Ihan tavallinen aseksuaali

Luin Julie Sondra Deckerin The Invisible Orientation: An Introduction to Asexualityn yleisestä mielenkiinnosta. Se muistuttaa paljon ylipitkää pamflettia, sillä samoja asioita toistetaan ja alleviivataan väsymiseen asti. On selvää, että kirjoittaja on joutunut toistelemaan niitä myös livenä. Paljon.

Aseksuaalisuus on seksuaalinen suuntautuminen (tai sen puute), jossa ihminen ei tunne seksuaalista vetoa mitään sukupuolta kohtaan. Kyse ei ole matalasta libidosta, eikä se ole lääketieteellinen ongelma. Se ei johdu hormonipuutoksista, vammaisuudesta (jos on myös vammainen), lapsuuden traumoista, epäkypsyydestä, kielletystä homoudesta, siitä että on saanut vain huonoa seksiä tai siitä että on “liian ruma löytämään kumppania”.

The Invisible Orientation -kansi

Aseksuaalius ei ole valinta, se ei ole sama kuin selibaatti eikä aseksuaali kuvittele olevansa moraalisesti parempi kuin seksistä kiinnostuneet. Hänen elämänsä ei ole kamalaa eikä tyhjää.

Aseksuaali voi olla aromanttinen, eli ei halua edes romanttista suhdetta, tai haluta parisuhteen ilman romantiikkaa tai romanttisen parisuhteen ilman seksiä. Toisaalta osa aseksuaaleista suostuu harrastamaan seksiä kumppanin toiveesta, toisille koko ajatuskin on iljettävä. On myös ihmisiä, joilla on romanttisia tai seksuaalisia tunteita, mutta harvemmissa elämäntilanteissa kuin muilla (demiseksuaalit ja demiromanttiset).

Kirja selventää myös sitä, miksi nämä käsitteet tarvitaan. Miksi jonkun pitäisi määritellä sitä, että kykenee kokemaan seksuaalista viehtymystä vain tuntiessaan toisen ihmisen hyvin, ei koskaan pinnallisesti ulkonäön takia? Eikö se ole normaalia? (No, aseksuaalisuuskin on toki normaalia.) Koska maailma on niin seksuaalinen, ihmisen identiteettikokemusta voi selventää, jos nimittää itseään homoromanttiseksi polyamoriseksi demiseksuaaliksi, joka on queerplatonisessa parisuhteessa.

Aseksuaalisuusmyyttien murtaminen moneen kertaan kattaa pääosan kirjasta. On siinä toki muutakin, kuten pohdintaa siitä, miten aseksuaalit sopivat HLBTIQ-ympyröihin ja kokevatko aseksuaalit samanlaista syrjintää kuin HLBTIQ-ihmiset. Kirjoittajan mielestä he eivät koe samanlaista sortoa (oppression), mutta selvästi heitä kuitenkin syrjitään. Pahimmillaan aseksuaalejakin on raiskattu “korjausmielessä” kuten lesboja, jos he vaikka parantuisivat siitä.

Muutama mainituista syrjivistä asioista oli sellaisia, joita en ollut tullut ajatelleeksikaan, kuten se, että toiseen maahan muuttavan aseksuaalin avioliitto voidaan leimata oleskeluluvan takia solmituksi valeavioliitoksi, koska “oikeissa avioliitoissa” harrastetaan seksiä. Ei toki yleinen ongelma, mutta vakava niille, joita se koskee.

Kirjassa on myös käytännön vinkkejä ja neuvoja, esimerkiksi mitä tehdä jos on jo suhtautunut tylysti tuttuun, joka on tullut kaapista aseksuaalina, tai miten aseksuaali voi yrittää neuvotella parisuhteen pelisääntöjä seksuaalin kanssa.

Teos on varmasti aseksuaaleille ja heidän kaikkein läheisimmille ihmisilleen mielenkiintoinen, mutta en näe, että kovin moni muu sitä jaksaisi lukea. Kirjasta olisi tehnyt mielenkiintoisemman ja vähemmän pamflettimaisen esim. pidempien narratiivien ja tosielämän esimerkkien käyttö, nyt lainaukset jäävät hyvin lyhyiksi pätkiksi. Show, don’t tell.

Vammaisuus surettaa vammattomia

Niklas Thesslundin Image-lehdessä julkaistu juttu Down-lapsen saamisesta on ollut kovasti kehuttu. Minuun se ei vedonnut, ehkä siksi että minulla ei ole lapsia. Tosin minun on ihan erityisen vaikea samaistua siihen, miten kamalaa ihmisten mielestä on saada vammainen lapsi.

Minun korvaani särähti, että Niklas vertaa tytärtään “terveisiin lapsiin”. Eikö hänen lapsensa ole terve, vaikka onkin vammainen? Vammaton ja terve ovat eri asioita.

Myös tämä tekstikappale jäi mietityttämään hieman eri syystä.

“Kaakelilattialla kahden altaan välissä istui tyttö pyörätuolissa. Näin tytön vain lyhyesti, katsoin häneen sen hetken, kun kuljin hänen ohitseen, ja sillä hetkellä pojanilooni kaatui surua. Tyttö oli nuori, ehkä ikäiseni tai vähän vanhempi, mutta ei hänkään missään nimessä yli kymmentä vuotta. En ollut nähnyt pyörätuoleissa aiemmin kuin vanhoja ihmisiä, ja kaikki lapset, jotka tiesin, juoksivat leikeissään ja ajoivat pyörillään niin kuin minäkin. Ymmärsin, että tytön elämä oli kokonaan toisenlaista ja surin hänen kohtaloaan vielä illalla nukkumaan käydessä. Mietin, oliko hän päässyt lainkaan altaaseen ja kuinka se on ehkä onnistunut, miten hän on voinut kylpylään tulla, millaisella autolla ja ennen kaikkea, voisiko hän joskus oppia kävelemään. Muistan yhä, miten kovasti sitä toivoin.”

