai muuten omituinen juonessa on parodiaa jostakin, mutta se on minusta vähän hassu selitys.

Joka tapauksessa Ready Player One on kiehtovaa, ahmittavan jännittävää luettavaa. Sellaista, jota alkaa helposti skipata silmillään eteenpäin – ei siksi että se olisi tylsää, vaan koska ei millään malttaisi odottaa, että mitä tapahtuu, vaikka kirjan varsinainen loppu onkin selvä. Se ei voisi loppua muuten.

Sinänsä simulaatioon sijoittuva kirja on mielenkiintoinen konsepti. Se pujahtaa johonkin scifin ja fantasian väliin: fantasiassa voi tapahtua mitä vain koska taikuus, scifissä voi tapahtua mitä vain koska tiede. OASISissa on molemmat. On teleportteja, lentäviä autoja (jotka voi loitsulla kutistaa taskuun meneviksi), mecharobotteja ja +5 Vorpal Bladeja.

Ihmisoikeudet valuvat valtavirtaan

Pääsin osallistumaan Amsterdam Prideen 2009 (kuvalinkki), sen jälkeen ei ole aikataulullisista syistä onnistunut. Tapahtuma on upea ja valtavan suuri, katsojia on jopa puoli miljoonaa ja ihmiset kiipeävät ties mihin lyhtypylväisiin nähdäkseen paremmin.

Drag queen -olympialaiset

Isoissa tapahtumissa on toki kääntöpuolensa, mutta ne luovat myös yhteisöllisyyttä: kaikki ovat mukana Pridessä. Kaupunki liputti sateenkaarilipuin ja pormestari avasi drag queen -olympialaiset.

Muutama vuosi myöhemmin Amsterdamin kaupunki sateenkaariliputti protestina Venäjän HLBT-politiikalle Putinin Amsterdamin-vierailun aikana.

En olisi silloinkaan uskonut, että Valkoinen talo lähivuosina sateenkaarivalaistaisiin tasa-arvoisen avioliiton kunniaksi.

Suomenkin Tahdon-kampanjassa yllätti se, miten paljon siinä oli “koko kansa” mukana. Yritykset, järjestöt ja monet muut tahot.

The fruitiest<br />
-mies

Seksuaalisesta tasavertaisuudesta ja tasa-arvoisesta avioliitosta on tullut useassakin maissa koko kansan asioita, jotka moni cisheterokin kokee sydämenasioikseen. Se on tietysti mahtavaa ja koskettavaa. Translakikin alkaa kiinnostaa yhä useampia, vaikka se onkin vielä kovin kaukana valtavirrasta.

Useimmilla meistä on HLBT-kavereita. Monille tällainen tuttavuus on ollut se, joka on auttanut ymmärtämään, että kyseessä on ihan normaali juttu ja että vaikkapa homosuhteet ovat täysin vastaavia kuin heterosuhteet. Nyt yhä useampi tajuaa saman polyamoriasta, kun tutustuu polyamorisesti eläviin ihmisiin, jotka hekin ovat ihan tavallisia ja sympaattisia tyyppejä.

Vammaisaktivismissa sama ei oikein toimi. Vammaisuus on outoa, vierasta ja tuntematonta. Sitä pidetään marginaalisena asiana, vaikka 1/6 tai 1/7 ihmisestä maailmassa on vammainen, suunnilleen yhtä moni kuin kuuluu seksuaalivähemmistöihin.

Moni sanoisi jopa, että heillä ei ole vammaisia kavereita. Syitä on monia:

Rakastunut pari

a) osa ei halua kaveroitua vammaisen kanssa, monesti siksi, että ei yksinkertaisesti edes näe tällaista vaihtoehtoa
b) vammaiset eivät aina pääse liikkumaan vapaasti – osa ei oikein pois kotoaankaan, toisia rajoittavat esteelliset tapahtumatilat yms, myös esim. kielimuuri (kuurot) voi rajoittaa
c) monet pitkäaikaissairaat salaavat sairautensa
d) moni ei hahmota tuttujaan vammaisiksi, vaikka nämä sitä olisivatkin, jos he eivät käytä pyörätuolia.

Vammaisaktivismi ei tietysti myöskään ole ikonista eikä liikuttavaa. Kellä ei tulisi tippa linssiin, kun 50 vuotta yhdessä ollut nais- tai miespari pääsee naimisiin?

