Worldcon: viisi päivää, yli viisituhatta kaveria

Seuraavassa on raporttini Worldconista, jossa siis pystyin viettämään yhteensä vain 14 tuntia sairauksieni takia. Siinäkin ehti kyllä kaikenlaista. Kaikki omat esiintymiseni olivat keskiviikkona. Pääsin paikalle puoli neljältä ja bongasin melkein heti kanssapanelistini Likhainin, joka on kotoisin Filippiineiltä ja oli matkustanut Australiasta asti – varmaankin siksi, että oli Hugo-ehdokkaana fanitaiteilijan työstään.

Moderoimassani Minorities for minorities -paneelissa oli huone täynnä väkeä, mistä iloitsin. Myöhemmin tosin selvisi, että lähes kaikki paneelit olivat täynnä varsinkin keskiviikkona. Mutta hyvin se meni joka tapauksessa ja kiitoksiakin tuli.

Worldcon-jono

Paneeleihin siis jonotettiin urakalla, koska tapahtumaan tulikin paljon arvioitua enemmän ihmisiä. Tätä pystyttiin hieman tapahtuman kuluessa korjaamaan siirtämään tapahtumia isompiin tiloihin.

Mainiota scifiruno-openmiciä isännöi leppoisa karibialainen Brandon. Olin ensimmäinen lausuntavuorossa, koska siskoni oli ilmoittanut minut niin ajoissa. Lausuin kaksi scifirunoa, ja se sujui hyvin, varsinkin kun sain lausua istuen, seisoessa kun minulta loppuu helposti happi.

Mukana oli paljon avaruusrunoja, niin eroottista scifiä kuin enemmän fysiikkaakin, mutta myös fandom-aiheita, kuten useita Worldcon-runoja, homoeroottista Star Trekiä, vogonirunoutta (aiheena vogonit) ja romaanien, satujen ja näytelmien uudelleentulkintoja, mm. hirviö-Punahilkka ja homoaiheista Shakespearea kahdelta eri kirjoittajalta.

Huippukohta oli kenties viimeinen esiintyjä, joka veti spoken word/physical comedy -mashupin Moby Dickistä, jossa hän kiemurteli maassa valaana ja liiteli yleisön joukossa albatrossina ja kaikki nauroivat vedet silmissä.

Torstaina olisi ollut kiva paneeli ja Nethack-fanitapaaminen, mutta aikataulujen muutos perui ne osaltani. Kävin Worldconiin liittymättömällä runoklubilla Karhupuistossa, jossa oli kiva sää ja mukavasti yleisöä. Musiikkiesiintyjiä oli tavanomaista enemmän. Täälläkin pääsin avaamaan open micin lämmittelijöiden jälkeen. Luin poikkeuksellisesti runojen lisäksi myös yhden raapaleen.

Karhupuistosta lähdin Worldconiin, jossa oli Osuuskumman tuoreiden englanninkielisten antologioiden julkkarit. Valitettavasti Messukeskuksen “Talvipuutarha” oli melkoinen pettymys – tiesin, ettei se mikään puutarha ole, mutta miltei kouluruokalamainen tila oli kuuma kuin pätsi ja puheet piti huutaa, että sai äänensä kuuluviin. Mukavia ihmisiä joka tapauksessa ja paikalla oli kiinnostuneita useista eri maista.

Perjantaina tarkoitukseni oli käydä vain Hugo Awardseissa – tapahtuma jonka tiesin olevan aika tylsä ja pompöösi, mutta pitihän se nähdä. Sitten siskoni onneksi huomasi, että lauantain Ikea-larppi oli siirtynyt perjantaille. Olen larpannut elämässäni kerran, vuonna 1997(?), mutta Ikea on toistuva teema teksteissäni.

Pitkällisen pohdinnan jälkeen valitsin larpin, joka olikin hyvä veto. Tai se oli enemmän “sitcom-improvia” neljälle hengelle parittain, mutta hauskaa oli. Larpin jälkeen menimme koko porukalla (miinus GM) baariin istumaan.

Hugoihin oli melkoinen jono, koska useimmat paikalla olijat halusivat niihin. Tilaakin oli onneksi 4 000 hengelle, mutta ylimmät paikat olivat aika kaukaiset. Screeniltä tosin näki hyvin. Jaksoin katsella ensimmäisen 1/3 palkinnoista, siinäkin oli jo monta tuntia liikaa perjantaihin. Kukaan ehdolla olleista tutuistani ei voittanut.

Eniten jäi mieleen scifi-insidet kiitospuheissa ja muutaman voittajan liikuttuminen kyyneliin. Mutta eihän tuo mikään spektaakkeli ole eikä tarkoituskaan ole olla. Jännittävintä oli kuunnella, kuinka 4 000 ihmistä taputtaa enimmäkseen kirjallisuusjutuille.

Lauantaina vääntäydyin coniin jo puoli yhdeltätoista. Ratikassa tutustuin amerikkalaiseen leffakäsikirjoittajaan, joka on Nicholls-semifinalisti (suhteellisen iso saavutus). Puhuimme käsikirjoittamisesta ja alasta, hän piti sijoittumistani Sacramento International Film Festivalilla hyvänä saavutuksena.

