Ihmeellinen sukupuoli

Sukupuoli on monen mielestä yksinkertainen juttu. On miehiä ja naisia. Niin, ja sitten on näitä transsukupuolisia, jotka ehkä menevät johonkin kolmanteen kategoriaan. Vaikka monet transsukupuoliset (eivät kaikki) kokevat olevansa hyvin selkeästi miehiä tai naisia.

Minulla on tuttavapiirissäni monia sukupuolivähemmistöjen edustajia, mutta vasta tehdessäni taustatyötä Sisimmäiseen aloin ymmärtää, kuinka monimutkainen ja monipuolinen asia sukupuoli todellisuudessa on.

On ihmisiä, jotka kokevat olevansa molempia sukupuolia, sukupuolten välissä, sukupuolimääritelmien ulkopuolella, sukupuolettomia, vaihtelevasti kumpaakin sukupuolta tai vähän enemmän toista sukupuolta kuin toista. Ihmisiä, jotka kokevat että heidän sukupuoli-identiteettinsä on “ei-nainen”, joka ei tarkoita, että se olisi “mies”. On termejä kuten genderqueer, genderfluid, agender, neutrois, jne.

On ihmisiä, joilla fyysinen identiteetti ja henkinen identiteetti on eri. Olen törmännyt esimerkiksi useampaan ihmiseen, jotka ovat syntyneet naisena, kokevat olevansa androgyyni/neutrois/genderqueer, mutta kokevat sopivansa enemmän miehiseen kuin naiselliseen vartaloon. Eräs koki olevansa nainen jolla on penis ja harmitteli, ettei yhteiskunta hyväksynyt tätä – hän ei ollut syntynyt vääränlaiseen kehoon vaan vääriin sosiaalisiin odotuksiin (vrt. vammaisuuden sosiaalinen malli).

Jotkut ajattelevat, että tämä on jokin uusi juttu. Internetissä keksitty tai muuta vastaavaa. Tällaisia ihmisiä on kuitenkin ollut aina, kuten on ollut monia muitakin vähemmistöjä, mutta aiemmin heillä ei ole ollut itselleen sanaa – länsimaisessa kulttuurissa. Moni on päätynyt itsemurhaan, ja päätyy edelleen.

Monessa muussa kulttuurissa on toki ollut kolmansia (tai neljänsiä ja viidensiäkin) sukupuolia, transsukupuolisia, naisellisia miehiä tai jonkinlaisia genderqueerejä. Tai länsimaisen näkökulmasta näin, monia Aasian kulttuurien termejä ei voi suoraan kääntää vaikkapa “transsukupuolisiksi”.

On hassua, miten länsimaisessa kulttuurissa on totuttu ajattelemaan, että sukupuoli on se, mitä housuista löytyy. Silti ihmiset sukupuolitetaan säälimättä ulkonäön perusteella – jalkovälin sisältöä ei onneksi yleensä pääse kurkkimaan. Miksi monelle on niin kammottava ajatus, että naisella olisi penis? Entä jos yksi parhaista ystävistäsi olisikin tietämättäsi tällainen ihminen?

Sama pätee kromosomeihin. Joidenkin mielestä kromosomit määrittävät sukupuolen, mutta harva tietää edes omia kromosomejaan. Vaihtoehtoja niissäkin on paljon enemmän kuin kaksi. (Monella otuksella kromosomaalisia sukupuolia on jopa kymmeniä.)

Sekin tiedetään, että moni muu geneettinen ominaisuus (kuten CAH) voi vaikuttaa sukupuolen kokemukseen kuin vain sukupuolikromosomit. Toisaalta lääketieteellisiä selityksiä ei tarvita, jos sukupuolen moninaisuutta ei nähdä vikana vaan ominaisuutena.

Mitä sukupuoli sitten on, jos se ei ole kromosomit tai sukuelin? Se on identiteetti, kokemus siitä mitä on. Englannin kielessä tämä on siinä mielessä helpompi konsepti, että se on jo olemassa – gender vs. sex. Sekin on kuitenkin hyvin yksinkertaistettu näkemys.