Vammaisista löytyy toki liikkismatskua myös, mutta keskimäärin se on infantilisoivaa ja loukkaavaa, cripspiraatiota.

Kunpa saataisiin kaikki ihmisoikeudet valtavirtaan! Ja tietysti kaikkialla maailmassa – maailmassa on yhä paljon enemmän maita joissa homoseksuaalisuus on rikos kuin jossa samaa sukupuolta edustavat pääsevät naimisiin tai edes rekisteröimään parisuhteensa.

Kirjailijan kesäpuhteita

Tässä taas tilapäivityksiä kirjailijan elämästä.

Adeno

Scifiromaanista on saatu kustannustoimittajan kommentit ja nyt pitää editoida lisää. Päänvaivaa on tuottanut etenkin loppu. Hyvällä tuurilla romaani ilmestyy ensi keväänä, mutta mitään varmuutta asiasta ei ole.

Lastenkirjat

Ensimmäinen lastenkirjani Seeprakoiran seikkailut ilmestyi jokunen kuukausi sitten. Minulla on kaksi muuta lastenkirjaideaa, joista toista olen suhteellisen aktiivisesti käsitellyt mielessäni.

Ruokakirja

Ruokakirja viivästyy edelleen minusta riippumattomista syistä.

Ruokavaliokirja

Olen nyt työstänyt jotakuinkin täysipäiväisesti ruokavalioaiheista tietokirjaani, erittäin mielenkiintoista puuhaa. Olen oppinut valtavasti ja päässyt hyödyntämään tietämystäni myös läheisilleni. Kirja ehtisi minun puolestani syksyllä ulos, kuten oli kaavailtu, mutta valitettavasti minusta riippumattomista syistä siirtyy kevääseen.

Englanninkielinen lääketiedekirja

Lääketiedeaiheisesta kirjasta, johon kirjoitin yhden luvun, ei vieläkään ole tarkempaa tietoa, mikä on vähän turhauttavaa kun luku editoitiinkin jo lähes kaksi vuotta sitten.

Leffakässärit

Toxic Dreams on toista kertaa Nicholls-kilpailussa, tuloksia jatkoon pääsystä tai pääsemättömyydestä tulee elokuussa. Muita kässäreitä ei ole nyt suunnitella, vaikka tarkoitus olikin ensi vuonna osallistua Nichollsiin jollain uudella.

Näytelmät

Kirjoitin huhtikuussa ScriptFrenzyssä kaksi keskeneräistä näytelmää ideoista, joita olen pyöritellyt jo pitkään: tragikoominen monologinäytelmä ja absurdi komedia. En ole ehtinyt kumpaakaan editoida vielä yhtään. Monologin suhteen vaivaa, kun en tiedä pitäisikö sen olla yhden vai neljän ihmisen monologit. Komedia on vähän turhan all over the place ja liian vähän jännitettä. Jospa syksymmällä ehtisi taas miettiä näitäkin.

Raapaleet

Tänä vuonna minulta on ilmestynyt seitsemän raapaletta kolmessa eri Osuuskumman antologiassa. Uusin Kummalinnun munia 2/2015 -antologia sisältää raapaleet Keijutaikaa ja 19. 1. 3127. Myös seuraavassa 3/2015 lienee minulta pari raapaletta. Lisäksi kirjoittamani englanninkielinen raapale Affection julkaistaan pian postikorttina.

Muut novellit

Minulta pitäisi ilmestyä kuun loppuun mennessä kaksikin novellia, yksi suomeksi ja yksi englanniksi. Niistä lisää pian. Syksyllä julkaistaan kaksi novellia antologioissa, niitä pitää vielä jonkin verran editoida. Työn alla on ensimmäinen steampunknovellini, jota kasassa on jo yli 3 000 sanaa, eli se on jo kirjoittamistani suomenkielisistä novelleista pisin. Seuraavaksi pitäisi kirjoittaa novelli omaan antologiaani (jaiks).

Lehtijutut

Viherpihan kesäkuun numerossa ilmestyi minulta Amsterdamia käsittelevä juttu.

Vammaisuus valkokankaalla

Mustat lasit – vammaisuus valkokankaalla ja televisiossa on kirja pitkään, jota himoitsin, mutta se ehti myydä loppuun kun vitkuttelin. Sitten onnekseni bongasin sen Kirjamessujen kahden euron myyntipöydästä.

