Kiinnostavinta kirjailijassa on ruumiinlämpö

Ruumiinlämpöni on yli 37C. Lisäksi minulta on julkaistu viisi yhteiskunnallisesti kantaaottavaa, epätavallista romaania, lastenkirja, neljä tietokirjaa ja satoja lehtijuttuja plus lehtikolumneja, mielipidekirjoituksia, runoja, novelleja ja valokuvia, yksi näytelmistäni on esitetty ja lisäksi olen kirjoittanut useita muita näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksen, esseitä, satoja blogikirjoituksia jne.

Valitettavasti se ruumiinlämpö on minussa kiinnostavinta. Olin hiljattain Iltalehdessä ihan kannessa asti 15 vuotta kestäneen kuumeeni kanssa. Samassa kannessa Vesa Keskisen, Paula Koivuniemen ja Laura Voutilaisen kanssa.

Huvittavaa tästä tekee sen, että kun minua haastateltiin koko sivun juttuun Sunnuntaisuomalaiseen kesällä 2012, useampi lehti oli poiminut tästä jutusta sen 12 vuoden kuumeen omaksi jutukseen. Netti-Iltalehdessä se oli jopa etusivulla asti ja naureskelin että “Vain heinäkuussa voi käydä näin”. Näemmä myös maaliskuussa. Kuumeeni on otsikoinut myös ainakin Seura-lehti, joka teki CFS:stä pari vuotta sitten “Kumman kuumetaudin”. (Läheskään kaikilla ei ole kuumetta.)

Omasta näkökulmastani kuume on yksi vähiten mielenkiintoisimpia asioita minussa, jo sairaudenkin näkökulmasta. Vuosia kuume oli ehkä jopa pahin oireeni, joka teki elämästä hirveää. LDN:n aloittamisen jälkeen, eli viimeiset kahdeksan vuotta, se ei ole yleensä haitannut elämää kovin pahasti, paitsi jos olen kylmässä.

Nykyään vaivanani on ennen kaikkea CFS:n aiheuttama vaikea ja vaikeahoitoinen aivolisäkkeen vajaatoiminta, johon tarvitsen lukuisia pillereitä, pistoksia, geelejä, nenäsuihkeita ja muita hoitoja ja silti olo on kurja. Harvinaisempaa ja hankalampaa se on kuin kuume. No, eihän siitä tietysti saa etusivun otsikoita. Kaikki tietävät mikä on kuume, mutta aivolisäkkeen vajaatoiminta on pitkä ja hankala sana.

Ja kun minussa olisi muutakin kuin kaikenkirjavat sairaudet. Olen mielenkiintoinen tyyppi, jolla on paljon sanottavaa ja joska on tehnyt elämässään muutakin kuin sairastanut.

Iltsikan kohdalla tiesin koko ajan, että juttu käsittelisi CFS:ääni. Siinä mielessä oli positiivista, että sain edes mainita kirjani. Joskus on kuitenkin ollut tilanteita, että olen ajatellut pääseväni puhumaan kirjoistani, mutta juttu onkin käsitellyt lähinnä tai pelkästään sairauttani.

Mukavimmat jutut minusta on ollut vammaislehdissä: Invalidiliiton IT-lehti ja Niveltieto. IT-lehti julkaisi jopa ottamiani kaupunkikuvia Amsterdamista, Niveltieto taas keskittyi sairauden lisäksi romaaneihini. Vammaislehdelle on jo selvää, että ihmisellä on vamman ja sairauden lisäksi muitakin ulottuvuuksia, ne ovat se kiinnostava osuus.

Nyt joku voisi ihan perustellusti kysyä, että miksi sitten tunget itseäsi niihin lehtiin jos et tykkää. Aikoinaan syy oli se, että ei ollut juuri muitakaan tiedossa olevia CFS-potilaita, jotka olisivat sairaudesta voineet kertoa. Nykyään onneksi on, mutta jos toimittaja minuun ottaa yhteyttä, mieluummin menen juttuun itse. Minulla on CFS:stä enemmän tietoa kuin kenelläkään muulla Suomessa.

Toisaalta olen itse myös toimittaja, joten minun on helpompi yrittää saada juttuun kerrottua halutut asiat ja välttää virheellisiä tietoja yms. Aina tämä ei ole toki onnistunut. Jutun kirjoittajahan ei yleensä valitse otsikkoa. Aina myöskään tarkistusvaiheessa huomattuja virheitä ei ole korjattu. Pahimmillaan toimittaja on kirjoittanut Kelan syöttämiä valheita lehteen faktoina, vaikka puolen minuutin googletus olisi paljastanut ne valheiksi.

