Tulossa runoja, kirjoja ja lehtiä

Nyt on monenlaista julkaisua tullut ja tiedossa. Glasgow’n yliopiston ison lääketiedescifikilpailun homeaiheinen finalistinovellini The House She Grew ilmestyi vihdoin antologiassa A Practical Guide for the Resurrected. Tämä on siis sama kuin Marraskesi-antologian novellini Rakkaudella kasvatettu.

Huonona puolena lukuisia palkintoja haalinut kustantaja Freight Books on taloudellisissa ongelmissa, ja on epävarmaa, tuleeko antologiaa myyntiin mihinkään. Mutta minulla kuitenkin omat kappaleeni on.

Raskas vesi -kansi

Keväällä ilmestyvän esikoisrunokokoelmani kansi ja kuvaus on nyt julkaistu. Minusta aika kiva kansi, vai mitä? Tuolta Aviadorin sivuilta löytyy myös yksi näyteruno.

Ensi keväänä minulta ilmestyy näillä näkymin ainakin yksi toinenkin kirja, mutta siitä lisää myöhemmin.

Tänä vuonna on tulossa vielä runoja yhdessä kirjallisuuslehdessä ja yhdessä antologiassa. Toinen kirjallisuuslehti on vuorossa alkuvuodesta. Näistä samoin lisää myöhemmin.

Tällä viikolla “olin” myös Hesarissa, joka julkaisi lyhyen eutanasia-aiheisen mielipidekirjoitukseni. Olin kirjoittamassa aiheesta pidempää kirjoitusta keväällä ko. debatin raivotessa, mutta se jäi valitettavasti keväisen elinvaurio- yms kaaoksen keskellä kesken.

Ja nyt kun joku kuitenkin vaihteeksi ihastelee miten olen varmaan paremmassa kunnossa, kun saan näin paljon asioita aikaiseksi… Runokokoelma ja toinen kirja on kirjoitettu 2016, palkittu novelli 2015. Eutanasiatekstiin meni kirjaimellisesti viisi minuuttia.

Tulenpalavia runoja

Warsan Shire on somalialaissyntyinen brittirunoilija, joka nuoresta iästään (29) huolimatta on saavuttanut varsin paljon. Jostain syystä häneltä ei kuitenkaan ole vielä ilmestynyt täyspitkää runokirjaa, ainoastaan enemmän pamfletti/vihkomittaisia teoksia, kuten tämä Teaching My Mother How to Give Birth vuonna 2011.

Teaching My Mother How to Give Birth -kansi

Kirja päättyy runoon, joka on kokonaisuudessaan seuraava: “To my daughter I will say, when men come, set yourself on fire.”

Sille löytyy kuitenkin vielä enemmän kontekstia kirjan sisältä. Shiren runot ovat joskus lyyrisiä, toisinaan proosallisempia, mutta ennen kaikkea ne ovat väkeviä, aistillisia ja viskeraalisia. Niissä rakastetaan, rakastellaan, petetään ja lähdetään, synnytään ja kuollaan. Sytytään tuleen niin metaforisesti kuin kirjaimellisestikin. Jotkut asiat ovat syntiä, mutta se saattaa tehdä niistä vain hekumallisempia.

Runot ovat silti usein hyvin arkisia ja usein henkilöinä ovat perheenjäsenet. Ne piirtävät selkeän, pääpiirteissään helposti avautuvan tarinan, lähes pienoisnovellimaisen. Vahvasti toistuvana elementtinä on suu, jolla puhutaan ja syödään, niin ruokia kuin ihmisiäkin.

Mukana on paljon somalialaisuuteen, afrikkalaisuuteen ja islamiin kytkeytyviä teemoja, joita kirjan lopussa hieman selitetään. Myös pakolaisuutta käsitellään, vaikkei Shirellä sellaista taustaa olekaan itsellä. Muuten kirjassa ei ole juuri politiikkaa, mutta ruskeana naisena oleminen on aina poliittista.

Tämä mainio pieni kirja lähti Book Depositorystä alle viidellä eurolla (sis. postikulut).

Vammattomien maailma myrkyttää vammaisen mielen

Olen kirjoittanut vammaisuuden sosiaalisesta mallista usein aiemminkin. Tiivistettynä: pyörätuoli ei rajoita elämää, vaan kynnykset. Ja sama muille eri vammoille.

Yhteiskunta kuitenkin tunkee meidän päämme sisälle ja kertoo, että vammaisuuteen liittyvät jutut ovat huonoja, koska vammaisuus on aina huonompaa kuin vammattomuus. Monelle tämä on niin itsestäänselvä juttu, ettei sitä voi kyseenlaistaa. Esimerkiksi cripspiraatio eli inspiraatioporno perustuu ajatukseen siitä, että vammaisuus (etenkin liikuntavammaisuus) on aina kauheaa, ja siten on uskomatonta ja ihailtavaa, jos joku vammainen siitä huolimatta “kykenee elämään”.

