Heteronormatiivisuuden mindfuck

Olen pitkään miettinyt, miten vahingollinen perinteinen heteronormatiivinen parisuhdekäsitys on yhteiskunnalle ja yksittäisille ihmisille. Heteronormatiivisuudessa ei ole kyse vain heteroseksuaalisuudesta, vaan parisuhdeideaalista. Suurin osa ihmisistä hyväksyy tasa-arvoisen avioliiton. Jotkut HLBTIQ-aktivistit suhtautuvat siihen kuitenkin nihkeästi, koska sen katsotaan vain lisäävän heteronormatiivisuutta.

Tämä on toki iso muutos aiempaan. Vielä muutama vuosikymmen sitten homoseksuaalisuuteen suhtauduttiin ihan eri lailla. Samoin avoliittoon. Siinä missä jotkut eivät suostu hyväksymään homosuhteita, toisille avoliittokin tuottaa yhä ongelmia. Kaverillani oli ollut Helsingin yliopistossa 2000-luvulla teologiaa opiskelleita tuttavia, jotka hylkäsivät toisen kaverinsa, kun tämä muutti “syntiseen” avoliittoon.

Teknologia on toki mullistanut monia parisuhteen konsepteja. Etäsuhteita ja etätapaamisia on yhä enemmän, seksiäkin voi harrastaa olematta fyysisesti samassa paikassa – eikä siihen yleensä käytetä mitään “virtuaalitodellisuutta”. Jotkut pitävät yhä kummallisena, että seurustellaan tai jopa puhutaan avioliitosta ilman, että on edes tavattu, esimerkiksi siksi että välissä on puoli maapalloa, mutta tämä on yhä tavallisempaa, olen tuntenut monia tällaisia pareja jo 90-luvulta asti.

Eräs tuttuni jätti kaiken kotimaassaan ja muutti nettirakkaansa luo kehitysmaahan toiselle puolelle maapalloa ilman, että he olivat koskaan tavanneet toisiaan. He menivät naimisiin alle vuorokautta myöhemmin. Tästä on nyt kymmenisen vuotta ja he ovat yhä hyvin onnellisia yhdessä.

Hiljattain mietin kaverini kanssa, voiko pelkästään netissä olevaa suhdetta pitää “oikeana”. Netissä voi rakastua ja usein, vaikkakaan ei aina, rakkaus toimii myös tosielämässä. Yleensä etäsuhteen tavoitteena on lopulta muuttaa saman katon alle tai vähintään samaan kaupunkiin, mutta jos ero tulee ennen sitä, eikö suhdetta sitten ollutkaan olemassa?

Aikoinaan “oikea” parisuhdejärjestys oli hyvin yksiselitteinen: avioliitto -> seksi -> lapset. Tutustumistakaan ei välttämättä tarvittu. Nykyään länsimaissa useimpien ihmisten mielestä “normaali” tapa on seurustelu -> seksi (tai toisin päin) -> yhteen muutto eli avoliitto -> mahdollisesti naimisiin meno -> mahdollisesti lapset.

Naimisiin menon ja/tai lasten hankkimisen väliin jättämistä ei useimmissa piireissä enää juuri ihmetellä, vaikka toisille sekin aiheuttaa yhä närää. Muistan, että yläasteella oppilaat pitivät opoamme “coolina”, koska hän ei ollut naimisissa eikä aikeissakaan mennä, vaikka olikin pitkäkestoisessa parisuhteessa.

Mutta ihmisten välisten romanttisten suhteiden skaala on paljon laajempi. Siihen voi sisältyä seksiä ja/tai romantiikkaa ilman sitoutumista, seurustelua tai avioliitto ilman seksiä (esim. aseksuaalisuuden takia), kahden henkilön avoimia suhteita, useamman kuin kahden henkilön suhteita, avioliitto tai muu hyvin vakiintunut suhde ilman yhdessä asumista, toisistaan eronneiden kumppaneiden yhdessä asumista tai suhteita, joiden tilannetta on vaikea määritellä. Jo sana “suhde” tietysti määrittelee jotain, ja useimmiten puhutaan parisuhteesta, sana joka jättää polyamorian ulkopuolelle.

Esimerkiksi hollantilainen viisikymppinen tuttuni on vakavassa, pitkäkestoisessa suhteessa seitsemänkymppisen miehen kanssa ilman, että he asuvat yhdessä. Kyse ei ole taloudellisista syistä eikä heillä ole tarkoitustakaan muuttaa yhteen. (En tiedä muuttuuko asia, jos esim. jo melko iäkäs mies sairastuu, en ole kehdannut kysyä. Naisella on jo vakava sairaus, mutta hän pärjää suunnilleen itsekseen.)