Tämä tapaus sattui kirjoittajan mukaan noin 80-luvun puolivälissä, 30 vuotta sitten. Ehkä silloin ihmisillä oli vielä erilaiset asenteet vammaisuudesta kuin nykyään, varmaan olikin. Varmasti pyörätuolilla liikkuminen oli paljon hankalampaa kuin nykyään, koska esteettömyyteen ei kiinnitetty yhtä paljoa huomiota, niin käytännön kuin ajatustenkaan (mitä vammaiset voivat tehdä) tasolla.

Hyvin samankaltaisen ajatuksen muotoili tunnettu lääkäri Ilkka Vartiovaara vuonna 1995 ilmestyneessä kirjassaan Delfiinin laulu, mistä blogasin viisi vuotta sitten. Nyt ollaan siis enää 20 vuoden takana.

Surullista kyllä, moni ajattelee yhä näin. Moni tiedostava vanhempi kyllä selittää lapsilleen, että jotkut ihmiset ovat eri värisiä kuin toiset, toiset tykkäävät tytöistä ja toiset pojista, ei saa kiusata jos joku toinen lapsi änkyttää, käyttää pyörätuolia tai kyynärsauvoja.

Mutta kuinka moni kertoo, että se vammaisuus ei ole välttämättä ihan noin kauheaa? Kuinka moni tietää? Jos edes Lääkärilehden päätoimittaja lähes viisikymppisenä ei tiennyt.

Jos sinulla on lapsia, kerro sinä heille. Että sokean, kuuron, Downin syndrooman kanssa syntyneen tai pyörätuolia käyttävän lapsen tai aikuisen elämä ei yleensä ole mitenkään kauheaa. Että pyörätuoli ei ole kauhea juttu vaan hyvä juttu, koska se mahdollistaa liikkumisen ja normaalin elämän. Vammaisten takia ei tarvitse surra tai menettää yöuniaan.

Ja vammainenkin lapsi voi olla terve.

Kymmenen kadotettua vuotta

Katariina oli kiltti, ujo tyttö, joka menestyi hyvin koulussa. Hän tahtoi isona astronautiksi. Hän kärsi myös masennuksesta. Tutustuimme netin välityksellä noin 2001, mutta hän asui toisella puolella Suomea ja tapasimme vain kerran. Netissä puhuimme paljon. Hän antoi minulle lapsuudenkuviaan skannattavaksi, ne ovat minulla vieläkin. Hän oli minua kolme vuotta nuorempi ja tuntui minulle eräänlaiselta pikkusiskolta.

Jossain vaiheessa etäännyimme. En tarkkaan tiedä (enkä muistakaan), mitä tapahtui, mutta Katariina eksyi huonoon seuraan, luulen että psykiatristen sairaaloiden kautta. Hän alkoi käyttää reilusti alkoholia ja muitakin päihteitä.

Kuvioihin tuli poikaystävä, joka oli häntä vanhempi ja taisi olla psykiatrisesta sairaalasta löydetty. Mies oli syvällä päihdepiireissä. He muuttivat yhteen. Vuosina 2004-2006 emme enää juurikaan olleet tekemisissä.

Syyskuussa 2006 Katariina kuitenkin otti minuun yhteyttä IRCissä. Hänellä oli asiaa, mutta en ollut juuri silloin koneella. (IRCissä on tyypillistä, että ohjelma pidetään auki koko ajan joko kotikoneella tai shellissä, eli palvelinkoneella johon otetaan etäyhteys, jolloin viestintä on usein asynkronista, vaikka kyseessä on chat.) Yritimme muutaman päivän tavoittaa toisiamme, mutta olimme aina eri aikaan koneen ääressä.

Sitten vajaan viikon päästä tästä sain IRCissä kuulla, että Katariina oli kuollut. En ollut uskoa sitä. Toisaalta samalla heti arvelin, että hän olisi tehnyt itsemurhan, mutta juurihan hän oli ollut siinä. Juurihan olimme yrittänyt tavoittaa toisiamme. Olin vielä sinäkin päivänä yrittänyt tavoittaa häntä.

Mutta se ei ollut itsemurha. Katariinan miesystävä (tiettävästi, myöhemmistä juridisista käänteistä minulla ei ole tietoa eikä asia päätynyt lehtiin) oli pahoinpidellyt tämän ja jättänyt virumaan tajuttomana. Hän kuoli sairaalassa.

Katariina oli kuollessaan vain 19-vuotias. Parisuhdeväkivallan uhri, kamanvetämisen uhri. En päässyt hänen hautajaisiinsa, koska ne olivat toisella puolella Suomea. Lehdet eivät noteeranneet asiaa mitenkään.

Ja olen vuosia syyttänyt itseäni siitä, että en koskaan saanut kuulla mitä Katariinalla olisi ollut asiaa. Olisiko se ollut avunhuuto? Kronologian huomioiden todennäköisesti kyllä. Olisin voinut esimerkiksi yrittää soittaa tai tekstata hänelle (luulen että minulla oli puhelinnumero, en ole varma). Oli selvää, ettei hänellä mennyt elämässä hyvin, vaikka en ollut tietoinen mistään akuutista tilanteesta.

