Matkoja matkojen sisällä

En ole hetkeen kirjoittanut raportteja Suomen-matkoiltani, kun niissä ei ole tapahtunut mitään ulkopuolisen näkökulmasta kovin mielenkiintoista. En tiedä tapahtuiko tälläkään, mutta ainakin omasta näkökulmastani siellä sattui melkoisia seikkailuita.

Leiri, kolme museota, kolme runonlausuntaa (ja kaksi pelkästään ystäville), kolme paneelikeskustelua, meditaatiotilaisuuden vetäminen, koulutusiltaan osallistuminen, kaksi kuunneltua luentoa, historiapukuilua, ateljeevierailu, nuolenpääkirjoituksen opettelua, sieniretki, metsäretki luonnonsuojelualueelle ilman sieniä, havupuiden vesurointia, sote-kaavion piirtämistä tussitauluun metsässä keskellä yötä, liikelounas, kirjapalavereja, kirpparivaatelöytöjä, kakun ja pipareiden leivontaa, reissut Hämeenlinnaan, Parkanoon ja Elimäelle.

Sateenkaari-Maija

Ensilumi joka ei ollut ensilumi, mutta kovasti sitä silti muistutti. Hypnoosia, itseterapiaa seurassa, ryhmähaleja, kriisejä, nauruhepuleita, rumpumatkoja, mantrojen laulamista ja neljän hengen vitutusmeditaatiota. Rakkaita ystäviä, uusia tuttavuuksia, hassuja sattumakohtaamisia, nettituttujen (2 kk-20 v takaa) tapaamista ensimmäistä kertaa.

(Jos tämä kuulostaa valtavalta määrältä aktiviteetteja, niin tarkennettakoon, että monet noista sijoittuivat samoille reissuille tai samoihin tapahtumiin. Mutta onhan siinä kohtuupaljon silti, vaikka paljon kivaa myös peruuntui tai jäi välin.)

Millainen fiilis jäi? No tietysti useimmista noista tosi kiva. Kirjamessujen osastoesiintymistä (joissa on aina hiljaista) lukuunottamatta kaikissa esiintymisissäni oli oikein mukavasti yleisöä.

Mutta huvittaa vähän, kun jotkut kirjablogaajat hehkuttavat kirjamessuja vuoden kivoimpana tapahtumana. Minulla se ei yltänyt edes tämän matkan TOP-5-listalle…

Runoja, meditaatiota ja kirjamessuja

Seuraavan reilun viikon aikana minut voi bongata esiintymästä tai puhumasta useistakin tapahtumista Helsingissä. Tämän viikon sunnuntaina 21.10. luen runojani Helsinki Poetry Connectionin open micissä ravintola Sörkän Ruusussa (Pääskylänrinne 3). Maksuton tapahtuma alkaa klo 17.

Torstaina 25.10. vedän Kehitystön mindfulness café -tapahtumasarjassa mettaa eli rakastava ystävällisyys -meditaatiota käsittelevän leppoisan tilaisuuden Pullman Barissa Helsingin rautatieasemalla klo 18:30-20:30. Tämäkin on ilmainen tapahtuma, ja vaikka asemalla sijaitseva baari voi kenties kuulostaa mökäinfernolta, se on valittu rauhallisuuden mukaan – kakkoskerroksessa ei ole hälinää. Mukaan voi ehdottomasti tulla, vaikkei olisi vielä koskaan meditoinut, tai vaikka olisi jo kokenut tekijä.

Helsingin kirjamessuilla olen mukana seuraavissa paneelikeskusteluissa:

Pe 26.10.2018 13:00 – Punavuori – Ikuista elämää etsimässä

La 27.10.2018 18:00 – Töölö – Kirjailijan rooli murroksessa: kuinka meistä on tulossa renessanssitaiteilijoita

La 27.10.2018 18:30 – Töölö – Moninaiset kirjailijat, moninaiset hahmot

Tervetuloa!

