Vapaapudotus

Olen tänä vuonna kirjoittanut yli kaksisataa runoa, valtaosan englanniksi. Olen lähetellyt niitä aktiivisesti ja niitä onkin jo hyväksytty yhdeksään eri julkaisuun. Viimeisimpänä ilmestyi traumoja, ystävyyttä ja kiintymyssuhteita käsittelevä My Special Little Piggy Discretionary Lovessa. Käsittääkseni runojani olisi tulossa ainakin kolmessa julkaisussa vielä tämän kuun aikana(!).

Seuraavan runonkin kirjoitin alun perin englanniksi, mutta käänsin suomeksi, ja suomenkielinen versio on minusta parempi. Runoa inspiroivat niin blogaaja Netta Brandtin kirjoitukset loppuvaiheen syövästään kuin omat henkeä uhkaavat sairauteni.

Vapaapudotus

pitelee kiinni kynsin ja hampain
ja se on vain puoliksi kielikuva
sormenpäistä menee tunto
veri ei kierrä, mutta irtikään
ei voi päästää: pudota voi
vain yhteen suuntaan

jos pyytäisi/lepyttelisi/huutoitkisi
uhraisi mitä niille nyt uhrataan
jos vielä olisi jotain
Jumalauta on rukous jossa on kaikki
kaipa J voi kirjoittaa omat sääntönsä
tai muuten missään ei ole tolkkua

(ehkä ei ole)

vaiheet ovat suuttumus, kaupankäynti
vittu, vittu ja vittu
viimeinen on pisin
koska sen kohdalla aika pysähtyy
tai ainakin niin voi toivoa
aika on subjektiivista ja “vittu”
pitää sisällään loputtoman rakkauden
ja maailmankaikkeuden rakenteen
vapaapudotuksessa ei ole vapautta
mutta kiveksikään ei pysty muuttumaan

 

Kirjoituksia aiheista trauma, dissosiaatio, väärinkäyttö ja Britney Spears

Tämä vuosi on ollut todella, todella kummallinen, ja aina kun olen yrittänyt kirjoittaa siitä blogiin, on tapahtunut uusia kummallisuuksia. Lisäksi voimia on ollut erittäin vähän. Nyt kuitenkin jotain, ehkä myöhemmin lisää.

Fiktiota en ole kirjoittanut pariin vuoteen, koska siihen ei riitä enää voimat. Tosin nyt on jotain pienoisnovelli-ideoita, ja olen kirjoittanut pari scifirunoa, joita voisi pitää fiktiona, sen verran narratiivisia ne ovat. Mutta alkukesästä runoja alkoi syntyä. Paljon. Kirjoitin runoja ahkerasti myös lopputalvella, esim. helmikuussa yli 60, mutta ne olivat lähes kaikki tosi huonoja. Sen hetkinen ylionnellinen mielentila ei ollut paras mahdollinen runojen kirjoittamiseen.

Alkukesästä koin kuitenkin suuria kognitiivisia muutoksia, kiitos meditaation, ja niiden ansiosta runojen kirjoittaminen sujui paremmin kuin koskaan. Tyylini muuttui melko paljon, ja siistä syystä kielikin vaihtui englantiin. Tuntuu, että yli 30 vuoden runoilun jälkeen olen vihdoin löytänyt “todellisen ääneni”.

Kirjoitin reilut 100 runoa 2,5 kuukaudessa, joista yhdessä ainoassa viikossa 25. Nämä ovat myös huomattavasti pidempiä kuin aiemmat runoni, puolen sivun sijasta 1-2 sivua. En vieläkään tiedä, miten onnistuin tässä – iso osa runoista on kyllä kirjoitettu makuuasennossa voimien vähäisyyden takia

Koostin teksteistä myös englanninkielisen kokoelman Shitty Lighthouse, joka on tällä hetkellä kustantamokierroksella, kuten myös iso liuta yksittäisiä runoja kirjallisuuslehtiin. Ajoitus runokokoelmalle on toki huonoin mahdollinen, koska monet pienet kustantamot ovat pandemian ajan olleet tauolla, siinä missä koteihinsa jumittuneet kirjoittajat ovat nakutelleet kässäreitä tuplasti tavallista ahkerammin.

Joka tapauksessa yksi runo kokoelmalta on nyt julkaistu! Ajankohtaisrunolehti Topical Poetryssä ilmestynyt Britney Is Free käsittelee vapauden olemusta mm. mahajanabuddhalaisuuden ja ontologian näkökulmista. (YouTube-kanavaltani löytyy myös lausuttuna muutamia kokoelman runoja.)

Lisäksi olen viime kuukausina julkaissut kaksi henkilökohtaisesti hyvin tärkeää englanninkielistä artikkelia trauma-aiheista. How I Healed My Severe Trauma kertoo, miten korjasin ystäväni väärinkäytön minulle aiheuttamat vaikeat traumat Internal Family Systemsillä, somatic experiencingillä, rakastava ystävällisyys -meditaatiolla ja ystävieni tuella.

Yes Means No, No Can Mean Anything and Everything Is Terrifying: Traumatic Dissociation Leads to Volatile Relationships puolestaan avaa syitä sille, miten tuon ystävän dissosiaatiohäiriö johti väärinkäyttöön. Tämä on minulle muutenkin hyvin tärkeä ihe, sillä lähes kaikki ystäväni ovat kärsineet vaikeasta traumaperäisestä dissosiaatiosta, usein myös dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä, ja se on mutkistanut ystävyyssuhteita paljon.

Uusi harrastus

Olen tehnyt digitaidetta pitkään, ASCII-kuvia jo vuodesta 1997, ja 2000-luvun alussa tein paljon digimaalauksia, pikselitaidetta ja jonkin verran muutakin, esimerkiksi valokuvamanipulaatioita, fraktaalitaidetta ja saumattomia generoituja tekstuureja. Akryyliväreillä maalaamisen aloitin muistaakseni 1999.

Koko tämän ajan olen kuitenkin ollut sitä mieltä, että en osaa piirtää. Olen yksi maailman parhaita ASCII-taiteilijoita, mutta koin että en osaa piirtää. Nuo ovat kaikki ihan eri asia, ne ovat enemmän kuvien “rakentamista” kuin piirtämistä. Demoskenessä, jossa olin aktiivisesti mukana, ei myöskään sinänsä piirretty. Grafiikkakilpailuihin laitettiin digitaalista taidetta. Joihinkin kilpailuihin pystyi osallistumaan myös muulla taiteella, mutta esimerkiksi lyijykynäpiirros ei “kuulunut” sinne.

Tammikuun lopussa ystäväni sai suostuteltua minut kokeilemaan piirtämistä, vaikka arvelin saavani aikaan vain tikku-ukkoja. Piirsin kaksi ihmishahmoa, ensimmäisen päästäni, toisen mallikuvasta jooga-asanasta. Ne näyttivät ihan järkeviltä, joten lopulta suostuin piirtämään ystäväni. Mallina minulla oli mössöinen ja huonosti valaistu Zoom-kuvankaappaus, kun ystäväni ei suostunut lähettämään muuta kuvaa. Lopputuloksesta tuli kuitenkin yllättävän järkevän näköinen.

Sittemmin olen kokeillut useaan kuvaan myös vesivärejä, vaikken niiden kanssa kovin taitava olekaan. Vesiväreillä maalaaminen on hirveän kivaa, ne ovat melkeinpä lyijykynän vastakohta niin visuaalisesti kuin teknisestikin. Ne ovat siinä mielessä kivemmat kuin akryylit, että niillä voi maalata vaikka pari minuuttia putkeen, akryyleillä ei, ja siksi en ole maalannut akryyleilla useaan vuoteen.

Tässä on eräs toinen ystäväni, muotokuva numero 7. Hiuksiin en ole kovin tyytyväinen, mutta silmälasit onnistuivat tosi hyvin.

Muotokuva 8. on sama ihminen kuin kuvassa 1, mutta sain paremman mallikuvan. Siinäkään ei tosin ole koko kasvot, joten päätin kokeilla vesiväreillä yhtä juttua, ja piirtää parran vasta sen jälkeen. No, vesiväriyritelmä ei oikein onnistunut, mutta itse muotokuva näyttää varsin kivalta ilman partaakin, etenkin nenä onnistui hyvin.

Hämmentää, että olen saanut kahdessa kuukaudessa aikaan kahdeksan muotokuvaa, vaikka olen ollut huonommassa kunnossa kuin koskaan, ja piirtäminen uuvuttaa vielä lisää. Seuraavaksi aikeissa on piirtää muutakin kuin muotokuvia, kesken on esimerkiksi kuva, jossa on eläimiä ja esineitä.

Oikeasti ajattelin tammikuussa, että lopputuloksesta tulisi lähinnä tikku-ukkoja… Kaikkea sitä ihminen itselleen uskottelee.

(Tämä WordPress-ulkoasu on muuten tosi ongelmallinen jos postaukseen yrittää asetella useita eri kuvia, argh. CSS:ssä on jotain vikaa, niin kuvien asettelua ei voi oikeasti määritellä siten kuin pitäisi.)

Lyyrisiä ja lääketieteellisiä projekteja

Olen viime aikoina ollut mukana muutamissa eri projekteissa, lähinnä tosin englanniksi. Medium.com-palvelussa julkaisin marraskuussa pitkän artikkelin terveydenhuollon aiheuttamista traumoista, josta on tullut valtavasti kiitollista palautetta. Moni on jopa itkenyt sitä lukiessa. Artikkelin kautta minut kutsuttiin mukaan myös podcastiin, jossa tosin puhun enemmän terveyshistoriastani. Ärsyttää vain siinä pahasti kuuluvat ääniongelmat, jotka olen saanut jo aikaa sitten korjattua.

Hiljattain perustamani mielenmuokkausta käsittelevä yhteisö Mind Is the Gap on kasvanut mukavaksi sadan jäsenen porukaksi, toki Discordissa aina suurin osa jäsenistä on epäaktiivisia. Ihmisiä on ainakin 12 eri maasta Aasiaa ja Oseaniaa myöten. Meistä on tullut todella yhteisö, jouluakin vietimme yhdessä videopuhelun välityksellä, ja olen saanut jo pari hyvää ystävää.

Olen nauhoittanut myös muutamia uusia hypnoosi- ja meditaatioäänitteitä, joskin suurin osa englanniksi, ja runoja. Taikakirjasto on hemmotteluhypnoosi, jonka tein alun perin ystävälleni joululahjaksi hänen toivottuaan kirjastoaiheista rentoutushypnoosia. Mukana takkatuli, kaakaota, koira ja muuta kivaa. Metta- eli rakastava ystävällisyys -meditaatio on meditaatiomuoto, joka on itselleni ollut mullistava.

Lisäksi nauhoitin kolme uutta runoa, Kesä, jota ei ollut on hyytävän synkeää kamaa. Kääntöpuoli taas on nonduaalisten meditaatioperinteiden ja valokuvauksen inspiroima. Englanniksi uskaltauduin vihdoin laittamaan yhden runoäänitteen verkkoon saatuani siitä hyvää palautetta. Ailment Or Disease on vahvasti found poetry -väritteinen teksti traumasta.