Mutta kun katsoo tätä tekstiä, josta puuttuu asioita koska muistikuvani näistä vuosista ovat omien traumaattisten kokemuksieni vuoksi hatarat, muistan yksittäisiä asioita kuten hänen postaamiaan kuvia, sanomiaan lauseita, kuolinviestikeskustelun melkein sanasta sanaan, hänen hautajaisistaan kertoneen nettisivun.

Jotain muutakin puuttuu, nimittäin se, missä puutun asiaan. Jos Katariina olisi pyytänyt minulta apua tai kertonut mikä tilanne oli silloin kun yritti tavoitella, olisin auttanut. Hän olisi voinut tulla luokseni turvaan asumaan. Tiedän että olisin pyytänyt hänet. (Se ei toki välttämättä olisi ollut fiksua, koska hänkin saattoi käyttää kovia huumeita ja olla myös Helsingin huumepiireissä.)

Mutta miksi en tehnyt mitään aikaisemmin? Yritinkö neuvoa konkreettisia keinoja avunsaantiin? En muista. Olin tavannut hänen äitinsä. Hänellä oli käsittääkseni hyvä koti, vanhemmissa en usko olleen vikaa. Jos olin tavannut hänen äitinsä, varmaan tiesin tämän nimen. Olisin voinut olla yhteydessä. Ehkä nämä eivät olisi auttaneet, mutta ei se mahdotonta ole.

Olen koko aikuisen elämäni auttanut muita. Vuoden 2006 ensimmäisen puoliskon olin vielä hyvässä kunnossa. Miksi en tehnyt enempää? Enkö muka tajunnut miten tuhoisassa tilanteessa Katariina oli? Ja miksi minulla on niin hataria muistikuvia siitä kun olimme tekemisissä? Minulla on traumojen aiheuttamia muistiaukkoja, mutta kuitenkin muistan hyvin hänen kuolemansa, eikä sitä ennen meidän kahden välillä sattunut mitään ikävää.

Näitä asioita ei saa koskaan selville.

Kuka murhasi siskon?

Rosamund Luptonin romaanissa Sister on paljon samaa kuin toisessa viime aikoina lukemassani bestsellerissä The Ice Twin, enkä nyt puhu vain sisarussuhteista. Molemmat ovat tavallaan ihmissuhderomaaneja, mutta niissä on myös vahvoja dekkarielementtejä, Sisteriä voisi varmaan pitääkin dekkarina.

Molemmissa päähenkilönä on menestyvässä ammatissa oleva brittinainen, jolla on käytännöllinen mutta etäinen parisuhde. Ja sitten perheenjäsenen kuolema sotkee kaiken. Mutta jotain romantiikkaa pitää kuitenkin välillä olla.

Jopa romaanien tyylissä on paljon samaa. Se on jonkinlainen viihdekirjatyyli, joka ärsyttää. The Ice Twinissä se on enemmän romanttisen kirjan, Sisterissä jotain muuta. Mitenköhän sitä selittäisi? Sisterissä onneksi ulkonäköjen kuvailua on vähemmän.

Sister-kansi

Beatrice on asunut miehensä Toddin kanssa Yhdysvalloissa jo jonkin aikaa, mutta lentää heti Lontooseen kuultuaan siskonsa Tessin katoamisesta. Raskaana ollut Tess löytyy pian kuolleena ja virallisesti kyseessä on raskaudenjälkeisessä psykoosissa tehty itsemurha. Beatrice ei kuitenkaan usko tähän hetkeäkään. Tess ei tappaisi itseään, vaan tämä on murha. Poliisit pitävät naista vähän säälittävänä, kun tämä ei suostu uskomaan tosiasioihin.

Mutta kuka murhaaja sitten on? Dekkarityyliin vaihtoehtoja riittää, sellaisia joilla olisi motiivi. Onko se rakastaja, joka ei halunnut suhdetta julkisuuteen? Vai stalkkeriksi paljastuva ihailija? Kenties asia liittyy jotenkin lääketutkimukseen, jossa Tess oli mukana? Beatrice joutuu dekkaroimaan itse, koska poliisia asia ei kiinnosta. Onneksi ystävällisiä ja usein komeitakin apureita riittää. Vai ovatko he sittenkään kaikki apureita?

Bea muistelee Tessiä koko ajan ja samalla heidän Leo-veljeään, joka menehtyi lapsena kystiseen fibroosiin. Tämä tapahtuma liittyy konkreettisesti tarinaan ja lääketiede on vahvasti mukana.

Kirjailijan mies on synnytyslääkäri ja se puoli onkin uskottavaa, mutta jotenkin muu lääketiedeosuus ei tuntunut uskottavalta eikä niin kiinnostavalta kuin minusta yleensä. Ehkä se oli liian ylivedettyä tämäntyyppiseen kirjaan, yllättävän lähellä jopa Adeno-romaaniani, joka kuitenkin on scifiä.

Muitakin epäuskottavuuksia oli. Kirjan kantava idea on, että Tess ei voinut tehdä itsemurhaa, koska hän ei voisi koskaan tehdä niin, ja Bea tietää tämän koska tietää kaiken Tessistä. Joo, mutta ihan oikeasti raskaudenjälkeisessä psykoosissa ihminen ei ole oma itsensä. Bea ei koskaan epäile, että voisi olla väärässä. Myös eräs lääketiedeaiheinen seikka oli minusta outo ja hyvin epäuskottava.