Rakkauskirje autisteille

Minulla on ollut monimutkainen suhde autisteihin ja autismiin. Jotkut elämäni vaikeimmista ja tuhoisimmista ihmisistä ovat olleet Asperger-ihmisiä. Toisaalta myös kavereistani, läheisistä ystävistäni ja esimerkiksi kaikista ihmisistä, joihin olen ollut ihastunut, valtaosa on ollut autisteja.

Joku voisi tähän sanoa, että mistäköhän mahtaisi johtua, että kaikki kaverisi ovat autisteja. Loogisin syy olisi tietenkin se, että olisin sellainen itsekin – hyvin moni ihminen, suurin osa “lievemmin” autistisista on sitä tietämättään. Mutta vaikka miten paljon perehdyn asiaan, en ole onnistunut löytämään itsestäni juurikaan autistipiirteitä, vaikka toki joitain on.

Minulla on ollut myös valtavia (ja usein eri ihmisten kanssa yllättävän samankaltaisia) kommunikointivaikeuksia joidenkin autistien kanssa, mikä on aiheuttanut turhautumista. Toisaalta kommunikaatio on aina kaksisuuntainen asia, eikä sen epäonnistumisesta voi syyttää vain toista osapuolta. Kun tietää, että toinen on assi, se auttaa, vaikkei ole kaikissa tapauksissa riittänyt. Mutta aina voi pyrkiä kehittymään lisää.

Näyttäisi siltä, että minussa on kaksi piirrettä, joka saa monet autistit pitämään minusta ja minut vastavuoroisesti heistä. Olen hyvin empaattinen ihminen. Yleinen käsityshän on, että autistit eivät kykene tuntemaan empatiaa, mutta tämä on aivan huuhaata. Pieni osa autisteista tosiaan vaikuttaa olevan tällaisia, mutta suurin osa on kaikkea muuta.

Moni autisti on nimenomaan hyperempaattinen. Tämä voi olla tosi viehättävä piirre, paitsi että usein se on ihmiselle itselleen tuhoisa johtaessaan myötätuntoburnoutiin, maailmantuskaan, riittämättömyyden tunteisiin yms ja sitä kautta masennukseen. Usein tällaiset ihmiset päätyvät myös hyväksikäytetyiksi, yli kävellyiksi tai auttamaan vääriä tyyppejä ikävin tuloksin.

Osalla autisteista tämä hyperempatia näkyy päällepäin. He ovat ihmisiä, joita kaikki kuvailisivat empaattisiksi, ja he saattavat jopa kyetä ilmaisemaan empatiaa kasvonilmein, mikä on yllättävän harvinaista neurotyypillisilläkin. Toisaalta osalla tämä hyperempatia on niin vahvaa, eivätkä he pysty käsittelemään sitä, että he saattavat jopa vetäytyä itseensä ja pois maailmasta.

Lisäksi osa autisteista on aleksityymisiä. He eivät osaa tunnistaa tunteitaan tai puhua niistä, vaikka saattavat muuten olla taitavia ilmaisemaan itseään. Tällaisiakin ihmisiä tunnen useita. Monet heistä ilmaisevat välittämistä paremmin teoilla kuin sanoilla tai kehonkielellä. He saattavat esimerkiksi auttaa muita paljon niin henkilökohtaisesti kuin vaikkapa järjestötoiminnassakin.

Aleksityymikoista voi pintapuolisella tuntemisella tulla vaikutelma, että he eivät ole myötätuntoisia, koska he eivät välttämättä osaa reagoida “oikein”, jos kerrot äitisi kuolleen tai menettäneesi työpaikkasi. Tutustumalla paremmin huomaa esimerkiksi tuon auttamishalun.

Avoimuus on toinen peruspiirre minussa, joka vetoaa Asperger-ihmisiin ja toisaalta heissä minuun. Useimmat autistit pitävät rehellisyydestä, asiakeskeisyydestä ja suorapuheisuudesta, vaikka ovat usein sosiaalisista syistä oppineet hillitsemään sitä, eivätkä siedä mitään “pelejä” ollenkaan (vaikka poikkeuksia on, esim. patologisesti valehtelevia asseja, jotka ovat päättäneet matkia neurotyypillisten taktiikoita). Minäkään en siedä.

