Mustaa valkoisella

Jälleen tilapäivityksiä kirjoituksistani.

Elviira

Viimeksi valmistunut romaanikässärini ilmestyy uudella nimellään helmikuussa. Nimi julkistetaan ja kansi julkaistaan parin viikon sisällä.

Adeno

Seuraava romaani on ihan kunnon (lääketieteellistä/yhteiskunnallista) scifiä, jännittää. Elviiran tapaan siinäkin on dekkarihtavia jännärielementtejä. Alan kirjoittaa sitä NaNossa marraskuussa, eli suunnittelutyö on kovassa vauhdissa. Tarkoitus oli kirjoittaa sitä ennen siitä sekä näytelmä että leffakäsis, mutta no, siirtyvät myöhempään.

Toxic Dreams

Ensimmäinen leffakäsikseni, historiallis-lääketieteellinen tarina, ei sijoittunut Nichollsissa. Varmaan osallistun sillä ensi vuonna uudestaan. Sain eräästä painajaisunestani(!) hyvän lisäidean tähän, vaikka juonta se ei varsinaisesti muutakaan.

Seeprakoiran seikkailut

Lastenkirjani ilmestyy näillä näkymin helmikuussa. Kuvittaja viimeistelee omaa osuuttaan, minä sain tekstin editoitua valmiiksi hiljattain.

Ruokakirja

Ilmestyy luultavasti vihdoin alkuvuodesta.

Seuraava tietokirja

Tulee ensi vuonna jos saan hakemani apurahan.

LDN-kirja

Englanninkielisen lääketiedekirjan, johon olen kirjoittanut yhden luvun, piti ilmestyä jo aikaa sitten, mutta uskoisin sen viivästyvän vähintään kevääseen.

Marian ilmestykset -DVD

Minulle tämä on luvattu tulevan syksyllä. No, kohta on jo talvi… Saa nähdä tuleeko.

Häpeämätön-äänikirja

Tämänkin piti olla jo valmis tähän mennessä, mutta projekti on erinäisistä kurjista vastoinkäymisistä johtuen vasta aivan alkutekijöissään, valitettavasti ei taida vielä tänä vuonna valmistua.

Erveyskeskus

Tämä absurdi komedia etsii yhä esittäjää.

Muut näytelmät

En tiedä milloin Makuuhaavoja-näytelmä valmistuu, tai valmistuuko, en ole ehtinyt tehdä sille mitään kuukausiin. Adeno-näytelmän lisäksi haluaisin vihdoin kirjoittaa näytelmät parista ideasta, jotka minulla on ollut jo pari vuotta, mukaan lukien yksi monologinäytelmä.

Runot

En ole nyt muutamaan kuukauteen saanut aikaiseksi kuin muutaman keskeneräisen runon ja joitain yksittäisiä rivejä tai parin rivin kokonaisuuksia. Lähetin keväällä kolme runoa kilpailuun, niistä ei ole kuulunut mitään.

Raapaleet

Olen kirjoittanut kesän jälkeen useita raapaleita ja tarkoitus on kirjoittaa pian lisää, ideoita riittää. Raapaleeni Kehitysprosessi ilmestyy Osuuskumman raapaleantologiassa alkuvuodesta.

Muut novellit

Super!, romanttinen viihdenovelli salitreenauksesta, superruoista ja taikuudesta ilmestyy Ursulassa loppuvuodesta. Ensimmäinen vaihtoehtohistorianovellini, cripficsävytteinen Rautakeuhko, näkee päivänvalon lähikuukausina Usvassa. Ikivanhojen keskeneräisten novellien lisäksi työn alla on sukupuolen moninaisuutta ja kasarirockia käsittelevä spefinovelli (etäisesti prequel Elviiralle). Lisäksi suunnittelen steampunk-cripficiä ja erään spefiraapaleen laajentamista pidemmäksi novelliksi.

Lehtijutut

Minulta on tänä vuonna ilmestynyt jutut (osa viime vuonna kirjoitettuja) Suomen Kuvalehdessä, Maailman Kuvalehdessä, Vegaiassa, Tukilinjassa, Mondossa ja Gloriassa. Vielä pitäisi tulla juttu SK:hon, mutta muita ei välttämättä tule, en ole kesän jälkeen ehtinyt juuri kirjoittaa. Muutama juttuehdotus on kyllä maailmalla. Yksi valmis matkailujuttu siirtyi ensi vuoteen.

Haastattelut minusta

Minusta on juttu uudessa Hyvä Terveys -lehdessä (12/2014). Annoin eilen englanniksi haastattelun yhteen podcastiin, joka julkaistaan parin viikon päästä, mutta se ei liity (juuri) mitenkään kirjoittamiseen.