Runopuolella on muutenkin tapahtunut asioita. En varmaan ole muistanut mainita blogissa, että runoni Awards Season julkaistiin englanninkielisessä Kaleidoscope-kirjallisuuslehdessä jo kuukausia sitten. Hiljattain kerroin runon taustoista ja merkityksistä erään kirjallisusblogin Backstory of the Poem -sarjassa. Pari scifirunoani on hyväksytty erääseen brittilehteen, ja ne ilmestyvät kai keväällä.

Kliseitä keskiyön kirjastossa

En tiennyt Matt Haigin The Midnight Librarysta (suom. Keskiyön kirjasto) kiinnostavan nimen lisäksi muuta kuin että se on tosi pidetty bestseller-romaani, kirjaa lukiessani lokakuussa sillä oli Goodreadsissa 4,4 tähteä eli huikeat pisteet. Se vaikutti myös helppolukuiselta, syy miksi ryhdyin lukemaan sitä, koska minulla on ollut tosi isoja vaikeuksia lukemisessa, enkä ole aikoihin pystynyt lukemaan kunnolla fiktiota.

Sisältövaroitus: itsemurha (kaunokirjallinen)

Romaani onkin jotenkin sekoitus viihdekirjamaisuutta ja nuortenkirjamaista helppolukuisuutta. Kun nämä yhdistää kliseisyyteen, mukasyvällisyyteen (vähän kuin Cosmo-versio Sofian maailmasta), inspiraatiohöttöyteen ja runsaaseen infodumppaukseen, lopputulos on vähän turhan epä-kaunokirjallinen minun makuuni. Mutta ah, niin helppolukuinen. En tiedä millaiset pisteet pitäisi antaa kirjalle, jonka lukee päivässä, mutta puolet ajasta ärsyttää. Ehkä 3/5?

The Midnight Library -kansi

Filosofiaa opiskellut Nora asuu Bedfordissa, Englannissa, ja hänen elämässään menee kaikki mahdollinen pieleen. Hän saa potkut soitinkaupasta, kissa kuolee, ystävät hylkäävät, perheen kanssa on huonot välit, ja hän on omasta mielestään kaikilla tavoin epäonnistunut yksilö. Tähän oli helppo samaistua. Hän päättää tehdä itsemurhan. (Millä, tämä jäi hyvin auki. SSRI-lääkkeillä ja viinillä ei kuole.)

Kuoleman sijaan Nora päätyykin elämän ja kuoleman väliseen kirjastoon, josta saa valita itselleen kirjasta uuden elämän tekemällä jonkin aiemman päätöksen eri lailla, esimerkiksi onkin jatkanut uintiuraa tai bändissä tai meni aikoinaan treffeille tyypin kanssa, joka pyysi. Jos elämä miellyttää, siihen saa jäädä, jos ei, voi valita uuden. Teoriassa loputtomasti. Eikö olekin höveliä?

Nora kuitenkin huomaa, että aina kun hän muuttaa jonkin päätöksen, vaikka se alkuun ehkä vaikuttaa hyvältä, sillä on myös kielteisiä seurauksia. Mikään vaihtoehto ei lopulta tunnu juuri paremmalta kuin hänen alkuperäinen elämänsä, ja useimmissa muissakin elämissä hän syö masennuslääkkeitä.

Nora jää aika paperiseksi hahmoksi, ja juuri muita merkittäviä hahmoja kirjassa ei ole, koska useimmilla aikajanoilla on eri henkilöt. Koska useimmissa elämissä vieraillaan vain lyhyesti, niistä jää hyvin infodumppaava olo, kun vaikkapa Noran kumppani kertoo, että “etkö muka muista kun kaksi vuotta sitten kävimme meksikolaisessa ravintolassa ensitreffeillä ja tapahtui X”.

Välillä kirjassa on myös lainauksia somepostauksista, joko Noran “juurielämästä” tai tämän vaihtoehtoisista todellisuuksista, tai esimerkiksi tämän kirjoittamia runoja/biisejä. Nämä toimivat minusta hyvin ja olivat kiva lisä tarinaan.

Loppuratkaisu on tietysti onnellinen ja inspiroiva ja kaikki päättyy hyvin ja Nora on oppinut valtavasti. Kuinkas muuten.

Ananaskonvehteja rinnakkaistodellisuudessa

Joskus runot vain tulevat jostain. Eikä niissä ole aina välttämättä päätä tai häntää. Tämä runo ei koskaan päätyisi mihinkään mahdollisesti tulevaan kokoelmaani, mutta se sopii hyvin joulun kunniaksi tähän blogiin. Siinä on myös kiinnostava jatkumo Hopeatee-kokoelmassa olevan runon Mango-passion kanssa. Se on runona paljon tyylikkäämpi, mutta sekin kertoo minua väärinkäyttäneestä ystävästä ja trooppisista hedelmistä. Mitä ikinä se sitten kertookaan mistään muusta.

Tällaistakin scifi voi olla.

Kitkerä ananas

naapuriuniversumissa appelsiineja
on vain yhtä lajia
mutta ananaksia on kaksi:
tavallinen ja kitkerä
jonka kuoresta valmistetaan
keltaisen herttuan teetä
ja sen hedelmäliha soseutetaan
suklaakonvehdeiksi

ja kun siellä saa suklaarasian
siinä on pelkkiä ananaskonvehteja
mutta ne ovat kaikki kitkerää ananasta
ja niitä syödessään ajattelee tiettyä ihmistä
jokainen konvehti, jokainen lupaus
jotain joka voisi olla herkullista ja makeaa
mutta onkin vain karvasta

sillä niin kaikki universumit toimivat
se on niiden perustavanlaatuinen ominaisuus
pettymys, pettymys, pettymys
pettymys foliokuoressa
ei ole sellaista universumia
jossa jotkut puhuisivat totta
luonnonlaeillakin tulee raja vastaan

kitkerä, puiseva epähedelmä
rapiseva pettymys kuorruttaa sormet
juoksee tahmatahnana
kohti painovoiman uomaa

Yhteisöllinen väkivalta, väärinkäyttö ja mielenkehitysyhteisöiden ongelmat

Tämä blogikirjoitus on ollut minulla kuukausia kesken, mutta aina on tullut jotain lisättävää siihen. Alun perin oli tarkoitus kirjoittaa pelkästään mielenkehityksen yhteisöistä, mutta sitten minuun kohdistettiin hyvin vakavaa yhteisöllistä väkivaltaa hieman toisenlaisen järjestön toimesta. Lisäsin tämän osion tekstin loppupuolelle.

Lisäksi osittain näiden ongelmien inspiroimana päädyin hiljattain perustamaan oman mielenmuokkausta käsittelevän nettiyhteisön Mind Is the Gap. Aika näyttää, tuleeko siitä mitään ja onnistummeko välttämään muissa yhteisöissä kokemani ongelmat (ja muut karikot), mutta tällä hetkellä yhteisön aktiivisuuden suhteen näyttää lupaavalta.

Olen ollut mukana useissa yhteisöissä, joita niiden eroavaisuuksista huolimatta voisi kutsua yhteisnimellä mielenkehityksen yhteisöt. Niissä on harjoitettu sellaisia aivohakkerointitekniikoita kuin omassa kirjassani, kuten meditaatio ja itseterapiatekniikat, joissain yhteisöissä myös perinteisempiä “self-help”-tekniikoita tai toisaalta enemmän (uus)henkisyyspuolelle menevää kamaa, kuten shamanismi ja rituaalit.

Olen ollut kolmessa osittain limittäisessä porukassa vähän aktiivisemmin mukana ja kolmessa rajallisesti. Olen toki saanut niistä irti monenlaista, etenkin uusia tuttavuuksia, mutta luonnollisesti myös uutta tietoa, neuvoja, ajatuksia ja näkemyksiä.

Näissä yhteisöissä joissa olen ollut enemmän mukana, kuten kenties kaikissa yhteisöissä, on kuitenkin esiintynyt monenlaisia ongelmia, vakaviakin. On ollut esimerkiksi ableismia, kiusaamista, gaslightaamista ja manipulaatiota. Osa ongelmista tuntuu kuitenkin keskittyvän erityisesti tämäntyyppisiin porukoihin. On tärkeä korostaa, että useimmat tässä käsittelemäni ongelmat eivät todellakaan koske kaikkia yhteisöjä, joissa olen ollut aktiivisena, saati sitten, että yleistäisin kaikkiin maailman mielenkehitysyhteisöihin.

Eräässä yhteisössä on esiintynyt runsaasti henkisyysjuttuihin liittyvää preskriptivismiä. Esimerkiksi meditaatio pitää tehdä juuri tällä tavalla, ja siitä seuraa tismalleen tällaisia asioita. Jos et tee niitä juuri Minun Tavallani, tai kokemuksesi ovat erilaisia, teet ne täysin väärin. Tästä tekee erityisen ongelmallista se, että ko. yhteisössä on ollut joitain hyvin vaikutteille alttiita ja suggestioherkkiä jäseniä, jotka ottavat nämä ohjeet kirjaimellisesti, ja on tullut olo, että myös muokkaavat omaa kokemusmaailmaansa ja maailmankuvaansa neuvojen mukaan.

Osittain samaan kytkeytyy ns. New Age guilt (tästä oli vaikeaa löytää hyvää sivua, jonka haluaisin linkittää), joka on samaa kamaa kuin että “jos olisit rukoillut enemmän, olisit parantunut syövästä”, eli hengellistä väkivaltaa. Esimerkiksi minun on väitetty voivan parantua sairauksistani meditaatiolla, taikuudella, “energioilla” ja ties millä. Jos en parannu tai usko moiseen parantumiseen, niin jälleen teen asiat väärin, tai olen “energeettisesti alemmalla tasolla”.

On jopa todettu, että lääketieteen sijaan kannattaisi käyttää näitä “hoitomuotoja”. On luonnollisesti hyvin vaarallista, kun suositellaan lääketieteellisten hoitojen välttämistä.

Lisäksi yleinen kommentti on ollut, että koska meditaatio ei kuluta energiaa, on mahdotonta olla liian väsynyt tai uupunut meditoimaan. (Kysehän ei tietenkään ole siitä, että meditaatio olisi liian uuvuttavaa, vaan autonomisen hermoston vireystilasta.) Kun toisen ihmisen kokemus ja asiantuntemus oman mielensä ja kehonsa toiminnasta jatkuvasti mitätöidään ja kerrotaan, ettei asia voi mennä niin, kyse ei ole mistään muusta kuin gaslightaamisesta.

Yksi ikävimpiä kokemuksia oli, kun eräs yhteisön jäsen alkoi puhua eugeniikan puolesta, mikä vammaisena ja vammaisaktivistina tuntuu järkyttävältä. Tein selväksi, ettei tällainen ollut okei, ja pyysin muilta jäseniltä tukea, mutta kukaan ei halunnut puuttua asiaan mitenkään.