Kävin katsomassa ainokaisen paneelini Mental Illness in Fiction, joka harmillisesti oli samaan aikaan kuin ableismipaneeli. Ableismi on minulle toki paljon tutumpi aihe kuin mielenterveysongelmat, joten valitsin ko. paneelin ja se olikin erinomainen. Mukana oli kaksi tuoretta Hugo-voittajaa, joista Emma Newman sai palkinnon nimenomaan podcastista ja sen kuului.

Minä Worldconissa

Paneelin mielenkiintoisinta antia olivat koskettavat henkilökohtaiset tarinat, joita ei voi referoida niin, että ne kuulostaisivat miltään. Myös PTSD:n käsittely oli mielenkiintoista: sitä on nykyään romaaneissa paljon, liikaakin, ja usein hyvin kuvattuna, mutta aika yksiulotteisesti, keskittyen hallusinaatioihin ja muihin “jänniin” oireisiin sekä alkoholismiin.

Paneelin ihan loppu piti skipata, kun kävin hakemassa Pasi Ilmari Jääskeläiseltä nimmarin hänen uuteen romaaniinsa. Haahusin pari tuntia ympäri conipaikkaa etsien tuttuja ja löysinkin monia. Olin monia jo toki tavannut, nyt törmäsin yhteen suomalaiseen ja yhteen hollantilaiseen nettituttuun, joita en ollut ennen tavannut livenä. Toinen osti raapalekirjan, jonka pääsin kanssatoimittajani kanssa signeeraamaan – conin toinen signeeraus, yhden Adenon olin jo päässyt nimmaroimaan.

Sen jälkeen lähdin kotiin ja ajattelin Worldconin olevan osaltani siinä, jo lauantaina alkuiltapäivästä, mutta sen jälkeen ei ollut enää must-ohjelmaa ja minun piti priorisoida lepäämistä. Olin hajottanut munuaiseni (toivottavasti ei-pysyvästi) ylirasituksen takia jo kaksi päivää ennen conia, vaikka olin yrittänyt olla rauhallisesti ja levätä paljon. Ti-ke saamani neste- ja ravintotiputus hieman helpotti tilannetta.

Sunnuntaina kuitenkin kuulin dead dog partysta eli lopettajaisbileistä hotellissa Länsi-Pasilassa, jossa oli melkein ilmainen buffet, ja päätin mennä vielä sinne hetkeksi. Aluksi ulkona seisovalle ihmisjoukolle ilmoitettiin, että bileet ovat ehkä täynnä väärinkäsityksen takia, mutta hyvin sinne mahtui lopulta monisatapäinen ihmislauma ja ruokaakin riitti hyvin kaikille. Vegeruokakin oli varsin jees. Varsinaista biletunnelmaa ravintolapuolella ei ollut, mutta mukavia ruokailukavereita toki löytyi.

Se olikin Worldconissa parasta, ihmiset ja tunnelma. Välittömyys ja sellainen, että aina kun tapasi ihmisiä, oltiin heti kavereita ja ratikassa ja busseissa alettiin jutella. Eri asia moniko kaverisuhde säilyy, varsinkin kun useimpia ei näe enää koskaan, mutta useiden kanssa vaihdettiin myös yhteystietoja ja seurataan Twitterissä.

Pidin myös tapahtuman värikkyydestä ja tunnelmasta ylipäänsä. Samoin esteettömyys oli varsin mainiossa jamassa, mutta siitä kirjoitan erillisen postauksen. Hyvin siis viihtyi ja sopi sekaan, vaikka en koe olevani varsinaisesti “fandomissa”, luen melko vähän scifiä (lähinnä ei-tunnettuja nimiä), en käytännössä lainkaan fantasiaa, en lue sarjakuvia, enkä katso alan leffoja/TV-sarjoja.

Jos voimia olisi ollut enemmän, olisin tehnyt paljon muutakin, kuten käynyt katsomassa erilaisia sukupuolta, queer-asioita ja vammaisuutta käsitteleviin paneeleita (ja kenties muitakin), käynyt tsekkaamassa pukukilpailun, konsertteja, avajaiset, lopettajaiset ja useammat kuin yhdet bileet sekä katsonut elokuvia tapahtuman elokuvafestivaaleilla

Siskoni osallistui coniin myymällä nuolenpääkoruja assyriologikavereineen (minun ideani) ja hänen poikaystävänsä lauloi useita keikkoja Unreality-nörttikuorossa. Korut menivät hyvin kaupaksi, niin myös Osuuskumman kirjat, etenkin uudet englanninkieliset antologiat. Itse ostin PIJ:n romaanin lisäksi vain yhden Risto Isomäen pokkarin sekä Mike Pohjolan Ihmisen pojan scifikirppikseltä.

Kaunokirjallisuus on portti Kokoomukseen

On esitetty, että kaunokirjallisuuden lukeminen lisäisi empatiaa, kahdestakin osittain erillisestä syystä. Koko kaunokirjallisuuden ideahan on samaistua muihin ihmisiin, päästä näiden pään sisään. Mitä empatiakin tietysti on, muihin samaistumista.

