Down-ihmisten roadtrip brasilialaisittain

Pidän kovasti eteläamerikkalaisista elokuvista ja pari vuotta sitten Suomen-reissuni aikana olisi ollut eteläamerikkalaisen elokuvan festivaali. Katsoin tietysti ohjelman läpi, mutta ainoa leffa joka todella kiinnosti oli brasilialainen Colegas, josta oli vain yksi esitys eikä se sopinut aikatauluuni.

Colegas-juliste

Mutta tänä vuonna vihdoin Colegasin ja se oli hieno elokuva. Stalone, Aninha ja Márcio asuvat monien muiden Down-ihmisten kanssa kehitysvammaisten laitoksessa, joka on elinolosuhteiltaan periaaatteessa mukiinmenevä, mutta erittäin tylsä ja laitostunut. Elokuvia rakastava kolmikko varastaa auton ja lähtee suureen seikkailuun Thelma & Louisen hengessä, lainaillen vuorosanoja lempielokuvistaan. Stalone haluaa nähdä meren, Aninha mennä naimisiin ja Márcio haaveilee lentämisestä.

Sirkusasut paikallisesti sirkuksesta vohkinut trio saa kuitenkin poliisit peräänsä vaarallisena ja aseistautuneena klovniliigana. Pakomatka vie heidät kaupungista ja seikkailusta toiseen, kalastusveneeltä rock-konserttiin. Laitoksen muut kehitysvammaiset seuraavat tapahtumia television uutislähetyksistä ja hurraavat sankareilleen. Kloviliigaa jahtaavat poliisit juuttuvat hierarkiariitoihin ja osaamattomuuteensa.

Colegas on viehättävä ja hauska elokuva, joka tavallaan hyödyntää ikivanhaa “Down-ihmiset ovat iloisia ja herttaisia” -stereotyyppiä, mutta myös murtaa sitä, kun kehitysvammaiset tekevätkin aseellisia ryöstöjä ja siteeraavat Hannibal Lecteriä.

Erittäin emansipoiva ja olisi hienoa, jos kaikki kehitysvammaiset ja heidän kanssaan työskentelevät näkisivät elokuvan.

Kolme lehtijuttua

Tällä hetkellä on myynnissä peräti kolme aikakauslehteä, jossa on kirjoittamiani juttuja – 3/4 niistä mitä kirjoitin viime vuonna.

Matkaopas-lehdessä on juttuni Amsterdamin seudun kauneimmista puutarhoista. Tämä tuli hiljattain myös nettiin luettavaksi. ET-lehden 7/2017 juttu puolestaan keskittyy ihanaan Keukenhof-puutarhaan.

Tukilinjassa 2/2017 on juttuni hollantilaisjärjestö Emma at Workista, joka auttaa vammaisia nuoria työllistymään. Yleisin toimintarajoite heiltä apua saavilla nuorilla on pitkäaikaissairauden aiheuttama uupumus. En ole varma myydäänkö Tukilinjaa irtonumeroina, mutta Lehtiluukusta löytyy.

Kun poliisi ei ole ystävä

Angie Thomasin The Hate U Give on monen kovasti odottama nuortenkirja, josta peräti 13 kustantajaa kävi huutokauppaa ja joka nousi New York Timesin bestsellerlistan huipulle. Itsekin yritin ostaa sen jo ilmestymispäivänä helmikuussa, mutta jostain syystä sähkökirja ei ollut saatavilla Amazonissa. Kirjaa on inspiroinut Black Lives Matter -liike ja sen nimikin viittaa Tupacin kappaleeseen.

Kuusitoistavuotias Starr asuu köyhällä, jengien hallitsemalla alueella, mutta käy koulua hienommalla alueella. Koulussa hän joutuu vetämään koko ajan roolia, jotta ei ole “ghetto” tai “vihainen musta nainen”. Poikaystävä Chris on valkoinen ja Starr pelkää esitellä tätä isälleen, joka fanittaa Malcolm X:ää ja on muutenkin erittäin musta. Starr itse rakastaa Beyoncéa, Tupacia ja useita muita räppäreitä, Harry Potteria, Tumblria, koripalloa ja ihania lenkkareita – sekä Fresh Prince of Bel Airia, joka on hänen ja Chrisin yhteinen juttu.