Hyvikset ja pyhikset

Tällaisiin yhteisöihin muodostuu helposti hierarkioita, vaikka niissä ei olisikaan virallisia johtajia tai hallintoa (osa näistä yhteisöistä on rekisteröityjä yhdistyksiä hallituksineen, toisissa ei ole mitään virallista hierarkiaa). Omasta tai muiden mielestä “pitkällä” henkisessä kehityksessä olevat ryhtyvät tosiasiallisiksi johtohahmoiksi, jotka sitten neuvovat ja ohjastavat noviiseja. Kynnys kritisoida näitä keulakuvia on usein korkea, ja kritiikki saatetaan vaientaa.

Tällainen henkilö voi itse kokea, että hän on kritiikin yläpuolella, koska hän on liian pitkällä “kehityksessään” voidakseen tehdä niitä asioita, joista häntä syytetään (ja lisäksi/vaihtoehtoisesti, että kritisoija on niin alhaisella tasolla, ettei hänen palautettaan tarvitse ottaa kovin vakavasti). Myös muut voivat kokea, että hän on kritiikin yläpuolella.

On ikävän helppoa ajatella olevansa mielen kehityksessä pidemmällä kuin onkaan. Hyvä esimerkki tästä on suositun TMI-meditaatiotekniikan kehittänyt buddhalainen opettaja Culadasa, joka aiheutti reilu vuosi sitten kohun jäämällä kiinni vaimonsa pettämisestä ja vaikutti siten varsin paljon koko TMI:n maineeseen, olihan se henkilöitynyt häneen.

Vaimon pettäminen täysi-ikäisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole omia oppilaita, kanssa ei ehkä ole hirvein teko, mitä voi tehdä. Sitä voi ymmärrettävänä tai inhimillisenä, mutta toisaalta moni ei katsonut hyvällä buddhalaisten valojen rikkomista meditaatio-opettajalle, joka on antanut ymmärtää olevansa valaistunut. Miksi täydellisen valaistunut ihminen pettäisi vaimoaan? Koska ihmiset ovat huomattavasti kompleksisempia kuin erilaiset asteikot, joilla esimerkiksi buddhalaisuudessa mitataan henkistä kehitystä.

Eikä Culadasa toki ole läheskään ainoa valaistunut henkinen opettaja, joka on törttöillyt pahemman kerran. Siihen nähden on ollut hämmentävää, miten kaikkitietävinä, hyveellisinä ja jopa ikäviin asioihin kykenemättöminä jotkut ihmiset pitävät itseään huomattavasti kevyemmilläkin kannuksilla. Samalla lailla välillä on tuntunut, että ongelmia lakaistaan maton alle, koska on katsottu koko yhteisön koostuvan tunnetaidoiltaan keskivertoa taitavammista ihmisistä, joten kyseistä ongelmaa ei voi olla olemassa.

Parissa yhteisössä nousi esiin hämmentävä “backchanneling”-ilmiö, jossa useat jäsenet ovat olleet minuun yhteydessä yksityisviesteillä kommentoidakseen, että tuo X (tai X ja Y) käyttäytyy ikävästi/kiusaa sinua/kiusaa jotakuta muuta ja sitten sitä on yhdessä pohdittu, mutta he eivät ole halunneet ottaa julkisesti kantaa. Toki en tiedä, miten monelle jäsenelle näitä privaattikommentteja on kirjoitettu, tai avautuuko joku toiselle, että tuo Maija on kyllä sitten mäntti.

Suomessahan kulttuuriin kuuluu, että “muiden asioihin ei sekaannuta”. Kuitenkin jos kyse on omasta yhteisöstä, ne ovat myös omia asioita.

Magneetti ongelmallisille ihmisille

Kaikki henkisen kehityksen yhteisöt psykologian opinnoista lähtien keräävät kokoon ihmisiä, joilla on  mielenterveysongelmia. Siinä ei ole itsessään mitään pahaa. Usein kyse on vain masennustaipumuksesta, traumoista tai ahdistuneisuudesta, ja luonnollisesti ihmiset etsivät tapoja helpottaa oloaan ja samalla auttaa muita. Mielenterveysongelmista kärsivät ovat usein mukavia ja käyttäytyvät hyvin muita kohtaan, vaikka heillä olisi itsellään paha olla, ja vastaavasti ne joilla sellaisia ei ole, voivat käyttäytyä ikävästi.

Rajallisen kokemukseni perusteella tuntuu myös siltä, että henkisyyteen keskittyvät yhteisöt vetävät puoleensa tietynlaisia karismaattisia, dominoivia hahmoja. He löytävät sieltä itselleen ja teorioilleen “opetuslapsia”, vaikka eivät siis päätyisikään mihinkään viralliseen asemaan tai tehtävään.

Varsinkin enemmän psykologiaan ja vuorovaikutuksen kehittämiseen keskittyneet yhteisöt taas tuntuvat houkuttelevan jäsenikseen autisteja, erityisesti sellaisia, jotka ovat ulospäinsuuntautuneita, mutta joilla on vaikeuksia oman elämänsä kanssa ja ymmärtää muiden (usein omiakin) tunteita tai viestintää. (Joskus nämä kaksi ihmistyyppiä voivat olla yksi ja sama henkilö: karismaattinen johtaja ja tunnetaitojensa kanssa kamppaileva autisti.)

Messiaskompleksisten ihmisten läsnäolossa piilee paljon potentiaalisia ongelmia, joita ei varmaan tarvitse rautalangasta vääntää. Autistien runsas määrä ei taas ole itsessään mikään ongelma. Heillä on usein paljon annettavaa, ja on hyvä että ihmiset, joilla on puutteita vuorovaikutustaidoissa tai itsensä ymmärtämisessä pyrkivät parantamaan näitä taitoja. Media antaa usein hyvin harhaanjohtavan kuvan autistien sosiaalisista taidoista. Monilla riittää esimerkiksi  herkkyyttä ja affektiivista empatiaa, vaikkei välttämättä kognitiivista eli kykyä ymmärtää muiden tunteita.

Käytännössä tällainen harrastaminen minusta tuntuu kuitenkin usein korostavan autisteilla muutenkin epätasaista kykyprofiilia. Autisteilla on usein sosiaalisia vahvuuksia, mutta myös puutteita. Jos imee itselleen oppeja tunnetaitotyöpajoista ja -kirjoista, voi antaa sekä itselleen että muille käsityksen, että on kehittyneempi näissä taidoissa kuin onkaan. Monet tuntuvat omaksuvan näistä lähteistä itselleen skriptejä tiettyihin tilanteisiin, mutta skripti ei pysty korvaamaan aitoa läsnäoloa ja toisen kuuntelemista.

Joissain tilanteissa yhteisöön kuuluvan autistisen ihmisen on myös toistuvasti annettu kohdella muita ihmisiä mälsästi, koska “se nyt vaan on sellainen, eikä mahda sille mitään, että on vaikea”. Neurokirjolla olevilta ei voi vaatia neurotyypillistä käytöstä, mutta tuo ei ole myöskään oikea tapa ratkoa ongelmia.

Näissä yhteisöissä on myös ollut useita jäseniä, jotka ovat sairastuneet psykoosiin, joko liittyen meditaatioon, muihin mielenkehitystekniikoihin tai niin että on ollut muitakin syitä (esimerkiksi päihteet). Psykoosi on kuitenkin usein ilmentynyt tavoilla, jotka enemmän tai vähemmän heijastelevat yhteisössä tyypillisiä henkisiä/yliluonnollisia uskomuksia, vain kovasti “normaalia” villimpinä.

Tällaisissa tapauksissa on usein esiintynyt voimakasta haluttomuutta puuttua tilanteeseen. Joskus on pidetty epäselvänä missä määrin kyse on esimerkiksi yhteisöissä normaaliksi katsotuista yliluonnollisista uskomuksista ja milloin vakavasta mielenterveysongelmasta. Tällöin on varmuuden vuoksi oletettu, että tilanne on hallinnassa, vaikka turvallisempi tapa olisi tietysti varmuuden vuoksi olettaa, että se ei välttämättä ole!

Tuntuu myös hyvin ongelmalliselta, että jos jokin mielenkehitysmuoto vaikuttaa muilla tavoin aiheuttavan ihmiselle selvästi enemmän haittaa kuin hyötyä, siitä puhumista pidetään tabuna. Meditaation pidempiaikaisista haittavaikutuksista puhuminen on näissä piireissä ylipäätään tabu, vaikka kaikissa pääasiallisissa yhteisöissäni usea jäsen on kokenut meditaatiosta vakavia haittoja. Osassa näistäkin tapauksista muut jäsenet ovat havainneet kielteisiä vaikutuksia, joita ihminen ei itse huomaa (ei halua huomata), ja tällöin on ollut helpompi leikkiä, ettei mitään ongelmaa olekaan.

Tunneälyä vai manipulaatiota

Vahvasti New Age -ilmapiirisessä perheessä kasvanut ystäväni oli sitä mieltä, että kaikki elämäntaito-oppaita lukevat ja tunneälyn kaltaisista konsepteista puhuvat ihmiset ovat toksisia manipuloijia, joista pitäisi pysyä kaukana. Se on varmasti erittäin kärjistetty näkemys, mutta ei välttämättä täysin tuulesta temmattu.

Lisääntynyt ymmärrys tunteista ja vuorovaikutuksesta parantaa myös kykyä manipuloida muita ihmisiä, samoin kuin valehdella, kiusata, muuten väärinkäyttää – ja selittää asiat jonkun muun syyksi. Manipulaation ja muiden hyväntahtoisen miellyttämisen raja on usein erittäin häilyvä. Jos ymmärtää paremmin muiden tunteita ja ihmisten välistä vuorovaikutusta ja tuntee niihin liittyviä tekniikoita, on todennäköisempää, että saa muilta haluamiaan asioita, vaikkei olisikaan mitään ikäviä motiiveja.

Näennäistä “tunneälyä” ja etenkin tuntemusta psykologian konsepteista voi käyttää mm. toisen ihmisen persoonan ja ongelmien analysointiin tavoilla, joka tuntuu todella vahingolliselta – tämä kaltoinkohtelun muoto kuvaillaan hyvin Lundy Bancroftin väärinkäyttöä käsittelevässä klassikkokirjassa Why Does He Do That? ja käsittelen aihetta myös kirjoittamassani pitkässä esseessä väärinkäytöstä.

Näillä keinoilla voi myös vältellä vastuuta omista teoistaan. Esimerkiksi eräs ihminen, joka kohteli minua hyvin kontrolloivasti pinnallisesta tuntemisestamme huolimatta, yritti kääntää asiat niin, että hän ei itse asiassa kohdellut minua sellaisella tavalla, vaan minä projisoin häneen muiden yhteisön jäsenten käytöstä (vaikka oli mm. huutanut minulle useita kertoja suoraa huutoa puhelimessa).

Tämäntyyppinen väärinkäyttö on huomattavasti helpompaa yhteisöissä, joissa on luontevaa selitellä omaa ja muiden käytöstä erilaisilla psykologisilla teorioilla ja konsepteilla, siinä missä muussa kontekstissa tämä saattaisi nimenomaan vaikuttaa eksplisiittisesti manipuloivalta. Tämä on minusta tärkeä huomio.

