Runoklubilla

Suomessa tuli tehtyä monenlaista. Käytyä Tampereella, mökillä kääntymässä, suolla Espoossa (jossa melkein astuimme kyyn päälle sandaaleilla, katso kuvat) ja sambakulkuetta katsomassa.

Kohokohta oli kuitenkin Helsinki Poetry Connectionin runoklubi Café Mascotissa Helsingin Kalliossa, jossa lausuin useita runoja open micissä. Olen aina pitänyt lausumisesta ja olen sitä muutaman kerran ennen tehnytkin, mutta en ennen runotapahtumassa. Oli tosi hyvä klubi-ilta, mielenkiintoista räppiä, säestettyä spoken wordia ja muuta sanataidetta runojen lisäksi.

Lausumassa

Runoissa oli uusia, ihan tässä kuussa valmistuneita (aiheena mm. vauvojen ravistelu ja Helsingin yliopisto), mutta myös vanhoja kuten tässäkin blogissa esiintynyt Valkea ja Aamukuva, joka on alun perin vuodelta 2003. Iästään huolimatta se on ylivoimainen suosikkirunoni lausua ja ainoa jonka osaan ulkoa, olen sen kerran runonlausuntakilpailussakin lausunut.

Blogin MP3-versio Valkeasta on tosin hyvin erilainen kuin liveversio. Yleisö oli tosi hyvä ja antoi tosi paljon energiaa, olin suorastaan räjähtävä. Kiva että edes jossain voi olla energiaa pursuava.

Tuotahan voisi tehdä useamminkin. Jos voisi.

Siskoni ottama kuva on tosi suttuinen kun ei ole ollut aikaa/voimia editoida paremmaksi. Kunnon kuviakin on jollain tuntemattomalla, mutta ei ainakaan vielä ole tullut vastaan netissä, toivottavasti joskus tulee. (Juu, hankin uudet silmälasit. Ensimmäiset 20 vuoteen. Vaikka eihän tuosta mitään selvää saa siinä suhteessa, isosta voi sen verran että uudet on.)

Liebster-blogimeemiä

Sain Hanna-Riikalta Liebster-palkinnon blogiini, kiitos! Valitettavasti jaksaminen ei riittänyt täysipainoiseen suoritukseen (ja tämänhetkinen nettiyhteytenikin on huono).

Liebster Award-tunnustuksen ideana on tuoda ihmisten tietoisuuteen uusia hyviä blogeja, joilla on alle 200 lukijaa. Homma toimii näin:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto (ylläoleva kuva) esille blogiisi. 3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen. 4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa. 5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat. 6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen. 7. Ilmoita palkitsemasi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

En pysty keksimään nyt 5-11 blogia, joten tämän palkinnon saavat SIT-UP, Vammaisen vartalon kuvat ja Maria Calendula

Vastaukset Hanna-Riikan kysymyksiin:

1. Lempisanasi?
Ei nyt tule mieleen.

2. Inhokkisanasi?
Sinkkulohkaisu ja kevätterveiset.

3. Miellyttävä ääni ja/tai epämiellyttävä ääni?
Tavaratalojen kuulutukset ovat aika hirveitä.

4. Ketä mytologista hahmoa muistutat tänään?
Jotain joka on väsynyt, vittuuntunut ja päänsärkyinen.

5. Mikä on sisäinen voimaeläimesi? (Laajasti miellettynä, ei tarvitse olla eläin.)
Sen kun tietäisi.

6. Millä keikalla tai missä konsertissa oot ollut viimeks?
Viime vuonna kahdella CMX:n keikalla. Eilen olin runoklubilla, jossa esiintyi spoken word -henkisiä bändejä/räppäreitä kuten Muovibabylon, joten keikka toki sekin, mutta en mennyt varsinaisesti näitä bändejä kuuntelemaan.

7. Mitä oot syönyt tänään?
Käväisin mökillä, jossa söin mummin tekemää suppilovahverokastiketta, soijanugetteja ja parsakaalia. Lisäksi esim. Minihiilari-kauraleipää, Pirkan vegaanista mango-passionjäätelöä, proteiinipatukkaa, tyrniraakamoussea, kookosvettä ja muutaman karkin. Kotona söisin tietysti aika eri ruoat.

8. Mitä väriä et käytä vaatteissasi ikinä, jos on valinnanvaraa?
Musta ja muut epävärit kuten beessi ja harmaa. Vaaleanpunainen, siis sellainen vauvanpunainen. Neonkeltainen.

9. Minkä kirjan olet lukenut viimeksi?
Douglas Couplandin Worst. Person. Ever. Nyt on kesken Maritta Lintusen Hulluruohola ja pari muuta kirjaa.

10. Mitä blogia/nettisivua vihaluet?
Iltapäivälehtiä. Tosin en vihalukemisen takia vaan siksi, että suurimman osan ajasta en pysty tekemään mitään mikä vaatii voimia tai ajattelukykyä, ja jotenkin aikaa pitää saada kulutettua.