On mahdollista, että jokin lehti jättää tekemästä minusta kirjailijahaastattelun, koska on tehnyt jo minusta sairaushaastattelun. Se olisi tosi harmi, mutta riski joka on pakko ottaa.

Toivoisin CFS-aiheisiin lehtijuttuihin ennemmin niitä vuoteenomia, erittäin vaikeasti sairaita potilaita, joita itsekin tunnen. Tuntemani eivät vain halua lehteen. En sinänsä ihmettele.

On hyvin korkea kynnys 20-30-vuotiaalle kertoa mediassa, että äiti/avustaja syöttää tai että joutuu käyttämään vaippoja. Monet lehdet eivät tällaista haluaisi edes julkaista. Vaikea, inhottava sairaus ei ole naistenlehtimateriaalia, jos siitä ei ole parannuttu. Ja millä haastattelet ja kuvaat vaikeasti aistiyliherkkää ihmistä, joka ei siedä ääntä eikä valoa.

Eivätkä he mahdu siististi yhteen sanaan kuten kuume.

Itse tykkäisin enemmän sanasta “kirja”.

Vaikeuksien kautta voitonomaiseen

Neljäs ScriptFrenzyni on nyt paketissa. Meni ennätyskauan ja oli ennätyksellisen hankalaa, osittain pari viikkoa kestäneen aivan hirveän hypoglykemiakauden takia.

Oli itse teksteissäkin varmaan syytä. Lähdin matkaan angstisella monologinäytelmällä, jossa on neljä henkilöä, mutta en vieläkään ole varma, pitäisikö siinä sittenkin olla vain yksi. Tänään tosin keksin vihdoin, miten se voisi parhaiten loppua, mikä edellyttäisi yksihenkilöisyyttä.

Tavoitteenani oli siis 25 liuskaa monologia, joka vastaisi moninkertaista määrää normaaleja näytelmäsivuja. 15 liuskan jälkeen tuli mitta täyteen. ScriptFrenzyssä ei edellytetä kokonaisia käsikirjoituksia ja saa kirjoittaa yli yhtä tekstiä, toisin kuin virallisissa NaNo-säännöissä.

Siispä panin mieheni brainstormaamaan minulle hahmot ja alkutilanteen toiseen, täysin erilaiseen näytelmään, jonka idea oli ollut minulla vuosia mielessä. Hyvä tilanne tulikin, mm. lavalla on kolme tyyppiä, joista kaksi on toistensa eksät, ja toinen heistä läpsäyttää kolmatta kasvoihin ja sanoo “Idiootti!”.

60 % oli kasassa monologia, joten otin tavoitteeksi 40 liuskaa (=40 %) toista näytelmää. Sen piti olla helppo nakki. Parhaimmillaan olen naputellut 20 liuskaakin tuollaista näytelmää päivässä. Tässäkin taisi iskeä ongelmaksi ennakkosuunnittelun puutos. Erveyskeskus meni aika spontaanisti, mutta siinä oli paljon enemmän luontaista konfliktia. Nyt sai väkisin vääntää hahmoille tekemistä ja draamaa.

Eli nyt minulla on kaksi noin puolivälissä olevaa näytelmää, joista ei ole hajuakaan, saako niistä esityskelpoisia koskaan. Oma moka tietysti, kun lähtee suunnittelematta kirjoittamaan vaikka tietää, että pitäisi suunnitella. (Hypoglykemialle en toki mitään voinut.)

Sain tänään valmiiksi myös Ursula-lehteen tarkoitetun romanttisen spefinovellin, jo neljännen sellaiseni. Se perustuu romanttiseen cripficiin, jonka kirjoitin aikoinaan uutta Reginaa varten, mutta ei näihin jäänyt juuri yhteistä kuin teema. Henkilöt, ympäristö, tyyli yms ovat kaikki ihan erilaiset, tästä tuli paljon yhteiskunnallisempaa (sosiaalinen malli FTW).

Tässä 1 800 sanan pläjäyksessä ei sentään hirveän montaa päivää nokka tuhissut, vaikka jonkin aikaa ehdin yhdessä kohtaa jumittaa.