Riehakasta romantiikkaa

Joskus kun olin nuorempi, vanhempani sanoivat, että kannattaisi kirjoittaa Reginaan, siitä tienaa paremmin kuin oikeasta kirjoittamisesta. Ajatus kuitenkin tuntui järjettömältä, minä kirjoittamassa romantiikkaa/erotiikkaa? Protuleirilläkin naureskelimme Regina-novellien (jotka kuuluvat leirien viralliseen ohjelmaan) “miehisiä murahduksia” ja muuta myötähäpeää aiheuttavaa sanastoa.

Niin vain löysin itseni viime vuonna naputtelemasta elämäni ensimmäistä eroottista novellia uudestisyntyneeseen Reginaan. Tosin lehden linja oli hieman muuttunut ja pehmopornoon keskittyvästä naistenlehdestä oli tullut kirjailijahaastiksia pursuava viihdekirjallisuuslehti, joka julkaisi vähän laajemmankin skaalan viihdettä kuin vain perinteisiä eroottisia novelleja.

Oma novellini oli kyllä suhteellisen perinteinen, kevyellä erotiikalla sävytetty viihdrnovelli, paitsi että siinä on vammaisteema. Sitä oli hurjan hauska kirjoittaa. Valitettavasti Regina meni pian kumoon ja novelli jäi julkaisematta.

Nyt on hankala löytää julkaisijaa, vaikka novellin kääntäisikin. Haluaisin sen mieluummin vammaisaiheiseen kirjallisuuslehteen kuin johonkin ulkomaiseen “Reginaan”, mutta vammaisaiheiset lehdet, kuten kirjallisuuslehdet yleensäkään, eivät taas välitä erotiikasta, vaikka muuten hyväksyisivät lähes mitä vaan genrejä. Eräs vähemmistöhahmoihin keskittynyt eroottinen lehti oli, mutta se on lopetettu.

Tällä hetkellä suunnitelmissa on muokata novelli spefiksi ja yrittää joko johonkin englanninkieliseen lehteen tai Osuuskumman Ursulaan.

Ursulan parissa aloitin kirjoittaa romantiikkaa jo ennen Reginaa, 2012 lopussa. Ursulan chicklit-numerossa 1/2013 julkaistu Maun mukaan -novellini kertoo naisesta, jolla on erikoinen synestesian muoto: hän kokee kuuloaistimukset makuina.

Tätäkin novellia oli tosi hauska kirjoittaa. Ursulassa ei tarvitse noudattaa perinteisen romantiikan kaavoja (esim. heteronormatiivisuuden, päähenkilöiden ominaisuuksien/ulkonäön tai happily ever afterin suhteen) ja huumoriakin saa olla mukana. Tietysti spekulatiivisuus luo vielä ihan oman ulottuvuutensa, eikä todellakaan tunnu siltä että kirjoittaa jotain erityisen kaavamaista.

Sittemmin olen kirjoittanut Ursulaan kaksi muutakin novellia, kloorintuoksuinen ekoscifiromanssi Sininen vihreä meri (joka on varmaan scifein minulta julkaistu ei-raapalenovelli) Ursulaan 2/2013 sekä chicklitin, absurdismin ja maagisen realismin välimaastossa liikkuva Super!, jonka pitäisi ilmestyä loppuvuodesta.

Romantiikan kirjoittaminen tuntuu tavallaan “larppaamiselta”. Usein kirjoitan hahmoja, jollaisia en kirjoittaisi mihinkään muuhun, jotka ovat ylivedettyjä ja täysin erilaisia kuin minä, ja se on hauskaa. En kuitenkaan jaksaisi kirjoittaa kokonaista romanttista romaania. Rakastan myös huumorin kirjoittamista, sitä olen kirjoittanut pidemmässä muodossakin, näytelmässä Erveyskeskus, mutta huumoriromaanin kirjoittaminen tuntuu samalla lailla kaukaiselta.

En usko, että jaksaisin kirjoittaa perinteistä romantiikkaa. Esim. rakkausromaanien kustantajilla on usein hyvin tiukat ohjeet, jopa päähenkilöiden hiusten väristä. Tällainen säännöiltään vapaampi on hauskaa, kun siinä on tietynlaiset puitteet valmiina, mutta niiden päälle saa rakentaa vähän erikoisemmankin talon. Ja vaikka lopuksi romahduttaa koko roskan.

Hyvää elämää rautakeuhkossa

Kirjoitin hiljattain novellin Rautakeuhko, joka julkaistaan Usva-spefilehdessä jossain vaiheessa. Se oli ensimmäinen vaihtoehtohistorianovellini ja sijoittuu Pakistaniin, joten tutkimustyötä sai tehdä. Toki myös itse rautakeuhkosta.