Filosofi Martha Nussbaum on todennut, että kaunokirjallisuus, etenkin klassikot, ovat täynnä ns. underdogeja, ihmisiä joilla menee koko ajan huonosti, mutta lukija tsemppaa heitä silti. Kaunokirjallisuus ylipäänsä tietysti perustuu konfliktiin eli ongelmiin ja vastoinkäymisiin, ilman sitä ei synny draamaa, koko tarinaa ei ole. Tarinan lisäksi myös itse samaistuminen syntyy pitkälti vastoinkäymisistä. Siksi romaanit ovat täynnä mm. orpolapsia.

Kirjoitin hiljattain novellia, josta pelkäsin tulevan helposti vitsi. Koska haluan säästellä päähenkilöiden viattomia vanhempia, tein päähenkilöstä yksinäisen ja novelli alkaa sillä, että hän saa potkut töistään. Ei tee mieli nauraa sellaiselle, jota sympatiseeraa.

Lähes koko kirjallisuuden kenttä, kuten muutkin kulttuuripiirit mutta vielä vahvemmin, ovat vasemmistolaisia. Kuten sanoin siskolleni vain puoliksi huumorilla keskustellessamme asiasta, että oikeistolaisilla on Cheek ja Ayn Rand, vassareilla on kaikki loput.

Tekeekö kaunokirjallisuuden lukeminen ihmisistä herkemmin vasemmistolaisia? Itselleni ainakin herää kysymys, että voiko proosan lukeminen tehdä ihmisistä jopa oikeistolaisen. Empatiaan taipuvaisella empatiakyky ja halu tukea muita kasvaa lukemisen myötä. Joku toinen miettii, että miksi tuo Oliver Twist on köyhä, ei varmaan kannattaisi olla vaan ryhtyä menestyjäksi, ja myöhemmin päätyy Kokoomuksen riveihin.

Sounds legit, mielestäni.

Englanninkielisiä julkaisuja ja julkkareita

Osuuskumma International julkaisi hiljattain ensimmäiset englanninkieliset teoksensa – yksi espanjankielinen antologia on putkahtanut jo aiemmin, mutta siinä en ole mukana. Antologiassa Never Stop, jonka novellivalinnat on tehnyt Emmi Itäranta, on mukana vammaisnovellini Josefiina’s Cart of Wonders, aiemmin julkaistu nimellä Josefiinan ihmeellinen vaunu. Oli todella hienoa päästä mukaan antologiaan, koska tarjolla oli paljon todella kovatasoisia novelleja kokeneilta kirjoittajilta.

The Self-Inflicted Relative on vihkomainen pienoisraapalekokoelma, jossa on 33 sadan sanan novellia. Olen toimittanut sen yhdessä Mikko Rauhalan kanssa ja mukana on myös muutamia omia raapaleitani. Erittäin kohtuulliseen neljän euron hintaan tässä on erinomainen lahjaidea ulkkarikavereille – toki myös Never Stop, mutta SIR kulkee kirjeessä kauemmaksikin, ilman että postimaksut vievät konkurssiin. Tai osta vaikka Kosmoskynän englantiversio Cosmospen, josta löytyy muun mainion sisällön seasta myös scifirunoni Ink Blue.

The Self-Inflicted Relative -kansi

Molemmat Osuuskumma Internationalin kirjat löytyvät e:nä myös iTunesista, Elisa Kirjasta ja Amazon Kindlestä. Ja ovat luonnollisesti myynnissä Worldconissa. Molemmat teokset ovat tietenkin huolella kielitarkastettu, myös äidinkielisen kirjoittajan.

Kirjojen julkkarit pidetään Worldconin yhteydessä Messukeskuksessa torstaina 10.8. klo 20. Mukaan pääsee ilman Worldcon-lippuakin.

Amerikkalais-irlantilainen boddhisattva

Kun luin Lion’s Roarista Maura “Soshin” O’Halloranista, tilasin välittömästi hänen kirjansa. Siitä on jo aikaa, kirja jäi jostain syystä pitkäksi aikaa kesken.

Maura oli nuori amerikkalais-irlantilainen nainen, joka kesken yliopisto-opintojen muutti buddhalaiseen luostariin Japanin maaseudulle opiskelemaan zeniä, vaikka ei osannut japania. Ei-japanilaisille se oli poikkeuksellista, mutta naisillekin harvinaista. Kolme vuotta hän nukkui vain kolme tuntia yössä ja loput ajasta teki töitä, opiskeli koaneja ja istui zazen-meditaatiota.

Pure Heart, Enlightened Mind -kansi

Japanilaiset tykästyivät Mauraan kovin ja hyväksyivät hänet “japanilaiseksi”. Munkit ihmettelivät hänen valtavan nopeaa henkistä kasvuaan. Siinä missä valaistuminen vie yleensä vähintään vuosikymmeniä, Maura valaistui ja saavutti buddhuuden tuhannessa päivässä.

