Pitkästä aikaa Makuuhaavoja

Sain ScriptFrenzyn pakettiin lauantai-iltana. Olin pitkään arvioinut, että menisi huomiseen asti, kun tahtini oli niin “hidas” – viime ja toissa vuonna taisi mennä 11 päivää saada pakettiin 100 liuskaa näytelmää. Tämä on tosin paljon raa’empi raakaversio kuin aiemmat. Marian ilmestykset oli huolella suunniteltu ja etukäteen tehty kohtausoutline piti 100 % lopulliseen versioon nähden, mutta samaa ei voi sanoa tästä.

On hassua tarttua uudelleen maailmaan, jonka on jättänyt taakseen yli kolme vuotta sitten. Marian ilmestyskirjan ja Marian ilmestysten välillä oli vain kaksi vuotta. Mukava maailmahan se on, olen ehkä vähän kaivannut sitä.

Makuuhaavoja-näytelmää oli useampikin ihminen kysellyt ja halusin sen itsekin kirjoittaa, mutta järjetön haastehan siinä oli, kun kirja tapahtuu enimmäkseen päähenkilön mielessä, ja muutenkin siinä tapahtuu varsin vähän. Suunnitelmien teon aloitin kai loppuvuodesta 2012 ja pitkään pähkäilin, mitä jätän pois. Romaanissahan on yli 60 kohtausta ja halusin näytelmään noin 30 (ja tosiaan osa asioista on olemassa vain muistoissa/mielikuvituksessa).

Marian ilmestyskirjasta ei jätetty pois juuri mitään elementtejä näytelmäversioon (tai siis minun versiooni, ohjaaja kyllä poisti sieltä joitain juttuja, kuten Eijan), mutta tässä jouduin karsimaan paljon. Aluksi ajattelin jopa jättää Helinän kokonaan pois, mutta hänen roolinsa lopulta vain pieneni paljon. Rami jäi pois, Ikea jäi pois ja kielitieteen ja standupin mukaan tuleminen on vielä epävarmaa (toistaiseksi kielitiede on pienessä roolissa ja standup ei ole mukana ollenkaan).

Lisäksi päätin aloittaa tuhkapilvestä, mikä toi omat haasteensa, kun kirja alkaa aivan eri vuodenajasta ja siinä on kaiken maailman joulut ja uudenvuodet mukana (ja muutenkin siinä on paljon kaikkea vuodenaikoihin liittyvää, mm. pääsykokeisiin lukemista).

Jostain syystä näytelmää kirjoittaessa hahmot on helpompi päästää valloilleen. Esimerkiksi kirjassa lähinnä hieman ärsyttävä Sinikka yltyi näytelmässä välillä niin jäätäväksi, että ihan pahaa teki.

Kyllä tässä kunnossa ScriptFrenzykin teki tiukkaa. Nyt on ollut muutaman päivän sellainen fiilis, että kunto on ehkä kääntymässä hivenen parempaan, mutta alussa oli päinvastoin, kun taistelin kilpirauhashormonin yms annostelun kanssa.

Silti tekisi mieli alkaa heti editoida tuota. Tuntuu, että 15-20 liuskaa höttöä lähtisi hetkessä pois. Mutta pitäisi saada reilu vuosi sitten aloitettu leffakäsis valmiiksi parin viikon sisällä, mikä taas on aivan oma haasteensa.

Siitä en vielä tiedä, tuleeko Makuuhaavojasta esityskelpoinen näytelmä. Ainakin sen pitäisi olla siinä mielessä helppo, että henkilöitä on vähän (kolme isompaa, neljä pienempää, yksi vain yhdessä kohtauksessa oleva, kaksi pelkkää ääntä). Harrastelijateattereille ehkä liiankin vähän? Toisaalta monologia on melko paljon, mikä lienee haastavaa.

Vie köyhiltä, anna rikkaille

Suomessakin uutisoitiin tällä viikolla, kun Britannian Tory-kulttuuriministeri Maria Miller joutui eroamaan taloudellisten kähmintöjen takia (hän piti kuitenkin paikkansa parlamentissä). Briteissä tuntuu olevan maan tapa, että poliitikot esimerkiksi hakevat kymmenien tuhansien puntien vuosittaiset korvaukset kakkosökyasunnosta, jossa asuukin oikeasti joku perheenjäsen.

Britannian pääministeri David Cameron oli sitä mieltä, että Millerin ei tarvitsisi erota eikä häntä pitäisi asiasta enää hiillostaa, koska hän kerran “pyysi anteeksi”. Talousrikolliset pysyvät yhdessä. Briteissä sosiaaliturvalla eläviä, etenkin vammaisia, nimitellään yleisesti pummeiksi. Olisivat syntyneet kultalusikka suussa kuten kaikki kunnon ihmiset, niin voisivat elää herroiksi sukunsa rahoilla. Ja vähän verorahoillakin, mutta se on eri asia.