Rautakeuhko eli tankkirespiraattori, paineilmalla toimiva hengityskone jota on käytetty etenkin polion sairastaneilla, symboloi monelle kamalia sairauksia, jotka on (melkein) saatu hävitettyä maailmasta. Pelottava laite, osittain siksi, että se on niin mekaaninen ja massiivinen, osittain siksi, että ihminen on siinä niin fyysisesti avuton, laite nielaisee sekä kädet että jalat.

Rautakeuhkoja

Osa pääsi pois keuhkosta muutaman viikon jälkeen hengityslihasten toivuttua, osa menehtyi. Loput viettivät siinä loppuelämänsä tai niin kauan, kunnes heidät siirrettiin nykyaikaisempiin vekottimiin. Ajatus pelotti ihmisiä niin paljon, että ainakin osalta potilaista tai heidän vanhemmiltaan kysyttiin, että halusivatko he, että virrat katkaistaisiin. Osa vastasikin myöntävästi.

Vielä viime vuosiin asti Yhdysvalloissa eli kymmeniä ihmisiä rautakeuhkoissa. Ainakin yksi surullinen tapaus oli, jossa laitteen asukki kuoli, kun sähköt katkesivat eikä varageneraattori toiminut. Osa keuhkon käyttäjistä ei voinut käytännön pakosta vaihtaa modernimpiin hengityslaitteisiin, joiden kanssa voi jopa kävellä. Yksi mahdollinen syy oli skolioosi, joka esti ainakin yhden tunnetun rautakeuhkon käyttäjän siirtymisen toisenlaiseen laitteeseen.

Martha Mason, joka kirjoitti elämästään kirjankin, esiintyy myös dokumentissa Martha in Lattimore, jonka voi katsoa ilmaiseksi Vimeosta. Martha valitsi elämän rautakeuhkossa siksi, että se mahdollisti hänelle helpon, arkipäiväisen elämän. Hän tarvitsi avustajaa vuorokauden ympäri, mutta avustajina saattoivat toimia hänen tavistuttunsa, heidän ei tarvinnut olla hoitajia. Rautakeuhko on yksinkertaisuudessaan helppokäyttöinen.

Yleensä hengityslaitteissa menee putki henkitorveen, joka lisää infektioriskiä. Martha asui kotona pohjoiscarolinalaisessa pikkukaupungissa, eikä tarvinnut sairaalareissuja. Hän ei ollut sairas, hänellä oli vamma ja siihen tavallista isokokoisempi apuväline.

Rautakeuhko siis demedikalisoi Marthan elämän, joka laitetta lukuunottamatta oli ihan tavallista. Seuraa oli aina, vähintään avustajana toimivista ystävistä. Hän oli kylänsä “matriarkka” ja naapureita lappoi jatkuvasti sisään juttusille ja tuomaan jotain kivaa. Ei säälistä tai velvollisuudentunnosta, vaan koska Martha oli hyvää seuraa. Hän järjesti illalliskutsujakin seurapeleineen.

Martha on hyvä esimerkki siitä, että vammaisen elämässä kontrolli on tärkeää. Monella vähemmän vaikeasti vammaisella avustaja hoitaa sellaisia asioita joihin ei pysty, pomonsa antamien ohjeiden mukaan. Martha ei ole ainoa, joka järjestää illallisia, vaikka ei itse pääse hämmentämään kattilaa. Kun Marthan äitiin iski muistisairaus, vaati Martha hänetkin kotiin hoidettavakseen ja hoiti häntä loppuun asti.

Toki Marthaa usein harmitti neljän seinän sisään rajoittunut elämä. Onneksi hän sai jo 90-luvun alussa puheohjattavan tietokoneen ja pystyi sen avulla kirjoittamaan, käyttämään Internetiä jne. Hän saattoi kirjoittaa henkilökohtaisiakin viestejä, ei tarvinnut sanella välikäden kautta.

Tähän voisi sanoa sanasen vammaisuuden sosiaalisesta mallista. Toki Marthan hyvään elämään vaikutti myös elämänasenne, mutta ennen kaikkea läheisten ja yhteiskunnan tuki. Tuskin hän yksinäisenä tuntemattomien hoitajien keskellä olisi ollut tyytyväinen elämäänsä. Kylä piti häntä täysiveroisena yhteisön jäsenenä, kohteli häntä aivan kuten kaikkia muitakin, mutta vamma huomioiden. Jumalanpalveluksetkin kuvattiin häntä varten aina videonauhalle.