Hienotunteinen voi toki olla, mutta haluan puhua asioista suoraan. Neurotyypillisten maailma tuntuu usein pinnalliselta, ja tässä on yksi syy siihen.

Toisaalta tässäkin on tullut yhteentörmäyksiä, koska monet autistit reagoivat hyvin voimakkaasti kommentteihin, jotka eivät välttämättä tunnu sanojasta lainkaan loukkaavilta tai enintään pikkuisen kömpelösti muotoilluilta. Kun ihmiset tuntee paremmin, oppii mitä heille ei kannata mennä sanomaan, vaikka tarkoitus olisi hyvä, tai mistä tunnistaa, että jos jatkaa keskustelua enää yhtään, hetken päästä toisella kiehuu yli.

Itsekin olen toki joskus pahoittanut mieleni, kun assi on sanonut minulle suoraan jotain, jota en ainakaan juuri sillä hetkellä olisi halunnut kuulla. Usein noista sanomisista on kuitenkin ollut lopulta hyötyä.

Monien mielestä on naurettava muoti-ilmiö bongailla autisteja tuttavapiiristään, mutta käytännössä siitä on usein paljon apua viestimisessä ja ongelmien ratkonnassa. Hyödyllistä voi olla myös metakommunikaatio, jossa mietitään, miten mahdollisia kommunikaatio-ongelmia voisi parantaa.

Assit voivat neurotyypillisen näkökulmasta tuntua joskus vaikeilta, mutta toisaalta heidän kanssaan voi muodostaa erittäin syviä ja syvällisiä, avoimuuteen, välittämiseen ja aitouteen pohjaavia ihmissuhteita, joissa on jotain hyvin erityistä. Lähes kaikki elämäni läheisimmät ystävyydet ovat olleet assien kanssa. Olette mahtavia juuri sellaisina kuin olette.

Syksy ei tule märin sukin

Blogissa on ollut pitkä tauko, selitän sitä joskus myöhemmin jos jaksan. Fyysisistä terveysongelmista ei kuitenkaan ole ollut kyse, vaan enemmänkin pään sisällön menemisestä uusiksi noin puoli tusinaa kertoja viime kesän aikana, mikä aika lailla vei kiinnostuksen kaikkeen ei-olennaiseen. Mutta siitä kenties lisää myöhemmin.

Tämä pari vuotta vanha runo oli tarkoitus blogata elokuussa, mutta nyt kun kesä on vaihtunut syksyksi tavallista myöhempään, se sopii mielestäni hyvin myös tähän hetkeen. Runo ei perustu tositapahtumiin, vaikka toki yksi jos toinenkin detalji on lainattu oikeasta elämästä.

Syksy ei tule märin sukin

valkea kuulas elokuun yö
sudenkorennon siipien välkkeinen
litimärät lenkkarit ponttoonilaiturilla
pompitaan viimeisen kerran

soutuvene on myyty pilkkahintaan netissä
huussin seinältä kuorittu rutistuneet Suomen perhoset
punaherukat mehustettu kumikorkkien suojaan
siististi nimikoidut pinaatit haudattu pakkasen perälle
muumio-omput kerätty maasta, ruoho ajettu
viimeisen kerran varoen sitä yhtä kiveä

mummi nukkuu jo, papiljotit päässä
englantilaisen antiikkisarjan
pauhatessa täydellä volyymillä
ei jaksa kaivaa kuulolaitettaan

huomenna se pakataan auton
takapenkille, jalat tutisevat liian
suurissa crocseissa, eivät enää
mahdu muihin kenkiin

vielä viime hetkellä se muistaa asioita
onko ruohosipuli leikattu? timjami?
ei kai saunan pesään jäänyt vettä?
onhan kaivon kansi kiinni ettei
sinne tipu eläimiä?