Kadotetut ja menetetyt

Kirsti Ellilä tunnetaan parhaiten viihderomaaneistaan ja lasten/nuortenkirjoistaan, mutta Kaivatut on hyvin erilainen romaani, paljon kaunokirjallisempaa. Se kertoo Saarasta, joka menettää tyttärensä Narun ja saa sen jälkeen aivoinfarktin, jossain määrin myös tämän naapurista Gilbertistä jonka koko perhe on kateissa ja Aavasta ja Henrikistä, joiden tytär aikoo mennä luostariin. Kadota.

Kaivatut-kansi

Kaivatut on pieni, kaunis, haikea, hieman unenomainen ja naiivikin, niin hyvässä kuin pahassa. Tavallaan eteerinen, tavallaan arkinen. Sen henkilöt, etenkin päähenkilö, toimivat usein hassuilla, melkein järjettömillä tavoilla (joita pystyy kyllä yleensä ymmärtämään) – mutta niin kyllä oikeatkin ihmiset. Ihmisen käytös on kaikkea muuta kuin rationaalista.

Maahanmuutto on kirjassa vahva teema. Tummaihoinen Gilbert, syvästi katolinen Lili, teini-ikäinen Tristitia johon Saara alkaa projisoida Naru-tytärtään, luostari ja kirkko, jossa käy lähinnä maahanmuuttajia. Ihan kaikesta tämän teeman käsittelyssä en pitänyt.

Kun äiti menettää lapsensa, ihminen särkyy ja jää luuppaamaan asiaa loputtomasti, mutta kirjassa tämä muuttui välillä hieman yksitoikkoiseksi ja itseään toistavaksi.

Heteronormatiivinen mindfuck

Katsoin viikonloppuna erään muutaman vuoden takaisen Hollywood-elokuvan, jonka nimeä en edes viitsi mainita. Se oli saanut kohtuulliset arvostelut MetaCriticissä, en oikein tiedä miksi. Elokuva käsitteli lääkkeiden haittavaikutuksia, sinänsä mielenkiintoinen aihe.

Elokuvassa oli kaksi tosi inhottavaa, vastenmielistä pahista, jotka tekivät todella epämiellyttäviä juttuja. Lopuksi toinen vielä petti toisen. He olivat lesboja.

Asetelma on todella nihkeä. Kyse ei tietysti ole siitä, etteikö HLBT-ihminen koskaan saisi olla pahis, mutta näitä on nähty jo tarpeeksi, siinä missä vaikkapa vammaisiakin pahiksia. Kaksi pahaa hahmoa ja kaksi homoseksuaalia on minusta epämiellyttävä yhtälö. Ja vielä kun toinen pettää toisen, niin kuin naisten välinen rakkaus ei voisi olla aitoa.

(Luonnollisestikin lesbot olivat hyvännäköisiä ja “kuumia” femmejä, putseja ei Hollywood tunne.)

Toinen ongelma on se, että kuten tässäkin, liian usein homoseksuaalisuutta (joskus biseksuaalisuutta) tai transsukupuolisuutta käytetään juonikikkailuna. Yleensä tämä perustuu heteronormatiivisuuteen (tai cisnormatiivisuuteen). Katsoja ei tajua, että X ja Y ovat sama henkilö tai että X:llä ja Y:llä on suhde, koska sukupuolen puolesta tämä “ei ole mahdollista” tai ainakaan todennäköistä.

Ja sitten minulle on valitettu, jos olen käyttänyt HLBT-hahmoa “turhaan”, yhteydessä, jossa se ei liity juoneen

Onhan se tavallaan hyväkin kyseenalaistaa ja paljastaa sitä ihmisen aivoissa – ja Hollywood-elokuvissa – olevaa hetero-oletusta, mutta en usko, että tuo on fiksuin tapa tehdä se. Eikö voitaisi olla tekemättä ihmisten seksuaali- ja sukupuoli-identiteetistä temppua, jolla katsojaa tai lukijaa jymäytetään? Oikeassa elämässä kun niillä ei ole mitään tekemistä jymäyttämisen kanssa, vaikka valitettavasti jotkut luulevat näin edelleen.

Kansia, kehuja ja näytelmäsuota

Blogi laahaa taas reaalimaailmaa jäljessä. Minun piti siitäkin kirjoittaa, että olin Iltalehden kannessa, mutta sitten se sekoittui aprillipäivään (kuka uskoisi todeksi jos postaisin tuollaisen aprillipäivänä!) ja nyt siitä on jo pari viikkoa. Eli ikivanha juttu siis.