Harmittaa ajatella niitä ihmisiä, joiden elämä jäi turhaan lyhyeksi tuntemattoman pelossa. Varmaan on monia, jotka eivät olisi voineet elää hyvää elämää rautakeuhkossa, mutta jotkut selkeästi siihen pystyivät, ihan samalla lailla kuin monet elävät hyvää elämää muunlaisten hengitystä avustavien laitteiden kanssa, neliraajahalvaantuneena, täysin vuoteenomana, kuurosokeana tai muuten yhteiskunnan näkökulmasta hyvin vaikeavammaisena.

Kuva Wikimedia Commons

Tulista tyttörakkautta

Aluksi en ajatellut lukea Maria Carolen pian ilmestyvää esikoisromaania Tulen tyttäriä, vaikka hän tuttuni onkin. Fantasia ei ole minun juttuni eikä kirjan kuvaus iskenyt. Jumalat asuvat vuorella? Jumalien ja ihmisten jälkeläisiä? Eih. Kirja vieläpä alkaa kartalla, joka minun lukumieltymyksissäni on ehdoton red flag.

Lopulta kuitenkin päädyin lukemaan kirjaa ja ahmin sen parissa päivässä.

Maria (blogaajat tuntevat Stazzyna tai Calendulana) itse sanoo, että romaani on viihdekirja fantasian asussa, mikä onkin hyvä kuvaus. Kirja sijoittuu Suomen kaltaiseen fantasiamaailmaan, jossa on paikannimiä kuten Suomanniemi tai Reijanmetsä, mutta tosiaan myös vuoria, joilla asuu jumalia.

Tulen tyttäriä voisi pitää feministisenä viihderomaanina. Päähenkilö on naissoturi Naarni, jonka paras ystävä on naissoturi Anneke (hollantilainen nimi?). He ovat knameiroja eli puoliksi jumalia. Naarni on tulen talosta, lisäksi on myös ilman ja veden jälkeläisiä, vaikka kirjassa heistä puhutaan hyvin vähän.

Naiset ovat paitsi sotilaita, myös seksuaalisesti suhteellisen vapautuneita. Lisäksi he saattavat kirota, että “Voihan kurpaleen perskarva”. Itse sotimista kirjassa kuvataan lopulta vähän, vaikka kirja sillä alkaakin. Minulle ei tainnut selvitä, että ketkä taistelivat ja miksi. Tosin eipä se aina oikean maailman sodissakaan ole niin selvää…

Naarni rakastuu Emmaan, joka on kokonaan ihminen, perämetsässä asuva yh-äiti. Naisten välistä rakkautta ei kirjassa sen suuremmin ihmetellä tai kauhistella. Suhteen alku tuntui kyllä epäuskottavan ripeältä (ottaen huomioon esim. sen, että toinen osapuoli tosiaan on pienen pojan äiti).

Tulen tyttaria -kansi

Viihdekirjamaista on se, miten paljon seksistä puhutaan. Sitä ei kuvailla yksityiskohtaisesti, ei ole varsinaisia seksikohtauksia, mutta koko ajan se pyörii mielessä ja taajaan eri hahmot myös puuhiin ryhtyvät. Sotilaat tunnetaan sukupuolesta riippumatta häntäheikkeinä ja muutenkin naimisissa olevilla tuppaa olemaan myös rakastajia.

Selvästi rakkausromaaneille tyypillisiä ovat myös kirjan rakkauden kohteet, vaikka suhteet eivät kaikki heterosuhteita olekaan. Tosirakkaus on aina se hankala pahis. Vaikka kuinka yrittäisi olla sen ihanan kunnollisen miehen kanssa, niin eihän siitä mitään tule.

Moderneille viihderomaaneille tyypillisesti Tulen tyttäriä ei kuitenkaan ole vain romantiikkaa ja sametinpehmeää erotiikkaa, se on romaani jossa naiset päättävät omasta elämästään. He tekevät suuria päätöksiä, oli kyseessä sitten puolison tai uran valinta, vaikka ympäristö olisi asiasta täysin eri mieltä.

Vaikka kirjoja ei saisi lukea kirjoittajan kautta, tästä minusta näkyi, että kirjailija on pienen lapsen äiti. Monella hahmolla oli lapsia ja nekin jotka vaikuttivat alkuun vanhempiensa hylkimiltä olivat kuitenkin yleensä heille tosi rakkaita.

Tyyliltään Tulen tyttäriä oli useimpia viihdekirjoja selvästi kaunokirjallisempi. Se on hyvin kirjoitettu ja hiottu, kertojan ääni tulee esiin. Genrelle tyypillistä myötähäpeää ei tarvitse missään kohdassa tuntea.