Ice Twinin tapaan hahmot jäivät minulle etäisiksi, vaikka periaatteessa lukija saa tietää Tessistä aivan kaiken. Ehkä en vain osaa eläytyä tällaisten ihmisten maailmaan, koska monelle tämä on jopa yksi lempikirjoja.

Hahmot ovat aika kliseisiä. Perinteinen siskospari: päähenkilö on hillitty, konservatiivinen ja tylsäkin, sisko taas on räväkkä, boheemi, jännittävä ja kaunis. Tällaisia on kirjallisuus täynnä, olen joskus itsekin sortunut vastaaviin pareihin. (Useinhan vastaava on päähenkilö + bestis.)

En siis oikein osannut surra Tessiä tai tämän vauvaa, lähinnä kiinnosti tietää, että mitä tapahtui. Luin 350-sivuisen kirjan yhdeltä istumalta, en niinkään siksi että se oli niin hyvä tai kutkuttavan jännittävä, minulla ei vain ollut muuta mitä olisin jaksanut tehdä. Loppu oli yllättävä mutta kuitenkin riittävästi pedattu, ei kliseinen, eli periaatteessa hyvä. Ehkä vähän epäuskottava kuitenkin.

Oli taas hämmentävää lukea paikoista, joissa oli itse käynyt ihan vastikään.

Paralympialaiset ovat urheilua, eivät urheiden taistelua

On mahtava että vammaishuippu-urheilua on olemassa ja että sille on olemassa omat merkittävät kisansa. Monissa maissa paralympialaiset ovat vammaispoliittisesti hyvin tärkeä tapahtuma. Ne osoittavat, että vammainenkin voi olla fyysisesti aktiivinen, ihailtu ja tällä on agenssia.

Toisaalta vammaisten kannalta paraurheiluun liittyy myös lieveilmiöitä. Jotkut vammaiset kokevat, että heidänkin odotetaan ylittävän rajojaan. Lontoon paralympialaisten jälkeen osa vammaisista koki, että asenteet vammaisia kohtaan ovat parantuneet, toiset taas niiden jopa huonontuneen. Miksi jotkut laiskat vammaiset hakevat sosiaalitukia, kun toiset kerran huippu-urheilevat? (Briteissä toki asenteet olivat erittäin negatiiviset.)

Paralympiatähtiä hehkutetaan mediassa ihmeellisiksi, inspiroiviksi sankareiksi. Suomenkin lehdissä on puhuttu tällä viikolla “taistelemisesta” ja “uroteoista”. Tämä on esimerkki cripspiraatiosta, jota kutsutaan myös “inspiraatiopornoksi”. Joskus käytetään termiä “supercrip” myyttisestä supervammaisesta, jonka muottiin tervekehoiset haluavat vammaisen asettaa.

Ihminen voi vammautua periaatteessa kolmella tavalla: sairauden kautta, onnettomuudessa tai syntyä vammaisena. (Myös ikääntymisestä voi seurata toimintarajoitteita, vaikka niitä ei yleensä ajatella vammaisuutena.) Joillain on useampia erilaisia vammojen muotoja, kuten triathlonisti Allysa Seely, jolla on Ehlers-Danlosin oireyhtymä, Chiarin oireyhtymä, basilaarinen invaginaatio (nuo kaksi eräänlaisia “aivotyriä”) ja häneltä on myös amputoitu toinen jalka.

Suurin osa vammaisuudesta johtuu sairauksista. Paralympialaisissa onnettomuudessa vammautuneet ovat yliedustettuina useastakin eri syystä. Esimerkiksi voimakasta uupumusta aiheuttavat sairaudet eivät yleensä mahdollista urheilua. CFS/ME-potilaita ei paralympialaisissa nähdä, koska diagnoosia ei voi saada jos pystyisi huippu-urheilemaan.

Toisaalta taas esimerkiksi mielen sairauksia tai kipua ei lasketa vammoiksi. Masentunut tai migreenistä kärsivä urheilija kilpailee (jos kilpailee) olympialaisissa, ei paralympialaisissa.

On myös useita tapauksia, joissa fyysisesti vammainen urheilija on joutunut keskeyttämään vammaisurheilu-uransa, kun yhtäkkiä on päätetty, ettei heidän sairautensa muka olekaan tarpeeksi invalidisoiva. Eräskin britti sai kuulla, ettei saa kilpailla, koska hänellä onkin muka konversiohäiriö. Muuten hyvä, mutta koko konversiohäiriötä ei ole olemassa. Freudin kokaiiniharhat estävät yhä ihmisten osallistumista urheilukilpailuihin, 2000-luvulla.

Onnettomuuksista saatujen vammojen yliedustukselle ei hirveästi mitään voi, mutta se korostaa entisestään sitä yleistä käsitystä, että vammaisuus johtuu autokolareista tai vastaavasta. Elokuvissa ja romaaneissakin pyörätuolin käyttäjät ovat lähes aina selkäydinvammaisia, vaikka pyörätuoliin vie tyypillisemmin esimerkiksi uupumus, lihasheikkous, verenkierron häiriöt tai kivut. (Tästä syystä omissa kirjoissani ei ole onnettomuuksissa vammautuneita – heitä on jo tarpeeksi fiktiossa.)