Ei ole yhtä tapaa olla nainen tai mies, eikä tarvitse olla kumpaakaan tai voi olla molempia. Ihmisiä ei pitäisi typistää kahteen eri laariin. Olisi hienoa, jos sukupuolivähemmistöjä voitaisiin ajatella rikkautena eikä friikkeinä, kuten monessa muussa kulttuurissa on tehtykin.

Uusia ja vanhoja tuulia

Taas listailin edistyksiä, osittainhan tämä on itselleni tapa pitää kirjaa ja varmistua siitä, että eteenpäin mennään.

Sisimmäinen

Romaani ilmestyi viime kuussa, jos joku ei vielä huomannut. Ensi kuussa menen pitchaamaan sitä hollantilaiselle kustantajalle.

Adeno

Scifiromaani on aivan loppusuoralla, pitäisi lähteä kustannustoimittajalle kuun loppuun mennessä.

Lastenkirjat

Seeprakoiran seikkailut ilmestyi viime kuussa ja on saanut erittäin hyvän vastaanoton. Minulla on kaksi muuta lastenkirjaideaa, mutta en nyt varmaan heti perään lähde tekemään toista.

Ruokakirja

Ruokakirja viivästyy edelleen minusta riippumattomista syistä.

Toinen tietokirja

Aktiivisesti työn alla oleva tietokirja on edennyt huonosti romaanin takia, mutta kohta pääsen tekemään sitä täysipäiväisesti.

Englanninkielinen lääketiedekirja

Lääketiedeaiheisen kirjan, johon olen kirjoittanut yhden luvun, piti ilmestyä jo aikaa sitten. En tiedä milloin se nyt lopulta ilmestyy.

Marian ilmestykset -näytelmän tallenne

Muutama viikko sain kauan odotetun tallenteen vihdoin käsiini. Laatu on ihan katsottava ja kuunneltava, mutta en tiedä kannattaako sitä julkaista DVD:llä, ehkä YouTube olisi parempi media, jos saan siihen luvan.

Häpeämätön-äänikirja

Saa nähdä, valmistuuko tämä projekti ikinä, sen verran inhottavia vastoinkäymisiä sen lukijalle tuli.

Leffakässärit

Osittain tositapahtumiin perustuva Toxic Dreams lähti toista kertaa Nicholls-kilpailuun. entistä ehompana. Minun piti kirjoittaa myös Adenosta leffa, mutta en tiedä onko se kuitenkaan siihen sopivaa ainesta.

Näytelmät

Olen saanut nyt lupaavan kontaktin, oikeastaan kaksikin, näytelmieni suhteen. Aika näyttää, johtaako se mihinkään. Tarkoitus olisi hyvin pian alkaa kirjoittaa neljättä näytelmääni, joka yhdistää 3-4 eri monologia. Saa nähdä mitä siitä tulee, sen verran uusi laji on minulle kyseessä. Adenosta oli alun perin tarkoitus kirjoittaa myös näytelmä, mutta kirja eteni suuntiin, joita on hyvin haastava siirtää lavalle.

Raapaleet

Tänä vuonna ilmestyi 1 + 4 raapaletta Osuuskumman antologioissa. Toukokuussa ilmestyvässä Kummalinnun munia 2/2015 -antologiassa on mukana spefiraapaleet Keijutaikaa ja 19. 1. 3127. Työn alla on nyt muutama englanninkielinen raapale.

Muut novellit

Eräs novellini, “prequel” Sisimmäiselle, on alustavasti hyväksytty musiikkiaiheiseen antologiaan, sitä pitäisi nyt alkaa editoida. Muiden novellien kirjoitus ei ole juuri edennyt, kuten yleensä romaanin editointivaiheessa ei, vaikka ideoita minulla on neljä (kaikki spefiin) ja ne pari ties kuinka kauan keskeneräisinä ollutta. Pari ideoista tuntuu siltä, että ne voisi ehkä jopa yhdistää.

Antologiat

Toimitan ensi vuonna elämäni ensimmäisen antologian, erään toisen kirjoittajan kanssa. Tästä en kerro sen tarkemmin vielä, koska antologia ei ole avoin, eli siihen ei ole kirjoituskutsua.

Haastattelut minusta

Minusta on tulossa tällä tai ensi viikolla iso lehtihaastattelu, kerron siitä lisää kun se on ilmestynyt.