Positiivisen psykologia ja “kommunikaation” harha

Positiivinen psykologia ei ole sama asia kuin positiivinen ajattelu, vaan psykologian koulukunta, jossa keskitytään ongelmien ja patologioiden sijaan esimerkiksi ihmisen vahvuuksiin. Missä toki onkin monia etuja, jos sitä hyödyntää yhtenä viitekehyksenä muiden joukossa, hyvine puolineen ja heikkouksineen.

Kuitenkin koen, että moni posipsykasta innostunut tuttu ei osaa ongelmatilanteissa käyttää muita tapoja ymmärtää ongelmaa. Positiivinen psykologia ei yksinään ole toimiva taktiikka yhteisöissä muhivien ongelmien ratkaisuun tai kriisinhallintaan. Jotkut tuttuni ovat tuntuneet hokevan sen oppeja kuin rikkinäinen gramofoni, kykenemättä soveltaa niitä senhetkiseen tilanteeseen tai nähdä niiden kehysten ohitse.

Henkisestä kehityksestä, ja erityisesti positiivisesta psykologiasta, kiinnostuneita tuntuu usein yhdistävän ajattelu, että kahden ihmisen välillä ilmenevät ongelmat johtuvat aina ihmisten (tai heidän mielensä osien) välisestä dynamiikasta, eivät erityisesti kummastakaan tietystä ihmisestä. Tämähän on sama ajattelumalli, jota käytetään myös esimerkiksi pariterapiassa ja sovittelussa, ei siis sinänsä mikään positiivisen psykologian näkemys.

Tässäkin mallissa on hyvät puolensa, mutta sitä ei missään nimessä voi soveltaa kaikkeen. Kiusaaminen tai muu väärinkäyttö ei ole kahden ihmisen välinen ongelma, vaan tekijän aiheuttama, siksi esimerkiksi pariterapia/sovittelu perheväkivaltatilanteissa on erittäin huono idea (vaikka sovittelua Suomessakin tehdään näissä tilanteissa).

Kaltoinkohtelu, jota minuun on kohdistunut useiden näiden yhteisön jäsenten taholta, on useiden posipsyka-ihmisten mielestä “osittain minun provosoimaani”, “huonoa kommunikaatiota” tai “ongelma kahden ihmisen välisessä dynamiikassa”. Mikään näistä ei ole sopiva kuvaus väärinkäytölle, vaan liittyy osaksi väärinkäyttöä. Väärinkäyttötilanteissa ei ole neutraalia positiota, kuten kirjoitin aiemmin esseessäni.

“Huono kommunikaatio” tuntuu olevan termi, jota joidenkin ihmisten mielestä voi käyttää mistä tahansa. Periaatteessahan se voi tarkoittaa melkeinpä mitä tahansa, mitä kahden ihmisen välillä tapahtuu. Onko vaikkapa väkivalta “huonoa kommunikaatiota”? Ei se hyvääkään ole, ergo… Ja kyllä, kommunikaatio tapahtuu ihmisten välillä, mutta jos työkseen kommunikoiva sanoo, että joutuu  selittämään sinulle samoja asioita kerta toisensa jälkeen, syy saattaa olla siinä, että et halua kuunnella.

Yhteisöllinen vallankäyttö väkivallan muotona

(Tämä ei siis liity suoranaisesti mielenkehityksen yhteisöihin.) Minulle oli etukäteen ilmoitettu, että yksi minua väärinkäyttäneen ystäväni tutuista ei koe mukavaksi osallistua erään yhteisön tapahtumaan, jos olen siellä mukana. Tämä tuntui kummalliselta, enhän ollut tehnyt hänelle mitään, mutta väärinkäyttäjäni on kertonut hänelle valheellisia väitteitä minusta (minkä on itsekin myöntänyt). Selitin asian, ja minulle sanottiin, että olen tervetullut ko. tapahtumaan.

Ilmoittauduin, maksoin osallistumismaksun ja odotin tapahtumaa kovasti. Olin odottanut sitä jo vuoden ja pelännyt koko ajan, että se peruuntuisi koronasyistä. Matkustin sitä varten toiseen kaupunkiin, vaikka olin erittäin huonossa kunnossa.

Päästyäni perille minulle sanottiin, että en ollut itse asiassa tervetullut tapahtumaan, vaikka minulle oli niin sanottu, ja väitettiin, että minulle oli kerrottu tästä etukäteen, vaikka ei oltu. Järkytyksekseni väärinkäyttäjäni oli paikalla, vaikka olin saanut kuvan, ettei hän osallistuisi ko. tapahtumaan. Minulle oli sanottu ainoastaan, että hänen tuttunsa ei halua minua paikalle, mutta järjestäjät naureskelivat, ettei minun olisi pitänyt kuvitella, että kyse on vain yhdestä henkilöstä.

Kun ihmettelin, miten voi olla, että seksuaalinen hyväksikäyttäjä saa osallistua tapahtumaan, mutta tämän uhrilta se evätään, kerrottiin minulle, että hyväksikäyttäjät ovat täysin tervetulleita, niin kauan kuin heitä ei ole tuomittu rikoksesta(???). Tuntui kuin olisimme menneet aikakoneella johonkin menneisyyteen, missä #metoo:ta ei ollut koskaan tapahtunut.

Minua pyydettiin puhumaan hiljaa, ettei joku “saa traumoja”, kun kerroin minuun kohdistuneesta vakavasta vääärinkäytöstä, samalla kun minulle aiheutettiin lisää traumoja henkisellä väkivallalla. Jopa hengenvaarallisiin sairauksiini suhtauduttiin pilkallisesti, mikä tuntui tosi ikävältä.

Ko. väärinkäytön seurauksena fyysinen vointini omahti, todennäköisesti pysyvästi. Se oli toinen kerta alle kahden kuukauden sisällä, kun yhteisöllinen väkivalta aiheutti luultavasti pysyvää haittaa terveydelleni. En ollut koskaan koulukiusattu, mutta on järkyttävä kokemus, että kolmikymppisenäkin voi vielä päätyä kiusaamisen uhriksi, syynä se, että on ollut väärinkäytön kohteena.

Lopuksi

Olenko tehnyt itse virheitä, kommunikoinut huonosti, käyttäytynyt huonosti, tai ovatko muut ongelmakäytöksen kohteiksi joutuneet toimineet näin näissä yhteisöissä? Varmasti joskus, kuten kaikki meistä. Se ei kuitenkaan oikeuta kiusaamaan tai muuten kaltoinkohtelemaan meitä. Onko suurin osa näistä ihmisistä, jotka ovat kohdelleet muita ikävästi, enimmäkseen hyviä tyyppejä? Todennäköisesti kyllä.

Ei toki ole helppo tilanne, jos yhteisön yksi jäsen väärinkäyttää toista. Käytännössä se on usein tilanne, jossa vastakkain on kaksi omaa kaveria, jolloin on suuri houkutus asettua sen kaverille puolelle, josta pitää enemmän tai jota kohtaan kokee suurempaa lojaaliutta.

Useissa yhteisöissäni tilannetta on yritetty ratkaista lähinnä savustamalla uhria ulos. Väärinkäytön lakaiseminen maton alle, saati uhrin syyllistäminen asiasta, on kuitenkin väärinkäyttöön osallistumista.

Sama pätee siihen, kun joku yhteisön johtohahmo päättää ratkaista ongelmaa tavalla X, jonka sanoo väärinkäytön uhrille auttavan tätä, mutta tämä ilmaisee, että “ratkaisu” ainoastaan pahentaa asiaa huomattavasti. Silloin ko. “ratkaisun” toteuttaminen ei ole auttamista, vaan vallankäyttöä.

Tuntuu surulliselta, että yhteisöt, joiden oli tarkoitus rikastaa elämääni, joissa toivoin pystyväni rikastamaan muiden elämää, ja joista joihinkin tunsin jonkin aikaa todella kuuluvani, päätyivät aiheuttamaan minulle lähinnä vahinkoa. Tuntuu, että ainoa yhteisöistä, josta on ollut minulle enemmän hyötyä kuin haittaa on se, johon kaikkein vähiten tunsin kuuluvani – siellä kun oli myös vähiten ongelmia.

Kaikissa yhteisöissä tulee joskus ongelmia, ja siten niissä pitäisi olla myös strategioita ongelmanratkaisuun. Voi olla, että joissain yhteisöissäni sellainen on ollutkin, mutta se ei ole ollut missään nimessä toimiva. Ainoastaan yhdessä yhteisöistä asiaa on haluttu lähteä aidosti selvittämään, ja sekin on ollut kiinni yhdestä ainoasta proaktiivisesta ihmisestä.

Jokaisella meistä on heikkouksia, ongelmia ja asioita, joita ei haluaisi tietää itsestään – joita näissä yhteisöissä kutsutaan usein jungilaisesti “varjoksi”, mutta itse asiaan ei haluta syventyä. Niin paljon kuin aivohakkeroinnista voikin olla iloa, esimerkiksi psykologian opinnot (tai työ alan parissa) tai mikään määrä meditaatiota ei ole ihmelääke, joka tekee ihmisestä immuunin näille. Usein asia tuntuu olevan pikemminkin päinvastoin.

Kaiken tämän jälkeen on helpompi ymmärtää, miten kultit syntyvät, miten niiden sisäiset dynamiikat toimivat, ja miten ihmiset päätyvät niiden pariin – yhdessä yhteisöistä, jossa olen ollut mukana, oli hyvin lähellä, ettei sellaista lähdetty ihan todellisuudessakin perustamaan.

Meditaatiota ja muuta miellyttävää mielenmuokkausta

Minulla on ollut vuodesta 2018 tavoitteena äänittää erilaisia hypnoosi- ja meditaatioäänitteitä. Yhteen meditaatioäänitteeseen on ollut tekstikin olemassa sen pari vuotta, silloin ostin mikrofoninkin tätä tarkoitusta varten. En kuitenkaan saanut aikaiseksi, ja sen jälkeen kuntoni on romahtanut kumulatiivisesti ainakin tusina kertaa.

Viime aikoina minuun on iskenyt jokin vimma nauhoittaa näitä. Jonkinlainen kokemus agenssin puutteesta ja tieto siitä, että jos en nyt viimeisillä voimillani nauhoita, niin kohta se ei enää ole mahdollista.

Kannattaa klikata noista videoista YouTubeen, siellä on enemmän lisätietoa sekä ohjeita meditaatioiden ja hypnoosin kuuntelijoille. Siellä on myös linkit, josta voi ladata nuo äänitteet MP3-tiedostoina.

Tämä on tosi hyvää palautetta saanut ohjattu inquiry-meditaatio, jossa on vaikutteita sekä hindulaisista että buddhalaisista nonduaalisista perinteistä. Se on normaalisti kahden hengen harjoite, joka minulle on ollut mullistavan tehokas, mutta tämän version voit tehdä yksin. Alla on käytännössä sama, mutta englanniksi.

Tuo meditaatio ei ole tarkoitettu rentoutumiseen, mutta siihen sopii tämä kylpylähypnoosi, joka sekin on saanut kivoja kehuja. Se soveltuu lähes kaikille, kunhan vesi ja hissit eivät pelota sinua tai vie mieltä ajatuksia niihi liittyviin traumoihin. Siitä on erikseen myös nukahtamiseen tarkoitettu versio.