Iltalehden kansi

Silti ihan huvittavaa todeta olevansa Iltsikan kannessa Vesa Keskisen, Paula Koivuniemen ja Laura Voutilaisen eliittiseurassa. Ja ko. lehti oli, sattumalta, arvostellut myös Sisimmäisen. Pikkuruisesti mutta positiivisesti.

Palsamoidustakin tuli tänään pitkästä aikaa uusi arvostelu, Kirjavinkeissä. Tuija oli pitänyt siitä selvästi enemmän kuin muista kirjoistani. Itselläni se ei ole missään mielessä lemppari, mutta useakin lukija on pitänyt sitä parhaanani tai ainakin suosikkinaan.

Eilen kävin “korkkaamassa kevään” piknikillä Vondelparkissa suomalaisen kaverin, hänen perheensä ja kavereidensa kanssa. Onhan se Amsterdamin muihin puistoihin verrattuna ylihypetetty turistirysä, mutta ihan hauska paikka ja oli vuoden toistaiseksi paras sää. Pari vuotta sitten kävin syntymäpäivänäni (3.4.) piknikillä kun oli loistava sää, mutta isommalla piknikillä olen viimeksi tainnut olla – silloinkin kuokkimassa – ehkä 2004.

Nyt on menossa kymmenes päivä ScriptFrenzyä eli NaNoWriMon tyyppistä näytelmän/elokuvankirjoituskuukautta. Minulla nyt neljäs kerta: 2012 syntyi Marian ilmestykset -näytelmä, 2013 Toxic Dreams -elokuvakäsis ja viime vuonna Makuuhaavoja-näytelmä.

Screnzyn tavoitteena on 100 liuskaa tekstiä, mutta tänä vuonna päätin kirjoittaa pari vuotta mielessä pyörineen monologinäytelmäidean. Monologinäytelmässä on jonkin lähteen mukaan vain noin 25 liuskaa, koska ne ovat niin “wall of text”. Niinpä tavoitteeni on 25 liuskaa wall of textiä, vaikka luulen tämän pituuden olevan vähän hatusta vedetty.

Helppoa ei ole ollut, vaikka periaatteessa Screnzy on pituuden puolesta ihan piece of cake. Kaksi ensimmäistä kertaa valmistuin jo 11. päivä huhtikuuta, nyt en ole vielä edes aivan puolivälissä.

Alussa olin hyvässä kunnossa, sitten seikkailin rijswijkläisessä kylpylähotellissa, eikä siellä tullut juuri kirjoitettua. Tällä viikolla taistelin useita päiviä hyvin vaikeaa hypoglykemiaa vastaan. Väkisin pakotin itseni kirjoittamaan ihan vähän juuri ennen nukkumaanmenoa.

Toinen ongelma on sisältö. En ehtinyt suunnitella näytelmää juuri lainkaan etukäteen – yleensähän suunnittelen huolella. Vaikka Erveyskeskus menikin aika freestylenä, oli minulla siihenkin alustava kohtauslista olemassa. Oli minulla nytkin “kohtauslista”, mutta ei käytännössä mitään muuta.

Näytelmässä on neljä henkilöä monologeeraamassa ja kaksi näistä henkilöistä ei ole onnistunut vielä kunnolla heräämään henkiin. En tiedä tuleeko tästä mitään. Tuleepahan tehtyä, kai tästä vähintään jotain oppii.

Ei kai kirjoittamisen aina tarvitse olla helppoa tai hauskaa, mutta vähän silti kaduttaa, etten valinnut sitä jo vuosia mielessä pyörinyttä komediaideaa. Olisipahan hupia kirjoittaessa.

Vesi virtaa aikaa

Emmi Itärannan Teemestarin kirja on dystopiaromaani tulevaisuuden Suomesta. Asiat ovat muuten siedettävästi, mutta puhtaasta vedestä on pulaa. Merivedestä puhdistetulle juomavedelle on tarkat kiintiöt ja armeija valvoo vesirikollisia, joille käy köpelösti, vaikka kukaan ei tiedäkään tarkalleen, mitä.

Teemestarin kirja -kansi

Päähenkilö Noria on teemestarin tytär, joka jatkaa sukunsa perinteitä, kuten teemestarin kirjan kirjoittamista. Teemestarille vesi ei ole vain jotain elintärkeää, jota säännöstellään. Vesi on elämää, vesi on virtausta, vesi on muisti. Vesi on ikuista. Kukaan ihminen ei voi sitä kahlita tai omistaa.

Noria ja hänen ystävänsä Sanja penkovat menneiden aikojen tavaroita muovihaudassa ja löytävät kiinnostavia tarinoita äänitteillä. Olisiko makeaa vettä vielä sittenkin jossain?

