Palsamoidun kansi

Palsamoitu on jo pian menossa painoon, mutta sain vasta nyt viime tingassa kansikuvan valmiiksi. Piti tehdä se jo ennen kesälomaa, mutta havittelin alun perin kanteen toista kuvaa, jonka kuvalisenssistä vastaava ihminen karkasi kesälomille. Se kuva osoittautui liian tyyriiksi, mutta onneksi löytyi tämä, erinomaisesti kirjaa kuvaava, jossa siis Hathor.

Kuva muokattu käyttäjän Rama kuvasta (Wikimedia Commons), CC BY-SA.

Arvostelukappaleita kirjasta voi jo pyytää, niitä saa lähiaikoina.

Mitä mieltä olet kannesta?

Palsamoitu-kansi

Uusi kustantaja (taas)

Eilen tuli puhelinsoitto, että tervetuloa meidän kirjailijaksi. Hieno aloitus työvuodelle! Sopparikin on jo postissa. Lisää tästä myöhemmin, mutta kyseessä on siis romaani Elviira, joka tosin luultavasti saa uuden nimen. Palsamoitu tulee sovitusti pian ulos RADIUMilta.

Kolmen viikon loma on ohi, eikä ole kyllä erityisen lomaillut olo. Suomessa riitti virtaa viimeisille päiville asti, vaikka nukuin monena yönä 10 tuntia liian vähän ja hyrräsin siis pelkillä adrenaliineilla, mutta matkojen jälkeen kuntoni huononee usein pysyvästi, kuten näyttää nytkin käyneen. Annoin Suomessa yhden haastattelunkin, mutta en tiedä milloin se ilmestyy.

Täällä pääsimme käymään Rotterdamissa, jossa en ole koskaan aikaisemmin käynyt kunnolla, niin että olisin nähnytkin kaupunkia. Ihan mukava paikkahan se lopulta on, kolkkoine pilvenpiirtäjäkortteleineenkin. Söimme kivassa vegaaniravintolassa, joka oli rakennettu vanhaan junaan, joskin terassilla sen puutarhassa.

Loppuaika meni pitkälle koomassa, mikä ei ole yhtään lomafiilis, vaikka se johtaisikin “laiskotteluun”. Yhden raakakakun jaksoin tehdä (baobab-lucuma-mango-passion baobab-mangokiilteellä, heitin päästäni), mutta sekin teki tiukkaa.

Olin suunnitellut, että vihdoin pääsisin maalaamaan, viimeistelemään sen 2012 aloittamani viimeisimmän työn, koristelemaan yhden vaneripuun ja aloittamaan uuttakin, mutta ei mitään toivoakaan. Yhtä kohtaa puusta sudin epätoivoisesti pari kertaa.

Lisäksi siivosimme kellaria ja no, kuka tahansa osannee päätellä mikä on lopputulos kun aloittaa kunnianhimoisen siivousprojektin ja voimat ehtyvät täysin kesken. Voin vihjata, että lopputulos ei ole “siisteys”. Löytyi kyllä kaikkea hämmentävää, mistä tulee vielä oma postauksensa.

Yksi novelli sentään eteni nollasta 1 500 sanaan editoimatonta tajunnanvirtaa, mutta syksyllä alkavan romaani #11:n suunnittelun kanssa en päässyt juuri eteenpäin. Pitäisi ennen NaNoa saada aikaan kaksi muutakin novellia, nollasta nekin.

Olin ajatellut pitää vielä epävirallisen lisäviikon lomaa, kun varsinaisia deadlinejä ei ole tiedossa, mutta totesin, että tällä viikolla pitäisi kuitenkin säätää erinäisiä juttuja ilmestyvien kirjojen suhteen, laatia apurahahakemus ja kirjoittaa pari vastinetta lehtiin, niin ei se nyt aivan lomailua ole, varsinkaan kun ei jaksaisi tehdä yhtään mitään.

Omistamattomat

Ostin Ursula Le Guinin The Dispossessed -romaanin alun perin miehelleni. Hän ei kuitenkaan saanut luettua sitä, vaan piti sitä liian huonona, vaikka se on monen mielestä parhaita scifiromaaneja koskaan, tai jopa paras. Se on voittanut kolme tärkeintä scifipalkintoa. Niinpä minä päätin yrittää.