Lopuksi vielä tuore runo, joka ei ole mukana Hopeateellä, omistettu mielikuvitushahmolle, ja melkeinpä oma suosikkini kaikista runoista lausua.

Harmi että nauhoitettuani nuo ohjatut meditaatiot ja yhden hypnoosiäänitteen kuntoni heikkeni, ja minun on vaikea puhua montaa virkettä putkeen. :-/ Taukojen pitäminen auttaa, mutta jos puhun yli 10 minuuttia, ääneni kuulostaa ihan erilaiselta.

En ole varma liittyykö tämä koronaan – nauhoitin Hopeateen kuusi runovideota akuutissa koronassa keväällä, ilman että silloin rasituksessa vaivannut hengästyminen olisi haitannut. Äänenkäyttöni kannalta suureksi hyödyksi ollut Alexander-tekniikkakaan ei auta. Tuo runo on nauhoitettu niin, että olen pitänyt jokaisen säkeen välissä taukoa (siksi ääneni kuulostaa heleämmältä kuin hypnoosinauhalla) ja editoinut ne jälkikäteen pois Audacityllä.

Jos nauhoitan vielä lisää materiaalia (haaveissa on esimerkiksi runomeditaatio, eli teksti joka on samaan aikaan runo ja ohjattu meditaatio), löydät ne YouTube-kanavaltani. Kylpylähypnoosista on tulossa englanninkielinen versio, jos saan sen siihen kuntoon, että se tyydyttää minua ja koehenkilöitäni.

Valaita ja salatiedettä

Millaisen romaanin CMX:stä tuttu A.W. Yrjänä kirjoittaisi? Monella lienee varmasti jonkinlainen visio aiheesta. Yrjänällä oli käsittääkseni aika pitkällä Talvikuningas-konseptialbumin maailmaan sijoittunut avaruusscifiromaani, kun murtovarkaat veivät tiedostot.

Joonaanmäen valaat -kansi

Vuonna 2017 ilmestynyt Joonaanmäen valaat ei kuitenkaan voisi olla erilaisempi kuin Talvikuningas, vaikka spefiä onkin. Fiktiiviselle Joonaanmäen saarelle sijoittuvaa kirjaa kuvataan takakannessa seikkailuromaaniksi, mutta seikkailut tuovat etenkin alussa mieleen Muumit: ne ovat usein hurjiakin, mutta monesti hidastempoisia ja lempeitä, ja olennaista roolia näyttelee hyväntahtoinen paikallinen yhteisö. Ja sitten juodaan palmuviiniä ja syödään luumupiirakkaa, tai jotain vastaavaa.

Alussa hämmensi, kun kirja vaikutti muutaman luvun verran melko realistiselta, ja sitten yhtäkkiä mukaan tuli matematiikasta tehtyjä kirahveja, mutta itseäni tämä käänne hauskuutti. Myöhemmin olennaisen osan juonta muodostavat taivaalla tanssivat valaat, ja koko ajan luisutaan kauemmas omasta todellisuudestamme. CMX:n levyiltä tutut vakioaiheet kuten historia, myytit ja (sala)tiede ovat tässäkin mukana, vaikka rooli on pienempi. Henkilöhahmogallerian kanssa menin sekaisin, useimmat eivät erotu merkittävästi.

Romaani on ladottu kuin runokirja, vaikka se selvästi proosaa sisältääkin. Yrjänän virtuoosimainen ote kieleen ja etenkin sanojen käyttöön, kuten runoilijalla kuuluu, teki teoksesta kuitenkin hyvin nautinnollista luettavaa. Suomen kielessä on paljon ihania, vähän vanhahtavia sanoja, jotka oikeissa rekistereissä heräävät henkiin.

Väärinkäyttö, mielenterveysongelmat ja arvot

Ihmisellä on tapana luokitella toiset hyviksi tai pahoiksi, tai ainakin hyviksi tyypeiksi ja vähemmän hyviksi. Useimmat meistä eivät tee sitä mustavalkoisesti, mutta tällä akselilla vähintään. Ihmismielen todellisuus on vain käsittämättömän kompleksi.

Olen kärsinyt vakavan väärinkäytön uhrina, viimeisimpänä ystäväni kanssa, ja yrittänyt etsiä tapoja ymmärtää sitä käyttäen apuna mm. alan kirjallisuutta. Helppoa se ei ole ollut. Koko väärinkäytön ydin on, että sitä on vaikea ymmärtää. Miten hyvät tyypit voivat tehdä kauheita asioita? Sitä ei miettinyt vain Hannah Arendt, vaan myös minä, joka ikinen päivä. Tätä tekstiä kirjoitin kuukausien ajan.

Pääsyy miksi kirjoitan näin henkilökohtaisia asioita blogiin on, että kukaan ei oikeasti tunne minua. Minusta on myös levitetty paljon väärää tietoa (ex-kumppaninikin levitti kymmenille ihmisille, nyt samaa tekee ystäväni). Vaikka lukijamäärät täällä ovat nykyään vähäisiä, ainakin joku saattaa tämän lukea. En kuitenkaan halua vastaanottaa kommentteja tai kysymyksiä tähän tekstiin liittyen mitään kautta.

Jollain lailla on helpompaa kirjoittaa abstraktille yleisölle kuin puhua tuntemilleen ihmisille, mikä häpeän takia tuntuu usein ylitsepääsemättömän vaikealta. Tosin välillä tämän tekstin kirjoittaminen on ahdistanut niin paljon, että olen ollut vähällä oksentaa.

Johtuuko väärinkäyttö mielenterveysongelmista?

Muutama vuosi sitten arvostelin blogissani Lundy Bancroftin klassikkoteoksen Why Does He Do That?, joka kertoo parisuhdeväkivallasta ja muusta -väärinkäytöstä, ja osaa sen sisällöstä voi soveltaa myös väärinkäyttöön muissa konteksteissa. Teos on erittäin valaiseva siinä, miten se kommentoi moninaisia kaltoinkohtelun muotoja. Luin sen hiljattain uudestaan, ja on hyytävää, miten hyvin se kuvaa myös parasta ystävääni.

Why Does He Do That? huomauttaa, että kukaan harvemmin näkee itseään väärinkäyttäjänä. Ihmiset ylipäätään harvoin kokevat itseään pahiksiksi. Teoksen mukaan väärinkäyttäjä ei yleensä ole psyykkisesti sairas, vaikka tämän käytös vaikuttaisi kuinka omituiselta. Väärinkäyttö itsessään ei ole mielenterveysongelma tai johdu niistä. Bancroftin mukaan sen syynä on yksinkertaisesti hyöty: väärinkäyttäjä saa mitä haluaa.

Tämä ei ollenkaan vastaa omaa kokemustani (eikä monia tutkimuksiakaan), sillä kaikki minua pidempiaikaisesti kaltoinkohdelleet ihmiset ovat olleet vaikeasti mielenterveysongelmaisia, ja koen heidän sairauksiensa olleen osallisina myös väärinkäyttöön. Yhdellä oli kaksisuuntainen mielialahäiriö, toisella paranoidi skitsofrenia ja vaikea masennus, kolmannella epäilen pääongelmaksi dissosiaatiohäiriötä. Useimmilla tai kaikilla heistä lienee (ollut) myös Aspergerin syndrooma.

Kaikkien heidän mielen sairauksiin on todennäköisesti vaikuttanut mittava lapsuuden trauma. Lundy Bancroftin mukaan lapsuustrauma on tosin lähinnä tekosyy, jolla väärinkäyttäjä selittelee käytöstään saadakseen uhrinsa ja muiden sympatiat (mitä taas kukaan omassa elämässäni ei ole tehnyt). Hän viittaa tarkemmin spesifioimattomiin tutkimuksiin, joiden mukaan toisiin miehiin väkivaltaa käyttävät miehet ovat usein traumatisoituneita, mutta parisuhteissa väkivaltaiset eivät.

Kaikki tutkimukset eivät kuitenkaan ole samaa mieltä. Eräässä tutkimuksessa reilu kolmannes parisuhteessa väkivaltaisista miehistä raportoi kysyttäessä dissosiaatiota väkivallan yhteydessä, ja heillä oli myös lapsuudentraumoja. Bancroft tosin varmaan toteaisi, että nämä miehet valehtelevat saadakseen sympatiaa ja voidakseen syyllistää jotakuta muuta.

Lundy Bancroftin mukaan väärinkäyttäjät eivät juuri koskaan pysty parantamaan käytöstään, saivat he sitten henkilökohtaista terapiaa tai vaikkapa oikeuden määräämän suuttumuksenhallintakurssin – koska kyse ei ole psyyken sairaudesta tai aggressiosta. Hänen mittavasta kokemuksestaan huolimatta tämä tuntuu kuitenkin todella pessimiseltä näkemykseltä. Onhan ihmisiä kuntoutettu esimerkiksi uusnatsiudesta ja muista ääriaatteista, eikä terapian toimiminen riipu siitä, onko kyse mielenterveysongelmasta vai ei.

Kirja kuvaa, miten tyypillinen väärinkäyttäjä käyttäytyy ailahtelevasti ja käsittämättömästi tarkoituksenaan, ettei uhri pysty ennakoimaan tämän käytöstä, eikä siten ymmärrä sen syitä. Tästäkin minulla on paljon kokemusta.

I came to realize, through my experience with over two thousand abusers, that the abusive man wants to be a mystery. To get away with his behavior and to avoid having to face his problem, he needs to convince everyone around him—and himself— that his behavior makes no sense. He needs his partner to focus on everything except the real causes of his behavior.”

Mutta hyvä kysymys on, kuinka tietoisesti väärinkäyttäjä todella tekee tämän. Kaltoinkohtelevat ihmiset tuntuvat usein noudattavan samoja kaavoja, mutta eivät he ole välttämättä kovin tunneälykkäitä, eivätkä lukeneet mitään alan käsikirjaa. Lundy Bancroftin mielestä he silti yleensä tietävät erittäin hyvin mitä tekevät ja miten. Se tuntuu vain kovin vaikealta uskoa.

Kaikkien meidän mielen voi ajatella koostuvan erilaisista osista, mutta toisilla jako on selkeämpi kuin toisilla – dissosiatiivinen identiteettihäiriö eli entinen sivupersoonahäiriö on tämän äärimuoto. Hyvän ystäväni persoonallisuus vaikuttaa olevan jakautunut hyvin vahvasti osiin, ja vain osa hänen osistaan väärinkäyttää minua. Jos dissosioivan ihmisen mieliala ja käytös heittelehtivät holtittomasti, tässä tuskin on kyse siitä, että hän yrittää tahallaan käyttäytyä kryptisesti, kuten Bancroft esittää. Dissosiatiivista identiteettihäiriötä sairastavan syyntakeisuus on oikeusoppineillekin haastava ikuisuuskysymys.

2000-luvun alussa yritin viiden vuoden ajan saada silloista kumppaniani hoitoon psykoosioireiden takia. Hän ja hänen muut läheisensä pitivät minua naurettavana, eihän hänessä mitään vikaa ollut. Lopulta alettuaan kuulla ääniä hän suostui runsaan suostuttelun jälkeen menemään psykiatrille ja sai psykoosilääkityksen – eikä ollut päivääkään pois vaativasta työstään. Ihmiset pystyvät usein piilottelemaan erittäin vaikeitakin ongelmia. Pari vuotta myöhemmin hän väitti lääkärille oireiden loppuneen (mikä ei ollut totta) ja sai luvan lopettaa lääkkeen, jonka sijaan hän lääkitsi itseään eri huumeilla. Ei hyvä idea.