The Hate U Give -kansi

Poliisi ampuu Starrin lapsuudenystävän tämän nenän edessä. Khalil on jo Starrin toinen lapsuudenystävä, joka on ammuttu. Khalil oli syytön mihinkään, eikä uhannut poliisia millään lailla, toisin kuin poliisi väittää. Starria pelottaa kuitenkin puolustaa häntä ja hän vaikenee ensin koko asiasta. Jossain vaiheessa asia nousee kuitenkin liian suureksi, kun mellakat valtaavat koko kaupunginosan.

Suurin osa kirjasta jäi minulle jotenkin emotionaalisesti etäiseksi. En oikein osaa selittää miksi, ei kirjoitustyyli sinänsä ollut etäännyttävä, eikä se tapahtumien ympäristöstä jäänyt kiinni, koska katsoin samaan aikaan Atlanta-sarjaa, joka sijoittuu tummaihoisten räppäreiden elämään Atlantassa ja pääsin siihen paljon paremmin sisään ja tykästyin siihen yllättävänkin paljon.

Loppua kohden pääsin paremmin sisään, kuten useimpien kirjojen kohdalla tapahtuu. Aloin kyllä mennä sekaisin valtavan henkilökaartin kanssa, johon kuuluu Starrin perheenjäseniä, sisaruspuolia kumppaneineen, paikallisia kavereita, koulukavereita, naapureita ja ties mitä. Chris jää aika paperiseksi hahmoksi, jonka ainoa ulottuvuus on, että tukeeko hän Starria tarpeeksi vai ei.

Kirja on varsin hyvin kirjoitettu ja itse tykkäsin siitä, että sen dialogi ja osa kerronnastakin on kirjoitettu AAVE:lla eli tummaihoisten yhdysvaltalaisten kielellä, jonka moni tuntee hiphopista ja Black Twitter -meemeistä. Monella on AAVE:sta negatiivinen mielikuva, koska se yhdistyy köyhiin ja “ghettoihin”, mutta kyseessä on murretyyppinen tapa käyttää kieltä siinä missä vaikkapa skotlantilaisten käyttämä kieli, ei mikään “huono englanti”.

The Hate U Give antaa myös hyvän kuvan tummaihoisten elämästä, millaista on elää jatkuvan rasismin ja mikroaggressioiden keskellä, kun valkoisille ei saa vaikuttaa liian mustalta tai perheenjäsenilleen liian valkoiselta. Millaista on joutua pelkäämään henkensä edestä aina kun näkee poliisin, vaikka ei olisi tehnyt mitään. Toki kulttuuri on paljon muutakin kuin vain uhriutta tai negatiivisia asioita, se on esimerkiksi perhe-elämää, musiikkia, vaatteita ja ruokatottumuksia. Ja puhetapaa.

Monet asiat on kirjassa ihan alleviivaten selitetty, kuten vaikkapa että tummaihoinen voi sanoa nigga, mutta valkoihoisen ei kuulu käyttää ko. sanaa, ei vaikka laulaisi rap-biisin päälle. Tai että tummaihoisia ällöttää, kun heitä esineellistetään kuvailemalla erilaisia ruokaa tarkoittavilla sanoilla (suklaa, kahvi, karamelli jne). Tai miksi tummaihoisilla on usein niin “oudot nimet”.

Hieman infodumpiksi menevät myös jotkut pidemmät keskustelut sellaisista aiheista kuin että miksi tummaihoisia istuu enemmän vankiloissa, miksi ihmiset näkevät huumediilerissä vain huumediilerin, eivätkä olosuhteita jotka ovat siihen johtaneet, miksi ihmiset liittyvät jengeihin jne. Toisaalta nämä asiat ovat hyvin tärkeitä ja ne selitetään kirjassa hyvin, oli lukijana sitten teini tai aikuinen.

Turhauttavat kirjoituskilpailut

Kirjoituskilpailut ovat erinomainen tapa saada itselleen aikaan ahdistusta. Varsinkin kun niiden tuloksia tulee ryppäänä, kuten viime aikoina on tullut.