mikään ei voi tulla valmiiksi

mutta aurinko kuultaa yhä horisontissa
vesi tirsuu laiturin lautojen välistä
laikuttaa sukat sameaan järviliejuun
mummi näkee unia joissa kuolee
nukkuessaan eikä koskaan
joudu syömään laitoskeittiön
vähäsuolaista perunamuusia

Lapsuus syvässä etelässä

Valitsin Jacqueline Woodsonin Brown Girl Dreamingin luettavakseni, koska olin itse kirjoittamassa runomuotoista muistelmateosta. Meidän muistelmissamme ei tosin ole paljon yhteistä, niin tyylin kuin sisällönkään suhteen.

Brown Girl Dreaming -kansi

Kirja on virallisesti nuortenromaani, vaikka minusta se sopii hyvin myös aikuisille. Sen nimi on hyvin kuvaava. Painopiste on kerronnalla ja runsaalla, aisteja hyödyntävällä kuvailulla, ei niinkään huikean jännittävillä tapahtumilla. Suurin osa runoista on enemmänkin tunnelmakuvia, usein varsin lyhyitä.

Kirja kertoo tummaihoisen tytön lapsuudesta etelävaltioissa aikana, kun rotuerottelua vielä oli. Elämässä on kuitenkin paljon hyvääkin, kuten rakas perhe ja alueen maukas ruoka. Isä on tosin lähtenyt menemään ja äitikin muuttaa New Yorkiin etsimään perheelle parempaa elämää.

Isoäiti on jehovantodistaja, ja myös lapset kasvatetaan uskontoon, vaikkei äiti sitä itse tunnustakaan. Tämä toi kirjaan mielenkiintoisen ulottuvuuden. Jehovantodistajuus on Yhdysvalloissa varsin yleistä tummaihoisten keskuudessa, mutta suomalainen yhdistää sen erilaisiin ihmisiin ja etelävaltioiden tummaihoisiin taas muut kirkkokunnat.

Kirja ei enimmäkseen ollut kovin jännittävä. Kun mukaan kuvioihin tuli politiikkaa, se hiipui pian pois. Runojen runsas määrä tuntuu hieman puuduttavalta, etenkin kun monet niistä päättyvät hyvin samantyylisesti. Ylipäätään runsaampi tyylillä/muodolla leikittely, vaikka vain satunnaisesti, olisi voinut piristää teosta. Joka tapauksessa hyvin kirjoitettu sekä kiinnostava ajan ja paikan kuva.

Elämän läpipeluuta

Olen aina ollut avoin ja suorapuheinen ihminen. Kerron itsestäni varsin avoimesti, joskus myös julkisuudessa. Tämä voi toisaalta johtaa siihen, että moni ajattelee tuntevansa minut hyvin ja että puhun jotakuinkin kaikesta. Joillekin ihmisille kyllä puhunkin, ja he minulle.

Kun kaksi ihmistä voi kertoa toisilleen aika lailla kaiken, siitä syntyy kaunis molemminpuolisen haavoittuvuuden ilmapiiri. Läheisyys rakentuu haavoittuvuudesta. Vaikka livekeskustelut ovat luonnollisesti kaikkein parhaita, tällaisen ystävyyden saa aikaan verkossakin, johon läheisimmät ihmissuhteeni logistisista syistä enimmäkseen sijoittuvat (vaikka niihin kuuluu livetapaamisia sisältyykin). Näihin kuuluu eri-ikäisiä, -sukupuolisia ja -maalaisia ihmisiä.

Mutta ihmisille voi tulla hassuja blokkeja. Vaikka kertoisi toisille arimmat ja intiimeimmätkin juttunsa ja suurimmatkin salaisuutensa, välillä voi silti herätä kysymys: voiko tästä puhua, saako tätä sanoa ääneen? Toisinaan egokin voi tulla väliin, jos pitäisi vaikkapa pyytää anteeksi jotain aikaa sitten tapahtunutta mokaansa, kuten tänä keväänä olen useampaan kertaan tehnyt, vaikka se on tuntunut kauhealta.