The Dispossessed -kansi

Hainilaiseen universumiin sijoittuva tarinaltaan itsenäinen romaani kertoo kahdesta planeetasta, Urrasista ja Anarres (jotka minulla olivat samankaltaisten nimiensä takia mennä koko ajan sekaisin). Päähenkilö, fyysikko Shevek pakenee Anarresista Urrasiin voidakseen tutkia merkittävää uutta fysiikan teoriaansa.

Molemmilla planeetoilla asuu ihmisiä, mutta yhteiskunnat ovat hyvin erilaiset. Urrasissa asioita omistetaan samaan tapaan kuin nykymaailmassa, siltä paenneiden anarkististen “odonistien” perustamassa siirtokunnassa Anarresissa tällaista ajatusta paheksutaan, niin tavaroiden kuin ihmistenkin suhteen. Pahin loukkaus on “propertarian”, mitä kirjassa toistellaan välillä puutumiseen asti.

Omistaminen vs. kaikki on yhteistä. Kuulostaa aika poliittiselta, eikö. Sana “kommunismi” tosin mainitaan kai ensimmäistä kertaa vasta sivulla 283. Anarres on hyvä paikka maantieteellisestä karuudestaan huolimatta, Urras taas “authoritarian hell-planet” kirjan takakansitekstin mukaan. Tosin Anarreskaan ole ongelmista vapaa, eihän Shevekkään sieltä muuten pakenisi.

Kuten Le Guinin monet muutkin kirjat, The Dispossessed on varsin yhteiskunnallinen ja käsittelee myös esimerkiksi ksenofobiaa ja ennakkoluuloja, naisen asemaa, sukupuolten välisiä (ja muitakin) suhteita, seksuaalisuutta, lääketiedettä, kielitiedettä, matematiikkaa ja monia muita asioita.

Kirja kulkee kahdessa aikatasossa eri planeetoilla, molemmat enimmäkseen melko hidastempoisesti. Henkilöt käyvät pitkiä filosofisia keskusteluja ja muutenkin liikutaan usein varsin filosofisella ja abstraktillakin tasolla.

“You shall not go down twice to the same river, nor can you go home again. That he knew; indeed it was the basis of his view of the world. Yet from that acceptance of transience he evolved his vast theory, wherein what is most changeable is shown to be fullest of eternity, and your relationship to the river, and the river’s relationship to you and itself, turns out to be at once more complex and more reassuring than a mere lack of identity. You can go home again, the General Temporal Theory asserts, so long as you understand that home is a place where you have never been.”

Kirjan tärkein romanttinen suhde on aika lailla ET-lehtitasoa. Kaksi aikuista ihmistä löytää sielunkumppanin ja perustaa perheen. Välillä olosuhteet pitävät heitä erillään, mutta kiintymys pysyy vahvana. Mikäs siinä, ei kaikessa tarvitse olla suhdedraamoja tai tulista romantiikkaa.

Moni asia kirjassa tuntuu aika vanhentuneelta. Hyvä kun ei fakseja lähetellä, mutta teknologia lääketieteestä tietotekniikkaan on (avaruuslentelystä huolimatta) muuten pitkälle samaa tasoa kuin kirjan kirjoitushetkellä 1960-luvulla.

Joka tapauksessa mielenkiintoinen tieteisromaani, mutta ei minusta kaiken hehkutuksen arvoinen.

Internetin nurja puoli

Artikkelien kommentit tunnetaan usein Internetin pimeänä puolena tai kaatopaikkana, josta kannattaa pysyä kaukana. Niinhän se on. Kommentit ovat usein vain yksinkertaisesti typeriä, mutta seassa on paljon erilaista propagandaa (joskus maksettuakin), misinformaatiota, rasismia, ableismia, homo/transfobiaa ja etenkin naisvihaa. Naisvihaa löytyy aivan loputtomasti.

Onko kommenttien lukematta jättäminen ratkaisu tähän? Omia hermojaan sillä toki säästää, mutta itse ongelmaa se ei ratkaise. Kommentteja kirjoitetaan ja niitä myös luetaan.

Joidenkin tutkimusten mukaan artikkelien törkykommentit voivat vaikuttaa lukijoiden käsitykseen itse artikkelista. Muistelen nähneeni hiljattain myös tutkimuksen, joiden mukaan ne vaikuttaisivat lehtien käsitykseen omista artikkeleistaan, mutta en nyt löydä sitä.