Mauran oli tarkoitus palata Kaakkois-Aasian kautta takaisin Irlantiin perustamaan sinne zen-temppeli. Valitettavasti paluumatkalla hän menehtyi bussionnettomuudessa Thaimaassa vain 27-vuotiaana. Mauralle pystytettiin patsas hänen kotitemppeliinsä Japaniin.

Pure Heart: Enlightened Mind koostuu Mauran päiväkirjoista sekä kirjeistä perheelle, lähinnä äidille. Siinä on paljon arkisuutta, mutta loputtomat kotityötkin muuttuvat melko kiinnostaviksi, kun ne ovat “eksoottisia”. Teksti on kovin inhimillistä. Maura turhautuu itseensä ja “huonoon” meditaatioonsa. Väsymys vaivaa, kolmen tunnin yöunilla tuskin ihme. Varmasti kulttuurishokki osaltaan lisää uupumusta, vaikka sitä ei suoraan artikuloida.

Luostarin arki on karua. Monet sairastuvat fyysisestikin talven hyytävästä kylmyydestä ja raskaista töistä. Sairaalaan mennään sitten, kun käsi on puskenut märkää kaksi kuukautta. Munkit osaavat kuitenkin myös irrotella. Synttärikakkuja leivotaan voileipägrillissä ja juhlissa virtaavat monenlaiset juomat. Arvostettu munkki jättää tärkeän hengellisen tilaisuuden väliin ilmoitettuaan, että nyt on tukka liian kipeä. Maura ehtii nähdä hieman myös muuta Japania.

Kirjan loppupuoli oli hieman pettymys. Valaistumisen kuvaus menee melkein ohi, kun sitä ei erota muutamasta melkein-valaistumisesta. Pian sen jälkeen päiväkirja päättyy, koska Mauran viimeinen päiväkirja varastettiin onnettomuuspaikalta. Onneksi aiemmat hän oli postittanut kotiin. Kyynisesti on vaikea olla miettimättä, kuinka paljon unenpuutteen ja uupumuksen aiheuttama sekavuus edisti valaistumista.

Joka tapauksessa kyseessä on hyvin mielenkiintoinen kirja. Maura kertoo myös kuinka on kirjoittamassa osittain tositapahtumiin perustuvaa romaania, mutta luostarin kiireet veivät siltä aikaa ja vain ensimmäinen luku ehti valmiiksi. Sen voi lukea Lion’s Roarin sivuilta.

Worldcon lähestyy

Maailman suurimpaan tieteis- (ja fantasia-)tapahtumaan Worldconiin on tänään tasan kolme viikkoa aikaa. Ja tällä kertaahan tämä megapläjäys järjestetään Helsingissä, Messukeskuksessa. Ylipäänsä Euroopassa järjestäminen on harvinaista herkkua, sillä useimmat Worldconit pidetään Yhdysvalloissa. Pohjoismaissa tapahtumaa ei ole koskaan aiemmin nähty.

Suomen media ei valitettavasti ole vielä juurikaan puffannut Worldconia. Ehkä tapahtumaa käsittelevät jutut lisääntyvät sen lähestyessä, mutta pian on jo kiire: ensi maanantai on nimittäin viimeinen päivä, kun ensimmäistä kertaa missään Worldconissa käyvät saavat liput halvalla, alle puoleen hintaan normaalista hinnasta.

Melkein sata euroa on toki edelleen tyyris hinta, monelle todella paljon. Tapahtuma kuitenkin myös tarjoaa valtavasti. Paneelikeskusteluja, puheita, tiedeluentoja, haastatteluita, kirjailijatapaamisia, cosplayta, musiikkia, lastenohjelmaa, larppeja, työpajoja ja paljon muuta. Tietenkin runsaasti myyntipöytiä. Taidenäyttely ja fantastiset naamiaiset kuuluvat jokaisen Worldconin ohjelmaan, ja jos olet aina halunnut nähdä glamoröösin kirjailijapalkintogaalan, sellainen löytyy Hugo Awardseista.

Tapahtumaan on tarjolla myös päivälippuja, jos lipun hinta tuntuu kalliilta, tai et ole varma, onko kyseessä sinun juttusi.

Koko ohjelmaan pääsee tutustumaan täältä. Itse esiinnyn keskiviikkona vähemmistöaiheisessa paneelissa kello 16, ja samana päivänä klo 18 jälkeen tarkoitukseni on lausua scifirunojani open micissä. Enpä olisi arvannut esiintyväni jossain tapahtumassa samaan aikaan kuin G.R.R. Martin.

Harmillisesti tämä open mic on täysin päällekkäin improv-työpajan kanssa, siihen olisin hyvin mielelläni osallistunut. Kuin myös lauantain Ikea-larppiin (olen kirjoittanut Ikea-aiheesta romaanin, näytelmän ja raapaleen), mutta se vaatisi ilmoittautumista heti aamusta.

Torstai-iltana on ilmeisesti parin antologian, joissa olen mukana (toisessa myös toimittajan) julkkarit, mutta niistä lisää kun tiedot varmistuvat. Julkkarit ovat todennäköisesti paikassa, joka ei vaadi Worldcon-lippua.