“Paperilla” heidän suhdettaan ei ole olemassa, koska he eivät ole edes avoliitossa (jonka hollannissa voi muuten virallistaa menemättä naimisiin). “Seurustelee” ei juuri missään yhteydessä ole virallinen parisuhdestatus – joko on yksinasuva, eronnut tai leski.

Jos on eronnut avioliitosta, se pitää merkitä joihinkin virallisiin papereihin. Muista suhteista saa erota ihan vapaasti ilman statusmuutoksia. Leskeksi jäädään virallisesti vain avioliitosta. (Entä jos meneekin naimisiin ystävänsä kanssa ja haluaa jäädä tämän leskeksi?)

Minua on pitkään ärsyttänyt ylipäänsä koko “vapaan” ja “varatun” konsepti. Kuin kyse olisi jostain vessasta.

Vaikka kyseessä olisikin kahden ihmisen ei-avoin avioliitto, “hetero- tai homoavioliiton” määritelmät voivat tuntua kummallisilta, jos jompikumpi tai molemmat eivät koe edustavansa tiettyä sukupuolta tai sukupuolen kokemus vaihtelee.

Aseksuaalisuus on yksi konsepteista, joka monelle vapaamielisellekin tuottaa vaikeuksia käsittää. Seksin harrastamattomuus tuskin ainakaan on “pervoa”, kuten toisten mielessä ei-hetero- ja polysuhteet, mutta aseksuaalit nähdään helposti kypsymättöminä ja heidän suhteensa vaillinaisina, vaikka heille itselleen ne olisivat tyydyttäviä, rikkaita ja kokonaisia. Kyse lienee osittain samasta asiasta kuin se, ettei ymmärretä vapaaehtoista lapsettomuutta.

Olen halunnut tuoda näitä esiin teksteissäni. Olen pyrkinyt siihen, että naimisiin meno tai lasten hankinta ei olisi hahmojen elämän tai parisuhteen täyttymys (toki muutamalla hahmolla näin on) ja toisaalta ilman suhdettakin pärjää.

Esimerkiksi Adenossa on “tavallisen” miestenvälisen suhteen lisäksi aseksuaali päähenkilö, polysuhde ja päähenkilön vanhempien suhde, jossa asutaan erillisissä asunnoissa ja lisäksi on epäselvää, että ollaanko suhteessa vai ollaanko erottu – ei siis on-off-suhde, vaan he eivät vain ainakaan ulkopuolisille määrittele statusta. Kirjan 2050-luvun maailmassa tämä on toki normaalimpaa kuin nyt.

Suhteen konsepti voi ahdistaa, rajoittaa tai aiheuttaa jopa sen, että koko suhde katkeaa. Koska on “pakko” määritellä seukkaako vai eikö, tämä johtaa “on-off-suhteisiin” ja eroihin, jos “suhde” vaikuttaa liian hankalalta. Parisuhdepalstoilla ihmiset harkitsevat eroa jo siitä, jos toinen ei kosi tarpeeksi vauhdikkaasti.

Hesarin kommenttipalstalla huomaa hyvin, miten järisyttävää toisille on, jos vaikkapa eronnut pariskunta asuu yhä yhdessä. Tämä on kuulemma luonnonvastaista ja tarkoittaa, että ei ole oikeasti erottu. Mitä eroaminen sitten edes on? Sitä että ollaan vapaita etsimään uusi kumppani? Polyillä on usein tämä vapaus muutenkin. Sitä ettei enää harrasteta seksiä? Jotkut kuitenkin harrastavat yhä seksiä ex-kumppaneidensa kanssa. Eipä se muilta pois ole.

Eräs kaverini oli seksisuhteessa kaverinsa kanssa, mutta tämä kaatui lopulta siihen, että nainen “ei halunnut parisuhdetta”. Entä jos mitään sellaista ei olisi tarvinnut miettiä ollenkaan?

Menneisyyden varjoista

Kuten olen maininnut, olen kirjoittamassa muistelmia. En tällä hetkellä pysty tekemään juuri mitään, mutta muistelmaa pystyn jonkin verran kirjoittamaan, koska se on hieman tajunnanvirtamaisessa muodossa. Ja se on paljon helpompaa kuin romaani tai novelli, koska minun ei tarvitse kuvitella.

Ongelma on ollut, että 2000-luvun alun ja puolivälin välissä minulla on valtavasti muistikatkoja, koska minulla on niin pahoja traumoja siitä ajasta. On vaikea kirjoittaa muistelmaa, jos ei muista kunnolla. Enkä ole pitänyt päiväkirjaa.

Paitsi että olen. Minulla on kaikki sen ajan tiedostoni tallella. Vuodelta 2000 löytyi hyvin yksityiskohtainen päiväkirja muutaman kuukauden ajalta. Vuodelta 2003 löytyi pitkä kirje, jossa kuvailen yksityiskohtaisesti mieheni sairastumista psykoosiin, hänen patologista valehteluaan ja väkivaltaisuuttaan. (Kirjeen vastaanottaja asia ei liikuttanut pätkääkään, vaan hän reagoi alkamalla stalkata minua.)