Osallistuin viime vuonna poikkeuksellisen moneen kirjoituskilpailuun. Yksi syy oli yksinkertaisesti se, että kiinnostavia ja sopivia kilpailuita oli paljon. Esimerkiksi komedianäytelmäkilpailu, kun olin sellaisen jo kirjoittanut, nuortenromaanikilpailu kun olin sellaista kirjoittamassa muutenkin. No, näistä ei jäänyt käteen yhtään mitään. Eikä useasta muustakaan. Yhdessä tärkeässä kilpailussa posti jopa hukkasi tuotokseni. Kivaa.

Finalistipaikkoja kertyi kolme: Glasgow’n yliopiston lääketiedescifikilpailussa, jonka kilpailuantologian pitäisi ilmestyä huhtikuussa; Sacramento International Film Festivalin draamakäsikirjoituskilpailussa, joka tuomaroidaan huhtikuun lopulla, ja viimeisimpänä Genreblender-kilpailussa. Joitain muita tuloksia vielä odotellaan. Sinänsä huvittavaa on, että noiden palkittujen novellien suhteen olin huomattavasti vähemmän toiveikas kuin lähes kaikkien muiden tarjokkaideni.

Tänä vuonna osallistuin yhteen pienoisnovellikilpailuun ja sieltä ehti tulla hyvin nopeasti tulokseksi, että ei voittoa.

Vaikka olisi ammattikirjoittaja, kilpailusta jää usein ilman palkintoa. Ja vaikka sijoittuisikin, useimmista kirjoituskilpailuista ei silti jää paljoa konkreettista käteen, paitsi hyvä mieli – viimevuotisista menestyksistä on tiedossa 50 euroa rahaa, yksi kirja sekä pari tekijänkappaletta kilpailuantologioista. Isoissakin kilpailussa tyypillisesti 1-3 parasta vie isot rahasummat ja muut palkitut saavat ehkä vain lämmintä kättä.

Lääketiedescifiantologia luultavasti saanee jonkin verran lukijoita ja elätän toivoa, että sitä käytettäisiin opetuksessa, kenties tutkimukseenkin. Suomalaiset kilpailuantologiat noin keskimäärin tuskin nousevat kovin suuriksi hiteiksi.

Aikaansa/voimiaan voisi varmasti käyttää fiksumminkin, varsinkin kun niitä on äärimmäisen vähän. Mutta jokin kilpailuissa kuitenkin houkuttelee. Se että voittaisi jotain. (Tai olisi edes finalisti/kunniamainittu.)

Tälle vuodelle olen löytänyt kaksi muuta kilpailua, johon aion osallistua, en usko että niitä juuri enempää tulee.

Heteronormatiivisuuden mindfuck

Olen pitkään miettinyt, miten vahingollinen perinteinen heteronormatiivinen parisuhdekäsitys on yhteiskunnalle ja yksittäisille ihmisille. Heteronormatiivisuudessa ei ole kyse vain heteroseksuaalisuudesta, vaan parisuhdeideaalista. Suurin osa ihmisistä hyväksyy tasa-arvoisen avioliiton. Jotkut HLBTIQ-aktivistit suhtautuvat siihen kuitenkin nihkeästi, koska sen katsotaan vain lisäävän heteronormatiivisuutta.

Tämä on toki iso muutos aiempaan. Vielä muutama vuosikymmen sitten homoseksuaalisuuteen suhtauduttiin ihan eri lailla. Samoin avoliittoon. Siinä missä jotkut eivät suostu hyväksymään homosuhteita, toisille avoliittokin tuottaa yhä ongelmia. Kaverillani oli ollut Helsingin yliopistossa 2000-luvulla teologiaa opiskelleita tuttavia, jotka hylkäsivät toisen kaverinsa, kun tämä muutti “syntiseen” avoliittoon.

Teknologia on toki mullistanut monia parisuhteen konsepteja. Etäsuhteita ja etätapaamisia on yhä enemmän, seksiäkin voi harrastaa olematta fyysisesti samassa paikassa – eikä siihen yleensä käytetä mitään “virtuaalitodellisuutta”. Jotkut pitävät yhä kummallisena, että seurustellaan tai jopa puhutaan avioliitosta ilman, että on edes tavattu, esimerkiksi siksi että välissä on puoli maapalloa, mutta tämä on yhä tavallisempaa, olen tuntenut monia tällaisia pareja jo 90-luvulta asti.