Mielipidekirjoitukset

Tänään julkaistiin Turun Sanomissa kirjoittamani yleisönosastokirjoitus. Tämä on nyt neljäs maakuntalehdessä ilmestynyt mielipidekirjoitukseni.

Lehtijutut

Tulossa on pian puutarha-aiheinen juttu. En ole ehtinyt kuukausiin kirjoittaa lehtijuttuja, mutta nyt olisi parikin ideaa, joita pitäisi ehdottaa.

Näin kirjoitat myyvää scifiä

Ben Bova ei välttämättä ole kaikille tuttu nimi, mutta hänellä, jos jollain, on riittävät krediitit kirjoittaa scifinkirjoitusopas. Hän on voittanut Hugo-palkinnon kuudesti, ollut kahden erittäin tärkeän tieteislehden päätoimittajana ja hän on myös entinen tutkija, melkeinpä rocket scientist.

Siihen nähden The Craft of Writing Science Fiction That Sells on ehkä vähän pettymys. Tai ehkä se on juuri sellainen kirja kuin mihin se on tarkoitettu: näin saat myytyä tieteisnovelleja amerikkalaislehdille pari vuosikymmentä sitten. Myös romaanin kirjoittamista käsitellään, mutta pääpaino on novelleilla.

The Craft of Writing Science Fiction That Sells -kansi

Kirjassa on varsin hyvä tasapaino kirjoitusoppaan ja erityisesti scifinkirjoitusoppaan välillä. Esimerkiksi scifin kliseitä ei kuitenkaan käsitellä kovin paljoa.

Näkökulma on aika perinteinen: älä nyt kirjoita ihan samaa tarinaa, minkä joku on jo kirjoittanut, mutta kovin omaperäinen ei tarvitse olla. Matkustetaan Kuuhun tai Marsiin, näin scifissä tehdään (tyypin taustan huomioiden ehkä ymmärrettävä näkemys). Siitä tietysti varoitellaan paljon, että älä lihota novelliasi pienoisromaaniksi infodumppaamisella ja maailmanrakennuksella. Tekstistä voi yleensä suurimman osan leikata surutta pois.

Mukana on myös useita Bovan novelleja kokonaisuudessaan. Niille en erityisesti lämmennyt. Niissä on myös hämmentävät henkilökaartit: Bovan mielestä stereotyyppejä välttävät, mutta kovasti on kyllä valkoinen mies vauhdissa. Nainen voi olla jossain sivuroolissa.

Bovan näkemys on, että scifi on tarinoiden kerrontaa. Tyyli on toissijaista: hyvä tyyli on suorastaan “näkymätöntä” ja antaa tilaa ihmeellisille maailmoille. Älä yritä olla taiteilija, tehtäväsi on viihdyttää lukijoita ja siinä sivussa (hyvällä tuurilla) elättää itsesi.

Kirja on varmasti hyödyllinen, etenkin perinteistä scifiä kirjoittavalle ja kun sen rajoitukset tiedostaa, mutta mitenkään ehdoton hankinta se ei ole.

Koraani on uusi pakkoruotsi

Kukaan tuskin on välttänyt kuulemasta, että Yle lähettää Koraania (tai siis Koraanin suomenkielistä käännöstä, joka ei ole virallisesti Koraani) radiosta, ja kuinka hirveä haloo siitä on noussut. Islamia! Meidän verorahoillamme!

Eräs persu jopa uhkasi pommi-iskulla Yleen tämän takia. Ilmeisesti persujen terroristinen vitsihuumori on jo niin jokapäiväistä, että mediakaan ei tästä juuri kiinnostunut.

On surullista, että Koraani on muuttunut monelle synonyymiksi islamisteille, terrorismille ja sharialaille, jopa suoranaiselle pahuudelle. Koraanin lukeminen on automaattisesti Islamin tukemista tai levittämistä, mutta tunnustuksellinen uskonnonopetus Suomessa kuitenkin okei, ainakin niin kauan kuin uskonto on oikea eikä väärä. (Minusta lapsen kannalta pakollinen tunnustuksellinen uskonnonopetus on ihmisoikeusrikos.)