Lisäksi minulla on lähes gigatavu vanhoja IRC-logeja. En tietenkään voi lukea kaikkea läpi – määrä vastaa paria tuhatta kirjaa – mutta tiedän, mitä niistä kannattaa käydä läpi.

2000-luvun alkupuoli oli minulle hyvin hankala. Oma sairaus, mieheni sairaus, mieheni perheen tapa kieltää aihe kokonaan. Jatkuvat raha- ja asunnottomuushuolet (minulla jäi rahaa vuokran jälkeen käteen reilu 100 euroa kuussa). Minusta levitetyt huhut ja muut itseeni kohdistuneet hyökkäykseet. Hyvä kaverini hakattiin kuoliaaksi ja olisin voinut estää sen.

Mutta se, miten olen selvinnyt siitä kaikki nämä vuodet on, että olen mielessäni kutistanut asioita. En kieltänyt kokonaan, mutta ajatellut, että ehkä asiat eivät kuitenkaan olleet ihan niin pahoja.

Todellisuus on, että ne olivat paljon pahempia.

Muistelman työnimi on Kaasulyhdyn varjossa, joka viittaa tietenkin gaslightingiin. Mutta kyse ei ollut vain gaslightingistä vaan omista selviytymiskeinoista.

Nyt, vuosia myöhemmin, tämä tajuaminen – että en ole liioitellut vaan vähätellyt – ei ole luhistanut minua kasaan. Se on toki aiheuttanut minulle jonkinasteista tunteiden vuoristorataa, mutta ennen kaikkea henkisen vahvuuden tunteen. Moni yritti tuhota minut, mutta ei onnistunut.

Elämäntilanteeni ei ole yhtään parempi nyt, vaan vielä huonompi. Tiedän, että mieleni selviää lähes mistä vain.

Huonona puolena kehoni ei.

Sähköistävää ystävyyttä

Luin viime vuonna Leah Thomasin Because You’ll Never Meet Me’n, joka oli spefihtävää cripfic-YA:ta. En antanut sille kovin ylistävää arviota, koska moni asia kirjassa ärsytti minua. Usein kuitenkin luen kirjojen jatko-osat, vaikka en olisi hullaantunut ensimmäiseen.

Olen tällä kertaa tosi tyytyväinen, että tein niin. Lähes uunituore kakkososa, tässä kuussa ilmestynyt Nowhere Near You on paljon edeltäjäänsä parempi. Useinhan kakkoskirjan osuus on haastava, etenkin trilogioissa, mutta myös muuten.

Nowhere Near You -kansi

Ykköskirja oli hieman staattinen (no pun intended), vaikkakaan ei missään nimessä tylsä, koska päähenkilö Ollie oli omituisen sähköyliherkkyytensä takia syrjäisen metsämökin vanki, eikä saksalaisen kirjekaveri Moritzinkaan elämä ollut kovin kummoista. Tässä molemmat alkavat elää, ja se aiempi staattisuus tuo upeaa kontrastia tapahtumille. Lukijana tosiaan iloitsee sen puolesta, että Ollie ja Moritz pääsevät vihdoin toteuttamaan itseään ja kokemaan asioita. Ollien ihaileva ihmetys meille tavanomaisista asioista ilmankostuttimista ihmismassoihin oli todella hienosti kuvattu.

Kakkonen korjasi myös ykkösessä minua ärsyttäneitä asioita. Hahmojen absurdeihin fyysisiin ominaisuuksiin ja ylitsepursuavan intellektuelliin kirjoitustyyliin oli jo tottunut. Moritzin saksalaisuuden kuvaus ei ollut niin ärsyttävää ja saksan sanojen käyttö oli yleensä perusteltua. Kirjoitustyyli on oikeastaan tosi hieno. Silloinkin kun siinä on ajoittain jotain runollisen abstraktia, se tuntuu silti konkreettiselta ja aidolta.

Nowhere Near You hyppäsi spefihtävästä/slipstreamista ihan reilusti scifin puolelle. Välillä ehkä vähän liikaakin, kuten Bridget, jonka “langaton” sydän pumppaa verta niin kauan kunhan se on 87 mailin säteellä hänestä. Uudet hahmot jäivät kyllä minusta suurin osa turhan etäisiksi.

Paljoa muuta juonesta ei viitsi sanoa, ettei spoilaa enempää edeltävääkin osaa. Joidenkin mielestä tämäkin kirja on turhan hidas, mitä en oikein ymmärrä. Tapahtumia ja käänteitä riittää. Juonta pyöritetään varsin taidokkaasti ja ennalta-arvaamattomasti, vaikka toki jotkut asiat ovat odotettavissa. Kirjeromaanin muotoa hyödynnetään tässäkin cliffhangereihin, mutta myös epäluotettavaan kerrontaan.