11. Mitä numero 11 merkitsee sinulle?
Ei mitään.

Kysymykset palkituille ja kaikille muille lukijoille, jotka haluavat vastata:

1. Mihin maahan lähtisit, matkalle tai pysyvästi, jos raha (tai terveydentila tai muu syy) ei olisi este?

2. Missä Suomen kaupungissa asuisit mieluiten (ei nykyinen asuinpaikka)?

3. Mitä kieltä haluaisit opetella?

4. Missä järjestyksessä syöt karkkipussin karkit?

5. Mitä haluaisit tehdä tai mihin mennä virtuaalilasien avulla?

6. Mihin ammattiin haluaisit, jos ei olisi mitään esteitä ja voisit olla siinä maailman paras?

7. Mikä on ensimmäinen muistosi Internetin käytöstä?

8. Mikä muiden normaalina pitämä asia on sinusta ällöttävää?

9. Mikä muiden ällöttävänä pitämä asia on sinusta normaalia?

10. Mikä on hyödyllisin käyttötarkoitus jeesusteipille, jonka olet keksinyt?

11. Minkä sukupuuttoon kuolleen eläimen haluaisit herättää henkiin?

Pakkopaita, mikäs sen hauskempaa

Katson Euroviisuja satunnaisesti, tällä kertaa katsoin finaalin kun ei ollut muuta tekemistä. Olin lukenut, että joitain harjoituslähetysten vitsejä oli lopullisista juonnoista poistettu. Ei selkeästi tarpeeksi.

Juontaja Petra Mede mainosti jotain siihen suuntaan, että kaikkein pakkomielteisimmät viisufanit eivät tyydy muuhun krääsään, vaan valitsevat Euroviisut-pakkopaidan. “Crazy is the new black”, hulluus on uusi musta, julisti Mede lopuksi.

Todella, todella mautonta ja ableistista. Pakkopaidan kaltaiset inhottavat liikkumista rajoittavat toimet, kuten lepositeet, saattavat harvoin olla edelleen tarpeen, jos pitää estää ihmistä vahingoittamasta itseään tai muita. Siinä ei ole mitään hauskaa.

Pakkopaita tuo ennen kaikkea mieleen viktoriaanisen ajan “mielisairaanhoidon”, jolla ei ollut mitään tekemistä hoidon kanssa, se oli pelkkää säilömistä. Mielisairaaloissa virui niiden lisäksi, jotka nykyään laitettaisiin lepositeisiin, myös esimerkiksi masentuneita, kehitysvammaisia, autisteja, epileptikoita, muuten fyysisesti sairaita, homoja ja naisia, joilla oli sellaisia karmeita sairauksia kuten masturbointi, esiaviollinen seksi, työnteosta haaveilu tai naimattomaksi jääminen. (Katso esim Andrew Scullin Hysteria: The Biography.)

Joissain maissa mielisairaalat ovat yhä yleisesti säilöjä, joissa epätoivottu aines pidetään poissa kunnon ihmisten silmistä. Myös maissa, jotka osallistuvat Euroviisuihin. Romaniahan tosin sai tänä vuonna viisuista kenkää maksamattomien EBU:n jäsenmaksujen takia. Tällaista oli Romanian psykiatrisissa sairaaloissa vuonna 2006: Spiegelin juttu. Käytetäänkö niissä pakkopaitoja? Pitäisin hyvin mahdollisena.

“Hulluus on uusi musta” on yhtä lailla karmivan ableistisesti sanottu, vaikka kuinka sitten läpällä. Ei kännissä ja läpällä, vaan käsikirjoitetusti, harjoitellusti, lavalla satoja miljoonien ihmisten TV-yleisön edessä -läpällä. Vitsihuumoria. Sairauksien vertaaminen muoti-ilmiöihin tai vihjaaminen, että ne ovat sellaisia, on yksi tapa nöyryyttää ja vähätellä vakavia sairauksia.

Gluteenittomuus on muotijuttu, paitsi että keliakia on autoimmuunisairaus joka ilman täysin gluteenitonta ruokavaliota voi johtaa syöpään, joka on yleensä tappava. CFS on muotitauti, paitsi että siihen voi kuolla ja monet sairastuneet makaavat pimeässä huoneessa halvaantuneina ja dementoituneina vuositolkulla, kunnes lopulta menehtyvät sairauteensa. ADHD vasta trendikästä onkin, etenkin vankiloissa, joissa ADHD-ihmisiä on valtavasti. Hassunhauskaa.

Toistasataa vuotta sitten euroviisufanitus olisi epäilemättä ollut niin perverssiä, että se olisi voinut oikeasti viedä pakkopaitaan. Homoseksuaalisuus taatusti. Ja vielä muutamia vuosikymmeniä sitten ihmisiä pantiin psykiatriseen “pakkohoitoon” länsimaissa mitä erikoisemmista syistä (varoitus: linkin sisältö on hirvittävää luettavaa).

Ja siitä ei muuten sitten päässyt pois. LOL!