Tänä vuonna olen ylipäätään kokeillut sellaista, että puhun ihan oikeasti avoimesti. Välillä se on tuntunut tosi vaikealta ja nololta tai aiheuttanut hetkellisesti jopa fyysistä huonoa oloa. Joskus olen joutunut istumaan vartin verran sormi enterillä tai kursori Lähetä-nappulalla. Kyse ei ole aina ollut niinkään pelosta miten vastaanottaja reagoi, vaan abstraktimmasta epämukavuudesta: voiko tämän varmasti sanoa, voinko tehdä itseni näin haavoittuvaiseksi.

Mutta se on kannattanut. En ole sanonut mitään liikaa, ja myös toiset osapuolet ovat vastaavasti avautuneet aiempaa enemmän. Useita kertoja on tullut vastaan asioita, joiden kuuleminen ei ole tuntunut hirveän kivalta (esim. palautetta aiemmasta käytöksestäni), mutta se on silti tehnyt hyvää.

Huonoja fiiliksiä on tullut koko ajan vähemmän, vaikka avoimuus on jatkuvasti lisääntynyt. Niin sydämen kuin mielenkin huomaa aukeavan vielä lisää. Välillä joidenkin asioiden sanomista on seurannut syvä mielenrauhan tunne.

Erään etukäteen hirveästi jännittäneen kirjeen lähettämisen jälkeen tämä tunne iski aivan poikkeuksellisen vahvana. Mielenrauha voi olla hyvinkin aktiivinen ja voimakas tuntemus, ei vain rauhattomuuden tai levottomuuden puutetta. Tuli niin vahvasti sellainen “kaikki tärkeä on tehty” -tunne, että kuvasin sitä “elämän läpipelaamiseksi”. Jopa jollain tasolla pelkäsin, että kuolenko nyt, kun ei muuten vaan voi olla näin vahvasti tällainen olo. :-)

Saattaa kuulostaa täysin käsittämättömältä, eikä sitä voikaan oikein selittää. Kyseessä ei edes ollut mitään dramaattisia salaisuuksia. Mutta pääni mielestä tuntui olevan yllättävän iso ero siinä, että kokeeko kertoneensa tärkeästä asiasta tärkeälle ihmiselle “jotakuinkin kaiken” vai “ihan kaiken”.

Eivät kaikki välttämättä saa tällaisia reaktioita, mutta en ihmettelisi, jos muillekin tuo noiden kahden asian välinen ero osoittautuisi odotettua suuremmaksi.

Amsterdamilaislehdessä

Kokeellisehko lääketiedescifinovellini Morviv: A Package Insert julkaistiin tällä viikolla Expanded Field -kirjallisuuslehdessä. Olin alun perin hakenut tekstille jotain tunnetumpaa julkaisualustaa, kun se on paras novellini, mutta Expanded Fieldissä houkutti akateemisuus, open access ja että se on amsterdamilainen.

Buddhalaisena huvittaa, että tämän Expanded Fieldin numeron teemana on Impermanence. Novelli olisi toki soveltunut mainiosti myös lehden ykkösnumeroon, jonka teema oli kuolema.

Morviv-maailman muut inkarnaatiot sen sijaan eivät ole edenneet julkaisu- tai tuotantopyrkimyksissään, mutta ehkä tämä tästä vielä. Tämä oli jo toinen tänä vuonna julkaisuun hyväksytty englanninkielinen novellini.

Tällä viikolla ilmestyi myös ilmeisesti ensimmäinen blogiarvostelu Perhonen vatsassa -nuortenromaanistani Kirsin kirjanurkassa.

Raskaasta vedestä puolestaan oli Goodreadisssa lyhyt mutta varsin mairea arvostelu.