Brittien vammaiset muistavat Millerin aivan muista asioista kuin kulttuuriministerinä. Miller oli nimittäin aiemmin vammaisasiaministeri. Aika hienoa, että tällaiselle on oma ministeri, eikö? Riippuu tietysti siitä, kuka virkaa hoitaa.

Millerin pesti ei tosiaankaan tarkoittanut, että hän olisi missään määrin ajanut vammaisten asioita. Sen aikana Briteissä tehtiin kammottavia uudistuksia vammaistukiin (joista olen kirjoittanut enemmän useissa blogiteksteissä ja kahdessa lehtijutussa). Lisäksi Miller puhui jatkuvasti läpiä päähänsä aiheeseen liittyen.

Tällä hetkellä Briteissä kuohuttaa erityisesti makuuhuonevero, joka ei koske vain vammaisia, mutta käytännössä vaikuttaa heihin suhteettoman paljon. Sosiaalitukea saavilta peritään “sakkoa”, jos heillä on enemmän huoneita kuin talouden kokoon nähden on soveliasta. Monilla alueilla pienempiä asuntoja ei ole saatavilla (arvioiden mukaan 100 000 taloutta ei pysty muuttamaan pienempään vaikka haluaisikin), toisilla perheillä “ylimääräinen” huone on olemassa esimerkiksi henkilökohtaista avustajaa varten.

Makuuhuoneveron seuraukset ovat olleet karmivat. Puolet (joidenkin lähteiden mukaan jopa 2/3) veron kohteeksi joutuneista perheistä on velkaantunut ja joka seitsemäs uhkaa saada häädön. No, onneksi keskivertopoliitikolla on sentään muutama kartano per lärvi.

Eläinten kielletyt tunteet

Jeffrey Moussaieff Masson on kirjoittanut kirjoja useista eri aiheista, etenkin eläinten käyttäytymisestä ja psykoanalyysista. When Elephants Weep: The Emotional Lives of Animals on varsin onnistunut katsaus eläinten tunne-elämään. Se on sekä biologiaa että eläinfilosofiaa, eikä esseemäinen lähestymistapa ole miellyttänyt kaikkia. Kovaa tiedettä se ei ole, mutta tiedeväittämät tarkistan toki muistakin lähteistä.

Miksi ihmisillä puhutaan rakkaudesta, mutta eläimillä on vain “side”, miksi kaikki eläinten tekemä on vain “vaistoon perustuvaa”? Miksi eläinten tunteet ovat tiedemaailmassa tabu? Miksi tutkijat kehittävät koko ajan mitä älyttömämpiä selityksiä sille, että eläimet eivät voi tuntea (koska ne nyt vaan ei voi, eikä eikä EIKÄ lukko päälle ja avaimet aurinkoon!)?

John S. Kennedy, the animal behaviorist who views anthropomorphism as a disease, concedes nevertheless that it is a useful way to predict behavior. Kennedy argues that anthropomorphism works because animals have evolved to act as if they thought and felt: “it is natural selection and not the animal that ensures that what it does mostly ‘makes sense,’ as we are wont to say.

(Eli siis suomeksi: eläinbehavioristi John S. Kennedy on sitä mieltä, että eläimet ovat evoluution myötä kehittyneet “vaikuttamaan siltä” että ne tuntisivat ja ajattelisivat. Tällaisilla malleilla niiden käytöstä on helppo ennakoida. Mutta ei niillä tietenkään oikeasti mitään tunteita ole.)

Haluaisin esitellä Kennedylle paitsi naamapalmun, myös Occamin partaveitsen.

When Elephants Weep -kansi

Kirjassa käsitellään hyvin monia eläinlajeja. Nimensä mukaan erityisen paljon norsuja, mutta myös esimerkiksi ihmisapinoita, rottia, seeproja, majavia, hyeenoita, monia lintu- ja kalalajeja ja jopa hyönteisiä. Miksi ihmiselle on myönnetty yksinoikeus tunteisiin?

Kaikkea ei voi selittää evoluutioeduilla. Esimerkiksi eläinparien välinen kiintymys voi edistää jälkikasvun kasvattamista, mutta mitä hyötyä olisi evoluution kannalta sillä, että monet eläimet voivat surra päiväkausia vanhempansa, lapsensa tai kumppaninsa kuolemaa, lopettaa syömisen ja pahimmillaan jopa kuolla suruun?

Masson nostaa esille saman huomion kuin moni muukin. Kun joitain kognitiivisia ja tunne-elämän osia määritellään vain ihmisille kuuluviksi, perustelut ovat usein hatarat. Kun ne osoitetaan vääriksi, keksitään tilalle yhtä hatara perustelu ja kun sekin osoitetaan vääräksi, pitää vain keksiä uusia perusteluita. Aivojen koko! Ei kun aivojen koko suhteessa kehoon! Ei kun aivojen kurttuisuus! Ei kun… mutku on vaan!