Pyörätuoli on yksi vammaisuuden symboleja. Jokainen joka on yhtään perehtynyt vammaispolitiikkaan tai -aktivismiin oppii nopeasti, ettei pyörätuolissa istuminen ole hirveää tai traagista. Se ei ole vankila vaan kulkuväline, esineenä täysin neutraali.

Syntymästään asti pyörätuolia käyttänyt ei useinkaan haaveile kävelykyvystä, ei välttämättä koe mitään tarvetta “parantua”. Samoin moni kuuro ei halua kuulevaksi. Vammattomille tällainen ajatus voi olla uusi ja hyvin kummallinen, koska se on ristiriidassa yhteiskunnan yleisten asenteiden kanssa.

Muita vastaavia asenteita on paljon enemmän, ja ne jäävät helpommin huomaamatta. Kroonisesti sairaat yleensä haluavat parantua, mutta se ei tarkoita, että kaikki pitkäaikaissairaan elämään kuuluvat asiat ovat huonoja.

Moni vammainen sanoo, ettei voi olla ableisti tai vammaisia syrjiviä, koska on itse vammainen. Internalisoitua syrjintää esiintyy kuitenkin kaikissa ryhmissä. Esimerkiksi aasialaissyntyinen ihminen voi tuntea häpeää siitä, ettei ole hyvä matikassa kuten “kuuluisi”. Nainen puolestaan voi alkaa itsekin uskoa, kun perheenjäsen sanoo, etteivät tytöt pärjää matikassa.

Olen aina ollut ihminen, joka kulkee omia polkujaan piittaamatta muiden mielipiteistä. Se on ollut yksi tärkeimpiä osia identiteetissäni sekä varmasti myös piirteitä, jotka muut ihmiset yhdistävät vahvasti minuun. Olen vasta viime aikoina ymmärtänyt, että monet asenteistani ovat internalisoitua ableismia. (Tässä on auttanut paljon meditaatio, joka laittaa tarkastelemaan asioita objektiivisemmin.)

Esimerkiksi kun kuulee jatkuvasti, miten hirveää on kun ihmiset popsivat kourakaupalla pillereitä, siihen alkaa itsekin uskoa. Itse otan päivässä lähes 20 eri lääkettä ja suunnilleen saman verran lisäravinteita. Vaikka en missään nimessä suhtaudu negatiivisesti lääkkeiden käyttöön, kirjoitanhan niistä jopa työkseni, tuo määrä ahdisti, se sai minut tuntemaan itseni sairaammaksi, ja sairaushan on huono.

Toki tuosta määrästä on vaivaa ja siitä koituu rahallisia kustannuksia, mutta pillereillä itsessään ei ole mitään negatiivista arvolatausta. Se on pelkästään ihmisten, minun tai muiden, pään sisällä. Pillerit ovat vain pieniä, yleensä valkoisia nokareita. Ne eivät tee minusta sairaampaa, vaan tietenkin päinvastoin. Nyt yritän muistaa olla iloinen siitä, että voin syödä noin monta hyödyllistä lääkettä saamatta niistä mitään sivuvaikutuksia.

Toinen vastaava on lisähappi. Käytän happirikastinta happiviiksillä – olet varmasti nähnyt sellaisia elokuvissa tai telkkarissa kuolemansairailla potilailla (kenties myös leikkauksesta toipuvilla). Se ei tietenkään tee minusta sairaampaa, vaan edelleen, vähemmän sairaan.

Olen luonnostani ihminen, joka tykkää tehdä asioita. Paljon asioita, monenlaisia asioita. Rakastan kirjoittamisen lisäksi mm. ruoanlaittoa, valokuvausta, puutarhanhoitoa ja tanssia. Teen noita häviävän vähän, koska minulla ei ole siihen voimia. En ole koskaan, myöskään ollessani vielä terve, ymmärtänyt, miksi joku haluaisi mennä makaamaan paratiisirannalle tekemättä mitään. Minusta se on kuolettavan tylsä ajatus.

Siksi pitkäaikaissairaudessa aivan ylivoimaisesti pahinta on ollut se, ettei pysty tekemään asioita. En kärsi jatkuvista kivuista, eikä minun yleensä oloni yleensä ole erityisen kamala, ainoastaan täysin voimaton.

Kykenemättömyys tehdä asioita tuntuu pahalta monelta eri tavalla. On tylsää, turhauttavaa, miettii mitä asioita voisi ja haluaisi olla tekemässä, miten voisi edistyä erilaisissa asioissa, halutut projektit eivät valmistu (oli se romaanikäsikirjoitus, siivous tai joululahja), ei pääse kokemaan uutta, jne.

Monelle ehkä pahinta ovat syyllisyyden tunteet, epäilykset omasta laiskuudesta ja tunne hyödyttömyydestä tai siitä, ettei osallistu yhteiskunnan tai perheen toimintaan riittävästi. Minulla ei ole ollut juuri tällaisia, koska tiedän, etten ole laiska ja koen hyödyttäneeni maailmaa monin tavoin.