Fantasiapuolelta pari juttua häiritsi, mutta kuten sanottua, olen aika allerginen ko. genrelle. Mutta infodumppeja sun muuta ei tarvitse pelätä. Tapahtumapaikkoja tosin oli sen verran monta, että minulla ainakin alkoi mennä vähän sekaisin.

Kaksi asiaa vaivasi hieman enemmän. Dialogi ei sinänsä ole epäluontevaa, se on vain tosi suorapuheista (ei subtekstiä). Totta on, että itsellänikin on ollut ongelmia subtekstin kanssa, mutta tästä romaanista se tuntui puuttuvan melkein kokonaan.

Loppupuoli tuntui aavistuksen väkinäiseltä. Aivan loppu eteni minusta liian nopeasti ja se varsinainen ratkaisu Naarnin ongelmaan… Hahmot ovat pinteessä ja nyt pitää jotenkin ratkaista asia, fantasiamaailmassahan se onnistuu kun melkein mitä tahansa voi tapahtua tai paljastua. Lisäksi sen sisältö jäi minusta turhan auki/epäselväksi.

Joka tapauksessa, ehdottoman onnistunut esikoinen ja sopii varmasti niin fantasian kuin rakkausromaanienkin ystäville, sekä sellaisillekin, kuten minä, jotka yleensä eivät näille genreille syty.

Disclaimer: Olen saanut kirjan ilmaiseksi sähkökirjana. Olen itsekin mukana Osuuskumma-kustannuksessa, mutta olen arvioinut kirjan rehellisesti (jos en olisi pitänyt siitä, olisin jättänyt arvion kirjoittamatta.)

Palsamoitu on ilmestynyt

Neljäs romaanini Palsamoitu on nyt ilmestynyt. Kirjaa voi tilata kustantajan verkkokaupasta, pian muistakin verkkokirjakaupoista. Sitä voi ostaa myös muutaman viikon päästä Helsingin kirjamessuilta RADIUM-kirjojen osastolta 7b5 (aivan salin takareunassa). Siellä voi törmätä minuunkin (ainakin perjantaina, ehkä myös lauantaina).

Kirjasta on verkossa myös lukunäyte.

Palsamoidusta voi tietenkin pyytää myös arvostelukappaleita. Nyt on hyvä tilaisuus ehtiä kirjoittamaan kaikkein ensimmäinen arvostelu. ;->

Sähkökirja on tulossa lähiviikkoina/kuukausina.

Rakkautta ennen kuolemaa

The Fault In Our Stars (Tähtiin kirjoitettu virhe) on menestysnuortenkirjaan perustuva menestysnuortenelokuva. Se kertoo kahdesta syöpäsairaasta nuoresta jotka rakastuvat. Minullahan on syöpäaiheinen leffakäsis, jossa harmikseni on myös poika, jolta amputoidaan jalka syövän takia, niin pitihän tämä katsoa.

The Fault in Our Stars -juliste

Onneksi leffoissa ei ole juuri mitään muuta samaa (paitsi miksi helkutissa tässäkin leffassa pojan piti pelata koripalloa?!), esim. päähenkilöiden persoonat ja kemiat ovat täysin erilaiset ja historiallinen osuus puuttuu.

Välillä mennään siirapin ja hempeilyn puolelle, mutta enimmäkseen leffa on riittävän sarkastinen, jotta se ei muutu aivan ällöttäväksi (ja siis kyllähän oikeakin teinirakkaus on usein aika ällöä katsella). Pääosien Hazelin ja Gusin esittäjät ovat karismaattisia, mutta eivät liian nukkeja.

Elokuvassa oli monia aidonoloisia asioita, varsinkin Hollywood-leffaksi. Etenkin Gusin ajoittainen epävarmuus – eihän Hollywoodissa mies voi olla epävarma. Tykkäsin myös siitä, että kusipää saa pysyä kusipäänä, eikä ihmeellisesti muutu paremmaksi ihmiseksi (vaikka osoittautuukin arveltua ihmismäisemmäksi).

Elokuvassa ei mässäilty hiustenlähdöllä tai laihtumisella, mikä on jees, mutta toisaalta kaikki syöpäpotilaat näyttivät varsin hyvävointisilta, yksi kiintiökalju taisi olla. Kenelläkään ei ollut kortisonipöhönaamaa tai muuta epäfantsua. Hazel käytti jatkuvasti happiviiksiä, mutta jos otti ne pois, ei muuttunut koskaan syanoottiseksi, vaikka häntä alkoikin heikottaa. Mitään sivuvaikutuksia hänellä ei näyttänyt olevan täsmälääkkeestään. Sairaus melkein pilasi monta tärkeää hetkeä, mutta ei koskaan kuitenkaan.