Toinen hyvä pointti on se, ettei eläimiä tarkastella “vaillinaisina ihmisinä” (vrt. lääketieteen kuten muunkin maailman historiassa toistunut käsitys naisista “rikkinäisinä miehinä”). Tiedetään eläimillä olevan esimerkiksi aisteja ja muita kykyjä, joita ihmisillä ei ole. Entä jos eläimillä onkin sellaisiakin tunteita, joita ihmisillä ei?

Ehkä mielenkiintoisimpia anekdootteja olivat tarinat delfiinien luovuudesta – kuinka ne saatiin innostumaan temppujen tekemisestä kun palkintoja sai ainoastaan uusilla tempuilla, ja keksivät niitä hurjan innoissaan – sekä simpanssien piirroksista, jotka saattavat olla kinesteettisiä eli esineen liikettä kuvaavia, sillä ne eivät näytä ihmiselle esittäviltä, mutta osa simpansseista piirtää samat esineet aina saman näköisinä.

Tunnelmia Brysselistä

Bryssel oli hämmentävä paikka. Samaan aikaan nuhjuinen ja ränsistynyt, melkein slummimainen – ensivaikutelmani oli juna puksuttamassa Brussel Noordiin, jonka talot ovat kovin rapistuneita ja punaisten lyhtyjen ikkunoissa naiset heiluttelevat tissejään junia kohti – ja ranskalaisen hienostunut ja porvarillinen. Olin lähinnä Etelä-Brysselissä, joka on ranskankielistä aluetta (en kuullut kenenkään puhuvan flaamia) ja siten tuo jälkimmäinen ehkä vielä korostui.

Enpä uskonut päätyväni puhumaan ranskaa, mitä en siis osaa ja vielä päälle inhoan, mutta jouduin sanomaan useammat mercit ja bonjourit. Huvittavaa sinänsä, että Bryssel lienee ainoa paikka maailmassa, jossa en ehkä paljastu turistiksi puhumalla ranskaa, kun eivät sielläkään monet sitä äidinkielenään puhu. Viime kuussa puhuin yhteensä kuutta eri kieltä, vaikka surkeat saksani ja espanjani jäivät kokonaan käyttämättä.

Liikenne oli kamalaa. Siis oikeasti kamalaa. Vaikka Brysselissä on varsin hyvä joukkoliikenne, siellä ei voi pyöräillä. Tämä on ainakin yksi syy siihen, miksi kadut ovat aivan tukossa.

Muutenkin kaupungin käyttäjäystävällisyys oli vitsi. Ensimmäinen vastaantullut asia oli kaksi kylttiä, joista oikeanpuolinen sanoi, että ratikat vasemmalla (vasemmalla oli umpikuja) ja vasen, että ratikat oikealla. Eksyin varmaan kolmesti ennen kuin pääsin pois Midi-asemalta! Pari minuuttia myöhemmin minulle yritettiin diilata huumeita, mitä Amsterdamissa ei ole käynyt koskaan, uskokaa tai älkää.

Matkan ajankohta oli siinä mielessä erinomainen, että kirsikkapuut, magnoliat ja onnenpensaat kukkivat kaikkialla, kuten tietysti täälläkin, mutta kaupunki oli varmaankin kauneimmillaan. Magnoliathan kukkivat kirsikoiden tapaan vain viikon verran. Kävelymatkani lääkärille menevään bussiin oli kaupungin hienoimman puiston eli “metsän” läpi, ei varmaan huono veto. Aika perus, mutta kiva. Valkovuokotkin kukkivat jo.

Hyvää kaupungissa oli suklaavalikoima ja luomukaupat. Varsinaisiin suklaapuoteihin asti en kerennyt, mutta ruokakaupankin suklaahylly näytti runsaudensarvelta. Luomuhippikaupat (Ruohonjuuri-tyyppiset putiikit) olivat ihania. Löysin vinkistä yhden tosi suuren, jossa myytiin jopa Yosaa. Ja ne suklaat sielläkin… Hieman harkitsin jopa merileväsuklaan ostamista (olisi ollut peräti kahta eri lajia), mutta tyydyin sitruuna-korianteriin ja karhunvatukka-inkivääriin. Ainakin ensinmainittu on erinomaista.

Ainoa nähtävyys jonka ehdin katsastaa oli place du Chatelain – tori, joka aikatauluuni erinomaisen sopivasti on keskiviikkoiltaisin. Hollannissahan ei ole käytännössä mitään iltatoreja, kaikki ovat päivisin. Siellä myytiin jos jonkinlaisia herkkuja, kaikki oli luomu-, artisaani- tai vähintään lähi-. Ihmiset seisoskelivat juomassa punaviiniä ravintolakojujen edessä.

Myös teekauppoja, erilaisia herkkukauppoja, sarjakuviin liittyviä asioita ja hieman yllättävämmin apteekkeja riittää. Kadulla jossa kävin itse apteekissa oli ainakin kahdeksan muutakin apteekkia. Selityksenä se, että erillisiä kemikalioita ei juuri ole, täällä taas niitä on kaikkialla.