Teemestarin kirja on filosofialtaan ja tunnelmaltaan hyvin japanilainen/aasialainen romaani. Kirjan kannessa oleva ympyränkehä toistuu jatkuvasti myös kirjan sisällä. Se on vesirikoksen merkki, mutta myös merkki jatkuvuudesta ja ikuisuudesta.

Kirja on hienosti kirjoitettu. Muutama pieni epäloogisuus tai epäuskottava asia siitä minusta löytyi ja loppu herätti ristiriitaisia tunteita, jopa kirjan tyylin huomioiden se tuntui antiklimaattiselta. Olisin kaivannut myös hieman enemmän kuvailua ja kerrontaa itse teestä, sen mauista, tuoksuista ja merkityksistä.

Hienointa oli, miten Teemestarin kirja jätti lukemisen jälkeen joksikin aikaa hämmentävään mielentilaan. Tai hämmentävää ei ollut niinkään mielentila itsessään vaan sen muutos.

Scifin sudenkuopat

Sain sunnuntaina valmiiksi Adenon, 11. romaanikässärini ja ensimmäisen scifiromaanini. Tai siis se lähti kustantajalle, työtä varmaan vielä riittää myöhemmin, jos se hyväksytään julkaistavaksi.

Minun on pitänyt jo aiemmin kirjoittaa tieteisromaani, kahdestikin. Ensimmäinen oli elämänpidennystä käsitellyt Elinkelpoinen, Marian ilmestyskirjaa edeltänyt kässärini. Siitä ei vain lopulta tullut scifiä. Eikä tullut Sisimmäisestäkään, vaikka sen pohjana oli scifinovelli. Tällä kertaa scifiltä ei voinut oikein mitenkään välttyä.

Olen kirjoittanut spekulatiivista fiktiota novelleina ja pienoisnovelleina jonkin verran jo reilusti 90-luvun puolella. Genre ei ole missään nimessä minulle uusi, vaikka varsinaista scifiä onkin ollut vähemmän, enemmän yleistä kummaa. (Raapaleiden puolella olen kirjoittanut kunnon kovaakin scifiä avaruusmatkoineen ja nanonuppuineen.)

On kuitenkin tosi erilaista kirjoittaa scifinovelli kuin -romaani, varsinkin kun novellini ovat yleensä olleet varsin lyhyitä. En ole mikään maailmanrakentajatyyppi, pidän ideoista enemmän kuin maailmoista.

Silti kun sen maailman rakentaa, tulee kova kiusaus infodumpata sitä. Vaikka inhoaisikin infodumppeja. Scifissähän yksi suurimmista haasteista on juuri välittää se maailma ilman infodumppeja ja ilman dialogia tasoa “Muistatko kun avaruushirviöt hyökkäsivät vuonna 2891?”

Ja tietysti kliseiden välttely. Kokonaan kliseistä ei voi päästä eroon, niihinhän genrekirjallisuus kuitenkin pohjaa. On vaikea rakentaa tulevaisuutta, jossa ei olisi mitään scifissä tuttuja elementtejä. Yksi mitä olen pohtinut on, voiko kirjoittaa maapallolle sijoittuvaa scifiä, joka ei jollain tasolla olisi ekoscifiä.

Minulle haastavinta on kuitenkin ollut se maailman rakentaminen, koska romaanini sijoittuu keskipitkälle tulevaisuuteen. Aivan lähitulevaisuus on periaatteessa helppo. Tarpeeksi pitkällä tulevaisuudessa taas voi olla mitä vain. 50 vuotta tulevaisuuteen vaatii tosi paljon pähkäilyä.

Halusin tulevaisuuden, joka ei eroaisi vain teknologian ja politiikan suhteen. Kaikki yhteiskunnassa muuttuu, kuten tosielämässäkin. Mitä ihmiset syövät, mitä he opiskelevat (ja miten), millaisia parisuhdemalleja heillä on. Näihin on romaanissani erityisesti keskitytty (sen pääidean ohella), jossain määrin myös siihen, miten ihmiset päihtyvät.

“En tahtoisi edes ajatella nenää, kurkkua ja muita tylsiä ruumiinosia. Yhteiskunnan tehtävä on pitää sellaisista huolta, jotta minun ei tarvitse murehtia niitä.”