Eräs tuttuni jätti kaiken kotimaassaan ja muutti nettirakkaansa luo kehitysmaahan toiselle puolelle maapalloa ilman, että he olivat koskaan tavanneet toisiaan. He menivät naimisiin alle vuorokautta myöhemmin. Tästä on nyt kymmenisen vuotta ja he ovat yhä hyvin onnellisia yhdessä.

Hiljattain mietin kaverini kanssa, voiko pelkästään netissä olevaa suhdetta pitää “oikeana”. Netissä voi rakastua ja usein, vaikkakaan ei aina, rakkaus toimii myös tosielämässä. Yleensä etäsuhteen tavoitteena on lopulta muuttaa saman katon alle tai vähintään samaan kaupunkiin, mutta jos ero tulee ennen sitä, eikö suhdetta sitten ollutkaan olemassa?

Aikoinaan “oikea” parisuhdejärjestys oli hyvin yksiselitteinen: avioliitto -> seksi -> lapset. Tutustumistakaan ei välttämättä tarvittu. Nykyään länsimaissa useimpien ihmisten mielestä “normaali” tapa on seurustelu -> seksi (tai toisin päin) -> yhteen muutto eli avoliitto -> mahdollisesti naimisiin meno -> mahdollisesti lapset.

Naimisiin menon ja/tai lasten hankkimisen väliin jättämistä ei useimmissa piireissä enää juuri ihmetellä, vaikka toisille sekin aiheuttaa yhä närää. Muistan, että yläasteella oppilaat pitivät opoamme “coolina”, koska hän ei ollut naimisissa eikä aikeissakaan mennä, vaikka olikin pitkäkestoisessa parisuhteessa.

Mutta ihmisten välisten romanttisten suhteiden skaala on paljon laajempi. Siihen voi sisältyä seksiä ja/tai romantiikkaa ilman sitoutumista, seurustelua tai avioliitto ilman seksiä (esim. aseksuaalisuuden takia), kahden henkilön avoimia suhteita, useamman kuin kahden henkilön suhteita, avioliitto tai muu hyvin vakiintunut suhde ilman yhdessä asumista, toisistaan eronneiden kumppaneiden yhdessä asumista tai suhteita, joiden tilannetta on vaikea määritellä. Jo sana “suhde” tietysti määrittelee jotain, ja useimmiten puhutaan parisuhteesta, sana joka jättää polyamorian ulkopuolelle.

Esimerkiksi hollantilainen viisikymppinen tuttuni on vakavassa, pitkäkestoisessa suhteessa seitsemänkymppisen miehen kanssa ilman, että he asuvat yhdessä. Kyse ei ole taloudellisista syistä eikä heillä ole tarkoitustakaan muuttaa yhteen. (En tiedä muuttuuko asia, jos esim. jo melko iäkäs mies sairastuu, en ole kehdannut kysyä. Naisella on jo vakava sairaus, mutta hän pärjää suunnilleen itsekseen.)

“Paperilla” heidän suhdettaan ei ole olemassa, koska he eivät ole edes avoliitossa (jonka hollannissa voi muuten virallistaa menemättä naimisiin). “Seurustelee” ei juuri missään yhteydessä ole virallinen parisuhdestatus – joko on yksinasuva, eronnut tai leski.

Jos on eronnut avioliitosta, se pitää merkitä joihinkin virallisiin papereihin. Muista suhteista saa erota ihan vapaasti ilman statusmuutoksia. Leskeksi jäädään virallisesti vain avioliitosta. (Entä jos meneekin naimisiin ystävänsä kanssa ja haluaa jäädä tämän leskeksi?)

Minua on pitkään ärsyttänyt ylipäänsä koko “vapaan” ja “varatun” konsepti. Kuin kyse olisi jostain vessasta.

Vaikka kyseessä olisikin kahden ihmisen ei-avoin avioliitto, “hetero- tai homoavioliiton” määritelmät voivat tuntua kummallisilta, jos jompikumpi tai molemmat eivät koe edustavansa tiettyä sukupuolta tai sukupuolen kokemus vaihtelee.