Mistä kaikki alkoi

Pari vuotta sitten tutustuin parhaaseen ystävääni. Sitä ennen elin elämäni onnellisinta aikaa ja olin oikeastaan koko ajan iloinen ja hyväntuulinen. Meillä kolahti heti, ja puhuttavaa riitti loputtomasti. Hyvin pian juttelimme verkossa jo useamman tunnin päivässä joka päivä ja meistä tuli hyvin läheisiä. Tällaisia ihmissuhteita on kuvattu mm. termillä “queerplatoninen/kvasiplatoninen”.

Hänen älynsä, lämpönsä ja huumorintajunsa tekivät minuun vaikutuksen, kuten myös järjestötoiminta, jossa hän oli mukana. Hän opetti minulle paljon mullistavia juttuja, ja minä hänelle. Hän harrasti erilaisia meditaatio- ja mielenkehitystekniikoita, piti niistä työpajojakin. Ajattelin, että tämän ihmisen kanssa saisin kasvaa ja kehittyä.

Ystäväni kärsi masennuksesta ja ahdistuksesta, jotka olivat kuitenkin helpottamassa. Hän oli epäillyt itsellään myös dissosiaatiohäiriötä (mukaan lukien DID) ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä, sillä hänen mielialansa heittelivät, ja useat läheiset olivat sanoneet hänelle, että vaikuttaa kuin hänessä olisi kokonaan eri ihmisiä. Hänen oireidensa ja vaikeiden lapsuustraumojensa valossa ensinmainittu vaikutti hyvin uskottavalta. Hänellä oli mm. vaikeita muistiongelmia, jatkuvaa derealisaatiota ja merkillisiä havaitsemishäiriöitä. Paha liikaunisuuskin paljastui suureksi yllätyksekseni pitkälti dissosiaatiosta johtuneeksi.

(Dissosiatiivinen identiteettihäiriö eli DID on lapsuuden traumojen aiheuttama sairaus, jossa mieli hajoaa palasiksi selvitäkseen traumojen kanssa. Siitä annetaan mediassa hyvin raflaava kuva ihmisestä täynnä erilaisia persoonia, joilla on omat nimet, iät, ammatit sun muut. Heillä voi tutkitusti olla jopa eri fyysiset sairaudet ja näöntarkkuus. Läheskään kaikilla DID:tä sairastavilla ei kuitenkaan ole nimettyjä altereita, jotka ovat selvästi omia henkilöitään. DID-ihmiset voivat olla hyvin tavallisen oloisia ja toimintakykyisiä, koska pirstaloituminen sulkee traumat pois mielestä, ja heitä on arviolta jopa yli prosentti väestöstä.)

Muut kaverini suhtautuivat uuteen ystävääni epäluuloisesti. Hän vaikutti heidän mielestään oudolta, mielenterveysongelmaiselta, pelottavan ailahtelevaiselta ja manipuloivalta. Eräs toinen ystäväni varoitti minua häneen liittyvästä väärinkäyttöpotentiaalista peräti viiden A4-liuskan edestä(!) yhdessä sähköpostiviestissä alkusyksystä 2018. Erityisesti tämä kohta tuntuu tässä vaiheessa lukiessa osuneen aivan hyytävän hyvin nappiin:

[…] jos kommunikointi olisi tuolla tasolla kaiken aikaa, minä ainakin hukkaisin itseni kokonaan, en kohta enää tietäisi missä olen ja kuka olen, kun toinen voi noin vapaasti (väkivaltaisesti) eikun vapaasti (väkivaltaisesti) oikeista ajankohtaisista tunteista huolimatta kommunikoida jotenkin teoreettisella tasolla itsensä kokonaan meneillään olevasta pystyen irrottautumaan. Tällaisiakin ajatuksia minulle heräsi? Mistä se sitten kertoo, mutta itse kokisin tuonlaatuisen vastailun epämiellyttävänä ja sellaisena, että se vastapuoli jotenkin ylisuojelee ja ylikorrektoi itsensä, ei anna itsestään mitään, ei pysty oikeasti olemaan omana itsenään läsnä, vaan tarjoilee minulle jonkinlaista epätodellista, paranneltua versiota itsestään, ja se tosi ihminen ei ole saatavilla ollenkaan.

En suostunut kuuntelemaan. Ystävänihän oli hurjan mukava, lämmin ja empaattinen ihminen (huolimatta suurista haasteistaan kognitiivisen empatian eli muiden tunteiden ymmärtämisen kanssa). Lähes vastakohta empatiakyvyttömälle eksälleni, vaikka tämän tapaan vahvasti Asperger-piirteinen onkin. Reilu vuosi sitten kerroin parille kaverille, että minuun kohdistui väärinkäyttöä, mutta sen jälkeen yritin kieltää asian, enkä puhunut kenellekään muulle ennen alkukevättä.

Meidän ystävyydessämme on ollut valtavasti hyvää ja molemminpuolista tukemista. Hän on auttanut minua todella paljon, ja minä puolestani olen yrittänyt parantaa hänen elämäänsä monin tavoin sekä auttaa hänen töissään ja fyysisissä ja psyykkisissä terveysongelmissaan.

Välillämme on kuitenkin alusta asti vallinnut valtadynamiikka, missä hän on hallitsevassa asemassa. Alusta asti hän sanoi minulle usein asioita, jotka saivat minut tuntemaan itseni epämukavaksi ja teki selväksi, että kaikesta pitää voida puhua, ja samaan aikaan, että hänelle ei saanut sanoa vastaan. Alkuvaiheessa en uskaltanut protestoida esimerkiksi silloin, kun hän viime hetkellä päätti, etten saa osallistua useampaan odottamaani tapahtumaan, mm. siksi, että yhdessä oli mukana hänen eksänsä, joka ahdisti häntä, tai silloin kun hän käytti tavatessamme tuntikausia putkeen siihen, että riiteli eksänsä kanssa chatissa.

Ihailin ystävääni ja halusin olla sellainen, joka kelpaisi hänelle. Hyvinvointini alkoi kuitenkin kärsiä pahasti hänen puheistaan. Hän kertoi minulle lukuisista asioista, mitä minussa on vikana, ja miten hänen kaverinsa, kämppiksensä, mielikuvitusystävänsä ja entiset kumppaninsa ovat minuun verrattuna ylivertaisia. Eksille sai kuulemma sanoa seurustelun aikana aiempien kumppaneiden paremmuudesta. Heillä kun oli parempi itsetunto kuin minulla (koska muutaman kuukauden mittaisissa suhteissa ei ehdi tuhota toisen itsetuntoa…). Minusta löytyi loputtomasti vikoja, jopa puheääneni oli hänestä luotaantyöntävä. Usein ystäväni töksäytteli aivan shokeeraavan loukkaavia asioita, joista myöhemmin itsekin ihmetteli, miten saattoi sanoa ääneen jotain niin tökeröä.

Minulle on koko elämäni kerrottu vanhempiani myöten, miten olen surkea, enkä kelpaa mihinkään. Yleensä sanoja on kuitenkin ollut erittäin negatiivinen ihminen, jolle mikään ei kelpaa, joten sen on pystynyt pitkälti ohittamaan. Mutta sitten kun joku jatkuvasti sanoo, että sinä et kelpaa mihinkään, mutta hehkuttaa muita ihmisiä, jotka kyllä kelpaavat, se tuntuu todella paljon tuhoisammalta.

Tunne-elämän ongelmia

Lähentyessämme ystäväni muuttui yhä kontrolloivammaksi, etenkin emotionalisella tasolla, mutta hän myös rikkoi räikeästi itsemääräämisoikeuttani eräässä minulle erittäin tärkeässä asiassa. Hän tyrmäsi tunnereaktioni vääränlaisiksi, ja etten saa kokea asioita kuten koin. Jos suutuin, kun hän oli kohdellut minua ikävästi, hän yleensä suuttui takaisin, mikä on hyvin tyypillistä väärinkäyttäjillä.

Joskus muukin palaute johti vastaavaan. Kerran hän jopa syyllisti minua itseeni kohdistuneesta nettikiusaamisesta, minkä koin tosi ikävänä, ja kun sanoin tästä, hän suuttui. Hän ei myöskään uskonut, että eräs hänen ystävänsä sanoi hyvin minulle inhottavia ja vaarallisia juttuja, vaan se oli hänestä minun keksintöäni.

Jos reagoin johonkin ystäväni sanomaan tavalla, joka ei miellytä häntä, hän monesti loukkaantuu ja kertoo sanatarkasti, mitä minun olisi sen sijaan pitänyt sanoa. Jos hän sanoo jotain, mikä tuntuu ikävältä, minun pitäisi kuitenkin esittää, että se on minusta hyvä juttu. Kun itse olen pyytänyt, ettei hän puhuisi tavalla, joka pahentaa traumojani, toistuvatkin pyynnöt jäävät huomiotta.

Monien autistien tapaan ystävälläni on suuria ongelmia mielen teorian kanssa. Niiden vuoksi hän on tehnyt minusta – kuten monista muistakin – paljon oletuksia, jotka eivät lainkaan pidä paikkansa, mutta on kohdellut meitä kuin ne olisivat faktoja ja hakenut kaikesta todisteita näkemyksilleen. Tuntuu pahalta, ettei hänellä ole koskaan ollut hajuakaan siitä, kuka minä olen. Osa oletuksista perustuu myös hänen pahoihin muistiongelmiinsa. Hän esimerkiksi muistaa usein riitojemme aiheen myöhemmin väärin ja retusoi muutenkin menneisyyttä itseään miellyttävämmäksi.

Iso osa minussa ystäväni mielestä olevia “vikoja” pätee lähinnä häneen itseensä, samalla lailla kuin hän syyttää omista ongelmistaan minua. Kontrolloivuutensa lisäksi ystäväni on useasti projisoinut oman heikon kykynsä asettua muiden asemaan minun ominaisuudekseni. Hän myös valitti, että en kunnioita muita ihmisiä toisin kuin hän. Sittemmin hän myönsi itsekin, että kohtelee minua ennemmin alentuvasti kuin kunnioituksella. Jatkuva mollaaminen ja epärehellisyys tuskin on kunnioitusta, eikä hänen nykyinen käytöksensä minusta vaikuta hänen muidenkaan ystäviensä kunnioittamiselta.

Alkuun ystäväni oli vaikuttanut tunneälykkäältä, mutta myöhemmin ymmärsin, että hänen “tunnetaitonsa” olivat kaikki self-help-kirjoista opittuja. Kommunikaatiokin sujui häneltä vain silloin, jos siihen on jokin skripti. Jossain vaiheessa hän kyseli minulta neuvoja, miten saisi parannettua mielen teoriaansa, mutta kiinnostus tähän lopahti pian.