Antwerpenin jälkeen Belgia tuntui epäonnistuneelta beetaversiosta Hollannista. Pysyn tässä käsityksessä entistäkin vahvemmin. Jos et usko, niin kerron vielä, että Belgiassa on noin tuplasti Hollannin itsemurhaluvut, Suomen suuruusluokkaa, ja avioliitoista 3/4 päättyy eroon. Kai siellä jotain mätää oikeasti on.

Niin, ja itse lääkärireissu meni hyvin. Kannoin kotiin kassillisen lääkkeitä, noin tuhannella eurolla, ja valtavan pinon erilaisia ohjeita ja muita papereita. Kaipaamaani kasvuhormonia aloin pistää heti viime torstaina, joskin annos on vielä olematon. Käytännössä insuliinikynä, eli ei tunnu missään kun on tuikkinut itseään oikeillakin ruiskuilla (B12:ta). En edes osaa sanoa sattuuko se, kun en kiinnitä siihen huomiota.

Klinikka haluaa säätää lähes kaikkea hormonilääkitystäni – jota ei muuten ole aivan vähän – ja osa menee vaihtoonkin, mikä vähän hirvittää. Osa on heidän käytäntöjään, mutta kasvuhormoni vaikuttaa lähes kaikkiin muihin hormoneihin, joten osa annossäädöistä on pakollisia.

Oikein hyvällä tuurilla ensi viikolla voisi alkaa havaita jotain vaikutuksia, realistisemmin reilun kuukauden päästä, jolloin annos on (toivottavasti) lopullisella hoitotasolla tai ainakin lähellä sitä. Riippuu tietysti siitä, miten hyvin saan säädettyä nuo muut lääkkeeni…

Tänään on ollut tosi hieno sää Amsterdamissa. Sain itseni raahattua torille, kesämekossa ei tullut yhtään liian viileä, ja illalla on tarkoitus vielä piknikoida.

Pyöreitä lukemia

Kymmenes romaanini Elviira valmistui eilen illalla. Sen piti valmistua jo lauantaina, mutta aivan kalkkiviivoilla iski jokaisen kirjoittajan painajainen: ammottava juoniaukko, joka ei ollut vain epälooginen, vaan suorastaan mahdoton. Jaiks. Sain sen onneksi paikattua ja ehkä lopputulos on jopa parempi nyt, sekä rakenteellisesti (jouduin tekemään uuden kohtauksen, johon siirsin osan yhdestä toisesta kohtauksesta) että jännitteellisesti.

Kuten olen täällä aiemminkin tuskaillut, projekti on ollut hermojaraastava. Kunto on ollut tosi huono ja NaNoWriMon jälkeen minulla oli käsissäni kässäri ilman juonta, henkilöitä tai tunnelmaa. Monta kertaa olen ollut lähellä luovuttaa.

Matkan varrella poistotiedosto on lihonut enemmän kuin koskaan aikaisemmin, lähes 10 000 sanan verran (ainoastaan paria lausetta pidemmät katkelmat säästän, joten todellisuudessa olen siis poistanut paljon enemmänkin). Loppupituus on vähän reilu 50 000 sanaa, eli hieman pidempi kuin NaNon lopussa, sillä NaNon laskurissa pääsee 50K:hon kun Atlantiksen laskuri on vasta noin 48 500 sanassa.

Nyt teksti on onneksi hyvin erilainen, kiitos neljän mahtavan koelukijani. Kiitokset toki myös kaikille muille avustaneille, kuten Roosa, Johanna, Taina, Matti, Antti, Jukka, NaNoWriMon foorumi, #protu ja isäni. Ja kaikki lukuisat muut jotka törppöyttäni unohdin.

Romaani siis perustuu samannimiseen novelliini (joka oli alun perin englanninkielinen noin 5 000 saaan teksti, jossa lampaan nimi oli Sabine). Se käsittelee identiteettiä, ihmisyyttä ja eläimyyttä, mm. eläinten älyn, eläinoikeuksien ja transsukupuolisuuden näkökulmasta. Mitä on meidän sisällämme? Entä muiden olentojen – ja haluammeko oikeasti tietää?

Huomenna alkaa itselleni kolmas näytelmän/leffankirjoituskuukausi ScriptFrenzy, jossa tarkoitus olisi kasata näytelmäversio Makuuhaavoja-romaanistani. Sekin on ollut suunnitteilla jo yli vuoden, mutta kirjassa on ollut joitain haasteita (mm. liikaa juttuja), vaikka se suht näytelmällinen onkin. Toivon saaneeni nämä haasteet ratkaistua, mutta en ole ehtinyt suunnitella näytelmää muuten juuri lainkaan. Jonkinlainen kohtausluettelo minulla on.

Olen varautunut siihen, että näytelmästä ei välttämättä tule esityskelpoinen, mutta ainakin prosessissa oppii varmasti jotain. Ja näytelmän kirjoittaminen ei vie onneksi yhtään niin paljoa aikaa kuin romaanin, varsinkin jos se jää kesken aikaisessa vaiheessa (kirjoitan sen kyllä varmasti loppuun, mutta editoinnista en vielä tiedä).