Mitä asialle sitten voi tehdä? Jotkut saitit ovat ratkaisseet asian poistamalla kommentit käytöstä, tai eivät ole sallineet niitä lainkaan. (Tämä voi jopa lisätä kävijämääriä yl. Atlanticin artikkelin mukaan.) Toiset kuvittelevat, että jos pitää kirjautua omalla nimellä (esim. Facebook), kommentit ovat fiksuja. No, ovat ne ehkä hieman vähemmän täynnä silkkaa törkyä, mutta eivät ne juuri fiksummiksi muutu.

Eräs ratkaisu on käyttäjien oma moderointi, eli kommentteja voi pisteyttää. Huonoimmat pisteet saaneet katoavat näkyvistä kokonaan. Tunnetuin esimerkki tällaisesta on Slashdot. Myös esimerkiksi suosittu Imgur-saitti toimii näin. Mikään täydellinen ratkaisu tämä ei tietysti ole. Hyvät kommentit hukutetaan, jos moni on niiden kanssa eri mieltä. Ja törkyäkin saatetaan peukuttaa ylöspäin.

Eräällä kotimaisella iltapäivälehdellä on käytössä peukkusysteemi, jossa viestejä voi peukuttaa ylös, mutta ei alas. En ole keksinyt tälle mitään käyttöä, sillä peukutus ei tunnu vaikuttavan mihinkään. Kaikki moderaatiosta läpi päästetyt viestit näkyvät kyllä ja samassa järjestyksessä.

Guardianissa voi valita kommenttinäkymän, jossa näkyy ainoastaan toimituksen valikoimat huippukommentit. Sieltä löytyykin usein todellisia ajatuksia herättäviä timantteja, mutta toisaalta kohtuullisen mielenkiintoinen tavara ei sinne päädy.

Yksi, ehkä turhankin itsestäänselvä ratkaisu olisi, että moderoitujen sivustojen moderaattorit skarppaisivat. Useimpien kotimaisten lehtienkin kommentit ovat moderoituja – ja silti seassa on törkyä. Ilmiselvät kunnianloukkaukset moderoidaan pois, mutta ihmisryhmän kunniaa ei voi loukata (kiihotus kansanryhmää vastaan on toki olemassa, mutta eri asia). Niinpä monia ihmisryhmiä vastaan sataa törkyä, kuten muslimit/maahanmuuttajat ja naiset.

Tässä lainaus esimerkkikommentista, johon törmäsin tänään, ilman erityistä etsimistä: “Yksinhuoltajat ovat TODELLINEN UHKA muille parisuhteille ja minä en ainakaan halua kiimaisia narttuja kutsua esim. perhejuhliin, koska monen tuttavaperheen kohdalla on käynyt “köpelösti”.

Miksi tällainen asiaton kommentti oli mennyt ko. lehden moderoinnista lävitse? Jotta herätetään keskustelua ja saadaan enemmän klikkejä ja sivunlatauksia? Vai sahataanko sittenkin omaa oksaa?

Tähän blogiin tulee aina ajoittain, onneksi harvoin, asiattomia kommentteja (mm. eräs jonka mielestä oli asiallista kritiikkiä kutsua ihmisiä (ei siis välttämättä minua) “ihan saatanan tyhmiksi ja läskiksi huoriksi”). Yleensä en päästä niitä moderoinnista läpi, koska ne eivät tuo mitään keskusteluun.

On väärä asenne suhtautua nettikommentteihin niin, että “ne nyt vain ovat törkyä, älä lue”. Se menee liian lähelle sitä asennetta, että “koulukiusaaminen nyt vain on väistämätöntä, älä välitä siitä liikaa”. Asialle voi ja pitää tehdä jotain. Jos olet sisällöntuottaja, haluatko sivuston jolle tuotat sisältöä olevan törkykokoelma?

Törky ruokkii itseään eikä sitä ole pakko kenenkään katsella. (Ei moderaattorinkaan, jos laittaa vaikkapa IP-blokin kun alkaa tulla riittävästi visvaa samasta osoitteesta, harva jaksanee alkaa vaihdella IP:tään, jos kommentit eivät kuitenkaan päädy näkyville.) Ihmisryhmien halveeraaminen ei ole sen asiallisempaa kuin yksilöidenkään, vaikka juridisesti siihen ei yleensä voikaan puuttua.