Toisaalta moni asia kuitenkin pysyy suhteellisen samanlaisena, kaikkea ei tarvitse muuttaa tai lopputulos on tosi kömpelö. Mutta mitkä ne asiat voisivat olla?

Maailma menee helposti sekaisin nykytodellisuuden kanssa. Huomaa kirjoittaneensa tekstiin paperitöitä ja taksikuskeja.

Kuvailu on minulle aina haastavaa. Olen visuaalinen ihminen, mutta en kirjoittaessani. Scifi vaatii enemmän kuvailua kuin ei-scifi.

Minulla on monissa romaaneissa hahmoja, joilla on hieman epätavallisia tai kiinnostavia harrastuksia tai kiinnostuksen kohteita, kuten videokuvaus, multimediataide, kielitiede, standup-komiikka tai muinainen Egypti. Tällaisia on kinkkistä keksiä tulevaisuuteen. Jos joku on tylsemmin musiikki- tai lukuihminen, mitä hän kuuntelee tai lukee? Ammatteissakin riittää haastetta, vaikka olenkin lukenut esim. tämän.

On sitä tiedettä ja taustatyötä tullut luettua, lähinnä pelisuunnittelua/pelitutkimusta, virologiaa ja saamelaisten/kveenien/meänmaalaisten kulttuuria. Taustatyötä on kyllä ollut selvästi vähemmän kuin kahdessa aikaisemmassa romaanissa, mutta ne olivatkin taustatyöhirmuja, jotka vaativat tusinan kirjoja ja monia muita medioita.

Ehkä kaikkein haastavinta on kuitenkin ollut ihan se henkilöhahmojen kirjoittaminen käytännössä. Saada niistä eläviä ja samaistuttavia. Jotenkin on tuntunut, että se kaukaisessa miljöössä – vaikkakin omassa vanhassa kotikaupungissa – toimiminen helposti etäännyttää. Ehkä se on se syy, miksi scifissä on paljon kökköjä pahvihahmoja?

Huomenna pitäisi alkaa työstää näytelmää, siitä kirjoitan sitten omassa postauksessaan.

Ihmeellinen sukupuoli

Sukupuoli on monen mielestä yksinkertainen juttu. On miehiä ja naisia. Niin, ja sitten on näitä transsukupuolisia, jotka ehkä menevät johonkin kolmanteen kategoriaan. Vaikka monet transsukupuoliset (eivät kaikki) kokevat olevansa hyvin selkeästi miehiä tai naisia.

Minulla on tuttavapiirissäni monia sukupuolivähemmistöjen edustajia, mutta vasta tehdessäni taustatyötä Sisimmäiseen aloin ymmärtää, kuinka monimutkainen ja monipuolinen asia sukupuoli todellisuudessa on.

On ihmisiä, jotka kokevat olevansa molempia sukupuolia, sukupuolten välissä, sukupuolimääritelmien ulkopuolella, sukupuolettomia, vaihtelevasti kumpaakin sukupuolta tai vähän enemmän toista sukupuolta kuin toista. Ihmisiä, jotka kokevat että heidän sukupuoli-identiteettinsä on “ei-nainen”, joka ei tarkoita, että se olisi “mies”. On termejä kuten genderqueer, genderfluid, agender, neutrois, jne.

On ihmisiä, joilla fyysinen identiteetti ja henkinen identiteetti on eri. Olen törmännyt esimerkiksi useampaan ihmiseen, jotka ovat syntyneet naisena, kokevat olevansa androgyyni/neutrois/genderqueer, mutta kokevat sopivansa enemmän miehiseen kuin naiselliseen vartaloon. Eräs koki olevansa nainen jolla on penis ja harmitteli, ettei yhteiskunta hyväksynyt tätä – hän ei ollut syntynyt vääränlaiseen kehoon vaan vääriin sosiaalisiin odotuksiin (vrt. vammaisuuden sosiaalinen malli).

Jotkut ajattelevat, että tämä on jokin uusi juttu. Internetissä keksitty tai muuta vastaavaa. Tällaisia ihmisiä on kuitenkin ollut aina, kuten on ollut monia muitakin vähemmistöjä, mutta aiemmin heillä ei ole ollut itselleen sanaa – länsimaisessa kulttuurissa. Moni on päätynyt itsemurhaan, ja päätyy edelleen.

Monessa muussa kulttuurissa on toki ollut kolmansia (tai neljänsiä ja viidensiäkin) sukupuolia, transsukupuolisia, naisellisia miehiä tai jonkinlaisia genderqueerejä. Tai länsimaisen näkökulmasta näin, monia Aasian kulttuurien termejä ei voi suoraan kääntää vaikkapa “transsukupuolisiksi”.