EDIT: Pari tuntia tämän blogikirjoituksen jälkeen tuli tieto, että englanninkielinen novellini, joka sijoittui Ouen Pressin ruoka-aiheisessa kirjoituskilpailussa, on nyt julkaistu kilpailun antologiassa. Eli siis kaksi englanninkielistä novellijulkaisua samalla viikolla, ei paha.

Kasvutarina Kymenlaaksosta

Ritva Hellstenin Lea ei ole romaani, jollaisia tavallisesti juuri luen, mutta meillä oli Ritvan kanssa yhteiset kirjanjulkkarit, joiden myötä sain kirjan itselleni. Se on osittain kirjoittajan äitiin pohjautuva tarina vanhenemisesta ja menneen elämän miettimisestä. Yleensä suhtaudun vähän nihkeästi omista vanhemmista kirjoittamiseen, kun tuntuu että kaikki haluavat tehdä sitä (myös tutut elokuvantekijät), ja heille se on kiinnostavampaa kuin muille.

Lea ei ole sinänsä tarinana mitenkään poikkeuksellinen. Alussa siitä tekee kiinnostavan ennen kaikkea ajankuva 1900-luvun alkupuolen ja puolivälin Kotkassa, sekä taitava kirjoittaja.

Lea-kansi

Romaanissa on myös ihan mielenkiintoinen rakenne, joka sekoittelee eri aikatasoja (sekoittamatta koskaan lukijaa), 1. ja 3. persoonaa sekä Lean ystävälleen Kaijalle kirjoittamia kirjeitä. Tässä ei ollut mitään vikaa, mutta en ole varma toiko se toisaalta kirjaan miten paljon lisäarvoa.

Tarina alkaa jo Lean lapsuudesta, johon kuuluu sellaisia asioita kuin kulkutautisairaala. Myös 1900-luvun alkupuolen poliittiset skismat hiertävät yhä. Maailma kehittyy koko ajan, tulee jääkaapit ja televisiot ja ties mitä. Lea menee naimisiin viinaanmenevän Unton kanssa ja saa kaksi lasta, jotka tuntuvat kuitenkin aiheuttavan äidille koko ajan lähinnä pettymyksiä erikoisilla elämänvalinnoillaan. Vai pettyykö äiti enemmänkin itseensä?

Romaanissa eniten esiin ei nouse juoni tai kirjoitustyyli, vaan Lean lisääntyvä itsekriittisyys ja -tyytymättömyys. Tunnistan tässä useita tietämiäni vanhempia ihmisiä, joiden elämää hallitsi tai hallitsee yhä velvollisuudentunto, normien täyttäminen ja oikeanlaisen kuvan antaminen muille. Oma onnellisuus ja identiteettikin jää taustalle, ja silloin on aika vaikea tehdä muitakaan onnellisiksi. Siitä voikin sitten kurittaa itseään lisää.

Muutamasta langasta tarinassa tuli tunne, että niitä ei päätelty kunnolla, suuren painon saanut asia lopulta kutistui pieneksi, tai sen loppuhuipentuma humahti nopeasti ohi. Myös tarinan nykyhetken vakavan sairauden osuus jää lopulta aika vähäiseksi, niin kuin monissa elokuvissa joissa se on vain ohut kehys ja tekosyy kertoa tarina niin kuin se kerrotaan. Makuasia tietysti, onko tämä jotenkin huono juttu.

Ei mitenkään täysillä itseeni kolahtanut romaani, mutta kiinnostava, hyvin kirjoitettu ja mukaansa vievä.

Höyhenten vartijat

Tänään 12.5. vietetään kansainvälistä kroonisen väsymysoireyhtymän/myalgisen enkefalomyeliitin tietoisuuspäivää ja sen kunniaksi yksi aiheeseen liittyvä runo tuoreelta Raskas vesi -runokokoelmaltani. Sen voit kuunnella myös MP3-tiedostona (tämä ei ole mikään erityisesti lausumiseen soveltuva runo, mutta onpahan nyt kuitenkin).