Mennyttä ja enemmän tulevaa

Rihmasto

Homeromaani on vihdoin kustantajakierroksella. Yhtään vastausta ei vielä ole tullut.

Adeno

Syksyllä ilmestyvä scifiromaani on nyt valmiiksi editoitu ja odottaa oikolukua. Ihmisten palaute jännittää, koska kirja on niin erilainen kuin aiemmat romaanini (vaikka siinä paljon samaa onkin) ja muutenkin aika erikoinen. Luultavasti se jakaa mielipiteet, kuten käsikirjoitusvaiheessakin.

Nuortenromaani

Nuortenromaani on aika lailla valmiiksi suunniteltu (näen jopa kannen mielessäni, mikä on poikkeuksellista), pitää enää kirjoittaa.

Lastenkirjat

Seeprakoiran jälkeen minulla on muhinut lastenkirjaideaa. Tuskin tänä vuonna niille mitään teen.

Ruokavaliokirja

Ruokavaliokirja ilmestyy tosiaan alkusyksystä ja nimeksi on varmistunut työnimi Erityinen: tietoa erityisruokavalioista. Kansi julkistetaan ensi kuussa.

Leffakässärit

Toxic Dreams ei menestynyt toisellakaan Nicholls-kierroksella. Lähetin sen vielä kolmannelle. Sitten lienee aika lopettaa.

Näytelmät

Viime kuussa jätin ScriptFrenzyn väliin ensimmäistä kertaa vuosiin. En olisi tosin Rihmaston myöhästymiseltä ehtinytkään. Kirjoitin viime vuoden huhtikuussa ScriptFrenzyssä kaksi keskeneräistä näytelmää. En ole ehtinyt kumpaakaan editoida. En osaa sanoa, valmistuvatko ne koskaan.

Nicholls-leffakäsikseni näytelmäversio vaikuttaa todennäköisimmältä seuraavaksi näytelmäkseni, vaikka se olisi kyllä hyvin haastava projekti.

Raapaleet

Olen kirjoittanut varsin paljon raapaleita tänä vuonna. Seuraavaksi pitäisi vaihtaa taas englantiin.

Muut novellit

Maaliskuussa julkaistiin ensimmäinen steampunk-novellini. Nyt työn alla on yksi ensi vuodelle jo julkaistavaksi sovittu novelli ja toinen, joka toivottavasti ilmestyy ensi vuonna. Ja tietysti novelli omaan antologiaani, se on jo valmis. Osallistuin jo kahdella novellilla englanninkieliseen lääketiedescifikilpailuun, ei voittoa. Kahta kotimaista kilpailua harkitsen. Jos vaan jaksaisi.

Runot

Olen kirjoittanut valtavasti runoja tänä vuonna, etenkin parin viimeisen kuukauden aikana. Puhutaan kymmenistä, tosin monet niistä ovat kesken. Mutta varmaan yli 30 valmiinakin tältä ajalta.

Pari lähetin lehtiin, en ole vielä saanut vastausta muuta kuin yhdestä, joka ilmestyy pian. Tarkoitus olisi yrittää tänä vuonna kasata kokoelma, ja jos koelukijat (saa tarjoutua) eivät lyttää, niin lähettää kustantamoihin. Ja yritän päästä ensi viikolla open miciin(!), saa nähdä mahdunko.

Lisäksi haaveilen haikukokoelmasta, koska olen niitäkin kirjoittanut melko paljon, ja aika tasaisesti vuosien varrella. Mutta ei niitä ole varmaan 20:tä enempää, enkä tiedä onko haikukokoelma edes Suomessa mahdollinen konsepti.

Kustannustoimittaminen

Syksyllä ilmestyvä Marraskesi-ihonovelliantologia on editoinnin loppuvaiheessa.

Lehtijutut

Olen nyt 1,5 vuoden tauon jälkeen työstänyt paria matkailujuttua. Hauskaa, mutta tosi uuvuttavaa puuhaa. Ilmestyvät tosin vasta ensi vuonna.

Kuinka seksiä kirjoitetaan

Sain kirjan How to Write a Dirty Story: Reading, Writing, and Publishing Erotica ilmaiseksi, en muuten olisi varmaan koskaan tarttunut siihen. Nimi ei kuulosta houkuttelevalta, vaan tuo mieleen Reginan miehiset murahdukset, joille tirskuimme Protu-leirillä – ei siksi että niihin liittyi seksi, vaan koska ne olivat niin kömpelösti kirjoitettuja.