Onnettomuuksista toipuminen sopii myös median vammaisretoriikkaan, jossa ihminen positiivisella asenteellaan, rohkeudellaan ja periksiantamattomuudellaan kuntoutuu, vaikka lääkäri olisi sanonut, että “et koskaan enää kävele”. Optimaalisinta toki on, jos ihminen toipuu täysin ennalleen, mutta myös vammaishuippu-urheilija on mediaa miellyttävä vaihtoehto.

Media toitottaa ihmeellisenä sitä, jos urheilija vammautumisensa jälkeen siirtyy vammaisurheiluun. Taustalla on yleisesti esiintyvä käsitys, että kun ihminen vammautuu, hänen elämänsä on pilalla, hän katkeroituu ja sulkeutuu neljän seinän sisään. Jos ei, tämä on ihmeellistä ja inspiroivaa. Tänään luin nettikommentin, jonka kirjoittaja “inspiroitui” siitä, että samalla kuntosalilla hänen kanssaan kävi vammaisia. “He ovat sankareitani”.

Minusta on ainoastaan normaalia, että jos urheilija vammautuu sellaisella tavalla, että urheilu on mahdollista, mitä todennäköisimmin hän haluaa jatkaa sitä. Vammautuminen on mälsää, mutta elämä jatkuu sen jälkeen, eikä se kerro ihmeellisestä asenteesta, vaan siitä, millaisia ihmiset ihan noin yleisesti ovat.

Suurin osa ihmisistä, joille on sanottu, että he eivät koskaan enää kävele, ei ainakaan nykylääketieteen ja -teknologian voimin myöskään kävele, oli heidän asenteensa miten positiivinen ja urhea tahansa. Useimpien elämä jatkuu erilaisena, mutta hyvänä ja mielekkäänä.

Mediassa myös korostuu se, miten invalisoivana vaikkapa jalka-amputointia edelleen pidetään – Oscar Pistoriuksesta huolimatta. Toki raajan puuttuminen aiheuttaa ongelmia, mutta paljon vähemmän kuin monet muut vammat.

Esimerkiksi yllämainittu Allysa Seely. Useimmat ihmiset näkevät urheilijan, jolta on amputoitu toinen jalka. Minä olen äimän käkenä siitä, että EDS:ää sairastava voi olla huippu-urheilija (koska minulla on lukuisia EDS:ää sairastavia ystäviä). Allysalla on neurologisten sairauksiensa takia ongelmia esimerkiksi proprioseption kanssa: hän ei pysty hahmottamaan raajojensa asentoa ja sijaintia normaalisti. Ja silti hän on urheilija, se on kyllä jo tosi hämmentävää.

Mutta “Triathlonisti urheilee ilman proprioseptiota” ei ole kovin iskevä otsikko.

Adeno on ilmestynyt

Kuudes romaanini Adeno on nyt julkaistu ja tilattavissa painettuna ja sähkökirjana – toki myös arvostelukappaleit järjestyy . Kyseessä on siis ensimmäinen tieteisromaanini, joka käsittelee flunssaa, mutta myös pelit, niin video-, rooli- kuin lautapelit, ovat merkittävässä roolissa, samoin kuin talven hyytävä kylmyys. Kirjan voi nähdä myös pohdiskelevan transhumanismia.

Teoksen omistus “Ihmisille joihin voi luottaa” kertoo myös sen sisällöstä.

Adeno on melko erilainen kuin aiemmat romaanini, eikä vain siksi että se on scifiä ja sijoittuu 2050-2060-lukujen vaihteeseen. Toisaalta siinä on paljon samaakin, kuten yhteiskunnallinen kantaaottavuus ja vähemmistöjen iso rooli. Päähenkilö Aava on androgyyninen aseksuaali ja kirjassa on myös esim. polyja, miespareja ja eri etnisten ryhmien edustajia. Luonnollisestikin monen vähemmistön asema on silloin hyvin erilainen.

Moni ehkä miettii, että olenko nyt “vaihtanut” scifiin. Scifiähän olen kirjoittanut paljon 90-luvulta asti. Romaanimuodossa se vaatii valtavan työmäärän, varsinkin kun haluan että yhteiskunta on aidosti erilainen kuin nyt, ei vain teknologiat.

En tiedä, kirjoitanko lisää tieteisromaaneja – se riippuu pitkälti scifin määritelmästä. Adenon seuraaja Rihmasto sijoittuu osittain tulevaisuuteen, mutta en kutsuisi sitä välttämättä scifiksi. Siitä seuraava nuortenromaani on täysin reaalitodellisuuteen sijoittuva. Yksi romaani-idea minulla on jota voisi myös pitää scifinä tai olla pitämättä.

Vaikeinta on olla tuomitsematta

Netissä oli tapana, ja on edelleen, naureskella yhdys sana virheille. Sille on oma nimikin: lappeen Ranta. Miten joku voikin kirjoittaa kirja hylly tai maito purkki! Ihan tosi noloa!

Jossain vaiheessa minulle selvisi, että ainakin osa yhdyssanavirheitä tekevistä on lukihäiriöisiä. Hävetti. Omalla isälläni on lukihäiriö, mutta hän ei tee yhdyssanavirheitä, niin en ollut ajatellut, että muille kävisi niin. Ajattelin vain kirjainten vaihtavan paikkaa ja muuta vastaavaa.