Mutta minunkin on ollut vaikea myöntää itselleni, että vaikka tekemättömyys ei ole kivaa, kiireettömyys on. Paljon, paljon mieluummin tekisin asioita päivät pitkät, kirjoittaisin, kokkaisin, siivoaisin, kävisin lenkillä jne. Mutta kun en pysty tekemään, se on fakta. Saman tien voin ainakin nauttia siitä ajatuksesta, että minun ei tarvitse laittaa herätyskelloa soimaan juuri koskaan, aamulla ei ole kiire mihinkään, voin elää rauhallista elämää.

Tähän mielentilaan kesti yllättävän kauan päästä. Monissa maissa pitkäaikaissairaat saavat jatkuvasti kuulla, että eikö olekin kiva löhötä ja katsoa telkkaria päivät pitkät, ja moni kokee sen hyvin nöyryyttävänä. Ei ole kivaa, he vastaavat, olisin mieluummin yliopistossa, perustaisin perhettä tai edistäisin uraani. Suomessa työttömyys nähdään yleensä joko mukavana lomailuna tai minäkuvaa nakertavana, elämästä mielekkyyden vievänä olotilana. Se ei voi olla neutraalia.

Että on ihan kivaa, ettei aamulla tarvitse nousta aikaisin on jotain, mitä en ihan hirveästi huutele. Mutta meni 17 vuotta siihen, että pystyn myöntämään sen itselleni.

Vaikka en ole uskonut, että vammaisuus olisi kielteinen asia, yhteiskunta tyrkytti minulle käsitystä siitä, että elämäni oli silkkaa kärsimystä, ja siihen oli helppo mennä mukaan. Vihdoin ymmärrän, että vaikka elämääni ei kuulu juuri mitään perinteisesti hyvään elämään yhdistettyjä asioita, ja kuuluu runsaasti kärsimykseen yhdistettyjä asioita, se on kuitenkin ihan hyvä elämä. Tästä voin huudella enemmänkin.

Kansainvälinen, poikkitaiteellinen ja työntäyteinen Suomen-matka

En ole vähään aikaan kirjoitellut raportteja Suomen-matkoiltani, mutta nyt oli kyllä melkoisen kaikkea täynnä ollut reissu. Ensimmäisenä kokonaisena päivänä, eli toissa viikon torstaina, osallistuin Meilahden syöpäsairaalassa Suomen Kivun 25-vuotisjuhlaseminaariin, joka oli varsin mielenkiintoinen tapahtuma. Runoni palkittiin myös heidän kirjoituskilpailussaan – tosin kunniakirjassa nimekseni luki Marja Haavisto…

Tapasin Suomessa NaNoWriMo-ihmisiä, CFS-ihmisiä sekä vihdoin usean vuoden jälkeen Kotkassa asuvan kaverini, jonka kanssa lukuisat aiemmat tapaamisyritykset ovat erinäisistä syistä menneet puihin. Minun piti tavata myös uusi ystäväni siltä suunnalta, mutta se ei valitettavasti onnistunut. Aika monen muunkin ihmisen tapaaminen peruuntui, mutta parhaan ystäväni pystyin tapaamaan hänen erittäin vaikeasta sairaudestaan huolimatta. Tein myös hyviä ostoksia, kuten alla olevan kuvan vakosamettijakun eurolla(!).

Viime viikon maanantaina pidin pitkästä aikaa luennon/esitelmän. Paikkana oli elintarvikealan ammattilaisten koulutuspäivä, aiheena Erityisruokavalioiden kirjo ja elämä erityisruokavalioiden kanssa. Se sujui oikein hyvin, vaikka yleisöä ei tuntunut mitenkään ylettömästi kiinnostavan. Alan olla jo varsin kokenut puhuja, ja sekin toki auttaa, etten ole enää aikoihin jännittänyt mitään esiintymisiä.

Kaksi päivää myöhemmin tein työmatkan Tampereelle, jossa pidettiin palaveria potentiaalisen dokumenttielokuvan tiimoilta. Hyvin mielenkiintoinen, tosin myös uuvuttava reissu, jossa opin paljon uutta.

Torstaina saapui kollegani ja kaverini Minttu (eli kirjailija Maria Carole ja blogaaja Kehäkukka/Stazzy) Strasbourgista, jossa hän asuu. Hän on yöpynyt siskoni luona nyt useiden kirjamessujen aikana. Menimme yhdessä Helsinki Poetry Connectionin runoklubille Suvilahteen, jossa lausuin uutta tuotantoani. Ilta oli varsin kansainvälinen: runoja lausuivat mm. kaksi irakilaista (arabiaksi sellon säestyksellä, englanniksi ja suomeksi), burmalainen sekä intialainen runoilija, joka oli Sysmässä residenssissä – mahtaa olla kulttuurishokki.

Kirjamessulook

Viikko sitten perjantaina oli melkoinen överipäivä. Ensiksi kävin kirjamessuilla, jossa ostin viisi kirjaa ja vedin Aistit paperilla -paneelin. Tosi mielenkiintoista kamaa, mukana oli esimerkiksi sokea Tommi Vänni, joka kertoi olevansa kirjoittajana hyvin visuaalinen. Christine Thorel kertoi elämästä aistiyliherkkyyden ja synestesian kanssa (hän mm. maistaa sarkasmin) ja siitä, miten musiikki näkyy hänen Liskon häntä -fantasiaromaanissaan. Mixu Lauronen puolestaan kirjoittaa fantasianovelleja Kontiaisesta, joka on sokea etsivä.