Minä en ole lukenut Koraania, mutta voisin kyllä lukea sen (käännöstä), koska aikoinaan luin Raamatunkin kokonaan. Olihan se aika puiseva kirja. Siskoni opiskelee Aasian-tutkimusta ja siihen liittyen on lukenut myös Koraanin käännöstä, koulukirjana. Muslimia hänestä ei ole tullut.

Kritiikki siitä, että Yle lähettää vain Koraanin, eikä muiden uskontojen pyhiä kirjoja, on periaatteessa ihan validia. Jostain hassusta syystä se vain tulee tahoilta, joiden en voisi kuvitella kuuntelevan Tripitakaa tai Bhagavadgitaa radiosta, tuskin myöskään Lentävän Spagettihirviön gospelia.

Hämmentävintä minusta on kuitenkinkin se, miten nopeasti Koraani-keissistä on tullut samankaltainen mantra kuin joistain mamukysymyksistä – tai pakkoruotsista. Päätös ilmentää aikamme rappiota, siitä pitää jauhaa jatkuvasti ja se kelpaa argumentiksi lähes mihin vain, sen voi nostaa esiin melkein missä tahansa keskustelussa.

Pakkoruotsivertauksen lisäksi ylimmässä linkissä linkatussa Facebook-keskustelussakin epäiltiin Koraani-ohjelman vievän Lastensairaalan rahat.

Tässä uudempi ainoa – esimerkki ketjusta, jossa keskusteltiin Ylen Anneli Auer -dokumenttiin väitetysti luvatta tekemistä muutoksista. Valitettavasti muitakin esimerkkejä on netti täynnä.

“YLE toimii törkeästi muuallakin, radion puolelle he tuovat koraanin lukua jota ei suurin osa Kristityistä hyväksy, sillä se on saastaa Kristinuskon silmissä. Miksei YLE lue Raamattua, onhan se sentään valtauskomme/kristinuskon oppikirja ja ainoan oikean Jumalan sanaa..YLE:ltä on ote lipsunut pahemman kerran!”

Tämä avautuminen alkaa toki muutenkin olla sarjassamme “etsi virheet”. Hienoa kuitenkin, että oikean Jumalan sanaa saa lähettää radiossa, väärän jumalan ei. Harmillisesti tosin Allah on – niin pitkälle kuin mielikuvitushahmot nyt voivat olla – sama tyyppi kuin Jahve.

Ei enää yliseksuaalisia sekoboltseja

Scifissä on perinteisesti ollut hyvin ohuet ja mitäänsanomattomat naishahmot. Usein on edelleen, vaikka vuonna 2015 ei uskoisi. Onhan niitä toki muissakin romaaneissa – Hollywood-leffoista puhumattakaan -, mutta genrekirjat ovat olleet erityisen sankarivetoisia. Sankariksi sopii hyvin valkoinen mies, naisten paikka on kulisseissa.

Kaikkein ärsyttävin naisarkkityyppi, jota tulee vastaan tieteisromaaneissa (ja varmaan muussakin kirjallisuudessa, sekä usein Hollywoodissa) on yliseksuaalinen sekoboltsi, joita on tullut vastaa useita viimeisen 10 vuodenkin aikana kirjoitetuissa romaaneissa. Ylipäänsä suututtaa hahmot, joiden ainoa persoonallisuuden ulottuvuus on olla hullu, mistä olen useammankin romaanin kohdalla valittanut. Miehiäkin on, mutta nämä tuppaavat olemaan useammin naisia.

Yliseksuaalinen sekoboltsi on joko päähenkilön tyttöystävä, sellaiseksi haluava tai päähenkilön haaveiden kohde. Hänen suurimmat avunsa ovat makuuhuoneen puolella. Hän todennäköisesti pettää päähenkilöä tämän parhaan ystävän kanssa tai vasikoi tämän viholliselle. Hän oikeastaan yhdistää miehen ja naisen stereotyypit: irrationaalinen käytös (nainen) ja täysin viettiensä vietävissä oleva (mies). Joskus hän on laskelmoiva psykopaatti, toisinaan vain ihan täysin sekaisin.

Oletko lukenut romaaneja, joissa on yliseksuaalinen mielenterveysongelmainen naishahmo? Onko se koskaan ollut hyvin toteutettu? Mikä on inhokkikliseesi scifissä tai ärsyttävin hahmostereotyyppi kirjallisuudessa yleisesti?