Minusta Gusin syöpätyypin etenemisen kuvaus ei ollut aivan uskottavaa, se olisi sopinut paremmin muihin syöpiin. Näinkö ihan omiani vai saiko Gus doksorubisiinia tipassa …kotonaan? Mitä ihmettä. Sehän on kovan luokan solunsalpaaja, anafylaksiariskit sun muut.

Toinen syy miksi katsoin elokuvan oli, että siinä matkustettiin Amsterdamiin. Pitihän se nähdä. Kaupungin kuvaus oli aika perinteistä. Sähköpostiviestissä mainittiin minusta hotellin nimeksi De Filosoof. Innostuin, että hei, tiedän tuon hotellin, isäni on yöpynyt siellä. Sitten siinä mentiin kuitenkin ihan toiseen hotelliin noin puolen kilometrin päässä?

Yksi leffan koskettavimmista kohtauksista oli se, missä Hazel keskusteli äitinsä kanssa siitä, miltä äidistä tulee tuntumaan menettää hänet. Tällaisia on harvoin nähty elokuvissa ja tosielämässäkin se on monille liian vaikea keskustelu.

Leffasta on sanottu, että usein koko teatteri itkee sen jälkeen. Elokuva on toki surullinen, mutta ei kuitenkaan läheskään yhtä surullinen kuin vaikkapa Wit, tai etenkin siinä oleva maailman surullisin kohtaus, jossa Emma Thompsonin hahmo sairastaa munasarjasyöpää ja hänen vanha opettajansa lukee hänelle lastenkirjaa.

Kirjojen voimalla

Mitä minulle kuuluu, sitä on kyselty. No kirjoja kuuluu, kuinkas muuten. Välillä on ollut hyvin raskasta, mutta sen jaksaa kun ajattelee vain kirjoja ja kirjoittamista. En ole pystynyt nyt juuri kirjoittamaan, mutta seuraavan puolen vuoden sisällä minulta on tulossa neljä kirjaa. Yksi niistä muuten julkistettiin hiljattain kustantajan sivuilla:

Haavisto, Maija: Seeprakoiran seikkailut. Kuvitettu satukirja. Annika, Saara ja Janne innostuvat kesälomalla videokuvauksesta. Pääroolin saa pian perheen Veijo-koira, josta kekseliäät lapset puvustavat ensin lohikäärmeen ja sitten seepran. Vaan mitä käy, kun seepra karkaa? Seeprakoiran seikkailut on ilkikurinen ja yllätyksellinen 16-sivuinen kuvakirja, joka on suunnattu noin 4-6-vuotiaille. Kirjan kuvittaa Aura Ijäs.

Onhan siitä kasvuhormonista ollut hyötyä, vaikka ei niin paljon kuin toivoin. Välissä oli outo monen viikon paha hypoglykemia, mutta se johtui ainakin osittain kasviperäisestä EPA/DHA-valmisteesta (kalaöljyä vastaava tuote), jonka jouduin lopettamaan.

Tuon pahimman hypoglykemian aikana en pystynyt kunnolla puhumaan englantia tai hollantia, se oli tosi ärsyttävää. Onneksi pystyin puhumaan suomea ja kirjoittamaan myös englantia (siis silloin kun siihen riitti voimia eli aika pienen osan ajasta) – paitsi en käsin. Käsin kirjoittamisesta ei tullut mitään, kirjaimista tuli pelkkä suhrua. Sitä taitoa en onneksi juuri koskaan tarvitse.

Sitä seuranneen lyhyen paremman vaiheen jälkeen näyttää vaihteeksi tulleen pysyviä elinvaurioita ja kunto on taas surkea. Mikä siinä on, ettei kroppa vain enää suostu pysymään siedettävässä kunnossa?

Olen taas innostunut nootroopeista sun muista ja minulla on pitkä rivi erilaisia mömmöjä, joita kokeilla ennen NaNoa. Niasiiniamidiribosidi, metyleenisini, uridiini, sulbutiamiini ja CILTEP ainakin. Toivottavasti edes jokin auttaisi vähän. Uupumusta lievittävät tropit tehoavat aina max kuukauden, mutta sekin on parempi kuin mitään, ja kognitiota parantavat voivat toimia vuosiakin. Haluan irti kaikki tehot mitä näistä aivoista lähtee.

Hiustenlähtö paheni vähän aikaa sitten, en ole varma miksi, vaikka nyt näyttää taas olevan “normalisoitumassa”. Inhottaa mennä edes ulos tällä karsealla sottatukalla. Valokuvissa kutrit saa vielä sentään suittua jotenkin fiksun näköiseksi, tai ainakin toivon, kun olin hiljattain lehtikuvauksessa.