Ystäväni piti minulta paljon salaisuuksia, joista hänen muut tuttunsa tiesivät. Hän lupasi minulle paljon asioita, isojakin asioita, ja petti toistuvasti lupauksensa, mutta lupasi aina olla jatkossa luotettavampi. Tuskin yllättää, että niin ei koskaan käynyt. Halusin kuitenkin uskoa häntä, koska oli selvää, että hän aidosti halusi auttaa minua, vaikka epäonnistuikin siinä koko ajan. Vasta myöhemmin ymmärsin, ettei hänellä yksinkertaisesti ole kykyä olla rehellinen tai sanojensa mittainen. Lupausten takia tein hirvittävän virheen ja jouduin elämäni pahimpaan pulaan.

Ystäväni alkoi ylipäätään perua ja retusoida aiemmin sanomaansa. Tiedätte kyllä ihmistyypin, joka sanoo jotain, ja myöhemmin perustelee, että ei tämä itse asiassa tarkoittanut tätä, koska _________. Kun on tarpeeksi lipevä suustaan, voi kaikki ikävät tekonsa aina selitellä parhain päin tai toisen syyksi ja kaikki sanomisensa muokata tarkoittamaan sitä, mitä myöhemmin sattuu haluamaan.

Meditaation aiheuttamat tuhot

Alkuvuodesta yritimme ystäväni kanssa käydä pariterapiassakin, vaikka emme parisuhteessa olekaan. Kyseinen terapeutti jätti kuitenkin tökerön fiiliksen meille kummallekin, ja siksi kerta jäi ainoaksi. Esimerkiksi kun sanoin, etten koe kelpaavani yhtään kenellekään, tuntui ettei terapeutti halunnut kuulla koko juttua. Olisin halunnut kokeilla toista terapeuttia, mutta se jäi. Sen jälkeen ystäväni ei ole suostunut juuri keskustelemaan mistään ongelmasta.

Vähän myöhemmin kaikki levisi käsiin. Ystäväni oli menossa meditaatioretriitille, josta oli kertonut muille ystävilleen kuukausia ennen, mutta oli salannut asian minulta. Koin hänen olevan henkisesti ja fyysisesti aivan liian huonokuntoinen retriitille. Meditaatioretriitithän ovat todella raskaita ja johtaneet mm. itsemurhiin ja psykooseihin. Olin kirjaimellisesti sairaana huolesta hänen takiaan.

Retriitti keskittyi suosittuun mutta myös hyvin ongelmalliseen TMI-meditaatioon, joka on aiheuttanut useille tutuilleni vakavia haittoja aina psykoosiin asti. Ystävälläni sen harjoittamiseen liittyy voimakasta dissosiaatio-oireilua, mitä hän oli yrittänyt ratkoa lyhyellä psykoterapiajaksollakin.

Ystäväni pyysi minulta apua retriittiin liittyvän, mm. mielenterveysongelmia koskevan lomakkeen täyttämiseen. Hän kirjasi siihen useimmat lukuisista oireistaan, mutta listasi kaikki “lievinä”, vaikka osa niistä on vaikeita. Hän tiesi, että muuten vaarantaisi mukaan pääsynsä.

Minua hieman lohdutti, että hän sanoi menevänsä takaisin terapiaan retriitin jälkeen. Hän oli alustavasti jo valinnut uuden terapeutinkin sillä perusteella, että tämä oli erikoistunut mm. haastavaan käytökseen ja suuttumuksen hallintaan, vaikka meitä molempia epäilyttikin, riittäisikö tämän osaaminen dissosiaation kanssa.

Retriitin jälkeen ystäväni ei ole ollut enää lainkaan sama ihminen – tai osan ajasta on, mutta erittäin epämiellyttävillä tavoilla käyttäytyvät osat pääsevät valtaan yhä useammin. Hän on jatkuvasti epärehellinen ja suuttuu kaikesta mahdollisesta. Lupauksestaan huolimatta hän ei mennyt terapiaan, vaikka mielenterveyden romahtaminen johtikin siihen, että hän aloitti uuden masennuslääkityksen. Hän valitti pahentuneesta ahdistuksesta, ja usein vaikuttaa siltä, että hänen todellisuudentajunsa on pahasti hukassa samaan tapaan kuin eksälläni. Dissosiaatiosta ei saanut enää puhua, tai hän raivostui.

Maaliskuussa hän suuttui minulle rajusti, kun yritin kieltää häntä olemasta mukana järjestämässä pientä tapahtumaa sen jälkeen, kun yhteiskunta oli mennyt kiinni. Minusta se oli riski sekä minun (kuutta eri riskiryhmää) että paikalla olleen riskiryhmäläisen kannalta. Hän piti tätä naurettavana ja syytti minua kontrolloivaksi, mikä tuntui tosi inhottavalta etenkin huomioiden, miten kontrolloiva hän itse on ollut minua kohtaan.

Ko. tapahtumasta ystäväni koronan kuitenkin sai ja tartutti sen minuun. Sairastin taudin onneksi lievänä, paitsi vaarallisetkin jälkikomplikaatiot kuten voimakas verenvuototaipumus vaivaavat yhä, kuukausia myöhemmin. Kun menetin joksikin aikaa kävelykykyni jälkioireiden vuoksi, hän hankki lainaan pyörätuolin ja työnsi minua siinä, mistä toki pisteet hänelle. Mieluummin olisin tosin skipannut koko taudin. Ystäväni oli ainoa sosiaalinen kontaktini, ja ilman hänen piittaamattomuuttaan olisinkin välttänyt sen.

Pyysin ystävääni varoittamaan muita samaan tapahtuman osallistuneita. Heidänhän pitäisi olla karanteenissakin. Hän ei suostunut kertomaan heille, koska se olisi paljastanut hänen vanhimmalle ystävälleen hänen olleen tälle epärehellinen. Useampi tapahtumaan osallistunut sairasti sen jälkeen mahdollisia koronaoireita, mutta täyttä varmuutta niiden yhteyteen tapahtumaan ei ole. Ystäväni ei alussa ollut suostua jäämään edes itse karanteeniin, vaan se vaati suostuttelua.

Ajattelin, että ystäväni pyytäisi anteeksi virhearviotaan, jonka seurauksena sain hengenvaarallisen taudin, mistä olin yrittänyt varoittaa. Näin ei käynyt, vaan hän ei ole antanut tapausta minulle anteeksi (muiden hänen kaveriensa kohtelu tapauksessa on niitä harvoja asioita, joissa hän myöntää olleensa epärehellinen, joskin tuntuu pitävän sitä mitättömänä). Tuntemani ihmiset ovat olleet yksimielisiä siitä, että tämä oli kammottavaa, yksi käytti termiä “textbook abuse”. Jotkut ovat tosin myös epäilleet, että ystäväni koki niin musertavaa syyllisyyttä, ettei hän kestänyt sitä ja torjui koko jutun mielestään. En tiedä.

Minulle jäi tästä niin paha trauma, että aloin ensimmäistä kertaa elämässäni änkyttää. Änkytän lähes aina puhuessani, välillä lievemmin, välillä tosi hankalasti. Eniten se vaivaa, jos minun pitää ilmaista omia toiveita, vaikka se olisi vain, että “kaadatko minullekin juotavaa?” Sekin tuntuu liian suurelta asialta minun pyydettäväkseni. Aiemmin olin jämpti ja assertiivinen, nykyään pyytelen olemassaoloani anteeksi.

Ystäväni osien vaihtelu on huomattavasti vähemmän hallittua kuin aiemmin. Väkivaltainen kumppanini ei koskaan ollut yhtä pelottava kuin ystäväni kylmät ja inhottavat osat. Olen monesti anellut, voisiko paikalle tulla jokin mukavampi osa, mutta usein kuulemma ei voi. Osien vaihtelusta tulee mieleen termi “emotional whiplash”. Ystäväni saattaa kertoa minulle, miten paljon pitää minusta ja miten kivaa hänellä on minun kanssaan, viisi minuuttia myöhemmin hän ei halua edes nähdä minua koskaan.

Ystäväni on kertonut ystävilleen ja muillekin ihmisille minusta runsaasti epätosia asioita (osan hän kenties itsekin uskoo), jotka ovat saaneet heidät suhtautumaan minuun negatiivisesti, ja levitellyt yksityisasioitani muille, vaikka on luvannut lopettaa sen. Minun ja ym. vanhimman ystävänsä lisäksi hän on kohdellut useita muitakin ystäviään todella ikävästi tänä keväänä ja kesänä.

Hän on piilotellut minulta yhä useampia juttuja, vaikka monet niistä on ollut helppo arvata. Toisaalta hän alkanut kertoa muunneltua totuutta pienistä ja vähäpätöisistäkin jutuista, kuten eksäni teki, eikä vaikuta enää edes välittävän, jääkö kiinni. Tuntuu että ymmärrettyään miten epärehellinen on ollut, hän ei enää jaksa edes yrittää puhua totta.

Hyytävintä on, miten paljon ystäväni käytös muistuttaa ex-kumppaniani, ihan jatkuvasti. Nämä kaksi ihmistä ovat aivan erilaisia. Silti molemmat ovat tehneet minulle lukuisia samanlaisia ikäviä asioita, ja sitä on vaikea käsittää. Välillä ystäväni on toiminut jopa selvästi inhottavammin.

Olisi toki helpointa ajatella, että no, varmaan vian sitten täytyy olla minussa. Väärinkäyttäjät tyypillisesti projisoivat ongelmiaan uhreihinsa ja gaslightaavat näitä, kuten minullekin on tehty. Eksäni väitti, että hänessä ei ollut mitään vikaa, vaan minä olin mielisairas, väkivaltainen ja hyväksikäyttäjä. Kun olen sanonut ystävälleni, että hän käyttäytyy minua kohtaan tavalla X, hän tyypillisesti vastaa, että ei vaan sinä teet niin. Silloinkin kun olen valittanut, että hän huijasi minua lupauksillaan, hän sanoo, että ei vaan minä huijasin häntä siinä(???).

Manipulators will also claim that the victim is the one who is at fault for believing lies that they were conned into believing, as if the victim forced the manipulator to be deceitful.” Tämä sitaatti ei ole kirjasta vaan Wikipediasta. Tämä on niiin tuttua, ystäväni on lähes kaikista valheistaan ja pettämistään lupauksista syyttänyt minua.

Toki olen itsekin tehnyt virheitä. Väärinkäytön ja sen aiheuttamien traumojen seurauksena olen varsinkin suuttuneena sanonut ikäviä juttuja (pyrin kyllä olemaan lyömättä vyön alle, vaikka olisin miten vihainen). Minulla on ollut muutamia hankalia osia, jotka ovat kehittyneet puolustamaan minua kaltoinkohtelulta, mutta ovat tehneet sitä välillä turhankin hanakasti. Olen saanut niitä varsin hyvin käsiteltyä, vaikka se onkin tehnyt minut haavoittuvaisemmaksi väärinkäytölle. En ole aina osannut ottaa huomioon ystäväni neurokirjopiirteitä, vaikka olen yrittänyt. Etenkin siitä tunnen voimakasta syyllisyyttä.

Bancroftin kirja muistuttaa, että väärinkäyttö ei ole koskaan ihmissuhdedynamiikan syytä, vaan väärinkäyttäjän (vaikka todellisuudessa asiat tuskin ovat aina ihan näin mustavalkoisia).