Interaktiivinen matka unien pimeälle puolelle

Minna Roinisen Unohtuneet ovet on erittäin kunnianhimoinen teos. Se on nimittäin syväkirja, interaktiivinen sähkökirja, mihin tutustumista odotin innolla. Tällainen teknologia taitaa Suomessa olla poikkeuksellista. Materiaalia tällainen teos vaatii usemman tavallisen romaanin verran. Interaktiivisuus ei ole kuitenkaan kirjan ainoa meriitti.

Kirjan teemana ovat unet, unien ja todellisuuden sekoittuminen. Sinänsä aika loppuunkaluttu aihe, kliseinenkin. Käsittelytapa on kuitenkin suhteellisen omaperäinen. Unet ja valvetila eivät ala sekoittua vahingossa, vaan joku panee ne sekoittumaan. Mitään järisyttävän uniikkia tässä ei mielestäni ole, mutta harvassa kirjassa onkaan.

Alma sairastaa reumaa ja viettää päivänsä lähinnä videopelien ääressä. Avioliitto Simonin kanssa vetelee viimeisiään. Mies keskittyy vain omaan tutkijan uraansa ja päättää Almalta kysymättä, että nyt perhe muuttaa Tukholmasta takaisin Suomeen. Alman rakkain ystävä, akupunktiohoitaja Regina, jäisi Ruotsiin.

Unohdetut ovet -kansi

Ja Simonin käytös on kyllä ollut muutenkin aika merkillistä, pelottavaakin. Välillä hän myös kävelee unissaan.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja tempaa alusta asti mukanaan. Siinä on taitavasti tavoitettu niin arjen todentuntuinen maku kuin toinen, hyytävä todellisuuskin. Kuvailua on runsaasti, mutta ei liikaa. Oikeastaan kaikki elementit romaanissa toimivat. Roinisen psykologian opinnot näkyvät, positiivisella tavalla. Olen törmännyt myös romaaneihin, joista kirjailija yrittää tehdä suorastaan psykologista teesiä.

Ihan pari pientä epäuskottavuutta oli, esim. se, että unenpuutteinen ihminen ei voi “nukkua kevyesti” vaan vaipuu jopa välittömästi REM-uneen. (Plus elävää ihmistä sanotaan yleensä kehoksi, ei ruumiiksi, en tiedä oliko tämä toistuva sanavalinta tahallinen.)

Itse interaktiivisuus sitten, no. Eräässä pelisuunnittelukirjassa todettiin, että interaktiivisen fiktion pääongelmat ovat resurssisyöppöys ja se, että “jokaisella tarinalla on vain yksi oikea loppu”. Unohdetuissa ovissa jotkut valinnat tuntuivat näennäisiltä. Etsitäänkö jotain esinettä keittiöstä vai eteisestä. Toisaalta suurimmassa osassa valintoja oli “reagoi esineeseen X” tai “unohda X”, jolloin ainakin minun vaistoni sanoo lähes aina, että no tietysti reagoidaan.

Muutamia oikeasti kutkuttaviakin valintaruutuja kyllä oli, pari suorastaan piinaavaa, kun molemmat vaihtoehdot tuntuivat huonoilta. Etukäteen suunnittelemani “käyn sitten valintoja takaperin lävitse ja valitsen tällä kertaa eri lailla”, ei kuitenkaan houkuttele samalla lailla kuin olin arvioinut (luin kyllä kaksi eri loppua, molemmat hyviä), vaikka kirjaa kuinka mieluisaa olikin lukea. Olisikohan paperikirjan kanssa tehnyt toisin?

Mitään haittaa interaktiivisuudesta en kokenut, se ei esimerkiksi vähentänyt uppoutumista tai eläytymistä kirjaan. Tuli sellainen fiilis, että omat valinnat ja niiden alitajuiset perustelut myös opettivat jotain kirjoittamisesta. Mutta romaanista on olemassa myös tavallinen sähkökirjaversio, jos et halua valinnanvaraa.

Unohdetuissa ovissa on jotain samaa kuin Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanissa Sielut kulkevat sateessa. Sen verran hyvin Minna Roininen kirjoittaa, että toivottavasti hänestä kuullaan vielä, ja riittävän isolta kustantamolta.