Kirja sortuu tunteiden vuoristoradassaan harvoin liikaan siirappiin, tai sen antaa anteeksi koska särmää ei unohdeta, ja on suurimman osan ajasta aidosti koskettava. Myös HLBTIQ-puoli ja vammaisuuden kuvaus olivat jees ja tykkäsin myös teatteria käsittelevistä osuuksista. (Mutta missä ei-valkoiset?) Suosittelen ehdottomasti myös aikuisille, mutta lukekaa Because You’ll Never Meet Me ensin.

Eutanasiakeskustelu tulvii valheita ja propagandaa

Eutanasia on noussut vaihteeksi julkiseen keskusteluun Suomessa. Keskustelun taso on vain niin surkea, propagandaa, valheita ja vääristelyä pursuava, että ihan oksettaa. Tulee mieleen tasa-arvoisesta avioliitosta käyty keskustelu hauveleineen.

Esimerkiksi Yle julkaisi ala-arvoista potaskaa surkuhupaisasti otsikolla “Eutanasia ymmärretään usein väärin”, jossa sadistinen propagandisti luettelee valheita toisensa jälkeen vastauksena “väärinymmärryksiin”. Jo jutun määritelmä eutanasiasta eli kohta 1. on virheellinen. En tajua, miten tällaisen tarkoitushakuisen ja erittäin vahingollisen valheryppään voi ylipäänsä julkaista “journalismina”.

Kokosin tähän eutanasiakeskustelussa yleisesti esiintyneitä virheitä ja läpipaskoja argumentteja, tuo “artikkeli” on vain jäävuoren huippu.

  • Hollannin tilanteesta esitetään jatkuvasti virheellisiä väitteitä, esimerkiksi että loppuunvietyyn elämään liittyvä eutanasia olisi tarkoitettu niille, jotka kokevat itsensä taakaksi, vaikka tämä argumentti ei liity aiheeseen mitenkään.
  • Lasten eutanasia Hollannissa puolestaan on tarkoitettu äärimmäisiin poikkeustapauksiin, esim. jos lapsella on väistämättä kuolemaan johtava erittäin kivulias synnynnäinen sairaus ja elämänlaatu on täysin 0. En yksinkertaisesti ymmärrä, miten kukaan tunteva ihminen voisi vastustaa tällaista.
  • Kohta lapset, vanhukset ja vammaisetkin voivat saada eutanasian!” No totta helvetissä sen kuuluisi olla mahdollista.
  • Annetaan ymmärtää, että Suomessa eutanasian saisi helposti, jos sellainen olisi saatavilla. Ette voi olla tosissanne. Hollannissakin eutanasian saaminen vaatii mm. useita eri ajankohtina esitettyinä toiveita ja usean eri lääkärin arvion. Byrokratian ihmemaassa Suomessa voi mennä kolme kuukautta saada terveyskeskuslääkärille aika ja vuoden saada sairauslomapäätös, ja ihmiset kuvittelevat, että eutanasialupa heltiäisi helposti ja nopeasti. Todennäköisesti suurin osa eutanasiaa anoneista menehtyisi sairauteensa ennen kuin ehtisivät saada päätöstä.
  • Vanhukset valitsisivat eutanasian, koska kokevat olevansa taakka yhteiskunnalle.” Vanhukset kokevat usein olevansa taakka yhteiskunnalle, koska Suomen yhteiskunta on läpimätä, misantrooppinen ja empatiakyvytön ja vanhusten kohtelu on epäinhimillistä. Ihan turha syyttää eutanasiaa siitä, että maasta on tehty iäkkäille ihmisille painajainen. (Plus katso edellinen kohta.)
  • Eutanasia vie vammaisilta ihmisarvon.” Katso edellinen. Suomen läpimätä, misantrooppinen, empatiakyvytön ja ableistinen yhteiskunta vie vammaisilta ihmisarvon. Eutanasian sallimattomuus on äärimmäisen ableistista, koska se vie vaikeavammaisilta perusihmisoikeuksia, joita vammattomilla on. Jos vastustat eutanasiaa, vastustat ihmisoikeuksia ja siten myös vammaisten oikeuksia.
  • Kipuja voi lievittää tehokkaasti.” a) kärsimys ei ole yhtä kuin kipu, ihminen voi kärsiä sietämättömästi myös ilman minkäänlaisia kipuja b) ihmisellä voi olla niin voimakkaita kipuja, että nykylääketieteen keinoin niitä ei pystytä lievittämään riittävästi, vaikka käytössä olisi hyvin vahva opioidilääkitys, muita lääkkeitä ja jopa kirurgisia hoitokeinoja. Onneksi harvinainen tilanne ja usein riittämätön kivun hoito johtuu vain siitä, että ei viitsitä antaa tarpeeksi lääkkeitä, mutta ei aina.
  • Edelliseen läheisesti liittyen: “Eutanasiaa ei tarvita, jos saattohoito on hyvää“. Ööh, eutanasia ei vain liity saattohoitoon mitenkään. Saattohoidossahan eutanasian tarve on vähäisempi kuin sen ulkopuolella. Kumpi on ikävämpi tilanne: “elämä on sietämätöntä ja elinaikaa on kaksi viikkoa” vai “elämä on sietämätöntä ja elinaikaa on 5-10 vuotta”. (Hollannissa on paljon Suomea parempi saattohoito ja silti eutanasian valitsee tuhansia ihmisiä joka vuosi.)
  • Palliatiivinen sedaatio ei ole eutanasiaa.” Ei, se on täysin irrationaalinen korvike oikealle eutanasialle. Palliatiivinen eutanasia antaa kuvan, että ihmisen elämän pitkittämisellä täydessä tajuttomuudessa maaten on jotain itseisarvoa.
  • Eutanasia ei ole hyvä kuolema, koska jotkut ovat selvinneet siitä hengissä.” Tämä mielipidesivuilla esitetty päätön ajatus (toivottavasti trollaus) on jo niin paska argumentti, että aivot räjähtävät.