Elviirasta ei oikein saa näytelmää eikä elokuvaa (eikä edellisestä Palsamoitu-romaanistani, jonka kohtalo on vielä auki). Häpeämättömästä saisi elokuvan, mutta näytelmä olisi haastava, ainakin jos Ennan näyttelyn haluaisi säilyttää.

Keskiviikkona juhlin kolmikymppisiäni. Tai siis en juhli, kirjoitan. Leivon jos jaksan. Lauantaina menemme syömään indonesialaista.

Belgian matka meni hyvin, siitä kirjoitan tarkemmin lähipäivinä.

Viime vuoden unohdetuin kirja

Vuosi sitten en ollut tainnut koskaan lukea hevoskirjaa. Sittemmin olen ahminut kaksi: Seabiscuitin (joka sekin oli erinomainen) sekä viimeksi Twitter-kaverini Johanna Viitasen esikoisen Hiekkaan kadonneet jäljet. Taidan olla vanhalla iälläni muuttumassa heppatytöksi.

Viitanen on kustannustoimittaja ja pitkän linjan hevoskirjailija tietokirjallisuuden saralla. Ei siis ihme, että hänen esikoisromaaninsakin käsittelee hevosia – tosin lähinnä hevossairauden näkökulmasta, eivätkä nämä ole mitään jaloja mustangeja, jotka karauttavat auringonlaskuun, vaikka arolla ollaankin.

Hiekkaan kadonneet jaljet -kansi

Hiekkaan kadonneet jäljet on enimmäkseen Mongoliaan, osittain Walesiin ja Suomeen sijoittuva jännäri/trilleri ja kahden miehen rakkaustarina. Toinen on walesilainen eläinlääkäri, toinen suomalainen musiikintutkija. Molemmat saavat apurahan hevosiin liittyviin tutkimuksiin Mongoliassa. Seppo tutkii hevosenpääviulua morin huuria, Rhys kaviokuumeen alkuperää. Kummankin tutkimukseen tosin tulee paljon mutkia matkaan ja joku tuntuu vainoavan heitä molempia.

Kirja on todella jännittävä ja mukaansatempaava ja erittäin hyvin kirjoitettu. Se on täynnä uskomattomia mutta kuitenkin vielä uskottavia käänteitä – usein tuli sellainen olo että kirjailija ei mitenkään voi tarjota järkevää selitystä tälle kaikelle, mutta sellainen kuitenkin seurasi. Taidokkaasti kuvailtu eksoottinen tapahtumapaikka lisää tarinan tenhoa. Itse annan vielä pisteitä lääketieteestä. Kirja jossa mainitaan CYP450 relevantissa yhteydessä ja osana juonta!

Myös romantiikkaosasto on kohdillaan. Onhan pokkarimaailma täynnä miesten välisiä suhteita, mutta ne ovat aivan eri maata. Tässä on kaksi jöröä keski-ikäistä miestä, toinen kärttyisellä ja temperamenttisella tavalla jörö, toinen suomalaisella jäyhällä tavalla. Pitkään puolet heidän keskinäisestä kommunikaatiostaan on lähinnä toisen haukkumista idiootiksi.

Jostain syystä lopputulos on vastustamaton. Onhan tämä “kaksi ihmistä inhoaa toisiaan, vaikka lukija tajuaa heti että heidät on tarkoitettu toisilleen” hyvin perinteinen kuvio romantiikassa, mutta kun osapuolet ovat riittävän epätäydellisiä ja aitoja, välillä suorastaan mulkkuja (mutta kuitenkin inhimillisellä tavalla, ei ylimielisellä), se toimii. Ja virkistävällä tavalla miesten suhde ei ketään haittaa, paitsi ehkä vähän toisen ex-poikaystävää.

Muutama asia kirjassa häiritsi. Sattumia oli paljon, mutta suurin osa oli tapahtumien “juurilla”, missä sellaiset on helpompi hyväksyä kuin asioiden ratkaisuina. Alussa oli pari lyhyttä mutta turhan tuntuista infodumppia (jotka eivät liittyneet juoneen). Sepon tytär Saana tuntui kliseiseltä teinityttöhahmolta vaikka yllättikin lopussa. Ex-vaimo Venlakaan ei ollut moniulotteisuudella pilattu. Yksi piirre kirjan lopussa oli aika kliseinen. Mutta nämä olivat pikkujuttuja.

Jos Viitasen kirjan olisi julkaissut iso kustantamo eikä Minerva, olisi varmaan kääntöoikeuksista ja leffaoikeuksistakin käyty jo kauppaa. Sääli, että romaani on jäänyt hyvin vähälle huomiolle, vaikka muutamia lehtiarvosteluita onkin onneksi plakkarissa.

On siistiä omistaa näin hieno kirja tekijän imartelevalla omistuskirjoituksella!