Kirjamessujen jälkeen otin päiväunet ja suuntasin sitten Mia Myllymäen Väkevän mielen julkkareihin, jossa tapasin useita tuttuja ja uusiakin kollegoja. Sieltä jatkoimme Mintun kanssa melkein viereiselle Kansallisteatterin lavaklubille, jossa järjestettiin teatterifestivaalin ohessa drama slam. En ollut tällaisesta tapahtumasta kuullutkaan, mutta Mintun serkku järjestää sitä. Omia tekstejään lukivat viiden minuutin pätkissä mm. Paula Salminen ja Maria Peura. Itse luin Erveyskeskus-näytelmää ja joku tuli kehumaankin.

Lauantai ja sunnuntai menivätkin sitten pitkälti huilauksen merkeissä. Tosin pelasimme kyllä Dixitiä ja nostelimme kuusenkerkkämaljoja tuleville kirjoille ja muillekin jutuille.

Tällä kertaa minua ei kohdeltu Helsinki-Vantaalla kuin jätettä siksi että olen vammainen, se oli positiivista. Lentokoneessa tuli hyvä mieli, kun leppoisa stuertti tarjosi kahdelle matkustajalle ilmaiset kuplivat, kun näillä oli synttäri. Ihmiset taputtivat, hollantilaiset tietysti. (Minä myös, koska mielessäni olen hollantilainen.)

Schipholissa vastaan tuli toinen perihollantilainen ilmiö. Vammaisavustajalla oli kyselyikä. Missä asut? Miksi asut Hollannissa? Onko sinulla hollantilainen poikaystävä? Etkö kaipaa Suomesta mitään? Edes luontoa? Tykkäätkö kuitenkin luonnosta? Mitä teet työksesi? Millaisia kirjoja kirjoitat? Oletko tunnettu? Saako siitä hyvin rahaa? Paljonko saat per kirja? Paljonko kirjasi maksavat kappaleelta? (WTF.)

Sinulla on kiva hiusväri, onko se aito? Miksi et pysty kävelemään kunnolla? Olet jo toinen tänään jolla on ME, kauanko sinulla on ollut se? (Olen aika varma, ettei heillä ole lupaa kysellä ihmisten vammoista.)

Munuaiset pysyivät tällä kertaa ehjinä, ihme kyllä, eikä uusia elinvaurioita tullut. En tiedä, olisiko meditointi auttanut tässä, kun sillä saa sympaattisia ylikierroksia kuriin, mutta ei se ylirasitusta pysty estämään.

Loppuviikon esiintymisiä

Maanantaina pidin esitelmän erityisruokavalioista yli sadalle elintarvikealan ammattilaiselle. Seuraavat esiintymiseni ovat huomenna ja perjantaina.

Huomenna torstaina esiinnyn Helsinki Poetry Connectionin runoklubin open micissä joskus ehkä 20-21 aikaan. Tapahtuma järjestetään poikkeuksellisesti Suvilahdessa ravintola Lämmössä ja sinne on vapaa pääsy. Varsin mielenkiintoinen esiintyjäkaarti tiedossa myös ennen open miciä.

Perjantaina esiinnyn kirjamessuilla Aistit paperille -paneelissa KirjaKallio-lavalla klo 17. Aihe on mielestäni hyvin kiinnostava ja varmasti saadaan hyvä keskustelu aikaan.

Osuuskumman löytää messuosastolta 6f21. Siellä on myynnissä myös Adeno-romaaniani.

Messuilta jatkan Mia Myllymäen Väkevän mielen julkkareihin, joits vietetään aivan ydinkeskustassa Bar 7 Blingsissä perjantaina klo 18 alkaen.

Toivottavasti nähdään jossain näistä!

Hanki maailman fiksuimman miehen yleissivistys

Kalifornialaiskoomikko Greg Proops tunnetaan parhaiten Whose Line Is It Anyway? -komediaohjelmasta, jossa hän on esiintynyt vuodesta 1989. Proopsin vuonna 2010 aloittama The Smartest Man In the World -podcast on komediaa, mutta paljon muutakin. Se käsittelee runoja, kirjallisuutta, historiaa, musiikkia, elokuvia, taidetta, matkailua, ruokaa, vodkaa, huumeita, politiikkaa, feminismiä ja baseballia. Suurin osa näistä on mukana myös kirjassa.

The Smartest Book in the World on yleissivistävä kirja, jonka tavoitteena on esitellä esimerkiksi siisteimmät klassikkoelokuvat, -romaanit, -levyt, -runot, historian jännimmät tapahtumat ja cooleimmat merkkihenkilöt. Kyse ei ole siitä, että tiedoilla voisi päteä ja vaikuttaa fiksuilta muille, vaan siitä että nämä jutut ovat yksinkertaisesti hienoja ja kiehtovia. Lisäksi käsitellään esimerkiksi parhaita ja kamalimpia sanoja ja oikeaoppinen välimerkitys.