Tuoreita munia ja kissoja

Osuuskummalta on ilmestynyt hiljattain kaksi kiinnostavaa uutta antologiaa, joissa olen mukana. Eilen tupsahti painosta lajissaan kolmas Kummalinnun munia -raapaleantologia.

Ajantakojat-kansi

Siinä missä aiemmissa Kummiksissa on ollut sekalainen valikoima spekulatiivisia sadan sanan tarinoita, Ajantakojissa raapaleet sijoittuvat historian eri aikakausille maailman alusta sen loppuun. Ja niiden väliin on kirjoitettu erilaisia seikkailupolkuja.

Minäkin olen siis innostunut kirjoittamaan tulevaisuudellisten lisäksi historiallisia raapaleita. Minulta on kirjassa kahdeksan satasanaista novellia, mm. antiikista ja esihistoriasta. Sekä eräs suosikkejani omista raapaleistani, Timanttikäpylehmä.

Osuuskumman uusi Varjoisilta kujilta -antologia puolestaan sisältää ainoastaan kissa-aiheisia tarinoita. Oman humoristisen absurdin tieteisnovellini nimi on Suvikulta, mikä kertonee jo sen sisällöstä.

Nämä voi hankkia omakseen printtinä tai e:nä. Ajantakojat kustantaa painettuna vain 16 euroa, tosin sisällöllisten jippojensa ansiosta se on ehkä sähkökirjana vielä toimivampi.
.
Seuraava suomenkielinen antologia, jossa olen mukana (ei Osuuskummalta) on taitettu, joten eiköhän sekin kohta putkahda.

Aukko

Blogin yli kuusivuotisen historian ensimmäinen tauko iski. Ei siksi, että ei olisi ollut mitään sanottavaa, tai blogaaminen ei olisi huvittanut. Minulla on kymmeniä ideoita ja pari valmista tai melkein valmista postaustakin löytyy. Jotenkin niitäkään ei ole jaksanut laittaa.

Sain viiden viikon sisällä kolme romahdusta ja kunto on ollut todella huono. Vähät voimat ovat huvenneet romaaniin, muistelmaan (jota on nyt noin 1/3 valmiina) ja Projekti Kultakalaan, jonka on tarkoitus uida perille ensi viikolla. Onneksi tilanne kääntynee parempaan, kun saan pian useita uusia, erittäin lupaavia hoitoja, ensi viikosta alkaen.

Sitä odotellessa joutunen vähentämään blogin postaustiheyttä, kuten olen muiden blogieni kohdalla joutunut tekemään jo aiemmin.

Kiellettyä tyttörakkautta

Iranilaisamerikkalaisen Sara Farizanin If You Could Be Mine on nuortenkirja hyvin kiinnostavasta aiheesta. Teinityttö Sahar huolehtii isästään, joka on elänyt kuin usvassa siitä lähtien, kun hänen vaimonsa useita vuosia sitten kuoli äkisti. Perhetuttu, hemmoteltu ja muotitietoinen rikkaan perheen tytär Nasrin on Saharin paras ystävä, vaikka onnistuu koko ajan ärsyttämään tätä milloin milläkin.

Salaa Nasrin ja Sahar ovat kuitenkin myös rakastavaiset, mikä Iranissa ei käy päinsä. Homoseksuaalisuus on rikos ja syntiä. Nasrinin perhe päättää naittaa tämän hyvään perheeseen, kuten tapana on. Nasrinista he voisivat tapailla yhä salaa, mutta Sahar pelkää kiinnijäämistä – ja haluaisi Nasrinin itselleen kokonaan.