Ja ehkä minäkin vielä palaan tähän kirjaan ja kokeilen niitä muita valintoja.

Disclaimer: Olen Minna Roinisen tuttu (varsinaisia kavereita emme ole) ja Osuuskumma-kollega. Olemme koelukeneet ja editoineet toistemme tekstejä, tämän teoksen kanssa minulla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä. Sain Kirjalabyrintiltä ilmaisen arvostelukappaleen.

Halleluja, vammaisten elämä muuttui

Moni on ilahtunut Pertti Kurikan nimipäivien menestyksestä, ensin noin muuten ja sitten Suomen Euroviisu-karsinnassa. On näkynyt kommentteja, että ihanaa kun Suomi on niin suvaitsevainen maa ja vammaisia ei enää syrjitä.

Suomea voitaneen silti pitää maana, jossa vammaisillakin on mahdollisuudet täysipainoiseen elämään.” kirjoitti Anna Perho Iltalehden kolumnissaan.

Se on tietenkin täyttä hevonkukkua.

Suomessa syrjitään monia ihmisryhmiä, mukaan lukien vammaiset. Tosin vammaisten käsittely yhtenä ihmisryhmänä on jo itsessään vähän hassua, mutta käytännössä kaikilla eri tavoin vammaisia syrjitään, enemmän kuin monissa muissa länsimaissa.

Moni käyttää “vammaista” lyhenteenä kehitysvammaiselle. Minä olen vammainen eikä minulla ole kuitenkaan siltä kantilta käytännössä mitään yhteistä PKN:n kanssa – paitsi että yhteiskunta on syrjinyt meitä molempia vammaisuuden takia (mikä on merkittävä syy siihen, miksi en asu enää Suomessa).

Suurin osa suomalaisista ei äänestänyt Pertti Kurikan nimipäiviä Euroviisuihin. Äänestäneiden määrä ei tietysti ole mikään “suvaitsevaisten” pääluku. Vaikka ei syrjisi kehitysvammaisia, saattoi silti äänestää muita artisteja, esimerkiksi jos ei pidä punkista (tai ei äänestä ollenkaan). Vähän niin kuin homon ei tarvitse äänestää presidentinvaaleissa Pekka Haavistoa.

Vaikka olisi äänestänyt Pertti Kurikan nimipäiviä, voi silti syrjiä kehitysvammaisia. Itse äänen antaminenkin voi olla ableistinen ele: jos ajattelee bändiä jonain “voi kun sööttinä” vammaisten puuhasteluna.

PKN on varmasti lisännyt tietoisuutta kehitysvammaisuudesta ja etenkin kahdesta asiasta: 1) kehitysvammaiset lapset kasvavat kehitysvammaisiksi aikuisiksi, vaikka heitä ei mediassa yleensä näykään ja 2) kehitysvammaisillakin ihmisillä on kaikilla oma persoonallisuutensa, jonka ei tarvitse olla se herttaisen aurinkoinen Down-ihminen.

Toivottavasti puhutaan enemmän myös kehitysvammaisten asumisesta sekä heidän kohtelustaan työelämässä. Juuri näin Twitterissä väitteen, että kehitysvammaiset eivät tarvitsisi oikeaa palkkaa, heille riittää se että he saavat tehdä töitä. Todella törkeä ja ableistinen väite, minusta myös absurdi.

On puhuttu paljon myös vammaisuudesta yleisesti, mikä on hyvä juttu, mutta keskustelu on jäänyt kovin abstraktille tasolle, sanaan “vammainen”. Harvalla on edes selkeää käsitystä, mitä se tarkoittaa, Suomessa kun “vammainen” mielletään käytännössä kehitysvammaiseksi tai pyörätuolin käyttäjäksi. Niin, ja onhan niitä sokeita ja kuuroja.

Suurin osa vammaisista ei kuitenkaan mahdu yhteenkään noista kategorioista. Vammaisuus kun voi olla vaikkapa sitä, että uupumus, masennus, huimaus, kipu, ripuli, dysautonomia, allergia tai aistiyliherkkyys rajoittaa elämää ja esimerkiksi kodin ulkopuolella liikkumista.