Muiden ihmisten tuomitseminen onnistuu kovin nopeasti. “Tervetuloa kevät juhlaan!” No huh, mikäs juntti siellä kirjoittelee. Ulkonäöstä on erityisen helppo tuomita ihmisiä. Moni pitää lihavia laiskoina ja huonosti itseään kontrolloivina, vaikka lihavuus voi johtua esimerkiksi sairaudesta tai sen lääkityksestä. Toiset eivät näe syytä laihduttaa, koska lihavuus ei haittaa heitä. Lihavat voivat olla fyysisesti hyväkuntoisia siinä missä laihatkin.

Tietysti myös tyyli. Miten joku voi käyttää tuollaisia vaatteita? Juuri katsoin YouTube-videota, jonka kommenteissa kauhisteltiin erään naisen vaateyhdistelmää: vaaleanpunainen ja kirkkaanvihreä yhdessä. Kenties nainen oli värisokea. Tai ehkä hän valitsi tuon yhdistelmän aivan tarkoituksella, koska pitää siitä.

Missejä ja malleja ei yleensä pidetä fiksuina. Myös runsas meikkaaminen tai “pissistyylinen” pukeutuminen herättää monella helposti alitajuisen ajatuksen siitä, että sen käyttäjä ei ole kovin älykäs.

Minulla on hyvä kaveri, johon aluksi suhtauduin varauksella, koska hän rakastaa designmerkkejä, kalliita laukkuja, kullanvärisiä korkokenkiä ja muuta vastaavaa. Se ei kerro kuitenkaan mitään hänen älystään – hän on fiksu, järkevä, korkeasti koulutettu ja ihmisenä varsin käytännöllinen, maanläheinen.

Olen lukenut väitteen, että amerikkalaisissa nuortenkirjoissa muodikkaasti pukeutuvat tytöt ovat aina pahiksia. Päähenkilön pitää olla nörttimäinen harmaahiiri, joka tuskin edes meikkaa.

Monelle invapaikalle parkkeeraavalle vammaiselle satelee inhottavia kommentteja, koska he eivät “näytä tarpeeksi vammaisilta”, vaikka heillä olisi invapysäköintilupa. Ystäväni sai aikoinaan paljon haukkuja siitäkin, että valitsi hissin portaiden sijaan, vaikka oli “nuori ja terve”. Sairaus ei näkynyt päälle. Sittemmin hän joutui pyörätuoliin ja on nykyään vuodepotilas.

Mummini käyttää monen vihaamia Crocseja, ei sen takia että hänellä on “huono tyylitaju”, vaan koska hänen jalkaterissään on vaivoja, joiden takia hän ei saa useimpia kenkämalleja jalkaan ollenkaan. Ei hän toki olisi sen huonompi ihminen, vaikka käyttäisi Crocseja muista syistä.

Itse en voi käyttää alumiinipohjaisia deodorantteja, koska ne aiheuttavat minulle imusolmuketulehduksia. Meni vuosia löytää dödö, jota ihoni sieti ja joka oikeasti toimi. Jossain vaiheessa kainaloni lakkasivat sietämästä monia aiemmin tehokkaita luomudödöjä. Taas piti etsiskellä uusia. Hikoilen hyvin voimakkaasti ja joskus olen varmaan haissut epämiellyttävältä. Pahoittelen. Voin kuvitella, että ihmiset ovat miettineet, että eikö tuo käy ollenkaan pesulla.

Pari vuotta sitten valmiiksi paistetut jauhelihat ja patterikäyttöinen nestesaippua leimattiin uusavuttomien turhakkeiksi, vaikka niistä voi olla apua vammaisille. Tänä vuonna sama kohu oli valmiiksi kuorituista appelsiineista. Ihmisille ei käy mielessäkään, että jollekin ne voivat ihan oikeasti olla tosi hyödyllisiä. Kaikki vammat eivät näy päälle, mutta käsien nivelrikko tms on sentään helpompi vamma hahmottaa kuin “ei voi käyttää dödöä”.

Aika kypsytti aikamatkailun

Aloin kirjoittaa spekulatiivista fiktiota joskus 90-luvulla, mutta se oli alkuun hyvin pehmeää verrattuna siihen, mitä nykyään kirjoitan. Ei ehkä yllättäen lääketiede näyttelee osaa useimmissa scifiteksteissäni, kuten pian ilmestyvässä Adenossa. Minulla on työn alla jopa kryoniikkaa käsittelevä novelli, vaikka on sekin lopulta aika pehmeää scifiä.

Joskus ajattelin, että en varmaan koskaan kirjoittaisi mitään aikamatkailusta. Sehän on niin kulunut aihe.

Sitten, joskus 2012 tai 2013, näin kiehtovaa unta aikamatkailusta, joka oli kuin suoraan tieteisromaanin juoni. Hyvin harvoin nappaan unista mitään ideoita teksteihini, mutta tämä uni jäi kaihertamaan. Niin paljon, että päätin kirjoittaa romaanin, joka perustui osittain unen ideaan, vaikka aika vähän lopulta. Tämä tavoite roikkui mukanani useita vuosia. Hain sille jopa apurahaa (en saanut).

Sitten tajusin, että tämä romaani-idea oli varmaan ihan hyvä, sellainen jonka leffaoikeudet voisi hyvin saada kaupaksi Hollywoodiin, mutta en minä sitä osaisi kirjoittaa.

Keväällä sain yhtäkkiä päähäni, että haluan kirjoittaa aikamatkailua käsittelevän narratiivisen rakkausrunon. Lankamaailma syntyikin parissa päivässä ja olen siihen kovin tykästynyt, palautekin on ollut hyvää. Harkinnassa on jopa näytelmän tai romaanin kirjoittaminen samasta tarinasta.