Worldconista voit ostaa Osuuskumman julkaisemia kirjojani ja Cosmospen-lehteä, jossa on mukana scifirunoni Ink Blue ja pitkä kirjailijaesittely minusta – sekä assyriologiaa opiskelevan siskoni tekemiä upeita nuolenpääkoruja ja muita nuolenpääsavitauluja.

Runoilua Starbucksissa

Olen lausunut runoja neljän Helsinki Poetry Connectionin tapahtuman open micissä. Sitä ennenkin on tullut lausuttuja runoja, mm. useilla demopartyilla sekä pienempänä koulun juhlissa.

Englanniksi en ollut kuitenkaan ennen lausunut, ja pian on edessä Worldcon, jossa on scifiruno- open mic. Mainittakoon, että puhuttu englantini on varsin hyvää, mutta on paljon sanoja, joiden ääntämisasusta en ole varma, jolloin tarkistan ne etukäteen, myös esimerkiksi konferenssipuheiden kohdalla. (Niitä olen tosin pitänyt englanniksi viimeksi vuonna 2010.)

Maija lausumassa

Sattui siis sopivasti, että American Book Center järjesti open micin Amsterdamin keskustassa. Paikkana oli tosin Starbucks, yök. No, Starbucksissa oli yksi hyvä puoli kun ulkona oli hellettä: siellä on hyvä ilmastointi. Myös kaunista luonnonvaloa riitti. Jos olisin tiennyt miten nätti valo siellä on, olisin ottanut oman kamerani.

Lausumiseni sujui oikein hyvin, vaikka samanlaista tunnelatausta en englanniksi saakaan (ja parhaat lausuntarunoni ovat vain suomeksi). Minulta kysyttiin, haluaisinko lausua myös suomeksi, joten heitin päästäni ne kaksi hyvää lyhyttä runoa, jotka osaan ulkoa ja joita olen lausunut 10+ vuotta. Yllätyksekseni minua tultiin jälkikäteen kehumaan – runoista joista kukaan ei tajunnut mitään.

Suurin osa muusta sisällöstä oli proosaa, ehkä reilu puolet novelleja, loput runoja ja musiikkia. Laatu ei valitettavasti päätä huimannut, ei saisi dissata kollegoita, mutta suurin osa oli akselilla Demi/vogonirunous…

Oli siellä hyvää scifiäkin, mutta totesin, että varmaankin CFS:n takia minun on vaikea keskittyä lausuttuun proosaan. (En kuuntele äänikirjojakaan koskaan.) Runot ovat ihan eri juttu. Toivottavasti jatkossa olisi siis enemmän runoja.

Open micin päätti sattumalta paikalle tullut vanha nainen farkkusortseissa ja sateenkaarenvärisessä solmuvärjätyssä topissa, hän soitti ukulelella Amazing Gracen.

Tutustuin kuusikymppiseen Pohjois-Englannista kotoisin olevaan opettajaan, jonka kanssa ollaan toivottavasti vielä yhteyksissä. Hän otti myös tämän hieman kaidepainotteisen valokuvan minusta.

Vesihierontakakkuja ja banaanipartoja

Tuli vastaan tilanne, että pitää kääntää eräs novellini englanniksi. Aikataulu on melko tiukka ja olen kokemuksesta todennut, että säästää aavistuksen aikaa, kun tekee pohjan Google Translatella, vaikka sieltä tuleekin ihan hirveää tauhkaa jonka saa myllätä täysin uusiksi editointivaiheessa. Monet sanat ja rakenteet tulevat kuitenkin oikein.

Tämä teksti taisi kuitenkin olla turhan villi Translatelle. Tai no, näyttää siltä, että koko Translate on aika villi nykyään. Aiemminhan sanat, joita algoritmi ei ymmärtänyt, jätettiin yleensä kääntämättä, tai Google saattoi poimia tavujen seasta”sanan” ja kääntää sen. Nyt tuntuu, että niiden tilalle tulee jotain aivan satunnaista dadaa. Tässä muutama esimerkki.

juon liikaa mansikkamargaritoja -> I run too much strawberry strawberries
Terolta ei ole tullut yhtään uutta viestiä -> There has not been any new posts on Terhi’s wreckage
muinaisten rabbien loitsuista -> The Spells of Ancient Rabbits (Google jopa selittämättömästi kapitalisoi tämän, ymmärtäen bändinnimipotentiaalin)
Ihastuin siis kirjaimellisesti heppuun -> So I was literally hilarious to the horn
Taustalla sai olla pari rönttöistä kakkusta -> In the background, there was a couple of trunks of shit
hiilaripommi -> bumper blade
hirveän kallista puuhastelua -> tadpoleous pudding
karkinväriset mekot -> coats
En lipsauta mitään golemeista -> I do not even fling any gills
kaksilahkeinen -> doublestone
banaanituulihattu -> banana beard
Ajatuskin makeasta ällöttää. -> The idea is to jump to the wind.