Ilmeisesti nimi onkin jossain määrin vitsi. Kirjoittaja Susie Bright, minulle tuntematon suuruus, on kirjan mukaan Jenkeissä lähes synonyymi eroottiselle kaunokirjallisuudelle ja siitä kirjoittamiselle. Hän ei tosiaankaan pidä seksistä kirjoittamista “likaisena”, vaan välttämättömänä (kaunokirjallisuudelle), hauskana ja innostavana. Vaikka ei kirjoittaisi erotiikkaa tai romantiikkaa, seksiä esiintyy lähes kaikentyyppisessä kaunokirjallisuudessa dekkareista scifiin.

howtowriteadirtystory

Kirjan alku on mielenkiintoinen eroottisen kirjallisuuden lähihistoria länsimaissa, etenkin Yhdysvalloissa. Ketään tuskin yllättää, että seksistä kirjoittamista pidettiin pitkään moraalittomana ja sitä sensuroitiin, mutta olin enemmän yllättynyt siitä, että naisten ei moderneina aikoinakaan katsottu kiinnostuvan seksiä käsittelevästä fiktiosta. Se sopi ehkä hetero- ja homomiehille, mutta ei naisille. Ja lesboerotiikka? Sitä nyt ei edes ollut olemassa.

Nykyään tuntuu, että yleinen käsitys on päinvastainen: naiset lukevat “pehmopornoa” ja nykyään yhä kovempaakin – kirja on melko tuore, mutta Fifty Shadesia vanhempi – siinä missä heteromiehet haluavat “visuaalisempaa erotiikkaa”. Sääli, ettei kirjassa käsitellä esimerkiksi aasialaista erotiikkaa ja sen historiaa käytännössä lainkaan, ainoastaan länsimaista.

Susie Bright melkeinpä aloitti naisille suunnatun eroottisen kirjallisuuden kaupallisena genrenä, niin lesbo- kuin heteroerotiikankin, samoin kuin naisten kirjoittaman erootiikan, jota miehetkin lukevat. Hän on biseksuaalinen feministi ja hänen lähestymistapansa on mutkaton. Vaikka välillä hän vyöryttää lukijalle melkein akateemista tietoa, jutteleva (ei koskaan alentuva tai liian höpöttävä) kirjoitustyylinsä pitää sen mielenkiintoisena. Luinkin 300-sivuisen kirjan reilusti alle vuorokaudessa.

Kirjassa on paljon otteita Brightin ja muiden novelleista, enimmäkseen hyvin lyhyitä. Yllättävän monet ovat humoristisia tai muuten äkkivääriä. Bright kirjoittaa paljon siitä, että “huono seksi” voi olla kutkuttavaa, sen huono kuvaus ei.

Kaunokirjallisuuden seksi voi olla romanttista, pornahtavaa, hulvatonta, häiritsevää, nolostuttavaa, inhorealistista, kivuliasta, yksinäistä, kömpelöä, väkinäistä, väkivaltaista tai epäonnista, lyhyesti tai pitkästi kuvattua, mutta tylsää se ei saa olla. Se ei ole väkisin mukana, vaan edistää juonta ja syventää hahmoja, eikä sen tarkoitus ole antaa moraalisia opetuksia. Toimiakseen kunnolla se vaatii, että lukija tuntee jo hahmot.

Toki myös terminologiaa käsitellään paljon, mutta enemmän yleisellä tasolla kuin pitäisikö sanoa dick vai cock, joten pohdinnat sopivat pääpiirteissään myös suomen kieleen. Brightin näkemys on, että erilaisia eufemismeja voi käyttää, kunhan ne ovat omaperäisiä, eikä aina vain sykkiviä rakkauden miekkoja ja lemmenluolia.

Eufemismien tarkoitus ei missään nimessä ole korvata suorasukaisempia ilmauksia häveliäisyyssyistä, vaan ne toimivat kiihokkeina ja lisäävät tekstiin persoonaa ja kuvailua. Niillä saa myös lisää rekistereitä ja vivahteita, joilla varioida tunnelmaa, kun samassa kohtauksessa voidaan hempeillä kuvaannollisesti ja käyttää pornompaa sanastoa.

Itse en pitänyt useimmista Brightin esimerkeistä nimenomaan siksi, että ne ovat niin eufemismeja pursuavia ja siten aiheuttivat lähinnä myötähäpeän tunteita, vaikka kuinka olisivat palkittuja. (Sen sijaan kirjan ainoasta esimerkkirunosta, Brightin lesboeroottisesta The One About Debbiestä, sen sijaan pidin kovasti; siinä kieli on enemmän modernin runouden arkimetaforaa.)

Kirjassa on paljon kirjoitusharjoituksia, joista monet keskittyvät ihmisen sisäisen häpeän ja sen aiheuttamien blokkien hälventämiseen. Kuka tahansa voi kirjoittaa seksiä, vaikka olisi neitsyt tai saanut koko hommasta “burnoutin”. Sitä voi kirjoittaa ja sitä voi lukea ääneen. Mikään teema tai yksittäinen sana ei ole liian nolo, outo tai kieroutunut kirjoitettavaksi tai lausuttavaksi ääneen.

Monet genret mainitaan kirjassa jatkuvasti, etenkin dekkarit/rikoskirjat ja scifi, toisinaan fantasiakin. Bright selvästi tuntee kirjallisuuden kenttää laajasti. Silti olisin toivonut enemmän näiden genrejen varsinaista käsittelyä. Millaista on tieteis- tai fantasiaseksi? Fanifiktiostakin puhutaan, mutta lähinnä historiallisesta perspektiivistä: kun aikoinaan seksiä poistettiin fiktiosta, fanfic toi sen fiktioon jossa sitä ei koskaan ollut ollutkaan.