Tasan vuosi sitten blogasin varsin erilaisen CFS/ME-runon Rauhallisuuden meri, joka sekin löytyy Raskaalta vedeltä, joskin hieman uudessa asussa. Rauhallisuuden meri on paljon lähempänä tavanomaista tyyliäni.

Tänään klo 12-20 Kampin Narinkkatorilla pidetään myös CFS/ME:tä sairastavien Millions Missing -protestitapahtuma, joka järjestetään yli sadassa eri kaupungeissa viidessä eri maanosassa – tällä mittarilla kenties maailman suurin potilasaktivistitapahtuma koskaan? Millions Missingissä lukuisat tyhjät kenkäparit kuvastavat elämästään kadonneita CFS/ME-potilaita.

Höyhenten vartijat

kuinka paljon painaakaan
satatuhatta höyhentä
jotka alati putoavat
puristuvat untuvapatjoiksi

kuinka paljon kaikkien
maailman puiden lehdet
hitaasti leijailemassa
peittelevät talviuneksijan

valkeissa yöpaidoissaan
he kävelevät vain unissaan
sadastatuhannesta höyhenestä
tukehtuvat yhteen ainoaan

Suomessa päähän pälkähtänyttä

Viime aikoina on tullut paljon erilaisia oivalluksia, kun on meditoinut paljon, käynyt siitä ja sen tiimoilta tajunnanräjäyttäviä keskusteluita ja lukenut monia kiinnostavia kirjoja. Kun elää aikamoista erakon elämää kuten minä, helposti unohtuu, miten paljon oivalluksia voi saada ystävien ja sosiaalisen elämän avustuksella.

Viimekuisella Suomen-reissulla tulikin muutama merkittävä oivallus, jotka ovat muun blogailun tiimellyksessä jääneet postaamatta.

1) Suomen-matkoilla on yleensä aina kivaa, koska näen ystäviä ja on erilaisia kivoja tapahtumia. Olen siis siellä kokenut paljon onnen tunteita. Niitä on kuitenkin varjostanut tieto siitä, että ilo on hyvin ohimenevää, ja matkan jälkeen iskee usein ankea fiilis. Moinen ei edes vaadi, että elämä on erityisen kurjaa. Monissa skeneissä on omia slangi-ilmauksiaan, jotka viittaavat siihen, että esim. conin tai konferenssin jälkeen on jotenkin tyhjä olo.

Nykyään olen melkein aina onnellinen, joten ei haittaa, että tämä “bonusonnellisuus” sen päällä luultavasti kestää vain muutaman päivän, vaikka matkan jälkeen onkin vähän outoa, kun jatkuva sosiaalisuus lakkaa kuin seinään.

2) Olen lapsesta asti halunnut olla kuuluisa. Muksuna siinä oli ehkä sellaista yleistä glorian kaipuuta, sellainen abstrakti fiilis, että kuuluisa = tärkeä. Aikuisena se on ollut enemmän halua omien meemien levitykseen (esim. voin jakaa näkemyksiäni vammaispolitiikasta ja terveydenhuollosta) ja toisaalta ihan käytännön ajatus siitä, että ainoa tapa tienata riittävä toimeentulo kirjailijana on olla kuuluisa.

Suomen nettipiireissä olin pitkään eräänlainen julkkis. Etenkin 2000-luvun alkupuolella ja puolivälissä se oli sitä tasoa, että ventovieraat tunnistivat minua kadulla. Sillä ei tietysti levitetty meemejä tai tehty rahaa.

Nykyään olen tunnetuimmillani CFS-piireissä, ja tapahtumissa minua kohdellaan usein kuin rokkitähteä, kuten nyt kun olin puhumassa Eduskunnan kansalaisinfossa. Kaikki tunnistavat minut ja moni tulee kehumaan. Se on pari minuuttia siistiä, sen jälkeen enemmän vaivaannuttavaa. Olen nyt reilu puoli vuotta pyrkinyt tuhoamaan egoni, tällainen on distraktiota. :P Julkisuus ei siis enää erityisesti houkuttele.