The Smartest Book in the World

Kirjan erikoisuus ovat fiktiiviset baseball-joukkueet, joita on koottu baseball-pelaajien lisäksi erilaisista historian merkkihenkilöistä. Naisistakin on useampi. Greg pitää tärkeänä naisten ja ei-valkoisten nostamista esiin historiasta ja kulttuurista. Valkoiset miehet kun ovat saaneet kirjoittaa historiaa ja maailmankuvaa ihan riittävän kauan. Hän jopa kirjoittaa kirjassa sanan Woman aina isolla alkukirjaimella. Tätä voisi pitää toki fetisoivana tms erikoisena tapana edistää tasa-arvoa.

Länsimaisiin keskittymiseltä ei täysin vältytä, mutta kirjassa on tyypillisempien japanilaisten haikurunojen lisäksi myös esimerkiksi inuitrunoutta.

Kirja on enimmäkseen kiinnostava, mm. siksi että Greg on todella hyvä kirjoittaja. On sääli ettei hän itse kirjoita runoja tai fiktiota, sillä hän hallitsee englannin kielen mestarillisesti ja hänen sanavarastonsa on loputon. Välillä kirjan formaatti alkoi tylsistyttää. Levyjä on hauskempi kuunnella kuin lukea niiden sanallista kuvausta. Myöskään baseball-osiot eivät aina jaksaneet iskeä, vaikka paljon enemmän kuin olisin arvellut.

Erityisen hauska osio käsittelee taidevarkauksia: miten Greg hypoteettisesti varastaisi monia kuvataiteen ja modernin taiteen mestariteoksia, joista osa on esimerkiksi useita tonneja painavia veistoksia. Mukana ovat myös George Bushin maalaukset.

Kirja on kuvitettu Gregin Jennifer-vaimon mustavalkoisilla piirroksilla.

Paluu esikoisromaanini maailmaan

Aloitin kirjoittaa Marian ilmestyskirjaa loppuvuonna 2009. Se valmistui seuraavana keväänä ja julkaistiin syksyllä 2011. Tarina ei kuitenkaan jäänyt siihen.

Vuonna 2012 kirjoitin kirjan pohjalta näytelmän, joka ensi-iltansa vuonna 2014. Sen jälkeen oli pidempi tauko, mutta tänä vuonna kirjoitin romaanista elokuvakäsikirjoituksen. Olen tiennyt jo kauan, että elokuvakäsikirjoitus on tulossa, sitä pyydettiin minulta jo vuosia sitten, mutta sen aika ei ollut vielä silloin.

On hassua siirtää tarina uusiin muotoihin, vähän kuin kirjoittaisi fanifiktiota omasta tekstistään. Aina jotain muuttuu, tietenkin. Jotkut juonenkäänteet tapahtuvat eri lailla, eri paikoissa, eri järjestyksessäkin. Paljon jää pois, elokuva ja näytelmä sisältävät väistämättä vähemmän kuin romaani. Pitää olla rohkeutta ymmärtää, milloin jokin tärkeä juttu ei sovi uuteen formaattiin ollenkaan.

Esikoisromaaneille annetaan paljon painoarvoa. Tietysti, ovathan ne monella tapaa erityisiä. Usein ajatellaan, että ne kertovat tekijästään enemmän kuin muut tämän romaanit. Sinänsä ihan järkevä ajatus, paitsi että useimmat esikoisromaanit tuskin ovat tekijänsä ensimmäisiä romaanikäsikirjoituksia.

Minähän sain Marian ilmestyskirjasta yhden hylyn sen perusteella, että se oli “liian omaelämäkerrallinen”. Se huvitti. Vaikka romaanissa on ehkä 5 % oikeita tapahtumia, ja niistäkin iso osa kavereideni kokemuksia, ei minun omiani.

Marian ilmestyskirja oli kuudes romaanikäsikirjoitukseni. Ei siis tunnu loogiselta, että olisin siihen erityisesti upottanut itseäni, enemmän kuin muihin romaaneihin. Toki voisi ajatella, että jos romaanissa on paljon kirjoittajan tuntemuksia, siinä on aitoutta ja voimaa, kuten Marian ilmestyskirjaakin on kuvailtu. Mutta ei se ole syy, miksi siitä tuli ensimmäinen julkaistu romaanini, vaan se, että opiskelin kirjoitusoppaista kirjoittamisen teknistä puolta.

Olen ajatellut, että Sisimmäisen Inari on julkaistujen romaanieni hahmoista kenties lähinnä minua, vaikea tietysti selvästi sanoa. Kaikissa päähenkilöissä ja monissa sivuhenkilöissäni on minua ja ei-minua. Ehkä vammattomasta transnaisesta on luontevampaa kirjoittaa oman itsen kaltainen, kun siitä ei aleta yhtään niin helposti poimia yhtäläisyyksiä kuin vammaisesta cisnaisesta.