On hassua, miten länsimaisessa kulttuurissa on totuttu ajattelemaan, että sukupuoli on se, mitä housuista löytyy. Silti ihmiset sukupuolitetaan säälimättä ulkonäön perusteella – jalkovälin sisältöä ei onneksi yleensä pääse kurkkimaan. Miksi monelle on niin kammottava ajatus, että naisella olisi penis? Entä jos yksi parhaista ystävistäsi olisikin tietämättäsi tällainen ihminen?

Sama pätee kromosomeihin. Joidenkin mielestä kromosomit määrittävät sukupuolen, mutta harva tietää edes omia kromosomejaan. Vaihtoehtoja niissäkin on paljon enemmän kuin kaksi. (Monella otuksella kromosomaalisia sukupuolia on jopa kymmeniä.)

Sekin tiedetään, että moni muu geneettinen ominaisuus (kuten CAH) voi vaikuttaa sukupuolen kokemukseen kuin vain sukupuolikromosomit. Toisaalta lääketieteellisiä selityksiä ei tarvita, jos sukupuolen moninaisuutta ei nähdä vikana vaan ominaisuutena.

Mitä sukupuoli sitten on, jos se ei ole kromosomit tai sukuelin? Se on identiteetti, kokemus siitä mitä on. Englannin kielessä tämä on siinä mielessä helpompi konsepti, että se on jo olemassa – gender vs. sex. Sekin on kuitenkin hyvin yksinkertaistettu näkemys.

Ei ole yhtä tapaa olla nainen tai mies, eikä tarvitse olla kumpaakaan tai voi olla molempia. Ihmisiä ei pitäisi typistää kahteen eri laariin. Olisi hienoa, jos sukupuolivähemmistöjä voitaisiin ajatella rikkautena eikä friikkeinä, kuten monessa muussa kulttuurissa on tehtykin.

Uusia ja vanhoja tuulia

Taas listailin edistyksiä, osittainhan tämä on itselleni tapa pitää kirjaa ja varmistua siitä, että eteenpäin mennään.

Sisimmäinen

Romaani ilmestyi viime kuussa, jos joku ei vielä huomannut. Ensi kuussa menen pitchaamaan sitä hollantilaiselle kustantajalle.

Adeno

Scifiromaani on aivan loppusuoralla, pitäisi lähteä kustannustoimittajalle kuun loppuun mennessä.

Lastenkirjat

Seeprakoiran seikkailut ilmestyi viime kuussa ja on saanut erittäin hyvän vastaanoton. Minulla on kaksi muuta lastenkirjaideaa, mutta en nyt varmaan heti perään lähde tekemään toista.

Ruokakirja

Ruokakirja viivästyy edelleen minusta riippumattomista syistä.

Toinen tietokirja

Aktiivisesti työn alla oleva tietokirja on edennyt huonosti romaanin takia, mutta kohta pääsen tekemään sitä täysipäiväisesti.

Englanninkielinen lääketiedekirja

Lääketiedeaiheisen kirjan, johon olen kirjoittanut yhden luvun, piti ilmestyä jo aikaa sitten. En tiedä milloin se nyt lopulta ilmestyy.

Marian ilmestykset -näytelmän tallenne

Muutama viikko sain kauan odotetun tallenteen vihdoin käsiini. Laatu on ihan katsottava ja kuunneltava, mutta en tiedä kannattaako sitä julkaista DVD:llä, ehkä YouTube olisi parempi media, jos saan siihen luvan.

Häpeämätön-äänikirja

Saa nähdä, valmistuuko tämä projekti ikinä, sen verran inhottavia vastoinkäymisiä sen lukijalle tuli.

Leffakässärit

Osittain tositapahtumiin perustuva Toxic Dreams lähti toista kertaa Nicholls-kilpailuun. entistä ehompana. Minun piti kirjoittaa myös Adenosta leffa, mutta en tiedä onko se kuitenkaan siihen sopivaa ainesta.

Näytelmät

Olen saanut nyt lupaavan kontaktin, oikeastaan kaksikin, näytelmieni suhteen. Aika näyttää, johtaako se mihinkään. Tarkoitus olisi hyvin pian alkaa kirjoittaa neljättä näytelmääni, joka yhdistää 3-4 eri monologia. Saa nähdä mitä siitä tulee, sen verran uusi laji on minulle kyseessä. Adenosta oli alun perin tarkoitus kirjoittaa myös näytelmä, mutta kirja eteni suuntiin, joita on hyvin haastava siirtää lavalle.