Novellissa isossa roolissa ovat saviukot, jotka Google on kääntänyt mm. caviar ja crayons. Toinen isoa roolia näyttelevä asia on hortensiakuppikakut, joista Google on loihtinut sanat cupcuttons (ei muuten tarkoita mitään), hortensic cooker, hydromassagecake ja hortensiac charge batteries. Anteeksi mitä?

Merikäärmettä etsimässä

Risto Isomäen tunnetuin teos lienee ydinvoima-aiheinen Sarasvatin hiekkaa. Con Rit on enemmän ekotrilleri kuin ekoscifiä ja sen inspiraatio löytyy fysiikan sijaan biologiasta (etenkin meribiologiasta), ekologiasta, klimatologiasta, maantieteestä, historiasta, mytologiasta, kryptoeläintieteestä ja geologiasta. Aluksi kirja ei oikein vedonnut minuun vielä Sarasvatiakin runsaampine infodumppeineen, mutta kun pääsin siihen sisään, se vei mukanaan.

Meribiologi Martti on maailmaa ja tiedettä laajalti tunteva Asperger-henkinen ulkoilmaihminen, joka asuu syrjäseudulla ja rakastaa hylkeiden bongailua Saaristomerellä. Eniten häntä kuitenkin kiinnostaa kryptoeläintiede eli taruolentojen tutkimus ja etenkin myyttinen con rit, jättiläismäinen merikäärme, jonka hän uskoo olevan oikea eläin. Siitä kun löytyy havaintoja monissa eri kulttuureissa ympäri maailman. Esimerkiksi asteekeille se oli Quetzalcoatl-jumala.

Martti saa kuulla vietnamilaiselta tutultaan, että sieltä on löytynyt con ritin raato, joka tosin huuhtoutui takaisin mereen. Voisiko miehen pitkäaikainen unelma toteutua? Mutta mistä ihmeestä löytyisi rahat merenpohjan naaraamiseen.

Con rit -kansi

Ellei sitten Camillalta, Martin nuoruudenrakkaudelta, joka ennen oli lämminhenkinen humanitaari, mutta sittemmin on muuttunut piinkovaksi ja upporikkaaksi suomenruotsalaiseksi bisnesnaiseksi, jonka bisnekset tuhoavat luontoa valtavissa määrin. Jokin Camillassa vetää kuitenkin Marttia yhä puoleensa. Camilla on juuri saanut useita hirveitä uutisia ja melkein mikä tahansa tuntuu houkuttelevalta pakotieltä.

Kaikki ei – tietenkään – suju niin kuin piti ja retkikunta joutuu aivan uskomattomiin vastoinkäymisiin ja kamppailuihin, joissa oikeasti tuskin kukaan heistä olisi selvinnyt hengissä. Mutta trillereissä näin voi käydä, kun henkilöiden äly on timantinterävää ja fyysiset kestävyys lähes ylimaallista. Tästä tulisi kyllä hyvin hollywoodmainen ja sinemaattinen elokuva, ja luulisi kirjallakin olevan kansainvälistä vetovoimaa. Ei sitä tosin ole kukaan innostunut kääntämään.

Kirjassa on aivan käsittämätön määrä infodumppeja, myös dialogissa, joista osa liittyy ym. tieteiden lisäksi esimerkiksi vietnamilaiseen kulttuuriin. Toisaalta ne ovat enimmäkseen erittäin kiehtovia, usein jopa hätkähdyttäviä, ja kaiken lisäksi perustuvat 95-prosenttisesti tosiasioihin, kuten kirjan jälkisanoissa kerrotaan.

Ohut ihmissuhdekuvaus saa loppua kohden hieman syvyyttä, vaikka jääkin kliseiseksi ja ennalta-arvattavaksi ja dialogi tönköksi. Muut hahmot kuin Martti ja Camilla jäävät täysin statistin rooliin, mutta ovat kuitenkin aktiivisia toimijoita (Camillalla on kyllä hämmentävän hyvä ymmärrys tieteestä ja luonnonilmiöistä…). Luonnon kuvaus kannattelee kirjaa hyvin konkreettisella tasolla, koska lähes kaikki tapahtuu keskellä luontoa, sen ehdoilla.

Romaanin kustannustoimituksessa löytyi lausetasolla jonkin verran kömpelyyksiä (tyyliin väärin kirjoitettuja sanoja ja virkkeitä joissa on kaksi eri häntä). Bongasin niitä tosin alkupuolella selvästi enemmän, ehkä loppua kohden olin jo tarinan ja kuvailun imussa. Ehkä eniten häiritsi, että Camillan saamat järkyttävät uutiset unohtuivat melkein välittömästi ja kirjan lopussa nousivat hyvin hetkellisesti esille.

Ystävyys on yksinkertaista ja monimutkaista

Ystävyydestä ja kaveriudesta on monenlaisia näkemyksiä ja määritelmiä. Harva toki lähtee sen kummemmin miettimään, että miksi on jonkun kaveri. Se voi mietityttää, että onko tuo tyyppi nyt tuttu vai kaveri, kaveri vai ystävä, kuka onkaan minun paras ystäväni tai parhaat ystäväni. Joillekin on itsestäänselvää kuka on paras ystävä tai parhaat, toisille se olisi vähän kuin yrittäisi valita levyhyllystä parhaan kiekon, kun sehän voi riippua kokonaan senhetkisestä fiiliksestä.