Kirjassa käsitellään myös todella paljon fiktion julkaisemista ja sen karuja realiteetteja, kuten hylkyjä, kustantamoiden talouskysymyksiä, eri kustantamoiden linjoja (mikä heille on OK seksin saralla) ja kirjailijan omia raha-asioita. Suurin osa asiasta pätee muuhunkin kuin erotiikkaan, mutta ei välttämättä Suomen oloihin. Puhkiuuvuttavat kirjakiertueet, joilla lennetään joka päivä uuteen kaupunkiin, eivät onneksi ole useimpien kirjoittajien isoin ongelma, eikä Bright niin väitäkään.

Kirjassa oli minusta monia puutteita, asioita joita olisin toivonut käsiteltävän vaikka ne eivät minulle olisikaan relevantteja, tai vinkkejä joita olen lukenut muualta, mutta en tästä. Silti suosittelisin tätä melkein kenelle tahansa kirjoittajalle, jos englanti yhtään taipuu. Useimmista kirjoittamisoppaista poiketen se on suunnattu myös niille, jotka eivät edes tähtää julkaisuun, vaan kirjoittavat omaksi ja kenties kumppaninsa iloksi.

Outo, oudompi, etnomykologia

12. käsikirjoitukseni, toivottavasti 7. julkaistava romaanini Rihmasto on aloittanut kustantajakierroksensa. Reippaasti aikataulusta myöhässä, mutta niin käy kun sabotaasi tuhoaa olennaisia elimiä.

Melkoiseksi palapeliksi meni kahden vuorotellen kerrotun pirstaleisen tarinan kirjoittaminen. Melkein jokaista kohtausta on siirrelty, aivan ensimmäisiä ja viimeisiä lukuunottamatta.

Alussa pirstaleista meinasi tulla liiankin pieniä. Pitkään mietin, tuleeko Rihmastosta jopa lyhyin romaanini, vaikka siinä on kaksi tarinaa(!). Siinä ei olisi paljon järkeä. No, ei siitä lyhyin tullut, ainakin Palsamoitu on lyhempi ja kai Marian ilmestyskirjakin.

Pituudella ei tietysti ole väliä, mutta jos kahden tarinan romaanista tulee lyhempi kuin yhdestä tarinasta, niin onhan se vähän outoa. Tosin mikäpä tässä romaanissa ei olisi.

Kahden tarinan romaanissa osoittautui jännittävimmäksi se, että tarinat kytkeytyvät toisiinsa hieman konkreettisesti, toisiaan jatkaen, tarkentaen, kyseenalaistaen ja risteytyen, mutta myös tasoilla. Ja niitä yhtymäkohtia on löytynyt paljon enemmän kuin sinne alun perin tarkoituksella kirjoitin. :-o Alitajunta kai työssään.

Se minua huolestuttaa, onko romaani liian outo kustantamoille. Pahoin pelkään, että ainakin isoille on. Homealtistus on toki ajankohtainen aihe, mutta etnomykologia ei ole mitään bestsellerlistojen kamaa. En osaa sanoa, miten spefiä romaani lopulta on jos lainkaan, mutta se tiede “scifissä” (osa kirjasta sijoittuu 2040-luvulle, mutta itse maailma ei ole siinä olennainen) ainakin olisi mykologiaa.

Pitäisiköhän joskus kirjoittaa joku ihan “normaali” romaani? Njääh, sellaisia on jo kirjoitettu ihan tarpeeksi. Voin kirjoittaa vain sellaista mitä haluan. Palsamoitu ja Sisimmäinen ovat varmaan romaaneistani normaaleimmat, eivätkä ne sen paremmin ole menestyneet, vaikka Sisimmäinen toki nappasikin isomman kustantajan.

Seuraavaksi suunnitteilla olisi nuortenromaani. Se on ehkä enimmäkseen ns. tavanomainen, paitsi ei aivan kuitenkaan.

Ikävöin maahan jota ei ole

Moni varmaan tietää, mitä ovat emotionaaliset triggerit. Niitä voi olla vaikkapa ystävänpäivähypetys tahtomattaan sinkulle tai juuri jätetylle tai lastenvaunujen näkeminen lapsettomuuttaan surevalle. Kun muistoon tai kokemukseen liittyy suuri trauma, kuten vaikkapa raiskauksen uhrilla, voi reaktio olla hyvinkin voimakas: paha paniikkikohtaus tai jopa dissosiaatiota.

Minulla traumaperäinen stressihäiriö on onneksi mennyttä aikaa, vaikka traumojen aiheuttamaa stressiä ja sen aiheuttamia elinvaurioita on sen jälkeen tullut paljon. Mutta kun on menettänyt paljon, lähestulkoon kaiken, lukuisat asiat triggeröivät vähän, pistävät ikävästi rinnassa, muistuttavat asioista joita on ollut tai joita ei ole koskaan ollutkaan.