Tai sitten ei, koska minua kuvattiin myös yhdelle Hollannin suosituimmista valokuvasivustoista (yli 300 000 tykkäystä Facebookissa), mutta kuvia ei ilmeisesti koskaan julkaistu. Olin niin iloinen kun minua oikein haluttiin kuvata ja olin vielä lempimekossani. Oi miten hivelee itsetuntoa. Olet kuvauksellinen, ei kun et olekaan.

Mutta koetan keskittyä kirjoittamiseen enkä karmeaan kuontalooni, josta tuskin saa inhimillisen näköistä ainakaan ennen vuotta 2022. (Jo tuon numeron ajatteleminen on masentavaa.) Kesken/intensiivisessä suunnitteluvaiheessa on kolme tekstiä, joista yhdessä aiheena enterovirukset, toisessa adenovirukset ja kolmannessa kasarirock – virus sekin kuten eräs tuttu sanoi. Kaksi teksteistä sijoittuu 80-luvulle, yksi tulevaisuuteen.

Ja olen muuten sittenkin taas Suomessa Helsingin kirjamessuilla, varmaan myös varjokirjamessuilla. Minulta on kuusi kirjaa myöhästynyt kirjamessuilta, Palsamoidun pitäisi ehtiä reilusti.

Niljakas nykymaailma

Vaihteeksi runokirja-arvostelu, kun huvitti sellainen kirjoittaa. Minulla on kaikki Yrjänän viisi runokirjaa, yhdessä ne muodostava melkein kolmasosan runokirjakokoelmastani. Angelus on jossain määrin erilainen kuin edeltäjänsä.

Yrjänän kieltä pidetään usein vaikeaselkoisena, mutta monissa Angeluksen runoissa ei ole mitään “tajuttavaa”. Se on kirja nykymaailmasta – Matti ja Teppo esiintyvät peräti kahdessa runossa – squirtbukkakelepakoista, fraktaaleista ja kapitalisteista. Räkäinen, visvainen ja rujo kokoelma, joka ei juuri lähde peittelemään yhteiskunta- ja mediakritiikkiään.

Toki CMX:n musiikistakin tutut uskonnolliset ja mytologian vertauskuvat, historia, mystiikka ja erotiikka ovat tässäkin läsnä. Myös Angeluksesta löytyy kauniita sanoja, visionäärisiä unia, monikerroksisia metaforia ja intertekstuaalisuutta. Välillä katsotaan omaan itseen, pieniin asioihin lähellä. Niistä muodostuu kontrasti: yhdessä runossa kansanmurhaa, toisessa kotipihan karhunvatukkapensaita.

Ja kun katselen television puhuvia irtopäitä
koko piilotettujen toiveiden hylkyaukkoa,
söpöjä vampyyreja ja lipeviä valtiomiehiä,
jumalaisia popikoneja, jotka pumppaavat minut täyteen
omaa mätää olemistani
vaivun yhä syvemmälle lihaani, ja
siellä se on kaikki in plain view to see

Me olemme tämän panoptikonin ryysyköyhälistö,
joka diggaa tanssia, laulaa ja syödä
      tampata käsiä yhteen kun joku putoaa

Jos löytäisi ohjaamon
se olisi tyhjä
nurkassa ehkä lojuisi joku kuolaava imbesilli
jyrsimässä viimeistä kädentynkäänsä

Kirjasta jää sellainen tunne, että se olisi kaivannut enemmän editointia/kustannustoimittamista. Toki se on rosoisempi ja raa’empi kuin Yrjänän muut teokset, mutta pelkästään väärinkirjoitettuja sanoja (tuskin ainakaan kaikki tarkoituksella) löytyi monta. Muutenkin tuli useasti sellainen tunne, että kirjasta olisi saanut paremmankin.

P.S. Kansikuva puuttuu, koska en saa näin lyhyeen postaukseen noin pitkää blockquotea ja kuvaa ilman, että leiska menee itsensä kanssa solmuun.

Kalaisia limerikkejä

Sain eilen Marja Leenalta blogeissa kiertävän limerikkihaasteen. Vaikka olen monenlaisia runomuotoja kokeillut viimeisen 25 vuoden aikana, limerikistä en ole ihan varma. (Olen kyllä työn puolesta taannoin etsinyt, ja löytänyt, verkosta masturbointia käsitteleviä suomenkielisiä limerikkejä.) Huumoria osaan kyllä suoltaa aina, välillä saatetaan mennä ehkä mauttomuuksienkin puolelle. Pahoittelen.