Nyt elokuvaa kirjoittaessa olen ymmärtänyt Marian ilmestyskirjasta asioita, joita aikoinaan en, enkä myöskään vielä näytelmää kirjoittaessa. Ehkä etäisyyden takia, ehkä iän myötä. Joitain alitajuisia juttuja tajusin jo sitä kirjoittaessani, kuten sen, että eräs kohtaus siinä oli jotain, mitä toivoin, että itselleni tapahtuisi – se oli ensimmäinen kerta, kun tajusin kirjoittaneeni sellaisen kohtauksen.

Mutta kirjan teema, ulkopuolisuus, se on tullut enemmän lähelle. Teema oli mukana hyvin varhaisesta vaiheesta asti. Se tuntui sellaiselta, johon kaikkien on helppo samaistua, vammaisen tai vammattoman. Kaikkein menestyneinkin ihminen on ollut monessa paikassa ja asiassa ulkopuolinen.

Kirjoittaessani en kuitenkaan ymmärtänyt, miten syvällä se ulkopuolisuus minussa on ollut, miten paljon se on hallinnut elämääni. Sellainen ulkopuolisuuden tunne, jolle moni löytää aikuisena nimen, esimerkiksi että heillä on Asperger tai he ovat transsukupuolisia.

Kuten Mariallakin, vammaisuus on minulla merkittävä osasyy ulkopuolisuuteen, mutta ei selitä koko asiaa. Olen kokenut olevani maailman ulkopuolella, mutta sille ei ole olemassa mitään yksittäistä sanaa (paitsi ehkä “syrjäytynyt”, mutta se on lopputulos eikä selitys). Niinpä siitä pitää kirjoittaa kirjoja, teema on läsnä myös seuraavassa romaanissani.

Eräs Marian ilmestyskirjasta, omasta romaanistani, saamani oivallus muutti myös elämääni melko paljon tänä vuonna, mutta siitä lisää myöhemmin. Osaltaan oivallukseen vaikutti myös eräs toinen, julkaisematta jäänyt romaanikäsikirjoitukseni. Ei siis mennyt sekään täysin hukkaan.

Oletko koskaan saanut omasta fiktiivisestä tekstisäsi myöhemmin vastaavia oivalluksia?

P.S. Tämä blogi täytti toissapäivänä jo huikeat seitsemän vuotta! Aloitin sen saatuani kustannussopimuksen Marian ilmestyskirjalle.

Yhtä kömpelöä ja monisyistä kuin tosielämä

Kuulin Kumail Nanjianista Harmontown-podcastissa, jossa hän oli usein pelaamassa D&D:tä, joskus Emily-vaimo mukanaan. Hän on mielettömän hauska (loistava comedic timing) ja sellaisella sympaattisella tavalla, että hänestä on melkein mahdoton olla pitämättä. Katsoin hänen standup-spesiaalinsa ja se oli tosi hauska, mutta kuten koomikot yleensä, hänkin on hauskempi improvisoidessaan.

Kumailin ja Emilyn rakkaustarina alkoi aika erikoisesti. Emily huuteli omiaan kesken Kumailin standup-keikkaa ja he päätyivät sänkyyn. Kulttuurierot kuitenkin pilasivat suhteen – Kumail on pakistanilaisesta muslimiperheestä, joka halusi hänet järjestettyyn avioliittoon.

Vähän myöhemmin Emily vaivutettiin koomaan hänen sairastuttuaan rajusti tuntemattomaan sairauteen. Kooman aikana Kumail tajusi, että tässä on hänen elämänsä nainen, ja vietti aikansa sairaalassa Emilyn vanhempien kanssa. Onneksi Emily heräsi koomastaan, ja pari on ollut naimisissa 10 vuotta.

The Big Sick -juliste

Melkoinen tarina, ja kiinnostuin välittömästi kun sain kuulla, että siitä on tulossa elokuva, kirjoittajina Kumail ja Emily itse, ohjaajana Michael Showalter. Kumail (joka on näytellyt myös mm. Silicon Valley -sarjassa) esitti itseään, Emilyä (joka on kirjailija ja psykoterapeutti, ei näyttelijä) puolestaan Zoe Kazan.

Innostustani ei tietenkään vähentänyt, kun elokuva lopulta tuli teattereihin, ja isot lehdet Washington Postista New York Timesiin suitsuttivat sitä maasta taivaisiin. Sitä on kutsuttu vuoden elokuvaksi ja vuosikymmenen romanttiseksi komediaksi.

Kyllä, The Big Sick on romanttinen komedia, mutta älä anna genren pilata intoasi (en minäkään tykkää koko genrestä ollenkaan), sillä se ei ole mikään tavallinen romanttinen komedia. Elokuva on parhaimmillaan hulvattoman hauska (Kumailin komediantaju on omaperäinen ja pettämätön), mutta siinä käydään läpi koko inhimillisten tunteiden skaala – imelyyttä on tosin hyvin vähän.

Parasta elokuvassa on, miten se on aivan uskomattoman aito. Siinä on läsnä tosielämän monisyisyys, nolous, kömpelyys (awkwardness), jotka Hollywoodissa yleensä unohdetaan, paitsi jos tehdään kreisikomediaa, mitä tämä ei tosiaankaan ole. Ehkä se auttaa, kun kirjoittajat kirjoittavat omasta elämästään ja toinen itselleen, mutta he ovat myös erinomaisia kirjoittajia.