Runollista työn iloa

Löysin arkistoistani tällaisen runon, jonka lähetin pari vuotta sitten Työ-aiheiseen runokilpailuun, mutta sieltä
ei koskaan kuulunut mitään. Itselleni se ei ole nyt niin ajankohtainen, kun olen vielä reilun viikon lomalla, mutta moni on jo ehtinyt sieltä palata tai palaa maanantaina.

Runolla ei ollut koneelleni merkitty mitään nimeä, joten tämä on jonkinlainen väliaikainen nimi.

Mättömät

Tekemättömien töiden listoista
saa paperiveneitä, kolmionmuotoisia hattuja,
sytykettä saunanpesään, origamilintuja
jotka eivät opi lentämään

ne ovat samaan aikaan hyytäviä kauhutarinoita,
esseitä ihmisyydestä, lattiaa polkevia
runojalkoja, punakynänjanoisia kouluaineita
ja kutkuttavaa fantasiakirjallisuutta, jossa
sankari ei koskaan pääse perille.

Raamatullista kipua

Hanna-Riikka Kuisma on Twitter-tuttuni, jonka romaaneista kaksi kökötti lukemattomina kirjahyllyssäni aivan liian pitkään. Aloitin Valkoisesta valosta, koska se on vammaisromaani. Häkellyin siitä, kuinka paljon kirjassa on yhtäläisyyksiä Marian ilmestyskirjaan. Molemmissa Maria on paitsi vammainen päähenkilö, saanut nimensä Raamatun Neitsyt Marialta. (Valkoisessa valossa Raamattu-nimiä ja muuta raamatullisuutta on tosin enemmän.)

Valkoinen valo -kansi

Molemmilla Marioilla on myös rohkeampi alter ego, jolla on raamatullinen nimi, tosin eri. Lisäksi kirjasta löytyy taidelukiomenneisyys, uusmeediopoikaystävä, Lyydia (Marian ilmestyskirjassa on Lyydi, joka hänkin kärsii nivelongelmista – tämä nimi ei tosin tullut Raamatusta) ja alkoholismi. Tämä oli kieltämättä aika hämmentävää.

Muuten kirjoilla ei ole paljoa yhteistä. Valkoinen valo on pitkälti tarina kroonisesta kivusta, jota peittelevät niin täysin sen invalidisoimat kuin normaaliakin elämää elävät ihmiset. Toiseksi se on ihmissuhdedraama, tarina rakkaudesta, menetetystä rakkaudesta, kaipauksesta. Väkevä ja raadollinen, ei varmasti kaikkien makuun. Omaan makuuni alkoholismikuvausta oli vähän turhan paljon, siitä on luettu niin monessa kirjassa.

Kirja on todella hienosti kirjoitettu, melko runollinen, mutta ei samassa määrin kuin vaikka Riikka Pulkkisen tyyli. Se elää hyvin konkreettisella tasolla. Aivan parissa kohdassa tyyli meni minusta “yli”. Lopusta en myöskään tykännyt hirveästi (Marian osalta), mutta kokonaisuutena erittäin hieno romaani.

Hormonit hyrräävät neuroneissa

Olen kirjoittanut älylääkkeistä ja erilaisten ruokien, välittäjäaineiden ja hormonien vaikutuksesta kirjoittamiseen ennenkin. Koska kärsin käytännössä kaikkien hormonien puutoksesta, on kiehtovaa miettiä ja yrittää havainnoida, miten eri hormonit vaikuttavat esimerkiksi persoonaan. Perinteisestihän naishormonit on yhdistetty etenkin mielialaan, monesti tosin enemmän seksistisesti kuin lääketieteellisesti.

Nyt pari kuukautta minulla on ollut käytössä luontainen estrogeeni (estradioli) ja progesteroni. Estrogeenin kuvataan usein paitsi parantavan mielialaa, myös tehostavan aistien toimintaa. Esimerkiksi transnaiset kuvaavat sen usein saaneen kosketuksen tuntumaan intensiivisemmältä ja hajut ja maut voimakkaammalta (läheskään kaikki eivät tosin ole tällaista havainneet). Itse en ole huomannut kumpaakaan, tai oikeastaan yhtään mitään vaikutusta.

Progesteroni-niminen aine on siis hyvin erilainen kuin esimerkiksi e-pillereiden, minipillereiden ja muun hormoniehkäisyn sisältämät progestageenit. GABA-reseptoreihin sitoutuva progesteroni on hyvinkin psykoaktiivista, lähinnä väsyttävällä/ahdistusta lievittävällä ja toisaalta kognitiota parantavalla tavalla. Väsyttävän vaikutuksen takia se otetaan käytännössä aina iltaisin, siinä missä e-pillerit otetaan usein aamuisin. Harvempi niistä huomaa mitään psykologisia vaikutuksia, ainakaan edullisia sellaisia.