Aseksuaalisuus on yksi konsepteista, joka monelle vapaamielisellekin tuottaa vaikeuksia käsittää. Seksin harrastamattomuus tuskin ainakaan on “pervoa”, kuten toisten mielessä ei-hetero- ja polysuhteet, mutta aseksuaalit nähdään helposti kypsymättöminä ja heidän suhteensa vaillinaisina, vaikka heille itselleen ne olisivat tyydyttäviä, rikkaita ja kokonaisia. Kyse lienee osittain samasta asiasta kuin se, ettei ymmärretä vapaaehtoista lapsettomuutta.

Olen halunnut tuoda näitä esiin teksteissäni. Olen pyrkinyt siihen, että naimisiin meno tai lasten hankinta ei olisi hahmojen elämän tai parisuhteen täyttymys (toki muutamalla hahmolla näin on) ja toisaalta ilman suhdettakin pärjää.

Esimerkiksi Adenossa on “tavallisen” miestenvälisen suhteen lisäksi aseksuaali päähenkilö, polysuhde ja päähenkilön vanhempien suhde, jossa asutaan erillisissä asunnoissa ja lisäksi on epäselvää, että ollaanko suhteessa vai ollaanko erottu – ei siis on-off-suhde, vaan he eivät vain ainakaan ulkopuolisille määrittele statusta. Kirjan 2050-luvun maailmassa tämä on toki normaalimpaa kuin nyt.

Suhteen konsepti voi ahdistaa, rajoittaa tai aiheuttaa jopa sen, että koko suhde katkeaa. Koska on “pakko” määritellä seukkaako vai eikö, tämä johtaa “on-off-suhteisiin” ja eroihin, jos “suhde” vaikuttaa liian hankalalta. Parisuhdepalstoilla ihmiset harkitsevat eroa jo siitä, jos toinen ei kosi tarpeeksi vauhdikkaasti.

Hesarin kommenttipalstalla huomaa hyvin, miten järisyttävää toisille on, jos vaikkapa eronnut pariskunta asuu yhä yhdessä. Tämä on kuulemma luonnonvastaista ja tarkoittaa, että ei ole oikeasti erottu. Mitä eroaminen sitten edes on? Sitä että ollaan vapaita etsimään uusi kumppani? Polyillä on usein tämä vapaus muutenkin. Sitä ettei enää harrasteta seksiä? Jotkut kuitenkin harrastavat yhä seksiä ex-kumppaneidensa kanssa. Eipä se muilta pois ole.

Eräs kaverini oli seksisuhteessa kaverinsa kanssa, mutta tämä kaatui lopulta siihen, että nainen “ei halunnut parisuhdetta”. Entä jos mitään sellaista ei olisi tarvinnut miettiä ollenkaan?

Menneisyyden varjoista

Kuten olen maininnut, olen kirjoittamassa muistelmia. En tällä hetkellä pysty tekemään juuri mitään, mutta muistelmaa pystyn jonkin verran kirjoittamaan, koska se on hieman tajunnanvirtamaisessa muodossa. Ja se on paljon helpompaa kuin romaani tai novelli, koska minun ei tarvitse kuvitella.

Ongelma on ollut, että 2000-luvun alun ja puolivälin välissä minulla on valtavasti muistikatkoja, koska minulla on niin pahoja traumoja siitä ajasta. On vaikea kirjoittaa muistelmaa, jos ei muista kunnolla. Enkä ole pitänyt päiväkirjaa.

Paitsi että olen. Minulla on kaikki sen ajan tiedostoni tallella. Vuodelta 2000 löytyi hyvin yksityiskohtainen päiväkirja muutaman kuukauden ajalta. Vuodelta 2003 löytyi pitkä kirje, jossa kuvailen yksityiskohtaisesti mieheni sairastumista psykoosiin, hänen patologista valehteluaan ja väkivaltaisuuttaan. (Kirjeen vastaanottaja asia ei liikuttanut pätkääkään, vaan hän reagoi alkamalla stalkata minua.)

Lisäksi minulla on lähes gigatavu vanhoja IRC-logeja. En tietenkään voi lukea kaikkea läpi – määrä vastaa paria tuhatta kirjaa – mutta tiedän, mitä niistä kannattaa käydä läpi.

2000-luvun alkupuoli oli minulle hyvin hankala. Oma sairaus, mieheni sairaus, mieheni perheen tapa kieltää aihe kokonaan. Jatkuvat raha- ja asunnottomuushuolet (minulla jäi rahaa vuokran jälkeen käteen reilu 100 euroa kuussa). Minusta levitetyt huhut ja muut itseeni kohdistuneet hyökkäykseet. Hyvä kaverini hakattiin kuoliaaksi ja olisin voinut estää sen.