Traumoja

16 vuotta väkivaltaisen ja alkoholisoituneen kaltoinkohtelijaäidin kanssa tai 16 vuotta väkivaltaisen ja päihdeongelmaisen väärinkäyttäjäpuolison kanssa ei koskaan aiheuttanut minulle läheskään yhtä pahoja traumoja kuin ystäväni väärinkäyttö (ja ne aiemmat traumat olen joka tapauksessa saanut korjattua). Kumpikaan heistä ei saanut aikaan jopa päiviä lähes yhteen menoon kestäviä kauhukohtauksia, koko kropan tärinää minuuttikausia pienenkin rasahduksen takia tai ulospäinsuuntautuneen persoonallisuuden muuttumista pelokkaaksi ja alistuneeksi, saati että olisin pelännyt muita ihmisiä.

Luulen, että kumppanilleni olennaisinta oli vakuuttaa muut ihmiset kuin minä siitä, että hän on hyvä tyyppi, kuten väärinkäyttäjille usein on. Ystävälleni taas on tärkeintä kokea itse, että hän on hyvä ihminen. Hän haluaa olla luotettava, turvallinen, hyvä kuuntelija, ottamaan muut huomioon, ottamaan vastaan palautetta, kunnioittamaan muita jne. Se on hänelle tärkeää. Kun jokin hänen tekemänsä sotii räikeästi näitä ideaaleja vastaan, hän säätää mentaalisia mallejaan niin, että voi silti kokea olevansa näitä asioita. Usein hän perustelee, että jokin kritiikki ei voi päteä, koska hän ei “ole sellainen ihminen”, vielä useammin se on implikoitua.

Säännöllinen mollaaminen, mitätöinti, alentuvasti puhuminen, manipulointi, gaslightaus, emotionaalinen kontrollointi, massiivinen epäluotettavuus ja loukkaavien epätosien väitteiden levittäminen minusta on saanut minut tuntemaan oloni täysin arvottomaksi, ja että minulla ei ole oikeutta mielipiteisiin, tunteisiin tai tarpeisiin. Tuntuu ettei minusta ole mitään jäljellä. Olen vain varjo entisestäni, jos sitäkään.

Saan akuutistakin stressistä usein pysyviä elinvaurioita, ja ystäväni takia vointini on heikentynyt yli kymmenen kertaa viimeisen kahden vuoden aikana. Viimeksi sairastamani gastropareesi paheni tavalla, joka tekee hyvin vaikeaksi pysyä hengissä, koska pystyn syömään vain alle 50 grammaa kerralla ja laihduin jo kahdessa kuukaudessa 10 kiloa. Satuttaa syvästi, ettei hän tunnu edes välittävän koko asiasta.

Aiemmin ystäväni yritti korjata aiheuttamiaan traumoja (sen sijaan että olisi puuttunut niiden hänestä johtuviin syihin), mutta aiheutti vain paljon uusia. Hän kehitteli mitä mielikuvituksellisempia selityksiä sille, mikä “minussa on vikana”, kun traumatisoidun kaltoinkohtelusta – paranoiasta ja kiintymyssuhdehäiriöistä aina siihen, että traumani olivat vain huomionhakuisuutta. Bancroftin teos kuvaa tätä harvemmin esiin nostettua kaltoinkohtelun muotoa osuvasti:

An abusive man who is adept in the language of feelings can make his partner feel crazy by turning each argument into a therapy session in which he puts her reactions under a microscope and assigns himself the role of “helping” her. He may, for example, “explain” to her the emotional issues she needs to work through, or analyze her reasons for “mistakenly” believing that he is mistreating her.”

Ystäväni on moneen kertaan todennut, että olen merkittävästi parantanut hänen elämäänsä, ja että hän on pilannut minun elämäni. Toki häntäkin ahdistaa tuo jälkimmäinen, mutta hän sanoo, että onneksi voi vain blokata (dissosioida) sen pois. Harmi etten itse voi.

Toisin kuin menneisyyden traumoja, jatkuvaa traumaa (CTS) ei myöskään ole mahdollista hoitaa. Se kun ei perustu menneisyydessä tehtyyn ja päivittämättä jääneeseen tilannearvioon turvattomuudesta, vaan nykyolosuhteiden tosiasialliseen turvattomuuteen.

Mutta… ei hän tekisi niin

Oletin alun perin, ettei kukaan uskoisi minua. Eksänikin oli kaikkien mielestä mukava tyyppi, hänellä ei tainut olla yhtään vihamiestä. Siksi juuri kukaan ei uskonut kertomaani vakavasta väärinkäytöstä – vaikka todisteistakin siitä on. Ajattelin, että vielä vähemmän kukaan uskoisi minua ystäväni suhteen. Hänhän on kaikkien mielestä poikkeuksellisen mukava ja kiltti ihminen, joka välittää vahvasti muiden hyvinvoinnista.

Minun ja ystäväni yhteiset kaverit, joille olen uskaltautunut puhumaan, ovat kuitenkin uskoneet minua. Kertomani on tietysti ollut heille järkytys, mutta he ovat toisaalta tienneet hänen pahoista mielenterveysongelmistaan. Useampi heistä oli ihmetellyt jo pitkään, miksi hän ei ole suostunut hakeutumaan terapiaan.

Why Does He Do That? muistuttaa siitä, että suurin osa väärinkäyttäjistä on mukavia ja kivoja. Seassa on itkeviä feministimiehiä ja kodittomien kissojen hoivaajia. Väkivaltainen äitini oli väkivaltaa vastustava rauhanaktivisti.

Yksi syy lisää, miksi ystäväni väärinkäyttö on satuttanut minua paljon enemmän kuin muiden on se, että hän on niin mieletön tyyppi muuten. En koskaan pitänyt äidistäni, hän oli epämiellyttävä ihminen. Eksääni taas en luottanut oikein koskaan, koska hän hyvin varhaisessa vaiheessa teki selväksi, ettei se kannata.

Ystäväni kuitenkin on huomattavasti mukavampi ja kiltimpi ja pyrkii toimimaan mahdollisimman hyvin muita kohtaan, tai ainakin ennen pyrki. Tuntuu sanoinkuvaamattoman hirveältä joutua sellaisen ihmisen kaltoinkohtelemaksi.

Runsaiden ikävien kokemuksien jälkeen ystäväni oli ensimmäinen ihminen, johon olen elämässäni oikeasti luottanut. Hän vaikutti alkuun niin luottamuksen arvoiselta. Ajatuskin siitä, että pystyisin koskaan enää luottamaan kehenkään (kun ystävääni ennen oli jo kolme paljon valehtelevaa ihmistä) tuntuu täysin absurdilta. Jo pelkästään muiden ihmisten kanssa tekemisissä oleminen on äärimmäisen ahdistavaa.

Kun tutustuin ystävääni, viimeinen ajatukseni oli, että joutuisin tekemään hänestä rikosilmoituksen. Aiemmin minulle pahaa tehneiden ihmisten kohdalla jäi kuitenkin kaduttamaan, etten toiminut niin. Ystäväni ei ole ollut fyysisesti väkivaltainen, mutta eräästä hänen teoistaan maksimirangaistus on kaksi vuotta vankeutta.

Miten rakastettava ja hyvinvointityöpajoja pitävä ihminen voi tehdä kauheuksia, jopa vaarantaa ihmishenkiä? Miten se on mahdollista? Bancroftin mielestä se ei ole vain mahdollista, vaan jopa yleistä, mutta ei se lohduta, tai auta ymmärtämään miten.

Monen mielestä koko pohdinta väärinkäytön etiikasta ja syistä saattaa olla turhaa. Väärinkäyttäjiä vältetään, siinä missä vaikkapa tartuntatauteja, eihän sekään ole moraalinen kysymys. Jos joku kohtelee huonosti, eihän tämän kanssa tarvitse olla.

Käytännössä tuo ajatus on hyvin etuoikeutettu. Vammaisella on arvioitu olevan jopa kymmenkertainen todennäköisyys joutua väärinkäytön uhriksi vammattomiin verrattuna. Jos ei kykene itsenäiseen elämään (ja kaltoinkohtelun ja koronan seurauksena fyysinen terveyteni on romahtanut entisestään, joten kykenen siihen vielä paljon aiempaa huonommin), eikä elämässä ole tarpeeksi terveitä ihmissuhteita, voi olla pakko tyytyä muuhun, kuten tein eksäni kanssakin. Ilman ystävääni en pysy hengissä. Ei toki tällaisen elämänlaadun kanssa ole hirveästi väliksikään, ja tuntuu että hänelle vielä vähemmän.

Bancroftin mukaan väärinkäyttäjä pystyy harvoin lopettamaan väärinkäyttöä. Äitini ja entisen kumppanini kohdalla se lieneekin totta. Ystävälläni on kuitenkin niin vahva kasvun asenne, että uskon, että jos hän vain hyväksyy ongelmiensa todellisuuden ja vakavuuden, hän pystyy käsittelemään ne ja toimimaan konsistentisti hyvin. Epäilen tosin, ettei se onnistu ilman ammattiapua. Toivon että hänen läheisensä rohkenisivat kannustaa siihen eksplisiittisemmin.

Trauma-aiheinen lukuni kirjassa Hyvä mieli: päivitä aivosi parempaan elämään päättyy näin: “Lundy Bancroft muistuttaa: ”Kun ihmiset valitsevat neutraaliuden sinun ja [väärinkäyttävän] kumppanisi välillä, käytännössä he tukevat häntä ja hylkäävät sinut, vaikka kuinka väittäisivätkin toisin”. Tylyä, mutta ikävä kyllä totta. Judith Lewis Herman muotoilee saman vielä jyrkemmin: ”On moraalinen mahdottomuus pysyä neutraalina tässä konfliktissa. Sivustakatsojan on pakko valita puolensa. On hyvin houkuttelevaa valita tekijän puoli. Tekijä pyytää sivustakatsojalta vain, että tämä ei tee mitään.” Meillä kaikilla on yhteinen vastuu traumaselviytyjistä.”

Jotkut ovat vihjailleet, että minulla on Tukholman-syndrooma, kun puolustelen ystävääni väärinkäytöstä huolimatta. Hän on tehnyt hirveitä asioita, mutta hän on myös niin paljon muuta, minulle hyvin rakas ystävä. Olen pettynyt ja surullinen minulle tehdyistä asioista, mutta silti toivon hänelle vain hyvää. Joskus suututtaa, mutta vihan sijaan haluan tuntea myötätuntoa. Olennaisin kysymys ei liene, että miksi hän tekee näin vaan, miten saamme hänelle apua? Miten estämme häntä vahingoittamasta ja vaarantamasta lisää muita ihmisiä?

(Tästä tekstistä on jätetty pois joitain kaikkein traumaattisimpia juttuja, yksityisasioita minun ja muiden osapuolten suojelemiseksi sekä mahdolliseen oikeusprosessiin liittyviä asioita. Niiden kanssa se olisi vielä paljon karumpi.)

EDIT: Tekstin käsittelemä henkilö halusi siitä pois yhden asian, joka ei hänen mielestään ollut todenmukainen.