Kirja on tarkoitettu etenkin mediakasvatuskäyttöön, mutta siitä on hyötyä paljon muuhunkin. Se kertoo vammaispolitiikan ja vammaisuuden historian perusteita, jotka kenen tahansa olisi hyvä lukea. Miten media esittää vammaiset ja miten se vaikuttaa vammaisia koskeviin ennakkoluuloihin. Mitä erilaisia stereotyyppejä vammaisista on (esim. uhri, yli-ihminen tai katkeroitunut). Vammaisuuden sosiaalinen vs. lääketieteellinen malli.

Mustat lasit

Koska elokuvat koetaan yleensä mielenkiintoisiksi, toisin kuin vammaisuus, tavoittaa kirja ehkä sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät muuten lukisi mitään vammaisuutta käsittelevää.

Kirjoittajallekin, ja vaikkapa teatterin tekijälle, teos on hyödyllinen, sillä se käsittelee vammaisuuden kuvaamista fiktiossa yleisesti. Vammaisuutta on tärkeä kuvata, mutta kliseet pitää osata välttää. Myös vähemmistöjä yleisemmin käsitellään.

Läheskään kaikkia vammaiskliseitä ei kuitenkaan mainita, esim. minua ärsyttää onnettomuudessa vammautuneiden suuri osuus verrattuna pitkäaikaissairaisiin. Eihän tämä tietysti varsinainen kirjoittamis- tai tekemisopas olekaan.

Itse listamainen elokuvaosuus on mielenkiintoinen sekin. Leffoissa esiintyy sellaisiakin vammaisia, joita ei tulisi heti mieleen – vaikkapa koukkukätisiä merirosvoja tai “oppimisvaikeuksista kärsivät” Nuija ja tosinuija. Toisaalta vammaispositiivisissakin elokuvissa voi olla ongelmallisia stereotyyppejä vammaisista.

Varsinaisia elokuvallisia näkökulmia mietitään toki myös. Löytyy elokuvia, jotka on kuvattu fyysisesti pyörätuolin käyttäjän näkökulmasta. Jotkut leffat taas suosivat yläviistosta kuvaamista, joka saa pyörätuolissa istuvan näyttämään pieneltä ja avuttomalta.

Kirjaan on lisätty luku suomalaisista elokuvista. Myös ei-länsimaista elokuvaa käsitellään.

Muutamassa kohdassa käännös tuntui hieman oudolta, mutta kokonaisuudessaan hyvin mielenkiintoinen ja luettavuudeltaan miellyttävä teos. Tästä on varmasti hyötyä myös, jos/kun Marian ilmestyskirja joskus saadaan valkokankaalle.

Suomalaisista ja hollantilaisista

Minulla ei ole kovin hyvä kuva suomalaisista ihmisistä noin yleensä. Vaikka poikkeuksia toki löytyy runsaasti molemmista kansoista, hollantilaiset ovat keskimäärin mukavampia, ystävällisempiä, kohteliaampia, avoimempia ja avuliaampia.

Viime Suomen-reissulla jokunen viikko sitten sattui kuitenkin useampia ilahduttavia asioita, etenkin Hämeenlinnan-matkallani. Junassa eräs vanha nainen huomasi vasta junan jo pysähdyttyä Riihimäkeen, että hänen piti jäädä siellä pois. Muut matkustajat alkoivat auttaa häntä ulos ja joku huikkasi, että menkää joku oven väliin, ettei juna ehdi lähteä.

Minä sitten syöksyin ovelle, mikä osoittautui turhaksi, kun junathan aina pysähtyvät Riihimäessä kauan ja hauraskin mummo ehti hyvin köpöttää ulos. Joku matkustajista sitten kiitteli minua, mikä tuntui jotenkin hassulta.

Hämeenlinnaan päästyäni Sometime-tapahtumassa eräs tuntematon ihminen lainasi minulle työpuhelintaan useiksi tunneiksi, jotta pääsin läppärilläni nettiin(!). Minusta tämä oli yllättävää, mutta tästä oli kovasti hyötyä. Emmekä jääneet tuntemattomiksi vaan höpötimme pitkät tovit, esimerkiksi kirjojen kustantamisesta. Toinen lähes-tuntematon antoi minulle kyydin pääkaupunkiseudulle.