Kehitysvammaisuus sekin pelkistyy helposti Downin syndroomaksi, myös PKN:n yhteydessä. Tietysti ihmiset eivät ole diagnooseja, mutta luin, että eräällä PKN:n jäsenellä olisi Williamsin syndrooma. Tämä kehitysvamma yhdistyy usein sosiaalisuuteen, iloisuuteen, musikaalisuuteen ja hyviin verbaalisiin kykyihin. ÄO voi vaihdella 40-110 välillä.

Vaikka PKN voittaisi Euroviisut, se ei tuo yhtään sen parempaa elämää vaikkapa CFS/ME:n takia vaikeavammaisille ihmisille, joiden kohtelu Suomessa on hirvittävää ja jopa hengenvaarallista. Se tuskin poistaa minuun kohdistuvaa ableistista kiusaamista, josta saan kärsiä jatkuvasti. Kelakaan ei yhtäkkiä maksaisi sitä viisinumeroista summaa, jonka on velkaa minulle.

Enkä usko että kehitysvammaistenkaan asiat yhtäkkiä maagisesti korjaantuvat.

Suurimmat fanini

En ajatellut kirjoittaa Seeprakoiran julkkareista, mutta lopulta päätin kuitenkin blogata niistä. Etukäteen jännitin julkkareita. Nykyajan lasten väitetään olevan poispilattuja räyhähenkiä, hyvä kun eivät esineillä heittele. Sellon kirjastossa olleet lapset olivat kuitenkin tosi mukavia.

Kirja vetosi sekä lapsiin että aikuisiin. Kun luin kirjaa ääneen, eräs tyttö hoki useita kertoja, että seeprakoira on tosi hassu. Kuvassa näkyvä pikkupoika hilasi tuolinsa aivan minun nenäni eteen, jotta näkisi kirjan paremmin.

Kun aikuinen ostaa romaanin, hän yleensä lukee sen vasta useiden viikkojen tai kuukausien päästä. Lapsilta ja lastenkirjasta saa palautetta heti, mikä on mahtavaa.

Sellon julkkarit

Sekä kirjan tekstiä että Aura Ijäksen värikkäitä vesivärikuvia on kehuttu. Viralliseksi kohderyhmäksi on merkitty 4-6-vuotiaat, mutta kirjaa ovat kyllä menestyksekkäästi lukeneet (tai on luettu) useille 9-10-vuotiaillekin. Aikuisetkin ovat hihitelleet Veijon pahanhajuiselle hengitykselle ja pyörtyvälle vanhalle rouvalle.

Kirjaa pitäisi saada kirjakaupoista ja kirjastoihin sitä on tilattu ihan mukavasti.Myyntiluvut näkee sitten myöhemmin, mutta tässä vaiheessa tiedän ainakin kirjoittaneeni onnistuneen kirjan, juuri sellaisen kuin piti.

Varmaan joskus saatan kirjoittaa lisääkin lastenkirjoja. Minulla on kaksi alustavaa ideaakin mielessä. Miksei joskus lastennäytelmäkin. Tosin ei varmaan Seeprakoirasta.

Automurhaajan jäljillä

Stephen Kingin viime kesänä julkaistu dekkarijännäri Mr. Mercedes alkaa aika tylsästi. Jo ensimmäinen virke on niin pitkä ja tylsä, että meinasi iskeä TL;DR.

Sinänsä alkukohtaus on epätyypillisyydessään mielenkiintoinen: mies ajaa pellepuku päällä varastetulla Mercedeksellä tahallaan päin ihmisiä, jotka ovat jonottamassa työpaikkamessuille. Mercedeksen omistaja tekee itsemurhan. Eläkkeelle jäänyt poliisi Bill alkaa selvittää vyyhtiä saatuaan ilkkuvan kirjeen murhaajalta.

Mr. Mercedes

Virallisesti kirjaa on kutsuttu dekkariksi, mutta Mercedes-murhaajan henkilöllisyys paljastetaan lukijalle hyvin pian. Tarinaa liikutetaan eteenpäin niin poliisin kuin murhaajankin näkökulmasta. Sääli, että murhaajasta on tehty täysi “psyko”, jonka motiivina päärikokselleen on lähinnä hulluus. Hänellä on ollut vaikea elämä, mutta häneen on mahdoton samaistua tai edes sympata, hän on hullu, paha, toinen.