3) Elämä on ollut monella tapaa helpompaa meditoinnin aloittamisen jälkeen. Kaikenlaista ikävää ja kamalaakin on tapahtunut, mutta useimmat ongelmat, mukaan lukien ihan oikeastikin hankalat ongelmat, eivät yhtään tunnu niin pahoilta.

Suomessa tuli kuitenkin ensimmäistä kertaa vähään aikaan olo, että päähäni on muodostunut jonkinasteinen solmu joidenkin juttujen suhteen. Joskus se olisi ollut raastava solmu, nyt se oli lähinnä ärsyttävä, mutta mietin, että eihän pääni pitänyt enää solmuuntua.

Sitten mietin, että miten asia pitäisi ratkaista. Meditointi opettaa, että anna olla. Älä identifioidu, älä taistele vastaan, vaan tarkkaile neutraalisti. Kokeilin, ja näinhän se solmukin sitten lähti aukeamaan. Sittemmin on tullut muitakin solmuja, mutta nekin tuntuvat aukeavan kun antaa olla.

4) Buddhalaisuudessa ystävyyttä pidetään erittäin tärkeänä osana elämää, myös valaistumisen saavuttamisessa. Nyt matkalla ehkä vihdoin ymmärsin, mitä tämä tarkoittaa omalla kohdallani. Pääasiallinen meditointimetodini on loving- kindness eli rakastava ystävällisyys. Matkalla opin, miten parhaiten kanavoin ystävieni aikaansaamia hyviä tunteita meditointiin, jolloin meditointi paranee – huolimatta siitä, että ystävien tapaaminen vie paljon energiaa, joka hankaloittaa meditoimista.

Itse asiassa eräs kiinnostavimpia ja merkittävimpiä meditointikokemuksiani sattui edellisellä Suomen-matkalla lokakuussa, mutta silloin en tajunnut yhteyttä ystävien tapaamiseen, vaan ajattelin sen olleen sattumaa.

5) Olen saavuttanut ihan kohtalaisia tasoja kärsivällisyydessä, tai oikeastaan vielä enemmän ei-reaktiivisuudessa. Esimerkiksi kun olin tulossa uupuneena Hämeenlinnasta isojen kapsäkkien kanssa ja istahdin Kampissa metroon helpottuneena siitä, että jo ihan pian olisin “kotona”, tulikin kuulutus, että metroliikenne on pysäytetty. Tähän tietysti tyypillinen reaktio olisi ollut harmistus, pienempi tai isompi, mutta en reagoinut mitenkään, poistuin vain metrosta.

Tai se, kun Schipholissa vammaisavustusporukka ajeli minua kuumassa nostolavainvabussissa ympäri lentokenttää puolen tunnin ajan, jättäen kyydistä pois kaikki muut avustettavat ennen minua, ja sitten hylkäsi vielä toiseksi puoleksi tunniksi johonkin istumaan ja odottamaan lisäavustusta. (Jostain syystä vammaiset hylätään aina paikkoihin, joissa ei vahingossakaan ole vessaa, mihin esim. lennon jälkeen saattaisi haluta.)

Aikaisemmin olisin vittuuntunut, en pelkästään oman epämukavuuteni vaan yleisimmin vammaisista piittaamattomuuden takia, ja luultavasti myös räyhännyt pahaa oloani työntekijöille. Nyt vain naureskelin tilanteen absurdiutta (löydetäänkö minut muumioituneena Schipholin nurkasta vuosien kuluttua?) ja hyvässä hengessä myös lopulta paikalle saapuneille ystävällisille auttajille.

Joskus vielä toivottavasti pystyy olemaan reagoimatta myös toimimattomiin Wlan-verkkoihin ja ihmisiin, jotka ovat väärässä Internetissä. :-) Tai toki haasteita on muitakin, mutta nämä tuntuvat tällä hetkellä kokoonsa nähden suurimmilta.