Kyydin antaminen vieraallekin on ehkä vielä tavanomaista, jos auto on tyhjä, mutta työpuhelimen lainaaminen minusta ei. Tämä antoi hyvän kuvan siitä, millaista porukkaa tapahtumassa noin muutenkin oli.

Eniten ilahdutti Pertti Kurikan Nimipäivien Piritorilla tavataan -kansanjuhla. Se miten siinä oli oikeaa kansanjuhlan tuntua ja miten siellä oli niin erilaista porukkaa – perheenäitejä, punkkareita irokeeseineen, kehitysvammaisia, vanhoja mummojakin paljon. Tunnelma oli hieno ja Kurikka itse liikuttui kyyneliin päästyään paikalle.

Pystyn kyllä hyvin kuvittelemaan samanlaisen tapahtuman myös Amsterdamiin, jos PKN olisi hollantilainen. Olisiko PKN voinut päästä viisuihin hollantilaisena? Mielestäni ehdottomasti kyllä, vaikka en täkäläiseen valintaprosessiin olekaan perehtynyt.

Kun tulin Suomesta, seuraavana päivänä menin ruokaostoksille ja heti useampi ihminen päästi minut ohitseen kassajonossa, kun minulla oli niin vähän ostoksia. Näin tapahtuu usein. Sellaiseen en ole vielä Suomessa törmännyt, mutta ehkä joku voisi aloittaa.

Miten kirjani ovat syntyneet

Pitkästä aikaa blogimeemi, tämän on täyttänyt mm. Calendula.

Missä kirjoitat yleensä?

Työhuoneessa (siis kotona) tietokoneella. En kirjoita kahviloissa muulloin kuin NaNoWriMo-miiteissä. Joskus junassa, lentokentillä tai lentokoneessa kun on tähän tarvetta, autossa/bussissa en pysty kirjoittamaan. Lentokoneessa kirjoittaminen sujuu joko superhyvin tai ei ollenkaan (jos väsyttää liikaa).

Miten kirjoitat käsikirjoituksen ensimmäisen version?

NaNoWriMossa, melko huolellisen suunnitelman (kohtauslista yms) pohjalta. Viimeiset kolme ovat menneet melkoisena tervanjuomisena sairastamisen takia.

Millaiset olosuhteet johtavat sinulla parhaan tekstin syntymiseen?

Hypoglykemian vähäisyys, mikä on harvinaista. Illat. Joskus vain loksahtaa kohdalleen. Joitain novelleja olen kirjoittanut ihan vain vitutuksen hälventämiseksi ja lopputulos on ollut toimiva. Yleensä nopeasti kirjoitettu on parempaa tekstiä kuin hitaasti.

Millaisia kirjoitusvälineitä käytät (eli tietokone, käsin kirjoittaminen, joku tietty kynä jne)?

Atlantis Winellä, muuhun en oikein suostu koskemaan. Käsin en kirjoita koskaan mitään – viimeksi muistiinpanoja tietokirjaa varten Hollannin-matkalla kesällä 2009, mistä tuli myöhemmin Hankala potilas vai hankala sairaus.

Mistä saat aiheesi?

Riippuu tekstityypistä. Raapaleideat tulevat hyvin ircistä. Novelleja sieltä täältä. Romaani-ideoista en oikein muista(!), koska en ole saanut sellaista pariin vuoteen, olen kirjoittanut ideoita varastosta ja viimeistä viedään. Novelli-ideatkin saattavat muhia minulla monta vuotta ennen käyttöä

En osaa juuri mistään romaanistani selkeästi sanoa, mistä idea tuli. Novellien kohdalla joskus ihan tietoisesti kehittelen ideaa “väkisin”, esim. antologiaan kun pitää olla tietty aihe ja pitää lähteä siitä.

Marian ilmestyskirjan idea tuli Raamatusta. Makuuhaavoja tuli siitä, että olin vuosia halunnut kirjoittaa romaanin vuoteenomasta henkilöstä ja piti vain keksiä, miten siitä saisi mielenkiintoisen. Ratkaisuksi löytyi mielikuvitusmaailma. Häpeämättömästä ei mitään muistikuvaa. Palsamoidun piti alun perin kertoa elinluovutuksesta, en muista mistä Egypti tuli siihen mukaan.

Sisimmäinen oli ensin novelli, mutta en muista mistä idea siihen tuli. Myös Adeno alkoi novellina, erityisesti ensimmäisenä kohtauksena.