Nyt syksyllä sain yhtäkkiä aikamatkailuaiheisen novelli-idean, jossa oli aika paljon yhteistä hylätyn romaanisuunnitelman kanssa. Kirjoitin novellin valmiiksi, olin siihen varsin tyytyväinen ja lähetin sen kirjoituskilpailuunkin. Sillä ei tosin ole enää mitään yhteistä uneni kanssa, paitsi se aikamatkailu, joka tapahtuu täysin eri tavalla ja eri motiiveista.

Aika tyypillistä ideoille siis. Joskus niistä putoaa matkan varrella oikeastaan kaikki alkuperäinen pois. Aikamatkailu ei ole enää idea, se on enemmänkin genre.

Olen tyytyväinen, että pystyin ajoissa tajuamaan, ettei se idea ollut minua varten ja hylkäämään sen vuosien kypsyttelyn jälkeen. Idean jatkojalostuminen mielessä oli ihan silkkaa bonusta.

Ehkä joskus vielä kirjoitan siihen uneen perustuen.

Olen tajunnut, että aikamatkailu on sen verran kulunut konsepti, että se on oikeastaan suorastaan ajaton. Vähän niin kuin romantiikka. Jos maailmassa olisi kymmenen aikamatkailutekstiä, yhdennentoista kirjoittaminen voisi tuntua toistolta tai plagioinnilta. Mutta kun niitä on kymmenen tuhatta, siinä on tukeva pohja, josta ottaa vauhtia.

Tervetuloa hasselpähkinäsuklaalevite-Amsterdamiin!

Amsterdam on suosittu matkakohde. Useimmat tuntemistani suomalaisista tuntuvat siellä käyneen. Useimmilla syynä loma, monella myös konferenssi. Tänne tulee valtavasti turisteja myös esim. Jenkeistä ja Aasiasta, tietenkin naapuri/lähimaista Belgiasta, Britanniasta, Saksasta, Ranskasta jne. Ja monesta muusta paikasta.

Ongelma on, että kaupunki on hyvin pieni. Onhan täällä 800 000 asukasta, mutta siitä suurin osa on lähiöiden jättimäisissä kerrostaloissa. New York ja Lontoo vetävät paljon enemmän turisteja, mutta niissä on tilaakin. Lontoossa on lukuisia nähtävyyksiä ja kohteita, jotka sijoittuvat monien kilometrien päähän toisistaan, siroteltuina ympäriinsä.

Amsterdamin keskusta on samaa kokoluokkaa kuin Helsingissä. Hyvin lähelle saman kokoinen jos ajattelee että Helsingissä turisteja kiinnostava alue sijoittuu pääasiassa akselille Töölö-Linnanmäki-Sörnäinen-Punavuori. (Toki on monia muitakin kohteita, esim. Suomenlinna, Heureka, Nuuksio jne, mutta pääpiirteissään.)

Erona on tosin se, että Amsterdamin keskustan kadut ovat hyvin kapeita. Helsingissä tulee tilanne, jossa kadulla ei mahdu liikkumaan haluamaansa vauhtia tai alkaa ahdistaa ihmispaljous vain äärimmäisen harvoin, käytännössä se vaatii jonkin tapahtuman. Täällä se on keskustassa kesäisin arkipäivää, varsinkin viikonloppuisin. Olen asunut kuukauden punaisten lyhtyjen alueella, siellä ihmismassa oikeasti mateli.

Tungos ei ole ainoa ongelma, mitä turistimassat tuovat mukanaan. Etenkin brittituristeille Amsterdam on perinteisesti ollut kuin huvipuisto, johon mennään polttamaan pilveä ja juomaan kaljaa samalla kun katsotaan futista English breakfastia tarjoavissa pubeissa. Suomalaisen sieluun tämä ördäys ei tietysti satu yhtä pahasti kuin hollantilaisen – kesympää se enimmäkseen on kuin Kallion natiivit.

Ihan oma ilmiönsä on Nutella-Amsterdam. Kyllä, luit oikein. Jos googlettaa nutella amsterdam niin huomaa, että aiheesta on kirjoitettu monia lehtijuttujakin.

Nutella-Amsterdam

Amsterdamin keskustan ovat vallanneet jäätelöä, belgialaisia vohveleita ja Nutellaa myyvät kioskimaiset kahvilat. Lähes identtisiä liikkeitä on kymmenittäin. Usein samalla silmäyksellä näkee monta. Vuonna 2012 keskustassa oli 28 jäätelöbaaria, vuonna 2015 niitä oli 70. Määrä tuskin on vuodessa ainakaan laskenut.

Paikallistelevisiokanava AT5 laski toukokuussa kaikki turistialueen juustopuodit, jäätelö/vohveli/Nutella-kioskit, matkamuistoliikkeet ja kiertoajelu/lippukaupat. Niitä oli yhteensä 191.

Putiikit näkee myös oheisesta kartasta. Viivalla rajatun turistialueen pisin sivu on noin 3 km. (Oikeasti alue ulottuu tuosta vasemmalle, luonnollisesti Van Gogh -museo ja Rijksmuseum ovat suosittuja kohteita. Samoin niistä vasemmalle/länteen sijaitseva iso Vondelpark-puisto. Minä asun ehkä 2 km puiston länsinurkasta länteen.)