Mutta se, miten olen selvinnyt siitä kaikki nämä vuodet on, että olen mielessäni kutistanut asioita. En kieltänyt kokonaan, mutta ajatellut, että ehkä asiat eivät kuitenkaan olleet ihan niin pahoja.

Todellisuus on, että ne olivat paljon pahempia.

Muistelman työnimi on Kaasulyhdyn varjossa, joka viittaa tietenkin gaslightingiin. Mutta kyse ei ollut vain gaslightingistä vaan omista selviytymiskeinoista.

Nyt, vuosia myöhemmin, tämä tajuaminen – että en ole liioitellut vaan vähätellyt – ei ole luhistanut minua kasaan. Se on toki aiheuttanut minulle jonkinasteista tunteiden vuoristorataa, mutta ennen kaikkea henkisen vahvuuden tunteen. Moni yritti tuhota minut, mutta ei onnistunut.

Elämäntilanteeni ei ole yhtään parempi nyt, vaan vielä huonompi. Tiedän, että mieleni selviää lähes mistä vain.

Huonona puolena kehoni ei.

Sähköistävää ystävyyttä

Luin viime vuonna Leah Thomasin Because You’ll Never Meet Me’n, joka oli spefihtävää cripfic-YA:ta. En antanut sille kovin ylistävää arviota, koska moni asia kirjassa ärsytti minua. Usein kuitenkin luen kirjojen jatko-osat, vaikka en olisi hullaantunut ensimmäiseen.

Olen tällä kertaa tosi tyytyväinen, että tein niin. Lähes uunituore kakkososa, tässä kuussa ilmestynyt Nowhere Near You on paljon edeltäjäänsä parempi. Useinhan kakkoskirjan osuus on haastava, etenkin trilogioissa, mutta myös muuten.

Nowhere Near You -kansi

Ykköskirja oli hieman staattinen (no pun intended), vaikkakaan ei missään nimessä tylsä, koska päähenkilö Ollie oli omituisen sähköyliherkkyytensä takia syrjäisen metsämökin vanki, eikä saksalaisen kirjekaveri Moritzinkaan elämä ollut kovin kummoista. Tässä molemmat alkavat elää, ja se aiempi staattisuus tuo upeaa kontrastia tapahtumille. Lukijana tosiaan iloitsee sen puolesta, että Ollie ja Moritz pääsevät vihdoin toteuttamaan itseään ja kokemaan asioita. Ollien ihaileva ihmetys meille tavanomaisista asioista ilmankostuttimista ihmismassoihin oli todella hienosti kuvattu.

Kakkonen korjasi myös ykkösessä minua ärsyttäneitä asioita. Hahmojen absurdeihin fyysisiin ominaisuuksiin ja ylitsepursuavan intellektuelliin kirjoitustyyliin oli jo tottunut. Moritzin saksalaisuuden kuvaus ei ollut niin ärsyttävää ja saksan sanojen käyttö oli yleensä perusteltua. Kirjoitustyyli on oikeastaan tosi hieno. Silloinkin kun siinä on ajoittain jotain runollisen abstraktia, se tuntuu silti konkreettiselta ja aidolta.

Nowhere Near You hyppäsi spefihtävästä/slipstreamista ihan reilusti scifin puolelle. Välillä ehkä vähän liikaakin, kuten Bridget, jonka “langaton” sydän pumppaa verta niin kauan kunhan se on 87 mailin säteellä hänestä. Uudet hahmot jäivät kyllä minusta suurin osa turhan etäisiksi.

Paljoa muuta juonesta ei viitsi sanoa, ettei spoilaa enempää edeltävääkin osaa. Joidenkin mielestä tämäkin kirja on turhan hidas, mitä en oikein ymmärrä. Tapahtumia ja käänteitä riittää. Juonta pyöritetään varsin taidokkaasti ja ennalta-arvaamattomasti, vaikka toki jotkut asiat ovat odotettavissa. Kirjeromaanin muotoa hyödynnetään tässäkin cliffhangereihin, mutta myös epäluotettavaan kerrontaan.