Erveyskeskus-näytelmän idea tuli siitä, että halusin kirjoittaa näytelmän jossa on Freud terveyskeskuksessa töissä ja sitten tuli rikosaiheinen näytelmäkilpailu. Nyt työn alla olevista näytelmistä toinen lähti Ikea-ideasta, joka oli vähän jo Makuuhaavojassa mukana ja se tuli puolestaan yhdestä twiitistä 2010 tai 2011.

Seeprakoiran seikkailut sai alkunsa tarinanpoikasesta, jonka kerroin kavereiden lapsille heidän koirastaan vuonna 2012.

Seuraavaksi on tarkoitus kirjoittaa novelli, jonka idea tuli varsin suoraan Hesarin kommenteista.

Aiemmin en saanut koskaan ideoita unista, mutta viime vuosina sitäkin on sattunut, jopa tärkeä idea seuraavaan romaaniin ja hiljattain yksi raapale.

Aika monet aiheeni kumpuavat lääketieteestä, sairauksista ja/tai vammaisuudesta. Esim. Rautakeuhko-novelli lähti ideasta, että entä jos vammaisuus olisikin yleisempää kuin tervekehoisuus. Siitä se sitten kehittyi vaihtoehtohistoriaksi, jossa poliota ei ole parannettu, vaikka vammattomuus onkin yhä normi.

Montako kertaa työstät käsikirjoitusta?

Periaatteessa jokaisen kohtauksen editoin kolmesti ja tarkistan/oikoluen kässärin kahdesti, mutta ongelmallisia työstän enemmän ja lisäksi päälle isommat rakenteelliset linjat, esim. kohtauksien siirto tai yhdistely.

Mikä osa käsikirjoituksesta on sinusta vaikein?

Riippuu kässäristä. Joskus keskiosa, viimeisissä loppu on ollut kimurantti. Palsamoidussa alku taas tuotti ehkä eniten ongelmia. Jos puhutaan ei-konkreettisista osista, niin draaman kaari kuin dramatisointikin tuottavat usein hankaluuksia. Miten jonkin jutun kannattaisi tapahtua. Näytelmissä on monenlaista mutkikkuutta ihan formaatin puolesta.

Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rituaaleja? Miten valmistaudut kirjoittamaan?

Ei mitään. Kirjoitan silloin kun se on mahdollista. Se on mahdollista silloin kun en ole liian kipeä eikä ole muuta akuutimpaa. En kuuntele kirjoittaessa käytännössä koskaan musiikkia, minulla ei ole inspiraatioesineitä, tietystä määrästä napsahtavia palkintoja tai muuta.

Sitä ei varmaan lasketa rituaaliksi, että kirjoitustiedostoni ovat aina tietyt, esim. edellinen kässärini oli yhdestoista, niin se oli kirja11.rtf (versionumeroineen), kirja11notes.rtf ja kirja11poistot.rtf. Tämä on kuitenkin lähinnä arkistoinnin takia.

Mitä teet kun tarina jumittaa?

Riippuu tekstistä ja jumituksen asteesta. Yleensä tiedän mihin minun pitää päätyä, ei vain koko tarinassa vaan pian. Minulle tyypillinen jumiutuminen on huomata NaNoWriMossa, että seuraava kohtaus on määritelty vain “X kertoo Y:lle Z:n” eikä minulla ole aavistustakaan siitä, miten tämä käytännössä tapahtuu.

Jos juoni jumittaa tai bongaan siitä hankalan epäloogisuuden, yleensä puin asiaa ircissä tai IRL. Usein jo ongelman ilmaiseminen verbaalisesti auttaa, vaikka toinen osapuoli ei osaisi sanoa mitään, usein se ratkaisun avain tulee kuitenkin itsestä.

Joskus auttaa kun lukee jotain inspiroivaa romaania, esim. minulla Margaret Atwood on jostain syystä paras.

Mitä genrejä kirjoitat ja/tai haluaisit kirjoittaa?

Cripfichän eli vammaiskirjallisuus on se “minun” genreni, jonka itse kehitin vuonna 2010. Sitä olen kirjoittanut kolme, ehkä neljäkin romaania plus useita novelleja. Nyt olen siirtynyt spefiin, jota taas novelleissa olen kirjoittanut yli 15 vuotta.