Viimeksi teki pahaa, kun näki ruokakaupassa ison multasäkin. Kuulostaa typerältä, mutta ne olivat kodin vakiokamaa. Meillä oli parhaimmillaan 75 kasvia. Keväisin istuteltiin siemeniä, otettiin pistokkaita ja vaihdettiin multia. Parin kilon multapussit olivat säälittävän pieniä.

Nykyään kasvit laitetaan jo aluksi isoihin ruukkuihin, mieluiten hankitaan sellaisissa ja siellä ne muhivat lopun elämäänsä. Siemeniä ei todellakaan istuteta. Jos kaktus loikkaa ikkunalta ja sen mullasta osa menee hukkaan, kaavitaan lisämullat toisen kasvin ruukusta.

Ruoka oli minulle rakas asia ja minulla oli kustannussopimus keittokirjaan, joka ehti yli 90-prosenttisesti valmistuakin. Kirjan piti ilmestyä jo monta vuotta sitten. Suomessa järjestin illalliskutsuja, en kovin monelle ihmiselle kerralla, mutta ruokalajeja oli monia. Häihini tein itse ruoat mummin mustikkapiirakoita lukuunottamatta.

Kirjahyllyssä on yhä kymmeniä keittokirjoja, joista muutamasta en ole tehnyt ainuttakaan reseptiä, kun hankin ne liian myöhään. Nykyään ostan niitä – voi kauheaa – valmiiksi pilkottuja vihanneksia, että jaksan edes jotain vääntää. Ruokablogien lukemisesta tulee vain paha mieli. Ja pääsiäiskoristeet keväisin kaupassa – nekin muistuttavat ikävästi kirjan kuvaussessioista, kun stailasimme cashewpashaa.

Matkat on tietysti yksi juttu, joka saa monenkin ihmisen olon kaihertamaan. En todellakaan ole ainoa, jolla ei ole juuri rahaa matkustaa tai terveys ei sitä mahdollista. Nekin jotka voivat matkustaa haikailevat sitä usein silloin kun ovat reissussa. Vain kerran vuodessa Aasiaan, nyyh. Olenhan minä toki moneen verrattuna onnekas, kun voin Hollannin sisällä matkustaa ja Suomessakin käyn, en sitä kiellä.

Hollantilaiset kaverini ovat kaikki käyneet useita kertoja Kanadassa, Yhdysvalloissa ja useimmat Australiassakin, yksi ex-kaveri teki maailmanympärimatkankin. Suomalainen kaverini ehdotti, että ihan hyvin voisin matkustaa Thaimaahan, vaikka en siedä kuumaa. Päivät makailee hotellissa ja vasta illalla menee biitsille. Kätevää.

Työelämä, samoin kuin opiskelu, on jotain mitä en ole koskaan päässyt maistamaan. Tuskin olisin mennyt muutenkaan yliopistoon, ja saattaisin terveenäkin olla freelancer, mutta en saanut valita. Monet työelämän koukerot ovat minulle niin eksoottisia, että nekin houkuttelevat. Ja muistuttavat siitä, kuinka ulkopuolinen olen niistäkin asioista.

Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut työkavereita, lähimmäksi päästiin 1-2 kertaa toisensa tavanneiden freetoimittajien IRC-kanavalla, joka hajosi joskus 2006. En käy lounaalla, en lähde työpäivän päätteeksi yhdelle.

Kun luen hyvän, syvällisen lehtijutun vaikkapa Imagesta, Suomen Kuvalehdestä tai Kuukausiliitteestä, arvostan lukuelämystä ja sen taakse kätkeytyvää toimittajantyötä. Ja koen huutavaa vääryyden tunnetta siitä, että tämäkään juttu ei ole minun kirjoittamani.

On minulta julkaistu pari juttua sekä Imagessa että SK:ssa, yksi kohtuullisen puhuttukin, mutta kukaan ei tunne minua toimittajana, koska kirjoitan niin vähän. Vaikka olen tehnyt toimittajan töitä 16 vuotta ja mielessäni näen itseni tutkivana toimittajana, joka kirjoittaa juttuja yhteiskunnallisesti merkittävistä aiheista ja ihmiset twiittaavat niitä tyyliin “Taas Maija Haavistolta tärkeä artikkeli”.

Niin ei tietenkään tule tapahtumaan. Jos olisin paremmassa kunnossa, se olisi täysin mahdollista, onhan minulta tosiaan julkaistu juttuja useassa Suomen suosituimmista aikakauslehdistä.

Monet ulkonäköönkin liittyvät asiat muistuttavat menneestä ja olemattomasta. Tuskin olen maailman ainoa entinen laiheliini, joka ikävöi entistä kroppaansa. Minähän lihoin 20 kiloa parissa kuukaudessa ja mielessäni olen edelleen hoikka. Minulla ei ole ollut koskaan paksuja hiuksia, mutta menetettyään 2/3 hiuksista sairauden takia ei tarvitse katsoa Pantene-mainosta kadehtiakseen, melkein kenen tahansa bussissa edessä istuvan tukka riittää.