Progesteronilla on ollut minuun selviä vaikutuksia, niin fyysisiä kuin henkisiäkin. Fyysisen kunnon paraneminen oli valitettavasti lyhytikäistä. Se tekee jonkin verran sosiaalisemmaksi ja puheliaammaksi, vaikka kaikki minut tuntevat tietävät, että olen kyllä riittävän puhelias muutenkin. Tuntuu, että se on hieman muuttanut mielenkiinnonkohteitani, vaikka persoonallisuuden en koe muuttuneen mitenkään.

Progesteroniin yhdistän myös sen, että minulla on ollut todella paljon inspiraatiota viime aikoina. Toisaalta inspiraatio on ollut luonteltaan hyvin visuaalista/kuvapainotteista, eli runo- ja maalausideoita tusinoittain. Kirjoitin kuukaudessa viisi valmista runoa ja kaksi keskeneräistä, ideoita on vielä jäljellä reilusti. Ei nyt mikään maailmanennätysvauhti, mutta paljon enemmän kuin yleensä vuodessa.

Toivottavasti pääsen taas pian maalaamaan. Minullahan on ollut yksi näyttelyidea jo varmaan vuoden pari. Toisaalta jo ennen aivolisäkkeen tuhoutumista valmistumistahtini oli luokkaa yksi maalaus 1-3 vuodessa…

Eräs tuttuni esitteli IRCissä maalaamiaan vesivärimaalauksia ja sain jostain päähäni, että haluan maalata vesiväreillä. Tavallisesti siis maalaan akryyleillä, vesivärejä pidän erittäin haastavina. Toisaalta tämä tuttu onnistui saamaan aikaan tosi kivoja kuvia lähes olemattomalla harjoittelulla. Siitä tuli tällainen höpsö fiilis, että hei, ehkä minäkin pystyisin. Kuten jokin aikaa sitten kirjoitin, myös sekatekniikka kiehtoo taas kovasti.

Normaalisti progesteronin eritys on suurimmillaan luteaalivaiheessa eli juuri ennen kuukautisia, sitähän erittää surkastuneen munasolun muodostama keltarauhanen. Kierron alkuosa taas on estrogeenipainotteinen. Olisi kiinnostavaa kuulla, onko joku huomannut kuukautiskierron vaikuttavan kirjoittamiseensa (siis muuten kuin että PMS:ssä ei ehkä nappaa.)

Voimauttavat muotiblogit

Muoti-, lifestyle- ja sisustusblogit eivät yleisesti ole mikään minun juttuni. Tykkään kauniista vaatteista ja estetiikasta ja olenhan kirjoittanut sisustuslehtiinkin, mutta oma käsitykseni näistä ei oikein osu yksiin useimpien alan blogien kanssa (esimerkiksi kokonaan valkoiset kämpät jne).

Toinen juttunsa on sitten näiden blogien muu maailma, kuten se, että otetaan itsestään sata erilaista kuvaa samoissa vaatteissa, vähän eri ilmeellä. Toisaalta jos minä vaivaudun siitä, että joku häpeilemättä esittelee itseään, niin kummassa päässä sitten on vika? Todennäköisesti vastaanottavassa.

Minä olen se, joka aina juoksee pois valokuvista, koska en yksinkertaisesti ole kuvauksellinen. Minulla on nesteturvotusta (onneksi paljon vähemmän kuin ennen), lihoin aikoinaan parissa kuukaudessa 20 kiloa ja vaikea hiustenlähtö. Ennen sitäkin jo olin aina kuvissa silmät kiinni ja suu auki tai muuten hölmösti.

Tuntuu uskomattomalta, että joku esittelee itseään kymmenin eri kuvin. Tältä minä näytän, tältä ja tältä ja tältä. Ja nämä ihmiset jatkavat sitä, vaikka aina joku trolli jaksaa kommentoida mälsästikin. Ehkä se ei ole huonolla tavalla uskomatonta. Joskus naiset eivät saaneet näkyä tai kuulua, nyt he näkyvät enemmän kuin koskaan.