Olen kirjoittanut useampia päägenrejä ainakin jossain määrin tai muihin genreihin sekoitettuna, paitsi perinteistä fantasiaa, joka ei iske. Ensimmäinen romaanikässärini vuonna 1998 oli nuorille tarkoitettua urbaania fantasiaa tms. Viimeisen parin vuoden aikana olen kirjoittanut ensimmäistä kertaa erotiikkaa, romantiikkaa, ekoscifiä, chicklitihtävää spefiä, historiaa, vaihtoehtohistoriaa ja steampunkia.

Novelleissa slipstream ja absurdi kummailu ovat 90-luvulta asti olleet rakkaimmat genret, mutta romantiikkaa on yllättävän hauska kirjoittaa. Toinen mikä on hauskaa on absurdien komedianäytelmien kirjoittaminen.

Uuvuttava vieras

Helen Garnerin The Spare Room on niitä harvoja kirjoja, joista yhden lehtiarvostelun jälkeen (olisiko ollut Guardian tai vastaava) on tullut olo, että tämä on pakkohankinta. Kyse ei ollut vain huikeista kehuista vaan kirjan aiheesta. Se käsittelee naista, joka tulee ystävänsä luokse Melbourneen saamaan vaihtoehtoisia syöpähoitoja, vaikka on käytännössä kuolemassa.

Kirja on melko omaelämäkerrallinen, sen huomaa niin kerronnan tarkkuudesta kuin siitäkin, että päähenkilön nimi on Helen, kuten kirjailijankin. Ystävä Nicola on hyvin kompleksi hahmo, jota on vaikea tiivistää muutamaan lauseeseen. Hän on sellainen, josta on vaikea olla pitämättä, sellainen joka täyttää koko huoneen, niin hyvässä kuin pahassakin.

Nicola ei suostu hyväksymään sitä, että levinnyt paksusuolensyöpä voisi koitua hänen kohtalokseen. Ehei, kalliit vaihtoehtohoidot häätävät sen muutamassa viikossa. Kuolemasta ei saa puhuakaan, sen hyväksyminen tarkoittaisi, että pitäisi hyväksyä koko elämänsä epäonnistuneen. Ja jos Nicolalla on mikä tahansa hätä, ystävät rientävät hänen apuunsa ympäri vuorokauden. Nicola on tästä varma.

The Spare Room

Mitä ikinä tapahtuukaan, Nicola vain näyttää hymynaamaa ja tämä on se, joka uuvuttaa Helenin vitutuksen ja kyynelten partaalle. Ei yökausia valvominen vaihtaen hiessä uivia vuodevaatteita, vaan se, että Nicola väittää pärjäävänsä. Kipulääkkeitäkään hän ei haluaisi ottaa.

Näin sivuhuomautuksena irjassa tärkein Nicolan saama hoito on suonensisäinen C-vitamiini, joka saa hänelle aikaan hirveitä sivuvaikutuksia. Hoito todetaan huuhaaksi, josta ei ole tutkimuksia. Romaani on muutaman vuoden vanha ja sen jälkeen hoitoa on alettu tutkia mm. useissa yhdysvaltalaisissa yliopistoissa. Läheskään kaikissa tutkimuksissa ei ole saatu kovin hyvin tuloksia, mutta aivan höpötieteellisenä hoitoa ei enää voi pitää.

Hieno romaani, joka tuntui kovin lyhyeltä – sivuja on alle 200. En ole varma, onko se kuitenkaan ihan kaikkien “vuosikymmenen romaani” -hehkutusten arvoinen.

Kirja on hiljattain suomennettu nimellä Vierashuone.

Hyvässä seurassa

On aina mukava törmätä kirjoihinsa erilaisilla lemppari- ja suosituslistoilla. Tällä kertaa uusin romaanini Sisimmäinen päätyi Kirjasammon Kesälukemista-suosituksiin.

Kirjassa huomioni kiinnittivät mielenkiintoiset teemat: transsukupuolinen hahmo ja eläinaktivismi. Oli piristävää lukea taidolla kirjoitettuna aikuisesta, korjatussa sukupuolessaan jo jonkin aikaa eläneestä ihmisestä. Tämä tekee juttua eläinaktivistiryhmästä, joka väittää voivansa lukea lampaiden ajatuksia. Erikoinen aihe pysyy hyvin kasassa loppuun saakka.” kirjoitti Tuomas Aitonurmi.