Minun kropalleni saa sentään vielä kauniita vaatteita. Sääli, ettei hienommille vaatteille tule koskaan käyttöä. Minulla oli jo mekko ja kengät varattuina ystäviksi kuvittelemieni ihmisten kesähäihin. Sitten paljastui, että he ovat läpimätiä ihmisperseitä, joita ei kiinnosta mikään muu kuin huumeet ja bilettäminen. Että ehkä tälläydyn sitten kotona, katselen itseäni kokovartalopeilistä jota en tosin omista.

Ihmissuhdejutut toki ottavat eniten lujille. Minulla ei koskaan ollut läheistä suhdetta äitiin, joten kuunnellessa muiden ihmisten kokemuksia äideistä tuntuu surulliselta miettiä, että olisi voinut olla. Ei tämän äidin, mutta jonkun toisen äidin kanssa.

Minulla ei koskaan ole ollut ihmistä, jonka olisin kokenut todella arvostavan itseäni. Ihmisenä, ei vain kävelevänä tietosanakirjana tai muuna hyödykkeenä. Tai yksi ihminen on, ja hän on käytännössä kuolemansairas.

Sekin on yksi ystävyys, joka voisi olla jotain ihan muuta. Hän on paras ystäväni, ainoa johon luotan. En ole koskaan käynyt hänen kanssaan elokuvissa, emme ole joranneet yhdessä Bon Jovin konsertissa, tanssineet klubeilla, emme ole istuneet kahvilassa leivoksilla tai matkustaneet viikonlopuksi kaupunkilomalle. Kaikki asioita, joita tekisimme yhdessä jos voisimme ja olen aina halunnut tehdä ystävättären kanssa.

Sen sijaan en ole koskaan edes halannut ystävääni. Aikoinaan olisin varmaan voinut, nyt sekään ei ole mahdollista. Hän ei ole koskaan käynyt luonani edes Suomessa. Hän ei päässyt häihini, vaikka asui silloin samassa kaupungissa.

Kaikkein eniten triggeröi se, kun elokuvissa, kirjoissa tai tosielämässä vaikeasti sairaat ihmiset saavat koko ystäväkööriltä tukea. Koululuokka ajaa päänsä kaljuiksi tai aikuisten kaveriporukka järjestää tapahtuman syöpäsairaan ystävänsä tueksi.

Aiemmin yritin selittää nämä kaikki fiktiivisiksi, mutta kai niitä on oikeasti olemassa. Ja useamman kerran on tullut itku miettiessä sitä, että joillain tosiaan on tällaisia. Tuossa lähijärven rannallakin jyskyteltiin erään loppuvaiheen syöpäsairaan viimeistä toivetta, omaa festivaalia. En ole hänelle kateellinen – tietenkään – tai katkera, eihän se minulta ole pois. Mutta monet asiat vihlaisevat. Ja vihlaisuja tulee paljon, monta kertaa päivässä.

Aina kun tällainen paha olo iskee kun jostain tulee triggeri, yritän miettiä, että onneksi minulla on vielä elämässä _____. Mutta en osaa täyttää viivalle mitään. Lukija täydentää, että tietysti kirjoittaminen, mutta en tiedä, pystynkö enää kirjoittamaan yhtään romaania. Edes sitä ei siis välttämättä ole jäljellä.

Ei ole vain yhtä elämää, joka on jäänyt elämättä, vaan lukemattoman monta.

Kirjoittaja kompastui omaan nokkeluuteensa

Itsensä tunteminen fiksuksi on hieno tunne. Olen tuntenut niin useita kertoja tällä viikolla. Kustannustoimittamisessa on aina kivaa, jos joku ottaa ison ehdotuksen vastaan ja se toimii hyvin, tai jos joku jopa kehuu ehdotusta. (En toki hommaa egon takia tee tai siksi, että haluaisin änkeä omia ideoitani muiden teksteihin, mutta palaute on kiva lisä.)

Muutama päivä sitten tein pitkästä aikaa käännöstarkistusta ja onnistuin bongaamaan virheen, jollaisen melkein jokainen kääntäjä tekisi, eikä juuri kukaan muu olisi sitä tässä vaiheessa huomannut, mutta lääketieteen osaamisellani sen bongasin. Tuli skarppi olo ja ylpeys omasta ammattitaidosta, vaikka tällaisesta ei bonuksia herukaan. (Minusta kyllä voisi.)

No, vähemmän fiksu olo tuli tarkistaessa Adeno-romaaniani ennen sen menoa varsinaiseen oikolukuun. Kässär on tässä vaiheessa käynyt usealla kustannustoimittajalla ja jokaisen käsittelyn jälkeen olen sitä editoinut.

Niin vain sieltä löytyi vielä neljä kamalaa klaffivirhettä. “Tyylikkäin” oli minusta se, kun samassa kappaleessa kuu oli sirppi ja puolikas. Tuollaisia helposti jää tekstiin, jos ne ovat jonkin matkan päässä toisistaan, mutta samassa kappaleessa, muutaman virkkeen välein?