Kirja sortuu tunteiden vuoristoradassaan harvoin liikaan siirappiin, tai sen antaa anteeksi koska särmää ei unohdeta, ja on suurimman osan ajasta aidosti koskettava. Myös HLBTIQ-puoli ja vammaisuuden kuvaus olivat jees ja tykkäsin myös teatteria käsittelevistä osuuksista. (Mutta missä ei-valkoiset?) Suosittelen ehdottomasti myös aikuisille, mutta lukekaa Because You’ll Never Meet Me ensin.

Eutanasiakeskustelu tulvii valheita ja propagandaa

Eutanasia on noussut vaihteeksi julkiseen keskusteluun Suomessa. Keskustelun taso on vain niin surkea, propagandaa, valheita ja vääristelyä pursuava, että ihan oksettaa. Tulee mieleen tasa-arvoisesta avioliitosta käyty keskustelu hauveleineen.

Esimerkiksi Yle julkaisi ala-arvoista potaskaa surkuhupaisasti otsikolla “Eutanasia ymmärretään usein väärin”, jossa sadistinen propagandisti luettelee valheita toisensa jälkeen vastauksena “väärinymmärryksiin”. Jo jutun määritelmä eutanasiasta eli kohta 1. on virheellinen. En tajua, miten tällaisen tarkoitushakuisen ja erittäin vahingollisen valheryppään voi ylipäänsä julkaista “journalismina”.

Kokosin tähän eutanasiakeskustelussa yleisesti esiintyneitä virheitä ja läpipaskoja argumentteja, tuo “artikkeli” on vain jäävuoren huippu.

  • Hollannin tilanteesta esitetään jatkuvasti virheellisiä väitteitä, esimerkiksi että loppuunvietyyn elämään liittyvä eutanasia olisi tarkoitettu niille, jotka kokevat itsensä taakaksi, vaikka tämä argumentti ei liity aiheeseen mitenkään.
  • Lasten eutanasia Hollannissa puolestaan on tarkoitettu äärimmäisiin poikkeustapauksiin, esim. jos lapsella on väistämättä kuolemaan johtava erittäin kivulias synnynnäinen sairaus ja elämänlaatu on täysin 0. En yksinkertaisesti ymmärrä, miten kukaan tunteva ihminen voisi vastustaa tällaista.
  • Kohta lapset, vanhukset ja vammaisetkin voivat saada eutanasian!” No totta helvetissä sen kuuluisi olla mahdollista.
  • Annetaan ymmärtää, että Suomessa eutanasian saisi helposti, jos sellainen olisi saatavilla. Ette voi olla tosissanne. Hollannissakin eutanasian saaminen vaatii mm. useita eri ajankohtina esitettyinä toiveita ja usean eri lääkärin arvion. Byrokratian ihmemaassa Suomessa voi mennä kolme kuukautta saada terveyskeskuslääkärille aika ja vuoden saada sairauslomapäätös, ja ihmiset kuvittelevat, että eutanasialupa heltiäisi helposti ja nopeasti. Todennäköisesti suurin osa eutanasiaa anoneista menehtyisi sairauteensa ennen kuin ehtisivät saada päätöstä.
  • Vanhukset valitsisivat eutanasian, koska kokevat olevansa taakka yhteiskunnalle.” Vanhukset kokevat usein olevansa taakka yhteiskunnalle, koska Suomen yhteiskunta on läpimätä, misantrooppinen ja empatiakyvytön ja vanhusten kohtelu on epäinhimillistä. Ihan turha syyttää eutanasiaa siitä, että maasta on tehty iäkkäille ihmisille painajainen. (Plus katso edellinen kohta.)
  • Eutanasia vie vammaisilta ihmisarvon.” Katso edellinen. Suomen läpimätä, misantrooppinen, empatiakyvytön ja ableistinen yhteiskunta vie vammaisilta ihmisarvon. Eutanasian sallimattomuus on äärimmäisen ableistista, koska se vie vaikeavammaisilta perusihmisoikeuksia, joita vammattomilla on. Jos vastustat eutanasiaa, vastustat ihmisoikeuksia ja siten myös vammaisten oikeuksia.
  • Kipuja voi lievittää tehokkaasti.” a) kärsimys ei ole yhtä kuin kipu, ihminen voi kärsiä sietämättömästi myös ilman minkäänlaisia kipuja b) ihmisellä voi olla niin voimakkaita kipuja, että nykylääketieteen keinoin niitä ei pystytä lievittämään riittävästi, vaikka käytössä olisi hyvin vahva opioidilääkitys, muita lääkkeitä ja jopa kirurgisia hoitokeinoja. Onneksi harvinainen tilanne ja usein riittämätön kivun hoito johtuu vain siitä, että ei viitsitä antaa tarpeeksi lääkkeitä, mutta ei aina.
  • Edelliseen läheisesti liittyen: “Eutanasiaa ei tarvita, jos saattohoito on hyvää“. Ööh, eutanasia ei vain liity saattohoitoon mitenkään. Saattohoidossahan eutanasian tarve on vähäisempi kuin sen ulkopuolella. Kumpi on ikävämpi tilanne: “elämä on sietämätöntä ja elinaikaa on kaksi viikkoa” vai “elämä on sietämätöntä ja elinaikaa on 5-10 vuotta”. (Hollannissa on paljon Suomea parempi saattohoito ja silti eutanasian valitsee tuhansia ihmisiä joka vuosi.)
  • Palliatiivinen sedaatio ei ole eutanasiaa.” Ei, se on täysin irrationaalinen korvike oikealle eutanasialle. Palliatiivinen eutanasia antaa kuvan, että ihmisen elämän pitkittämisellä täydessä tajuttomuudessa maaten on jotain itseisarvoa.
  • Eutanasia ei ole hyvä kuolema, koska jotkut ovat selvinneet siitä hengissä.” Tämä mielipidesivuilla esitetty päätön ajatus (toivottavasti trollaus) on jo niin paska argumentti, että aivot räjähtävät.