Toki oli myös kiehtovaa nähdä vaihteen vuoksi pakistanilaista elämää valkokankaalla, millaista on olla ruskea mies, kun ihmiset tulevat huutelemaan, että painu takaisin ISISiin ja kysymään, mitä mieltä olet 9/11:stä.

Kumail on niin hyvä näyttelijä, että Zoe Kazanin Emily jää hänen varjoonsa. Holly Hunter Emilyn äitinä oli mainio ja jätti puolestaan Ray Romanon Emilyn isänä varjoonsa, vaikka tämäkin oli tosi hyvä. Elokuvalle on povattu useita Oscareita ja ihmettelisin, jos ainakin Hunter ei olisi ehdokkaana.

Ehkä eniten kuitenkin kertoo, että kävelin ulos elokuvateatterista leveä hymy naamallani ja se kesti pari tuntia.

The Big Sick pyörii parhaillaan Finnkinon elokuvateattereissa.

Uusi, intensiivinen harrastus

Olen aina ollut niitä ihmisiä, joiden mielestä meditointi on tosi hieno konsepti, mutta en ole saanut itse ryhtyttyä siihen, koska olen ollut liian levoton ihminen. Juu, tiedän, että silloinhan sitä meditoimista pitäisi juuri harrastaa. Muutama viikko pari juttua naksahti aivoissa oikeaan asentoon ja olen ollut sittemmin paljon levollisempi. Niinpä aloitin meditoinnin.

Olen tehnyt nyt päivittäin anapanaa, vipassanaa ja mettaa (loving kindness), kokeillut myös tonglenia ja kävelymeditointia, joka on siistiä, mutta tällä hetkellä kävelykykyni ylipäänsä on aika huono. Korostan vielä olevani täysin aloittelija, joten tässä tekstissä voi olla käsitteellisiä virheitä.

Meditointihan, etenkin vipassana, suositellaan aloittamaan tietysti jonkun toisen avustuksella, esimerkiksi kurssilla. Se ei ole minulle mahdollista, joten olen joutunut tyytymään kirjoihin, artikkeleihin ja YouTubeen. Olen valinnut sellaisia meditointimuotoja, jotka eivät ole väärin tehtyinä haitallisia, toisin kuin esimerkiksi kundalinijutut.

Anapana on yksinkertaisesti omaan hengitykseen keskittymistä, vipassana on aika lähellä mindfulness-meditointia, tai oikeammin mindfulness kehitettiin sen pohjalta. (Juu, olen aina dissannut kaikia mindfulness-juttuja, koska ne tuppaavat olemaan imelää höttöä.) Mettassa keskitytään kehittämään ja kokemaan rakkautta omaa itseä, läheisiä ja koko maailmaa kohtaan. Useamman kerran olen alkanut itkeä kesken metta-meditoinnin.

Pari lähinnä konseptuaalista eroa on mindfulnessissä ja vipassanassa: nähdäkseni mindfulness keskittyy tietoiseen läsnäoloon hetkessä ja oman kehon ja tunteiden neutraaliin havainnointiin; vipassana taas asioiden havainnointiin sellaisina kuin ne ovat, jotta voidaan lopulta ymmärtää todellisuuden luonne.

Vipassanassa tarkkaillaan etenkin muutosta: siinä missä anapanassa keskitytään ehkä enemmän hengityksen rytmiin, vipassanassa havainnoidaan hengitystä yksittäisinä liikkeinä, joilla on alku ja loppu.

Kun ensimmäisen kerran tein vipassanaa, päähäni tuli lause: olet epätäydellinen. Mutta se ei ollut kristinuskolle tyypillisen syyllistävä tai syntisyyteen viittaava, vaan hyväksyvä ja kannustava. Myöhemmällä kerralla lause tarkentui: olet keskeneräinen.

Kuulostaa varmasti ihan höpöjutuilta, mutta ihan sama. Kysehän on lopulta vain oman päänsisällön möyhimisestä. Vaikutukset ovat olleet varsin miellyttäviä. On myös mukava olla harrastus, johon riittää lähes aina voimat (kun muihin riittää hädintuskin koskaan) ja jota voi tehdä myös makuulla.

Olen tehnyt myös pranayama-syvähengitystä (4-4-4-4), jonka moni laskee enemmänkin joogaan, mutta sitä voi pitää myös hengitysmeditointina. Sillä on ollut hämmentäviä, mitattavia vaikutuksia happisaturaatioon, jotka jatkuvat harjoitusten jälkeenkin. (Happisaturaation pitäisi olla hyvin hetkellinen muuttuja, esim. happiviiksien kanssa se laskee hyvin nopeasti, jos ne riisuu.)

Hiljattain sain yöllä lisämunuaiskriisin. Heräsin kuumeisena ja kipeänä ja hyvin hädissäni. Lisämunuaiskriisit aiheuttavat ahdistusta, mutta niihin voi myös oikeasti kuolla, joten helposti iskee paniikki ja kuolemanpelko, etenkin kun olo oli kipeämpi kuin yleensä ko. tilanteessa. (Olen aika monta lisämunuaiskriisiä kokenut, joten en yleensä enää juuri hätäänny.)