If You Could Be Mine -kansi

Sahar viettää aikaa Ali-serkkunsa kanssa, joka on homo, bootleg-kauppias ja puuhailee muutenkin ties mitä laitonta, länsimaisten musiikkikanavien katsomisesta viinanjuontiin. Poliiseja kun voi ostaa rahalla. Alin kautta Sahar tutustuu mukavaan transnaiseen ja saa kuulla, että vaikka homous ja lesbous on laitonta, transsukupuolisuus on Iranissa hyväksyttyä, kunhan menee korjausleikkaukseen, jota valtio tukee rahallisesti.

Sahar päättää, että jos hän leikkauttaa itsensä mieheksi, hän voi peruuttaa Nasrinin häät ja mennä itse naimisiin tämän kanssa. Kaikki yrittävät tolkuttaa hänelle, miten huono idea se on, mutta teinitytön päättäväisyydellä hän haluaa leikkaukseen.

Kirja ei ole erityisen hyvin kirjoitettu ja se tuntuu etenkin alkuun tosi lastenkirjamaiselta, mikä tietysti riitelee raskaan aiheen kanssa. Tuskin kirjoittaja olisi saanutkaan tekstiään julki yhtä “räväkkää” aihetta.

“Palikka” on paras sana kuvaamaan sitä, ei subtekstiä tai mitään, vaan kaikki on kirjoitettu ensi sivuilta asti auki jopa nuortenkirjaksi hyvin simppelillä tyylillä. Henkilöiden mustavalkoiset “nollasta sataan” -reaktiot korostivat sitä, mutta tässä voi tietysti olla kyse myös kulttuurieroista temperamentissa jne. Toisaalta runsaat tunnekuohut – teinitytöt eivät ole kirjassa ainoita, jotka ovat melodramaattisia ja itkevät paljon – tuntuivat tässä kulttuurikontekstissa kiehtovilta ja varsin uskottavilta.

En tiedä oliko se jännittävä juoni vai kiinnostava aihe, johon eksoottinen ympäristö toi lisää tenhoa, mutta kirjaa oli silti pakko lukea. Tarina ei ollut taidokas, mutta se oli vetävä. Kirjan kuluessa asioihin ja melko kliseisiin hahmoihin saatiin myös enemmän nyansseja. Romaani kertoo enemmän ystävyydestä ja kamppailusta eri asioiden välillä kuin transsukupuolisuudesta, transjuttujen takia kirjaa ei kannata lukea, ellei aihe muuten kiinnosta.

Mies saa itkeä, nainen ei

Otsikko voi tuntua kummalliselta. Toisin päinhän sen pitäisi mennä. Hollantilaislehti Paroolissa oli kuitenkin mielenkiintoinen juttu (valitettavasti maksumuurin takana hollanninkielisyyden lisäksi) miesten itkemisestä, joka väittää näin. Jutussa on paljon itkemisen historiaa ja aiheeseen liittyvää tutkimusta ja taidetta, mutta keskityn pariin pääpointtiin.

Miesten itkeminen ei ole enää tabu, vaan se voidaan nähdä viehättävänä ja jopa modernia miesroolia (erityisesti isän roolia) pönkittävänä. Redditissä on jopa yhteisö, jossa postataan ainoastaan kuvia ilosta itkevistä isistä. Tyypillisesti nämä ovat isäksi tai isoisäksi tulevia tai siitä kuulevia, tyttärensä morsiuspuvussa näkeviä tai poikansa sotimasta takaisin saavia. Yhdessä mies liikuttuu saadessaan vanhan jenkkiautonsa takaisin. Tämä on miehekästä, arvostettavaa itkua, jolla on myös aww-arvoa.

Hollantilainen historioitsija Carla van Baalen tutki tapauksia, joissa hollantilainen poliitikko on itkenyt julkisesti, esimerkiksi erotessaan työstään tai muistellessaan pakolaisleirin hirveyksiä. Miesten imago ei kärsinyt, naisten kärsi. Otanta ei tosin ollut kovin suuri. En muista kovin montaa tapausta, joissa suomalainen poliitikko olisi julkisesti liikuttunut kyyneliin.

Miesten itku on enemmän arvossaan, koska naiset itkevät useammin. Kun mies itkee, ajatellaan, että hänellä on todella syy itkeä, eikä ole vain myöhästynyt bussista. Naisten itkua pidetään jutun mukaan jopa manipuloivana. Itkeville naisille ei ole omia meemiryhmiään, eivätkä videot poikansa armeijasta kotiin saavista äideistä kerää yhtä paljon katsojia kuin isät.