Anapestiä näissä ei ole noudatettu ja toisen runon rytmi on muutenkin vähän all over the place, mutta muuten olen tiukempi limerikkien suhteen. Paikkakunnanhan pitäisi olla ensimmäisen rivin viimeisenä.

Disclaimer: En ole ikinä asunut Turussa enkä Tampereella enkä syö kalaa (jonka esiintyminen molemmissa runoissa ei ole tahallista). Yhteydet todellisiin henkilöihin ja paikkoihin ovat sattumaa. Tiedän myös, että kaalikeittotyyppi ei ollut persu.

Haastan SusuPetalin, Lukuhoukan ja Pienempi kuin kolmen.

Runojen alla itse haasteen teksti.

Kaikki Turusta

Suomessa on Suomen Turku,
tuomiokirkossa pauhaa urku.
Vaan vaara vaanii: voi Turku palaa,
ei Aurajoestakaan nouse kalaa,
nälissään joutuu Heseen, voi surku.

Ei enää kaalikeittoa

Kaupunginvaltuusto Tampereen
päätti delfiinit vapauttaa mereen.
“Ei hukkaan saa heittää hyvää kalaa!”
huusi persu. “Mä siitä teen iltapalaa,
kasvisruokapäivän vaihdan vereen!”

L niinkuin Limerikki -blogihaaste toimii näin:

1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:”Limerikki on viisisäkeinen , usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA
(Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)
(Maijan huomautus: oikeasti kaupungin pitäisi tosiaan olla rivin viimeisenä.)

2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

3. Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen. (Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä.)

4. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.

5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi.

Aikaa haasteeseen on syyskuun loppuun saakka – siihen saakka annetaan runosuonen virrata!

Haasteen käynnisti Opuscolo.

Aivan kuin kaikki muutkin

Eräs tämän kesän isoimpia inspiraatiotarinoita on ollut vammainen maanviljelijä Chris. Tämä on tosin hieman erilainen kuin tyypilliset crispiraatiotarinat, joissa pyörätuolin käyttäjä valmistuu lukiosta tai yliopistosta (uskomatonta, pyörätuoli ei tuhonnutkaan aivotoimintaa täysin), syövän sairastanut kiipesi vuorelle, vammainen löysi (gasp) elämänkumppanin tai sokea keräsi koirankakkaa maasta.

Chrisillä ei ole käsiä tai jalkoja, ainakaan niiden tavanomaisessa merkityksessä, vaan eräänlaiset tyngät. Siinä ei olisi mitään ihmeellistä, että tällainen ihminen olisi arkkitehti, psykologi tai muusikko, mutta on ihan oikeasti hämmentävää, että hän pystyy tekemään fyysisesti raskasta, vaativaa ja monipuolista työtä (videolta selviää miten). Chrisistä se tosin tuskin on erityisen hämmentävää, hänelle se on vain arkielämää.

Brasilialainen Claudio Vieira de Oliveira on haalinut lehtien palstatilaa ehkä enemmän friikkisirkusaspektin kuin saavutustensa vuoksi. Hän on “mies, joka syntyi pää ylösalaisin“. Lisäksi hänen nivelensä ovat käytännössä liikkumattomat, eli hän ei pysty juuri käyttämään raajojaan. Claudion syntymän jälkeen lääkärit sanoivat hänen äidilleen, ettei tällaista lasta kannattaisi edes syöttää. Nykyään hän on ammatiltaan kirjanpitäjä ja inspiraatiopuhuja.

Mikä näitä kahta miestä sitten yhdistää? Molemmat ovat haastatteluissa sanoneet, että heidän vanhempansa ovat kohdelleet heitä tismalleen samalla lailla kuin heidän vammattomia sisaruksiaan tai kuten olisivat kohdelleet häntä vammattomana. Molemmat kokevat itsensä normaaleiksi, koska heidän on annettu olla sellaisia.

Rajansa toki kaikella. Tasa-arvo ei tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi pystyä samaan. Jotkut vammaiset haluavat esimerkiksi kävellä tai liikkua kävelynomaisesti, vaikka se olisi heille raskasta, vaikeaa, hidasta ja/tai kivuliasta. Toiset käyttävät mieluummin pyörätuolia. Kumpikaan ei ole parempi tai huonompi valinta, jos sen tekee ihminen itse.

Olen lukenut vanhemmista, jotka ovat kieltäneet lapsensa vammaisuuden jopa niin pahasti, että ovat kieltäytyneet rakentamaan kotiinsa pyörätuoliramppeja. Näiden ihmisten tapauksissa tuskin on kyse kieltämisestä vaan siitä, että lapsille on haluttu tarjota samanlaiset lähtökohdat kuin muillekin. Usein se tosiaan on yhteiskunta ja ympäristö, joka vammauttaa vammaisen.