Raapaleet

Tänä vuonna ilmestyi 1 + 4 raapaletta Osuuskumman antologioissa. Toukokuussa ilmestyvässä Kummalinnun munia 2/2015 -antologiassa on mukana spefiraapaleet Keijutaikaa ja 19. 1. 3127. Työn alla on nyt muutama englanninkielinen raapale.

Muut novellit

Eräs novellini, “prequel” Sisimmäiselle, on alustavasti hyväksytty musiikkiaiheiseen antologiaan, sitä pitäisi nyt alkaa editoida. Muiden novellien kirjoitus ei ole juuri edennyt, kuten yleensä romaanin editointivaiheessa ei, vaikka ideoita minulla on neljä (kaikki spefiin) ja ne pari ties kuinka kauan keskeneräisinä ollutta. Pari ideoista tuntuu siltä, että ne voisi ehkä jopa yhdistää.

Antologiat

Toimitan ensi vuonna elämäni ensimmäisen antologian, erään toisen kirjoittajan kanssa. Tästä en kerro sen tarkemmin vielä, koska antologia ei ole avoin, eli siihen ei ole kirjoituskutsua.

Haastattelut minusta

Minusta on tulossa tällä tai ensi viikolla iso lehtihaastattelu, kerron siitä lisää kun se on ilmestynyt.

Mielipidekirjoitukset

Tänään julkaistiin Turun Sanomissa kirjoittamani yleisönosastokirjoitus. Tämä on nyt neljäs maakuntalehdessä ilmestynyt mielipidekirjoitukseni.

Lehtijutut

Tulossa on pian puutarha-aiheinen juttu. En ole ehtinyt kuukausiin kirjoittaa lehtijuttuja, mutta nyt olisi parikin ideaa, joita pitäisi ehdottaa.

Näin kirjoitat myyvää scifiä

Ben Bova ei välttämättä ole kaikille tuttu nimi, mutta hänellä, jos jollain, on riittävät krediitit kirjoittaa scifinkirjoitusopas. Hän on voittanut Hugo-palkinnon kuudesti, ollut kahden erittäin tärkeän tieteislehden päätoimittajana ja hän on myös entinen tutkija, melkeinpä rocket scientist.

Siihen nähden The Craft of Writing Science Fiction That Sells on ehkä vähän pettymys. Tai ehkä se on juuri sellainen kirja kuin mihin se on tarkoitettu: näin saat myytyä tieteisnovelleja amerikkalaislehdille pari vuosikymmentä sitten. Myös romaanin kirjoittamista käsitellään, mutta pääpaino on novelleilla.

The Craft of Writing Science Fiction That Sells -kansi

Kirjassa on varsin hyvä tasapaino kirjoitusoppaan ja erityisesti scifinkirjoitusoppaan välillä. Esimerkiksi scifin kliseitä ei kuitenkaan käsitellä kovin paljoa.

Näkökulma on aika perinteinen: älä nyt kirjoita ihan samaa tarinaa, minkä joku on jo kirjoittanut, mutta kovin omaperäinen ei tarvitse olla. Matkustetaan Kuuhun tai Marsiin, näin scifissä tehdään (tyypin taustan huomioiden ehkä ymmärrettävä näkemys). Siitä tietysti varoitellaan paljon, että älä lihota novelliasi pienoisromaaniksi infodumppaamisella ja maailmanrakennuksella. Tekstistä voi yleensä suurimman osan leikata surutta pois.

Mukana on myös useita Bovan novelleja kokonaisuudessaan. Niille en erityisesti lämmennyt. Niissä on myös hämmentävät henkilökaartit: Bovan mielestä stereotyyppejä välttävät, mutta kovasti on kyllä valkoinen mies vauhdissa. Nainen voi olla jossain sivuroolissa.

Bovan näkemys on, että scifi on tarinoiden kerrontaa. Tyyli on toissijaista: hyvä tyyli on suorastaan “näkymätöntä” ja antaa tilaa ihmeellisille maailmoille. Älä yritä olla taiteilija, tehtäväsi on viihdyttää lukijoita ja siinä sivussa (hyvällä tuurilla) elättää itsesi.

Kirja on varmasti hyödyllinen, etenkin perinteistä scifiä kirjoittavalle ja kun sen rajoitukset tiedostaa, mutta mitenkään ehdoton hankinta se ei ole.