Miehen itkun pitää kuitenkin olla riittävän miehekästä. Obama on hyvä esimerkki “tyylikkäästi” itkevästä miehestä. Hän liikuttuu usein puhuessaan raskaista asioista ja esimerkiksi jakaessaan TV-persoona Ellenille mitalia HLBTIQ-yhteisön hyväksi tehdystä työstä. Liikutuksen kuulee äänestä, mutta Obama ei ulvo eikä ryystä räkää. Tietenkään.

Paroolin juttu mainitsee kaksi hollantilaista TV-persoonaa, jotka liikuttuivat kyyneliin viimeisessä esiintymisessään. Urheilujuontaja ei kyennyt hillitsemään itkuaan. Uutistenlukijan ääni värisi, mutta hän sai itsensä pian koottua. Ensinmainitulle naurettiin, jälkimmäistä kehuttiin. Toki voi miettiä, ovatko myös piirit erilaiset. Urheilujuontaja voi olla toksisen maskuliinisuuden uhri ihan eri lailla kuin uutistenlukija.

Tietysti jos kunnon itkeminen olisi mediassa yleisempää, muuttuisi se varmaan myös sallitummaksi.

Etenee, hitaasti mutta sitäkin hitaammin

Pitkästä aikaa tilapäivityksiä kirjoituksistani.

Lankamaailma

Runomuotoinen romaani on editointivaiheessa. Homma on sujunut aikataulullisesti surkeasti (terveydentilan takia), muuten hyvin. Vähän kyllä kuumottaa, onko kirja liian kokeellinen kustantajille – varsinkin kun runot ovat ilmeisesti tällä hetkellä out.

Rihmasto

Homeromaani on kustantajakierroksella, ei kovin lupaavalta näytä.

Nuortenromaani

Koelukijoiden (nuortenkirjailija ja nuori lukija) palautteet nuortenromaanista olivat tosi myönteisiä, joten kustannuspäätöstä toivottavasti odotellessa…

Lastenkirjat

Seeprakoiran jälkeen minulla on muhinut useita lastenkirjaideoita. Yksi on nyt työn alla, ja itse olen siitä tosi innoissani. Onneksi lastenkirjassa jo 100 sanaa on jonkin verran, niin tekstin etenemisen huomaa etanavauhdillakin.

Muistelmat

Aloini syksyllä pitkään kaavaillun muistelmateokseni kirjoittamisen. Sekin on runomuotoinen ja sitä pystyn eräänlaisen tajunnanvirtamaisuuden usein kirjoittamaan, vaikka olisin liian huonossa kunnossa muuhun. Se on siis jopa jonkin verran edennyt.

Käsikirjoittaminen

Keväällä 2015 aloitetut kaksi näytelmää ovat yhä kesken. Tällä hetkellä ei voi oikein kirjoittaa sellaista tekstiä, jolle ei löydy paikkaa/deadlineä.

Toissapäivänä piti tulla yhden leffakäsikirjoituskilpailun tulokset, mutta ei ole näkynyt.

Projekti Kultakala etenee ja toivottavasti tärppää.

Raapaleet

Raapaleiden kirjoittamisessa on ollut nyt vähän taukoa. Ideoita on, mutta jotenkin ne eivät materialisoidu. Pitäisi kyllä alkaa pikimmiten taas kirjoittaa lisää.

Muut novellit

Novelli, jolla sijoituin finalistiksi Glasgow’n yliopiston lääketiedescifikilpailussa, ilmestyy pian englanninkielisessä kilpailuantologiassa. Eräässä toisessa kilpailussa olen shortlistillä eli periaatteessa myös finalisti. Yhdestä ei-kilpailuantologiasta odotan tietoa.

Minulla on kasa novelli-ideoita, mutta ne ovat edenneet huonosti. Yhtä on muutama rivi. Yhtä naputtelin syksyllä pari liuskaa, mutta siitä puuttuu jotain, ei juonellisesti vaan muuten.

Kohta ilmestyy novelleja suomeksi ja englanniksi.

Runot

Sain runokokoelman valmiiksi vähän ennen joulua ja se on nyt kustantamokierroksella. Yhdeltä kustantamolta tuli jo henkilökohtainen hylky. Kokoelman valmistumisen jälkeen en ole kirjoittanut erillisiä runoja kuin yhden puolikkaan.

Kustannustoimittaminen

Olen kustannustoimittamassa yhdessä erään toisen kirjoittajan kanssa mielenkiintoista pienoisteosta. Siitä lisää myöhemmin.

Lehtijutut

Pari viikkoa sitten ilmestyi erittäin tärkeä juttuni Suomen Kuvalehden sivustolla. Pian ilmestyy toinen kirjoittamani juttu Tukilinjassa. Keväällä tulee ulos pari juttua, jotka kirjoitin viime keväänä/kesänä. Nyt ei ole työn alla mitään, ei olisi mitenkään voimia.