Onko paras ystävä se, jonka kanssa viettää eniten aikaa, oli sitten livenä tai muussa mediassa? Se jonka kanssa pystyisi puhumaan pisimpään yhteen menoon? Se jonka kanssa pystyy puhumaan vaikeimmista ja intiimeimmistä asioista? Se jonka tukeen voi eniten luottaa? Se josta pitää eniten ihmisenä? Monestihan ne ovat kaikki sama tyyppi, aina eivät.

Suosikkisarjassani Communityssä ystävyydestä luodaan aika erilainen kuva kuin mediassa muuten. Seitsemästä hyvin erilaisesta 20-70-vuotiaasta ihmisestä koostuva kaveriporukka ei pidä yhtä niinkään siksi, että he tykkäisivät toisistaan niin paljon, tai koska heillä olisi paljon yhteistä. He ovat päätyneet yhteen melkein kuin perheeksi ja siksi he pitävät kiinni toisistaan enimmäkseen sanattomalla sopimuksella, silloinkin kun jotkut porukassa lähinnä vituttaisivat kaikkia muita.

Minullakin on hyvin erilaisia kavereita, joiden ikä vaihtelee 20-60 vuoden välillä. Sinänsä porukka ei ole kovin heterogeeninen, että se on yli 90-prosenttisesti valkoista ja keskimäärin aika korkeasti koulutettu, mutta muuten ihmisten ajatusmaailma vaihtelee anarkisteista kommunisteihin ja kokoomuslaisiin.

On ikisinkkuja, polysuhteisia ja kuuden lapsen äitejä, kirjailijoita, urheilijoita, lääkäreitä, sairaanhoitajia, kampaajia, vanhustenhoitajia, toimittajia, insinöörejä, taiteilijoita, opettajia, talonmiehiä, kääntäjiä, konduktöörejä, valokuvaajia, fyysikoita, biologeja, sosiaalityöntekijöitä, muusikoita, tiskaajia, koodereita, ikuisia opiskelijoita, pitkäaikaistyöttömiä ja paljon työkyvyttömiä. Moni on sairastunut niin nuorena, että heillä ei ole ammattia, ei edes entistä.

Suurin osa kavereistani on jollain lailla vammaisia, koska vammaiset ymmärtävät minua parhaiten. Se ennustaa paremmin yhteensopivuutta kuin melkein mikään muu tekijä. Melkein kaikkiin kavereihini olen tutustunut netissä, mikä valikoi tietysti ihmisiä kiinnostuksenkohteiden ja arvojen perusteella paljon enemmän kuin reaalimaailma opiskeluineen ja työpaikkoineen, joita minulla ei ole käytännössä koskaan ollut.

Jotkut kaverit ovat kavereitani, koska heidän kanssaan on jo ensi tapaamisella kolahtanut, on tiennyt heti, että tuon ihmisen kanssa tulen viettämään paljon aikaa. On kavereita, joiden kanssa on päätynyt kavereiksi enemmänkin jonkinlaisesta kohtalon oikusta, vaikkei ole aluksi mitenkään erityisesti pitänyt tyypistä tai on jopa saattanut ajatella, että tuon kanssa ei kyllä synkkaa.

Joidenkin kavereiden kanssa ei välttämättä ole kovin paljoa yhteistä. Pysymme kavereina ja tuemme toisiamme, koska niin homma menee. Niin kuin Communityn porukalla. Toisaalta joidenkin kavereiden kanssa olen vähitellen katkaissut välit, kun on tuntunut, että meillä ei ole kerrassaan mitään yhteistä. En ole varma, mikä heidät erottaa niistä ihmisistä, jotka ovat jääneet jäljelle, vaikka ovat ihan eri maailmassa kuin minä.

Joskus tietysti kaveruus tai ystävyys katkeaa ilman mitään järkevää syytä. Olen viimeisen parin vuoden aikana palauttanut välit useampaan entiseen kaveriin tai jopa parhaaseen ystävään, joiden kanssa en pitkään aikaan ollut puheissa, kahden kanssa jopa kymmeneen vuoteen. Sitähän sanotaan, että ystävän tuntee siitä, että kymmenen vuoden jälkeen pystyy jatkamaan siitä mihin jäi. Mutta kymmenessä vuodessa ehtii kyllä muuttua todella paljon.

Pelottavat pyörätuolit

Pyörätuoli ei ole vankila eikä sen käyttäjäksi päätyminen ole tragedia, sanoi media mitä tahansa. Pyörätuoli ei ole sen kummempi liikkumisen apuväline kuin polkupyörä (toki pyörän selästä on helpompi tarvittaessa vaihtaa kävelyyn). Kun pitkäaikaissairaat saavat pyörätuolin, he ovat usein innoissaan ja helpottuneita, kun liikkuminen helpottuu.