Jäätelö on hyvää ja maistuu etenkin lomalla. Ja kukapa ei tykkäisi belgialaisista vohveleista, varsinkin tuoreena. Moisissa puljuissa ne tosin tulevat keskimäärin vitriinistä. Mutta Nutella? Kuka haluaa Alankomaihin syömään italialaista suklaalevitettä, jota saa kaupasta lähes missä tahansa maassa? Se on hyvä kysymys.

Keskustan asukkaat alkavat olla läpeensä kyllästynyt tähän ilmiöön. Jokaisen Nutella-puodin tilalla on aiemmin ollut jotain muuta – luultavasti sellaista, josta on paikallisille (ja sivistyneemmille turisteille) enemmän iloa.

Liikkeiden määrää yritetään siis vähentää. Ilmeisesti osa niistä operoi laittomasti, koska jäätelöbaariksi lisensoidussa liiketilassa ei saisi valmistaa lämmintä ruokaa (vohveleita). Itse ongelmaa se ei tietysti ratkaise.

Viime vuosina Amsterdamin matkailutoimisto on panostanut siihen, että turistit vierailisivat myös Amsterdamin reunamilla ja ulkopuolella. Kaupungin rajoja yritetään häivyttää, koska monessa muussa maassa Amsterdam voisi hyvin jatkua 50 kilometrin päähän.

Zandvoortin uimaranta onkin siis nykyään Amsterdam Beach ja Muidenin linnoitus on Amsterdam Castle. Jep. Kuulostaa aika muoviselta. (Zandvoortiin kulkeva liikenne on kuumina päivinä ääritäynnä jo paikallisiakin.) Lelystadin kaupungin outlet-kylä Batavia Stadia markkinoidaan ilmaisella sukkulabussilla ilman mitään mainintaa, että se ei sijaitse Amsterdamissa tai lähimaillakaan. Sinne ja Amsterdam Beachille menee helposti yli tunti bussilla.

Saa nähdä, miten hyvin kampanjointi onnistuu. Taidemuseoiden, kanava-ajeluiden ja Anne Frankin talon suosiota nämä kohteet tuskin juurikaan nakertavat. Mutta ehkä osa Nutella-matkailijoista suuntaa naapurikaupunkeihin. Sinnekin voidaan sitten perustaa uusia vohvelisalonkeja ja tulppaaninmuotoisia suklaita myyviä liikkeitä.

P.S. Jos olet menossa Hollantiin, kannattaa tutustua listaani muista kivoista kaupungeista. Junalla Rotterdamiinkin pääsee reilussa puolessa tunnissa, vaikka se on kauempana kuin Zandvoort.

Viestejä paperinukeilta

Olen nyt yrittänyt lukea suomalaisia nuortenkirjoja, koska olen kirjoittamassa itse sellaista. Joku suositteli Marja-Leena Tiaisen tuoretta romaania Viestejä Koomasta.

Huonoon seuraan ajautunut 15-vuotias Silva hyppää pahiskaverinsa Jeminan yllyttämänä sillalta jokeen ja loukkaa päänsä. Koomassa, eräänlaisessa limbossa, hän tapaa sekä muita melkein-kuolleita että jo rajan toiselle puolelle siirtyneitä. Jos saa viestin vietäväksi eläville, välttää itse kuoleman. Ja Silva saa näitä useitakin.

Ongelma tietysti on, että eläville voi olla vaikea selittää mistä on saanut nämä viestit. Kooma kun kuulostaa lähinnä hallusinaatioilta. Jotain perää siinä kuitenkin täytyy olla, kun Silva onnistuu löytämään halutut henkilöt ja hänen välittämänsä viestit ovat näille relevantteja.

En ole ehkä kohderyhmää, mutta harva nuortenkirja on ärsyttänyt minua näin monella eri tavalla. Kirjan kirjoitustyyli tuntui tylsältä, värittömältä ja hajuttomalta. Puolet kerrotuista tapahtumista ja puolet dialogista tuntui olevan silkkaa höpöhöpö-hyvää päivää kirvesvartta-täytettä.

Viestejä Koomasta -kansi

Henkilöt olivat enimmäkseen kliseisiä ja paperisia, pahimpana heistä Jemina. Silva itse ei ollut erityisen kökkö hahmo, joskaan ei erityisen taidokkaastikaan kuvattu. Henkilökaarti oli valtava, kun mukaan marssitettiin uusperhettä, koulukavereita, koomalaisia, heidän omaisiaan jne. Jostain syystä en silti mennyt henkilöistä sekaisin paria poikkeusta lukuunottamatta, vaikka helposti menen. Minusta hahmojen määrää olisi silti voinut reilusti karsia.

Jeminan ja muiden pilkkaaman Inkerin tarina oli suorastaan vastenmielinen: tyttö on lihava koska ahtaa ruokaa 24/7 ja häntä sen takia kiusataan. Kun tyttö saa kuulla, ettei olekaan paska ihminen, hän päättääkin laihduttaa ja laihduttuaan hänellä alkaakin mennä hyvin. Aivan jäätävää fat shamingia, en tajua miten tällaista voi edes julkaista.

Kirjan lääketiedepuoli oli, jos ei sinänsä erityisen epäuskottavaa tai virheellistä, ei myöskään uskottavaa, koska siinä ei ollut yhtään detaljia joka ei kuulostanut leffoista bongatulta tai interpoloidulta, esimerkiksi henkilö lyö päänsä -> kärsii myöhemmin päänsärystä. Teineille ei toki vyörytetä samalla lailla lääketiedemaailmaa, mutta vähän olisi voinut silti skarpata tätä puolta.