Tässä mukavinta oli se, että kirja oli useiden erittäin paljon hehkutettujen kirjojen seassa, kuten John Williamsin klassikko Stoner, Elina Hirvosen Kun aika loppuu ja Anthony Doerrin Pulitzer-palkittu ja suomalaisblogeissa ylistetty Kaikki se valo jota emme näe.

Itse en ole lukenut kirjoista kuin Helen Garnerin Vierashuoneen, jonka luin sattumalta englanniksi pari viikkoa sitten ja pidin kyllä. Sitä on joissain lehdissä hehkutettu jopa “vuosikymmenen romaaniksi”. (Oma arvosteluni tulee myöhemmin.)

En olisi arvannut päätyväni mihinkään samalle kirjalistalle Stonerin kanssa – vaikka toisaalta se olisi voinut olla lähellä, sillä olen kahdesti ollut pitchaamassa kirjojani hollantilaiskustantajalle, joka julkaisi Stonerin Hollanniksi jo vuosikymmeniä sitten.

EDIT: Pian postauksen jälkeen tuli uusi arvostelu, oikein mukava sekin, Kuperkeikkaseikka-blogista.

Epätyypillinen aihe ja juonikuvio pääsevät yllättämään, ja päähenkilön identiteettipohdiskelut ovat myös mielenkiintoisia ja aitoja. Erityisesti itseäni viehätti Haaviston tyyli: teksti ei tarvitse toimiakseen turhaa kikkailua.

Elämä on loputon pölyinen nurkka

Kun kyselin erästä taannoista kolumniani varten Twitterissä, miltä muista pitkäaikaissairaista ajan kuluminen tuntuu, odotin tietysti monen ehkä sanovan, että aika kuluu tosi hitaasti. Sellaisiakin vastauksia kuitenkin tuli, että ihan liian vauhdilla. Kaikki aika tuhraantuu siihen kun pitää käydä lääkärillä, fysioterapiassa, kuntoutuksessa, etsiä avustajaa, ties mitä.

Tähän on kyllä helppo samaistua. Minä en käy kovin paljoa lääkärillä tai muilla vastaanotoilla – ennen Belgian-lääkäriäni en ollut käynyt useaan vuoteen lääkärissä, uusin reseptini aina puhelimitse tai sähköpostilla. (Oikeasti minun pitäisi käydä vaikka missä lääkärillä, mutta se on aivolisäkeongelmien takia liian vaarallista.) Silti hommaa riittää.

Lisäravinteita joudun (tullirajojen yms takia) tilaamaan useita kertoja kuukaudessa. Käytän lukuisia pillereitä ja muita troppeja, joista täytyy pitää huolta, että ne eivät lopu kesken, vaikka toimituksissa menee pahimmillaan lähes kuukausi. Lähiapteekissa ei tarvitse yleensä käydä kuin kerran kolmessa kuukaudessa, mutta sekin tuntuu aivan liialta, inhoan apteekissa asiointia. Sen lisäksi on tosin Belgian-apteekki ja kaksi hollantilaista postiapteekkia.

Hiljattain piti hankkia lääkkeitä kaikesta neljästä apteekista yhtä aikaa ja kolmen kanssa tuli jonkinlaista säätöä aiheesta, joka vaati puhelin- tai sähköpostikeskustelua. Uuvuttavaa. Sitä ei pysty terve ihminen, jolla on toimiva aivolisäke, käsittämään, miten kuormittavaa tällainen on. Masentuneet ja ADHD-ihmiset varmasti pystyvät, sillä heillä on usein hyvin samankaltaisia ongelmia, vaikka syy onkin eri.

Tietysti vammaisella on useimmat normaalin ihmisen perushommat. En pysty pesemään pyykkiä enkä imuroimaan, mutta muita kotitöitä teen parhaani mukaan. Niitä vain tuntuu olevan niin hirvittävän paljon. Kun välillä työkyky on tunnin päivässä tai vähemmän, mikä sisältää kaiken aktiviteetin, niin tuntuu että kotihommat sun muut ahmaisevat aivan liian ison siivun.

Jos vaikka siivoaa tai järjestää jonkin paikan, hetken päästä huomaa, että se pitääkin taas siivota uudestaan – mutta sitä ennen on vielä kymmenittäin muita erääntyviä asioita, jotka ovat myöhässä pahimmillaan vuosia. Minulla on monia asioita rästissä siltä ajalta ennen kuin aivolisäkkeeni tuhoutui – ja se oli kuitenkin marraskuussa 2011. Työtä ja vastaavia hommia on rästissä paljon yli 2 000 tuntia, se vain kasvaa, mutta kaiken maailman siivouksia myös. Ja minä kuitenkin pidän siivoamisesta kovasti.