Käytännössä pyörätuoli on toki symboli, jossa on jotain pelottavaa. Yhteiskunta on tehnyt siitä symbolin tragedialle, avuttomuudelle ja objektiksi joutumiselle.

Pyörätuolin käyttäjiä tuijotetaan, katsotaan säälivästi, heille puhutaan kuin lapsille (tai heille yritetään kommunikoida avustajan/seuralaisen kautta), heistä saatetaan puhua “pyörätuoleina”, siis ihmisestä. Tuntemattomat saattavat alkaa työntää tuolia kysymättä tai tentata yksityisasioita sen käyttäjän terveydentilasta.

Ihmiset huokaavat raskaasti ja marttyyrimaisesti, kun joutuvat tyhjentämään varastona käytetyn invavessan tai kaivamaan rampin esiin. Jotkut kadehtivat, jos konsertissa saa pyörätuolin kautta hyvän paikan – vaikka usein paikat ovat tosi hunoja.

Pyörätuolit (varsinkin sähköiset) ovat kalliita, sellainen on usein vaikea saada yhteiskunnan piikkiin, vaikka tämä lain mukaan olisikin mahdollista, ja toki niiden käyttö vaikeuttaa moniin paikkoihin pääsyä. Asunnon tai talon voi joutua vaihtamaan. (Tämä kaikki menee toki vammaisuuden sosiaalisen mallin alle: itse pyörätuoli on täysin neutraali esine, johon yhteiskunta liittää erilaisia hankaluuksia.)

Monelle vammaiselle pyörätuoli on ollut mukana lapsesta asti, he eivät ole koskaan eläneet ilman sellaista. Se ei tee elämästä huonoa, vaikka toki hankaloittaa sitä joillain tavoin. Toiselle pyörätuolin käyttöönotto voi olla merkki sairauden vääjääämättömästä etenemisestä, vammaisuuden lisääntymisestä, itsenäisyyden vähenemisestä. Itselleni tämä on ollut se pelottava asia.

Vuoden 2006 lopussa kävelykykyni romahti parissa päivässä. Jo 50 metriä tuotti vaikeuksia. Onneksi asuin hyvin lähellä bussi- ja ratikkapysäkkejä. Näytti hyvin todennäköiseltä, että joutuisin pian pyörätuolin käyttäjäksi. En tiennyt miten edes voisin saada sellaisen, koska yhteiskunnan mielestä olin terve. (Terveyskeskuksesta saa aika helposti lainaan pyörätuolin, mutta manuaalisella ei paljoa tee, jos ei sitä pysty kelaamaan.)

Sitten tuli kuitenkin pieniannoksinen naltreksoni maaliskuussa 2007 ja pian kävelin taas kevyesti useita kilometrejä. Vaikka terveyteni romahti sabotaasin aiheuttamien elinvaurioiden seurauksena monta kertaa, kävelykyky pysyi silti lähes entisellään aivan viime aikoihin asti.

Alkuvuonna sain kolme romahdusta peräkkäin ja kävelykykyni alkoi taas heikentyä. Totesin että pystyin kävelemään vain 200 metriä hitaasti ilman ongelmia, sen jälkeen alkoi hengenahdistus ja usein myös silmäkivut, joita sain kaikenlaisesta rasituksesta – kävelystä, siivoamisesta, lukemisesta. 1,5 kilometriä oli maksimimäärä, mutta se aiheutti jo pahoja oireita ja romahduksen. Pyörätuolin mahdollisuus alkoi taas huolettaa.

Onneksi stafylokokkirokote näyttää nyt ainakin väliaikaisesti auttaneen tuohon. Silmäkipua ei tule, hengenahdistusta vain vähän ja rokotteen jälkeisenä viikkona voin kävellä paljon enemmän, sitten se taas vähenee mutta on kuitenkin selvästi tuota romahduksen jälkeistä määrää parempi. Minulla vain kaikki hoidot lakkaavat toimimasta, joten niin käynee myös tälle.

Istuin vähän aikaa sitten ensimmäistä kertaa pyörätuoliin tilattuani lentokentältä vammaisavustusta (Schipholissa joutuu kävelemään tosi pitkiä matkoja, etenkin lähtiessä). Siihen oli melkoinen kynnys (no pun intended), mutta ei se lopulta sitten niin kauheaa ollutkaan. Schipholissa on oudot kokonaan metalliset pyörätuolit, tulee olo kuin olisi ostoskärryissä.

Ikäni ja ulkoinen “hyväkuntoisuuteni” aiheutti tosin muutamia hassuja tilanteita, kun esimerkiksi minulta kysyttiin, olinko tilannut siis avustuksen takanani seisseelle (tuntemattomalle) keski-ikäiselle miehelle.

Jos joudun käyttämään pyörätuolia myös muuten jossain vaiheessa, suurimmaksi ongelmaksi noussee, että asun hissittömässä talossa. Tai on täällä hissi, mutta sieltä ei pääse tähän osaan taloa mitenkään. Esteettömiin asuntoihin on jonoa.