Muutenkin kirjassa on mukana paljon kliseitä ja stereotypioita. No, milloinpa tällaisissa genreromaaneissa ei olisi. Juoni ei ole formulaainen, mutta hahmot kyllä.

King kirjoittaa tarkkanäköisesti, vaikka sortuukin välillä kuvailemaan yksityiskohtia turhankin kanssa. Yksityiskohtien suhteen on tehty runsaasti taustatyötä, vaikka ainakin pari tietokoneisiin (jotka ovat kirjassa tärkeässä roolissa) liittyvää asiaa tuntuu menevän metsään.

Mr. Mercedes pitää otteessaan kun siihen pääsee sisään, siitä ei ole epäilystäkään. Sanoisin, että jännärin ja trillerin välimaastoa dekkarielementeillä. Toki romanttista vipinääkin löytyy.

Kingin kirjoissa on häijyä, että mitä tahansa voi tapahtua. Tietää, että päähenkilö ei voi kuolla kun on vielä monta sataa sivua jäljellä (noin muuten hän ei tietenkään ole turvassa, ainoastaan sivumäärän puolesta), mutta kuka tahansa muu voi.

Loppu on vähän hämmentävä, kun luulee että kirja loppuu, mutta sitten tuleekin vielä useampi miniluku. Minusta nämä olisi voinut jättää pois.

Tämä taitaa olla ainoa lukemani ei-kauhuromaani Kingiltä, josta olen enimmäkseen pitänyt.

Julkkarifiiliksiä

Kirjojen julkaisemisessa keväällä on hyvät puolensa. Kirjojen julkaisemisessa keväällä on myös huonot puolensa.

Olin kutsunut Sisimmäisen kirjanjulkkareihin paljon kavereita, myös ala- ja yläasteaikaisia kavereita, joita en ollut nähnyt yli 10 vuoteen. Lähes kaikki ilmoittivat pääsevänsä.

Samana ja edellisenä päivänä kuitenkin 2/3 ilmoittautuneista vieraista perui, suurin osa flunssan takia, osa muun sairauden, läheisen sairauden, pommiin nukkumisen tai muun syyn vuoksi.

Voisi kuvitella, että myös muita kuin kavereitani jätti julkkarit väliin flunssan takia. Harmittaa.

Kirjasto-osuus meni kyllä mukavasti ja jatkoille sattui kemioiltaan oikein sopiva porukka, joten istuimme iltaa puoleenyöhön asti. Kolme kertaa suuremmalle ihmismäärälle tarkoitetut tarjoilutkin hupenivat yllättävän paljon: neljä litraa tekemääni karpalo-appelsiini-jasmiinijääteetä loppui melkein hetkessä, koska se oli liian hyvää.

Sisimmäisen julkkarit

Ei siis täysin tappio. Tapasin myös yläasteaikaisen bestikseni ensimmäistä kertaa noin 12 vuoteen ja tuntui kuin välissä ei olisi vierähtänyt vuottakaan. Kirjastoon saapui yllätyksekseni myös tarhakaverini äiteineen, muinaisia perhetuttuja.

Vieraista kukaan tuskin on vielä ehtinyt romaania lukea, mutta Osuuskumman Kummalinnun munia -raapaleantologian sadan sanan tarinoita luettiin juhlapöydässä ja niitä kehui moni. Jopa mieheni, joka yleensä ei pidä mistään mitä kirjoitan, mutta scifinovellini Kehitysprosessi oli kuulemma hyvä.

Näillä näkymin minulta ilmestyy vielä tänä vuonna, paitsi useita raapaleita, myös jotain keskikokoista.

Kuvassa minä hymistelen, kun Myllylahden Taika lukee otetta Sisimmäisestä (luin itse ensimmäisen kohtauksen, hän luki vain pari muutaman lauseen pätkää). Sisimmäisen alkuunhan voi tutustua myös tässä blogissa. Kuvan värit olivat aivan päin honkia enkä jaksanut niitä säätää ihan kuntoon, sen verran buginen tämä IrfanViewin versio on.

P.S. Erityiskiitokset pikkusiskolleni ja hänen poikaystävälleen, jotka laittoivat juhliin valtavasti vegaanista lasagnea ja tortillarullia.