Kaivoin sekavasta, kuumeisesta mielestäni esiin erilaisia meditoinnista oppimiani kikkoja. Aloitin tekemällä vipassanaan kuuluvaa notingia, eli neutraalisti nimetään kehon tiloja ja mieleen tulevia ajatuksia, jotta saadaan niihin etäisyyttä. Tuntui vähän tyhmältä hokea päässään “pelko, huoli, kuume, palelu, pelko, huoli” jne, mutta se auttoi. Sitten tein pranayamaa. Ei mennyt montaa minuuttia, kun olin ihan tyyni.

Minähän aikoinaan (2003) pääsin paniikkihäiriöstä eroon naistenlehden postipalstalta lukemani psykologisella kikalla, niin bisarrilta kuin se kuulostaakin. Nytkin tuli todella voimaantunut olo, kun sai rauhoitettua noin voimakkaan fysiologisen hätätilan aidon hengenvaaran tilanteessa.

Tuntuu vain, että meditointi on rentouttanut kehoa liikaakin, ja sympaattinen hermosto käy liian alhaisilla tehoilla väsyttäen entisestään. Mutta eiköhän tämä tästä korjaannu. Joka tapauksessa fyysisten sairauksien mahdollinen helpottuminen ei ole syy, miksi näitä juttuja teen.

Väkeviä lääkkeitä

Mia Myllymäen tuore esikoisromaani Väkevä mieli sijoittuu Komanon kaupunkiin, jota käytännössä hallitsevat kirkko ja koko ajan lisää tilaa valtaava kaupunginsairaala. Omapäinen Kefa palaa sinne vuosien jälkeen opiskeltuaan Ompolossa laboratorioalaa. Hän mielisi sairaalaan töihin, mutta harmillisesti kaupunkia hallitsevat kokonaan tietyt sosiaaliluokat, kuten lemit. Luokan näkee aina sukunimestä. Kefa on sukunimeltään Fleevo ja kuuluu siis evoihin, joita syrjitään.

Amalia-äiti on kovasti mukana uuskirkollisten puuhissa ja haluaisi tyttärensä hyviin naimisiin, mieluiten varakkaan Lentin kanssa. Lentillä on samanlaisia ajatuksia. Kefaa tosin houkuttelee enemmän Lentin lääkäriveli Jermi, joka on jo kerran särkenyt hänen sydämensä. Hyvän ystävän Ellin Arvid-mies saa kummallisia kohtauksia. Eksentrinen lääkäri Olaus yrittää selvittää asiaa, mutta hänellä olisi paljon muutakin tekemistä.

Väkevä mieli

Väkevä mieli pyörii vahvasti lääketieteen ja etenkin farmakologian ympärillä. Myllymäki on tosin kehittänyt etenkin farmakologian aivan uudestaan – siinä ei ole juuri muuta yhteistä tosielämän kanssa kuin reseptorit ja yhteisvaikutukset. Myös lääketiede toimii jonkin verran eri lailla. Sairauksissa on samoja kuten kilpirauhasen vajaatoiminta, mutta ihan uusiakin hoitomuotoja on, kuten salaperäinen ylikirurgia.

Kirjassa on varmaan enemmän sairauksia/vammautumisia kuin minun romaaneissani yhteensä, ja se on aika paljon. Porukkaa lakoaa tiuhaa tahtia, eikä kyse ole luonnollisista kuolemista.

Olin kuvitellut, että Väkevä mieli olisi scifiä. Romaanin vanhakantainen maailma ja erikoiset nimet yllättivät ja ajattelin, että tämähän onkin fantasiaa. Ilmeisesti ollaan kuitenkin tulevaisuudessa, vaikka monia teknologioita lukuunottamatta maailma on varsin agraarinen. Ihmiset matkustavat hevosilla ja soittavat lankapuhelimilla.

Kirjassa on myös vahvoja dekkarin ja jännärin/trillerin (etenkin lääketiedesellaisen) piirteitä. Enimmäkseen ne toimivat hyvin, mutta erään dekkarityyppisen langan valitettavasti arvaa liian aikaisin. Myös jotkut tähän liittyvät motiivit tuntuiva kökösti perustelluilta.

Muuten kirja on varmasti ja hyvin kirjoitettu ja toimiva, tarina tempasi mukaansa. Henkilökaarti, etenkin sairaalan henkilökunta, on hyvin laaja, mutta jotenkin siinä ei mennyt juuri lainkaan sekaisin, vaikka helposti sekoitan paljon pienemmätkin kaartit. Hahmojen laaja määrä tosin aiheutti sen, että monet jäivät aika pahvisiksi, tai ainakin hyvin vähillä vedoilla luonnostelluiksi, mukaan lukien kohtalaisen ydinhenkilöitä.

Romaanin on julkaissut kustantajani Osuuskumma, mutta en ole osallistunut sen syntyyn muulla tavalla kuin oikolukemalla.