Muut tekstit

Kirjoitin jokin aika sitten esseetyyppisen tekstin tarjolle englanninkieliseen antologiaan sekä op-ed-tyyppisen tekstin, jota olen tarjonnut muutamalle lehdelle, mutta ei ole tärpännyt. Kahteen paikkaan pitäisi vielä lähettää kun olisi voimia.

Haastattelut

Uudessa Luontaisterveys-lehdessä on haastattelu minusta, keskittyen tietysti terveysasioihin, mutta vähän romaanijuttujakin on mukana.

Kesken päättyvä dekkari

En muista, milloin ja miksi alun perin kiinnostuin Ulvilan mystisestä murhasta, mutta luin asiasta kaiken mahdollisen verkosta. Ja sitä materiaalia on valtavasti, lehtijuttujen lisäksi mm. esitutkintapöytäkirjoja, Anneli Auerin ja hänen tuttujensa kirjoituksia, kotisalapoliisien onkimia tietoja ja tekemiä analyyseja (esim. hätäpuhelunauhoitteesta) ja kymmeniä tuhansia nettiviestejä edellämainituista.

Tapahtumien ja tutkinnan pääkulku olivat siis tiedossa, joten paljon Anneli Auerin Murhalesken muistelmissa on jo tuttua. Paljon oli silti myös uutta, kuten Auerin omasta pääepäillystä, josta hän on puhunut netissä vain niukasti, mutta kirjassa kertoo paljon. Auerin oma näkemys on, että tutkintaa suoritettiin (mediassa esiintyneistä näkemyksistä poiketen) aluksi hyvin, eikä suinkaan leväperäisesti.

Murhalesken muistelmat -kansi

Kun paikalta löytyi DNA, se sotki tutkintaa liikaa, kun epäiltyjä suljettiin pois pelkästään sen perusteella. Myöhemmin DNA osoittautui kontaminantiksi poliisin työntekijöiltä. Auerin kuvaa kirjassa useita epäiltyjä, joilla olisi motiivi ja joihin liittyy muita epäilyttäviä tekijöitä – niin epäilyttäviä, että jos tämä olisi dekkari, ne tuntuisivat melkein ylitsevedetyiltä. Yhtä heistä hän pitää erityisen uskottavana tekijäksi.

Auer kuvaa perheen elämää ennen ja jälkeen isän ja puolison murhan. “Ennen” ei tosin ole kovin kiinnostava, koska sen sisältö on lähinnä “meillä oli onnellinen parisuhde, emme juuri riidelleet, ja kaikki meni hyvin”. Toki Anneli Auerin ja Jukka Lahden suhteen alku on ihan jännä, siitä olisi voinut kertoa enemmänkin. Yksityiskohtaisemmin kuvattu seurustelu peitepoliisi Sepon kanssa on toki mielenkiintoista, koska se on jo ajatuksena niin bisarri.

Auer kirjoittaa paljon myös siitä, millaista on olla vankilassa. Ikävintä on tietysti istua siellä syyttömänä ja olla erossa omista lapsistaan. Lasten kaipuu on oikeastaan koko kirjan punainen lanka. Huono ruokakin aiheuttaa terveysongelmia. Muuten paikka on ihan siedettävä, koska ihmiset ovat hänelle mukavia.

Kirja käsittelee myös seksirikoskeissin, joka on vielä bisarrimpi kuin murhatutkinta. Siihen kannattaisi jokaisen perehtyä, sillä niin huolellisesti se romahduttaa ajatuksen oikeusvaltiosta. Muualla maailmassa lasten saatananpalvontakuvaukset tiedetään yleisesti valemuistoiksi, Suomessa ne otetaan tosissaan, vaikka mitään oikeaa näyttöä ei löydy, päinvastoin.

Auerista on moni epäillyt, että hänellä voisi olla Asperger. Mielestäni kirja tukee tätä mahdollisuutta, vaikka ei sitä alleviivaavasti vahvistakaan. Auerin on ajoittain vaikea pysyä tärkeimmissä tai kiinnostavimmissa aiheissa, mutta ei hän myöskään eksy hakoteille, kuten muutama muistelmiaan kirjoittanut Asperger – toki kustannustoimittajakin tässä vaikuttaa. Monet Auerin julkisuudessa oudoiksi leimatut reaktiot selittyvät kirjaa lukiessa hyvin ymmärrettäviksi.

Kirja ei ole mitenkään huikaisevan hyvin kirjoitettu, mutta ei missään määrin huonostikaan. Kiehtova, häiritsevä tarina pitää sen jännittävänä, ja luin koko kirjan melkein yhdeltä istumalta.

Päällimmäiseksi jää tunne, että kunpa murha selvitettäisiin (vähintään Auerin merkittävinä pitämät epäillyt suljettaisiin kunnolla pois), seksirikostuomio kumottaisiin ja Anneli Auer saisi taas yhteyden kaikkiin lapsiinsa.