Ja sitten saan koko ajan kuulla, kuinka saamaton olen ja kuinka minun pitäisi saada aikaan vähintään viisi kertaa enemmän asioita, kun vuorokaudessa ei vain riitä tunteja.

Olen ollut burnoutin partaalla viime aikoina ja siinä ei todellakaan ole kyse mistään työjutuista, päinvastoin. Kirjoittaminen on se, minkä avulla pysyy hengissä, kirjaimellisesti. Kun saisi jostain niin henkistä tukea kuin käytännön apuakin (asioiden hoitamiseen yms), se auttaisi, mutta sellaista ei ole.

Siinä mielessä pystyn hyvin symppaamaan isojen lapsiperheiden vanhempia, joilla kotitöitä ja muuta hommaa tuntuu kertyvän nopeammin kuin sitä ehtii tehdä. Heitä kai lohduttaa se, että homma on, vaikkakin usein vuosikausiakin kestävää, kuitenkin väliaikaista.

Tai kaikkihan nyt on väliaikaista, tietenkin.

On jäänyt mieleen, kun luin eräällä nettifoorumilla teini-ikäisen parantumattomasti sairaan suomalaispojan juttuja. Hän ei ollut omien sanojensa mukaan pian koittavasta kuolemasta juuri moksiskaan. Siinä oli monia hyviäkin puolia, ei tarvinnut murehtia tulevia ikäviä juttuja. Kuinka nerokas suhtautuminen. Ei enää jalkasientä, räntäsadetta, veroilmoituksia, finnejä, viemärintyhjennyksiä, mistä sitten itse kukin kärsii.

Rakkautta ja kähmintää Nigeriassa

En muista milloin olisin lukenut afrikkalaista romaania. Chibundu Onuzon The Spider King’s Daughter sijoittuu Lagosiin Nigeriaan. Abike on rikkaan perheen tytär. Hän asuu kartanossa, jossa on uima-allas ja loputtomasti huoneita. Isä on upporikas liikemies, jolla ei taida olla vain puhtaita jauhoja pussissa.

Yhtenä päivänä Abike kiinnostuu jäätelöä myyvästä katukauppiaasta. Heidän välilleen syntyy vähitellen vipinää, vaikka molemmat ovat toki ennakkoluuloisia toisen taustaa kohtaan. Kirjaa kerrotaan molempien näkökulmasta. Katukauppiaalla ei taida olla edes nimeä, hän on vain “my hawker”.

 

The Spider King's Daughter -kansi

Aluksi rakkaustarina vaikuttaa lupaavalta, mutta parin itsensäkin on vaikea ylittää ennakkoluulojaan toisistaan. Toinen on se köyhä juntti, toinense rikas hienohelma. Onko heillä lopulta muuta yhteistä kuin se, että toisen elämäntyyli ja erilaisuus kiehtoo, on mukava järkyttää omaa perhettään?

Sitten alkaa kuitenkin paljastua toinen toistaan hirveämpiä asioita ja juoni saa uuden, jännärimäisemmän suunnan. Toiset tietävät asioita mitä toiset eivät, toiset käsittävät väärin. Abike aikoo järjestää pröystäilevät juhlat ihastuksensa kunniaksi, mutta mitä juhlista tulee.

The Spider King’s Daughter on mielenkiintoinen romaani. Monet jutut siinä tuntuvat aíka uskomattomilta (vaikka kirjan genrenä onkin realismi), mutta ehkä ne kontekstissaan olisivat mahdollisia.

Tämä on ehkä vielä enemmän romaani yhteiskuntaluokista ja kahden näkökulman eroista kuin sinänsä Afrikasta, vaikka väriä kirjaan tuokin mm. pidginenglanti.

Mielenkiintoista kontrastia antoi kun luin samalla Lionel Shriverin Keniaan sijoittuvaa romaania Game Control (arvostelu tulee myöhemmin), jossa on jonkin verran samaa. Siinä ammottava sosiaalinen kuilu on valkoisten ja mustien välillä, tässä köyhien ja rikkaiden. Valkoihoisia kirjassa ei tainnut ollakaan.