P.S. Morin huuria voi kuunnella pätkän Wikimedia Commonsissa. Vaikka tuskin se soi tallenteessa yhtään samoin kuin loputtomalla arolla…

Tienhaarassa

Olen jossain määrin tienhaarassa nyt. Ylihuomenna (toivottavasti) selviää, saanko Belgiasta hoitoa. Jos saan, menee toki pidempään, ehkä jopa kuukausia, saada selville onko siitä apua.

On mahdollista, että terveyteni palautuu aivolisäkkeen tuhoutumista edeltäneelle tasolle ja pystyn taas elämään aktiivista ja jotakuinkin sellaista elämää kuin haluan. On myös mahdollista, että mitään apua ei löydy ja elämäni jatkuu eteenpäin hyvin ankeana. (Toki parinkymmenen vuoden sisään parantavakin hoito varmasti löytyisi, mutta tuskinpa elän riittävän kauaa.)

Tietysti muutkin vaihtoehdot ovat mahdollisia, jotain näiden välistä. Mikä on tietysti ongelmallinen tilanne, kun hoito maksaa satoja euroja kuussa. Jos se auttaakin vain vähän.

Joka tapauksessa tuntuu siltä, että nyt on aivan erityisen tärkeää tietää mitä elämältään haluaa, kun voi saada uuden mahdollisuuden siihen – tai toisaalta voi olla, että koko loppuelämä on niin mälsää, että ainoa tapa saada edes jotain elämänlaatua on keskittyä antoisiin asioihin, lempiasioihin. Koko vaikean syksyn ja talven jaksoin sillä, että odotin näytelmäni ensi-iltaa. Tällä hetkellä minulla ei ole oikein muuta odotettavaa kuin tuo lääkärireissu. Jotain pitäisi olla.

Olenhan minä tehnyt aina asioita, joita haluan. Toisaalta olen elänyt koko aikuisen elämäni muiden auttamiseksi. Se on hyvin palkitsevaa, kun tiedän, että olen pystynyt parantamaan ainakin satojen suomalaisten elämää, ja monien muissakin maissa. On hämmentävää kun lukee englanninkielistä uutiskirjettä ja yhtäkkiä siellä tuntematon ihminen kiittää minua.

Toisaalta se on myös raskasta. Vuosien mittaan olen vastannut tuhansiin sähköposteihin (+ yli 3 000 viestiä omalla CFS-foorumillani), joissa on ollut tuntemattomien tai puolituttujen terveysmurheita. Yritän vastata kaikille, mutta välillä kun voimia on ollut vähän ja postia paljon, on pitänyt priorisoida, että vastaan vain niille, joilla on haimasyöpä tai jotain pahempaa.

Lääketieteellisten tietokirjojen kirjoittaminen on kivaa, mutta myös raskasta. Pahimmillaan työtunteja on kertynyt viikossa luokkaa 75 (ennen kuin aivolisäke posahti; sen jälkeen 7,5 on ollut realistisempaa). Ja unissakin se jatkuu.

Haluaisin tehdä välillä jotain, josta ei tarvitse miettiä, kuinka montaa maailman ihmistä se auttaa. Ja ehkä pitää myös lomaa lääketieteestä. Tai siis lääketieteestä kirjoittamisesta ja lääketieteen elämisestä. – itse lääketieteeseen en ole kyllästynyt, nytkin luen yhtä (loistavaa) kirjaa genetiikasta ja toista ravitsemuksesta syövässä. Yleisestikin loma olisi ihan jees nyt, toukokuun puolivälissä sitäkin pitäisi järjestyä. Harmi tietysti, että sairaudesta ei lomaa saa.

Eniten haluaisin matkustaa, mutta aivolisäkkeen vajaatoiminnan takia se ei valitettavasti ole kovin realistista (siis muissa kuin Länsi/Pohjois/Keski-Euroopan maissa matkailu), vaikka hoito auttaisikin. Jos parantuisin, mikä ei ole mahdollista, haluaisin myös siirtolapuutarhatontin (joka täällä onnistuisi jopa ilmaiseksi!). Mutta jotain muuta kivaa sitten. Ja ideakin minulla jo on, siitä en tiedä voiko se toteutua.

Jos elämä jatkuu hyvin rajallisena, keskitän kaikki vähät voimani kirjoittamiseen, kuten ennenkin, saatan vain vaihtaa kirjoittamisen fokusta. Jos voimat palautuvat, siinä tapauksessa haluan tehdä paljon, paljon muutakin.

Romaanien ja näytelmien kirjoittaminen joka tapauksessa jatkuu, vaikka ensinmainitun järkevyyttä mietinkin päivittäin.

Näytelmäkirjailijan aapinen

Luin kaksi eri näytelmänkirjoituskirjaa ennen kuin kirjoitin Marian ilmestykset -näytelmän. Nyt löytyi vielä kolmas, josta toivon, että olisin lukenut vielä senkin.