Hyvä että sen bongasin, mutta sitä korjatessa ei tullut erityisen fiksu olo.

Maailman paskin jätkä

Kanadalainen Douglas Coupland on yksi suosikkikirjailijoitani, tai ehkä olisi parempi sanoa, että hän on kirjoittanut useita lempikirjoistani. Hänellä on karkeasti jaoteltuna kahdenlaisia romaaneja: nokkelia ja syvällisiä (pari on molempia). Syvällisistä pidän yleensä paljon enemmän.

Worst. Person. Ever. on puhtaasti nokkela (ja absurdi ja bisarri), mitään syvällistä siinä ei ole. Kirjaa tahdittavat pätkät erilaisista “tietoteksteistä” kuten Wikipediasta, joskin ainakin valtaosa näistä on vähintään osittain fiktiivisiä.

Kirja kertoo brittiläisestä videokuvaaja Raymond Guntista, joka on melkoinen kusipääjuntti. Hän tykkää viinasta, seksistä, huumeista, mitä eksoottisimmilla sanoilla kiroilusta (melkein Kapteeni Haddockin malliin) sekä hyvästä ruoasta ja halveksii syvästi lähes kaikkia ja kaikkea. Varastaminen ei tunnu missään ja tappaminenkin hätätilassa onnistuisi. Ja kirjan ydin ei todellakaan ole, että Raymondista tulisi parempi ihminen.

Raymond päätyy ex-vaimonsa Fionan kautta Kiribatille kuvaamaan trooppista reality-sarjaa, mukanaan avustajaksi värvätty koditon Neal. Sarjan kuvaukset tosin onnistuvat vasta kirjan loppuvaiheilla, koska sitä ennen menoa hidastavat mm. Raymondin pakonomainen tarve joutua vaikeuksiin, usein sairaalaan tai putkaan, monesti kusipäisyytensä seurauksena.

They chanted: “Vakubati, take your dreadful fuckpeople and leave our gracious islands now!”

Worst. Person. Ever. -kansi

Tästä johtuen lukija myös symppaa Raymondia ainakin pikkuisen, koska aina kun näyttää siltä että asiat menevät loistavasti, ne päätyvätkin menemään katastrofaalisen huonosti. Ja joskus se ei edes ole Raymondin syy. Ydinsota ehkä ihan vähän on.

Kirja on karikatyyriydessään ja täysin poskettomassa tarinassaan varsin omituinen ja tuo mieleen valkokankaan kakoilukomediat, vaikka kirjaformaatti ja Couplandin älyllinen viileys ja hervoton sanavarasto tekevätkin siitä aavistuksen sivistyneemmän. Siinä on myös jotain jopa montypythonmaisen absurdia.

Naispuolisten sivuhenkilöiden kaarti käy niin valtavaksi, että minulla ainakin meni sekaisin kuka on esimerkiksi Tabs, Peggy (joka oudosti unohtuu kesken kirjan), Elspeth tai LACEY. Okei, LACEYä ei unohda, koska hänen nimensä kirjoitetaan aina lihavoidulla versaalilla, eikä se todellakaan ole siksi että hän olisi Se Oikea, päinvastoin).

Naiset voisi jakaa sen mukaan, keitä Raymond haluaa nussia ja ketkä haluavat nussia Raymondia, yleensä kaksi eri kategoriaa. Seksimagneetiksi osoittautunut Neal tosin tuppaa viemään Raymondin naiset aina siinä määrin, että “sairastuu” liiasta panemisesta.

Neal was crestfallen. “I may be snackered on Ecstasy, Ray, but no way in a million years could you make me eat what’s inside any of these tins. Christ only knows what’s in them.”

Drywall
Melamine
Hitchhikers
Nurses
Diseased sheep lungs
Crisps
Cat food too scary for cats
Jellied donkey piss
Yoga mats
Vinyl pool toys
Venereal ovaries
Braided gerbil urethras
Shredded car parts
Dolphins
Neon tetras
Tetra Pak boxes
Broken dreams
Kittens with mittens
Mutton leavings
Silicon chips
Pregnant fetal pigs
Unsold Shrek DVDs
That bucket of blood from Carrie
Angioplasty scrapings
Wank tissues
Biopsy leftovers
Sentient colon polyps

Tästä kaikesta huolimatta kirja on ihan hauska, kunnes toiseksi viimeinen kohtaus melkeinpä pilasi minulta koko kirjan. Tämä ei ole aivan tavatonta Couplandilla. Sanon vain, että kyseessä oli todella mauton juonenkäänne, jollaisia olen täällä blogissakin haukkunut, joka esitettiin vielä erityisen epäonnistuneella tavalla.

Vaaleanpunainen runo

Vanhojen runojeni White haiku ja Yellow haiku jäljillä vaaleanpunainen melkein-tanka.

Kreikkalainen jumala
muutti flamingon puuksi.
Se karistaa sulkansa,
loppukesästä munii
piirakantäytteen.