Tuoreita munia ja kissoja

Osuuskummalta on ilmestynyt hiljattain kaksi kiinnostavaa uutta antologiaa, joissa olen mukana. Eilen tupsahti painosta lajissaan kolmas Kummalinnun munia -raapaleantologia.

Ajantakojat-kansi

Siinä missä aiemmissa Kummiksissa on ollut sekalainen valikoima spekulatiivisia sadan sanan tarinoita, Ajantakojissa raapaleet sijoittuvat historian eri aikakausille maailman alusta sen loppuun. Ja niiden väliin on kirjoitettu erilaisia seikkailupolkuja.

Minäkin olen siis innostunut kirjoittamaan tulevaisuudellisten lisäksi historiallisia raapaleita. Minulta on kirjassa kahdeksan satasanaista novellia, mm. antiikista ja esihistoriasta. Sekä eräs suosikkejani omista raapaleistani, Timanttikäpylehmä.

Osuuskumman uusi Varjoisilta kujilta -antologia puolestaan sisältää ainoastaan kissa-aiheisia tarinoita. Oman humoristisen absurdin tieteisnovellini nimi on Suvikulta, mikä kertonee jo sen sisällöstä.

Nämä voi hankkia omakseen printtinä tai e:nä. Ajantakojat kustantaa painettuna vain 16 euroa, tosin sisällöllisten jippojensa ansiosta se on ehkä sähkökirjana vielä toimivampi.
.
Seuraava suomenkielinen antologia, jossa olen mukana (ei Osuuskummalta) on taitettu, joten eiköhän sekin kohta putkahda.

Aukko

Blogin yli kuusivuotisen historian ensimmäinen tauko iski. Ei siksi, että ei olisi ollut mitään sanottavaa, tai blogaaminen ei olisi huvittanut. Minulla on kymmeniä ideoita ja pari valmista tai melkein valmista postaustakin löytyy. Jotenkin niitäkään ei ole jaksanut laittaa.

Sain viiden viikon sisällä kolme romahdusta ja kunto on ollut todella huono. Vähät voimat ovat huvenneet romaaniin, muistelmaan (jota on nyt noin 1/3 valmiina) ja Projekti Kultakalaan, jonka on tarkoitus uida perille ensi viikolla. Onneksi tilanne kääntynee parempaan, kun saan pian useita uusia, erittäin lupaavia hoitoja, ensi viikosta alkaen.

Sitä odotellessa joutunen vähentämään blogin postaustiheyttä, kuten olen muiden blogieni kohdalla joutunut tekemään jo aiemmin.