Richard Toscanin Playwriting Seminars 2.0 on hyvin erilainen kuin aikaisemmin lukemani kirjat. Sisältö tuntuu olevan hieman omituisessa järjestyksessä ja seassa on paljon epäolennaisemman tuntuisia juttuja – näytelmän nimi, henkilöiden nimet ja miten heihin viitataan, voiko näytelmässä kiroilla tai olla alastomuutta, voiko näytelmässä olla mukana tunnettuja lauluja jne. Mutta lähes 400 sivuun mahtuu paljon tiukkaa asiaakin. Teksti on varsin listapainotteista ja tiivistä, mutta hyvin selkeää.

Playwriting Seminars 2.0 -kansi

Kirjassa käsitellään todella paljon ja hyvin näytelmän rakennetta ja mukana on myös havainnollistavia kaavioita. Myös esimerkiksi monologien (yksittäisten tai monologinäytelmien), lyhytnäytelmien ja dokumenttinäytelmien kirjoittamista, kertojanääntä ja valmiiden näytelmien adaptoimista (valitettavasti ei romaanien tässäkään!) käsitellään. Kirjassa selitetään myös esimerkiksi näytelmän ja elokuvan sellaisista eroista, joita en ole ennen miettinyt.

Esimerkkejä hyödynnetään todella paljon, vaikka niistä vain pieni osa on varsinaisia käsiskatkelmia, suurin osa on parin lauseen mainintoja siitä. miten jokin tietty asia on toteutettu tietyissä näytelmissä. Suurin osa esimerkeistä on moderneja näytelmiä, monet niinkin uusia kuin 2011, osa taas esimerkiksi Shakespearen klassikoita. Myös näytelmien muutosta ajan myötä (niin rakenne, henkilöt kuin dialogikin) käsitellään.

Tämä on sellainen kirja, johon tulisi varmaan paljon alleviivauksia, jos sellaisia harrastaisin. Toisaalta useimmista elokuvan- ja näytelmänkirjoitusoppaista poiketen kirja on luultavasti melko hyödytön pelkästään proosaa kirjoittaville.

Mikä maa, mikä valuutta

Nyt on reilu viikko siitä kun kotiuduin Suomesta. Oli yllättävän pitkä palautuminen matkasta (siis kun ottaa huomioon, että kehoni ei sinänsä tunne käsitettä “palautuminen”, vaan kaikki toimii pitkälti satunnaistettuna).

Monta päivää paluun jälkeen olin aivan sekaisin kielistä – kun oli reilun viikon sisällä neljässä maassa, niin jopa se Arlandan välilasku riitti palauttamaan ruotsin/norjanpuhumismoodiin – ja jopa aikavyöhykkeistä, vaikka eihän niitä kertynyt kuin kaksi vierekkäistä. En osannut kotona syödä oikeaan aikaan (minulla on aina nälkä, niin syömiset pitää katsoa kellosta), kun kuvittelin kellon olevan väärällä aikavyöhykkeellä. Jne. Tuntui naurettavalta, eikä tällaista ole ollut ennen.

Unenpuute tekee hassuja asioita ihmismielelle. Tässä kuussa tulee kolme vuotta siitä kun olen viimeksi nukkunut järkeviä määriä, mutta kun nukkuu vielä selvästi vähemmän kuin yleensä, kyllä sen huomaa. Norjassa mokasin aika pahasti kun arviointikyky/päätöksentekokyky petti unenpuutteen takia. Suomessa en osannut kirjoittaa käsin yhtenä päivänä ja toisena päivänä eksyin yhden bussipysäkin mittaisella kävelymatkalla (normaalisti en eksy helposti).

Onneksi olen matkustanut ulkomailla yksinkin sen verran, että vieraassakin maassa paikasta A paikkaan B pääsee vaikka olisi ihan pihalla, ainakin sellaisessa helppokäyttöisessä paikassa kuin Norja. Tosin minullahan peruuntui siellä melkein kaikki, niin en joutunut menemään esimerkiksi Lillehammeriin kuten alun perin näytti (no, suora juna Oslosta sekin olisi vienyt). Mitään matkustamiseen liittyviä ongelmia ei siis tullut – paitsi tuolla Myllypurossa. Heh.

Norjassa en ehtinyt/jaksanut tehdä paljoa, vaikka siellä neljä päivää olinkin. Yhden nähtävyyden kävin katsomassa, jos Karl Johans gatea ei lasketa, nimittäin Emanuel Vigelandin mausoleumin, joka on yksi kokonaan Vigelandin freskolla koristelema iso huone. En tiedä oliko se sen metromatkailun arvoista – vaikka metrossa minua vastapäätä istuikin aiemmin mainittujen Ylvis-veljesten isä!

Valokuviakaan ei tullut juuri otettua, kun koko ajan oli harmaan sateinen sää. Keskityin siis lähinnä havainnoimaan ihmisten arkielämää.

Oslo on miellyttävä, moderni, kansainvälinen (melkein enemmän kuin Amsterdam!) ja käyttäjäystävällinen paikka – jos ei lasketa hintoja. Norja tunnetaan kalliina, mutta hinnat ovat niin poskettomia, että aivot menevät tilttiin, kun yrittää tehdä valuuttamuunnoksia. Maistuisiko pussi Dumleja 6 e, jugurttipurkki 1,5 e tai ketjupizza, 20-30 euroa (+ kuljetusmaksu kympin)? Ananaskirsikat ja mustikat olivat kyllä Hollannin hinnoissa, joten popsin sitten niitä ja eväitäni.

Norjalaisten nykyisiä kansallisruokia ovat pizza, sushi ja taco. Esimerkiksi perjantai-illaksi tilataan joko pizzaa tai laitetaan tacoja – joissain kaupoissa on tacotarvikkeet aina viikonloppuisin tarjouksessa ja yhdessä oli jopa “tacobaari” josta kerätään täytteet omiin kotikokkailuihin – vain 99 kr (12 euroa)/100 g!

Norjalaiset rakastavat myös buffetteja, joissa he pystyvät syömään loputtomasti ruokaa. Kukkurallinen lautanen toisensa perään. Muuallakin he tuntuvat ruokailun päätteeksi jäävän pitkäksi aikaa pöytään lukemaan lehteä tai naputtelemaan tablettia/kännykkää, vaikka olisikin yksin. (Itse istuin viimeisenä matkapäivänä tuntikausia adventtikirkon vegebuffetissa, jossa oli ilmainen wlan, tuntematta kovin huonoa omaatuntoa.)

Kaikilla Oslossa vastaan tulleilla naisilla tuntui olevan pitkät hiukset, joita pidetään yleensä auki, tosin sekaan voidaan väkertää lettejä. Norjalainen saattaa talvellakin sonnustautua anorakkiin, farkkutakkiin tai huppariin. Kyllä niitä villapaitojakin näki paljon.

Norjan jälkeen oli hassu mennä Suomeen, jossa vaikkapa ruokakaupassa kaikki hinnat näyttivät samaan aikaan tosi kalliilta (verrattuna Hollantiin) ja tosi halvoilta.

Viimeksi kun matkustin Suomeen, Hollannissa rikottiin lämpöennätyksiä (yli 20C lokakuun lopussa). Tällä kertaa sama juttu, vaikka jäätiin 19 asteeseen. Pöh. No, kiva kevät täällä on edelleen ja lämmintä, vaikka kesälukemissa ei ollakaan. Esikot, krookukset, narsissit, orvokit, kirsikat ja ensimmäiset magnoliatkin kukkivat jo, leppäkerttuja ja perhosiakin näkee.

Nyt on sellainen olo, että pääsisipä lomamatkalle… No, kahden kuukauden päästä on luvassa yhden yön huvireissu.

Häpeämättömästä tuli muuten uusi arvostelu.

Sudenpoikasia ja susia ihmisiä

Laura Gustafsson jakaa esikoisromaaninsa Huorasadun omintakeista linjaa Anomaliassa. Siinä feminismi on pienemmässä roolissa, mutta eläinten oikeudet suuremmassa. Kirja kertoo pahuudesta, ihmisistä ja eläimistä, etenkin ihmisten poikasista eläinten hoitamina ja ihmisten poikasista, jotka kokevat karmivan kohtalon. Inspiroijana on tainnut olla kirjailijan oma tuoreehko äitiys, ainakin sisäkannen kirjailijakuvasta päätellen.

Romaani alkaa kertomuksella lentoemännästä, joka tulee raskaaksi. Seuraava osa perustuu väitettyyn (tosin huijauksena pidettyyn) tositarinaan susilapsista Amalasta ja Kamalasta. Tähän osaan oli alkuun paljon vaikeampi päästä kiinni kuin ensimmäiseen. Sitten seuraa Baby P:n evankeliumi, sekin tositarinaan perustuva tarina vauvasta, joka koki karmean kohtalon. Monen äidin (ja kenties lapsettomankin naisen) voi olla vaikea lukea tätä osaa.

Amalan ja Kamalan tarina siirtyy myös nyky-Lontooseen eräänlaisen näytelmän muodossa, vaikka mukana onkin näyttämöohjeita, joiden toteuttaminen olisi mahdotonta. Tämä on ehdottomasti kirjan paras osa, näytelmäkirjailija Gustafsson on omassa elementissään ja lukiessa tuli sellainen olo, että pitää kyllä joskus päästä näkemään jokin hänen näytelmistään ihan lavalla.

Hoitaja Underdog No ei sen väliä. Ei kukaan kummiskaan voi noin vaan hypätä systeemin ulkopuolelle.
Hiljaisuus.
      Ehkä sitten kun tulee maailmanloppu. Tai tällaisen maailman loppu anyways.
Kamala Se hyvä.
Hoitaja Underdog Jep.

Kirjasta jäi hämmentävä olo. Se sekoittelee faktaa, fiktiota ja jotain muuta, se on rosoinen, inhottava ja hetkittäin saarnaavakin, mutta ennen kaikkea tinkimätön. Gustafsson kirjoittaa juuri siitä mistä haluaa ja missä formaatissa haluaa. Vaikka hän ei varsinaisena hahmona tällä kertaa kirjan sivuille hyppääkään, persoonana hän on vahvasti mukana.