Aloin miettiä aihetta enemmän törmätessäni hollantilaisen Annebethin pitämään feministiseen muotiblogiin. Hän kirjoitti siitä, miksi “trash” -tyyli, oli se sitten ylivedetyn barbiseksikästä kuten Jersey Shore tai merkillistä kuten Die Antwoord, on hänestä voimauttavaa. Klassisen kaunis Annebeth pukeutuu usein muotiblogeille tyypillisesti bleisereihin jne. Toisinaan hän sonnustautuu napapaitaan ja revittyihin sortseihin.

Suomessa on edelleen hyvin vähän vammaisblogeja, mutta nykyään varsin paljon vammaisten pitämiä muoti- ja lifestyleblogeja. Esimerkiksi neliraajahalvaantunut Jasmin Koskiranta piti Iltalehden sivuilla muotiblogia ja jatkaa omassa blogissaan. Rakkauspakkaus on pyörätuolia käyttävän Jasminen lifestyleblogi. Wilhelmiina’s Home on toisen pyörätuolin käyttäjän ja kroonisesta kivusta kärsivän Wilhelmiinan suosittu sisustusblogi (nyt kai vain kutsutuille?). Lisäksi tiedän useita syöpäpotilaita, joilla on lifestyletyyppinen blogi.

Blogeista tulee esiin monia tärkeitä asioita, kuten se, että vammaiset ovat vammaansa lukuunottamatta samanlaisia kuin muut, ja toisaalta kaikki omia yksilöitään, kaikilla oma tyylinsä ja kiinnostuksen kohteensa. Monella ei välttämättä ole koskaan ollut vammaisia kavereita, koska he kokevat (näkyvästi) vammaiset vaikeasti lähestyttävinä, ulkopuolisina, jopa pelottavina.

Moni pyörätuolin käyttäjä myös kokee, että näkyvä vamma tekee heistä ihmisten mielestä epänaisellisen tai epäseksikkään. Kivat vaatteet tai huolella tehty meikki menevät hukkaan, jos muiden katse hakeutuu vain pyöriin ja ensimmäinen ajatus on “voi kuinka kamalaa”.

Ehkä lifestyleblogaus onkin yksi modernien vammaisten voimauttamiskeino? Ja naisten yleisesti. Miesten pitämiin lifestyleblogeihin (jotka eivät keskity esim. ruokaan tai kuntoiluun) olen törmännyt aika vähän, vaikka niitäkin toki on.

Kirjallisia päivityksiä

Tänään aloitan olmen viikon kesälomani ja maanantaina karkaan suomeen, mutta sitä ennen vähän tilapäivityksiä.

Palsamoitu

Ilmestynee noin marraskuussa.

Elviira

Editoin nyt kuumeisesti, romaanin kohtalo selviää toivottavasti muutaman viikon sisään.

Adeno

Seuraava romaani on ihan kunnon scifiä. Alan kirjoittaa sitä NaNossa marraskuussa. Tarkoitus oli kirjoittaa sitä ennen siitä sekä näytelmä että leffakäsis, mutta saa nähdä onnistuuko kumpikaan.

Toxic Dreams

Leffakäsikseni ei päässyt jatkoon Nicholls-kilpailussa. Ei ihme, kilpailu on erittäin tiukka. Varmaan osallistun sillä ensi vuonna uudestaan.

Lastenkirja

Lastenkirjani ilmestyy näillä näkymin helmikuussa. Kuvittaja työstää omaa osuuttaan. Minun pitää vielä jossain vaiheessa editoida tekstiä.

Ruokakirja

Ilmestyy toivottavasti vielä tänä syksynä, mutta se on enemmän toisesta tekijästä kiinni.

Seuraava tietokirja

Kirjoitan tällaisen ehkä ensi vuonna.

LDN-kirja

Englanninkielisen lääketiedekirjan, johon olen kirjoittanut yhden luvun, piti ilmestyä jo jokin aika sitten. Luulen, että se viivästyy kevääseen asti, mutta voi olla, että ehtisi jo tänä vuonna ulos.

Marian ilmestykset -DVD

Minulle tämä on luvattu tulevan syksyllä, en tosin ole täysin vakuuttunut.

Häpeämätön-äänikirja

Lukija on aloittanut projektinsa. Toivottavasti tämä valmistuisi syyskuussa, mutta voi mennä pidempään.

Erveyskeskus

Ei pärjännyt näytelmäkilpailussa, joten tämä absurdi komedia etsii yhä esittäjää.

Makuuhaavoja-näytelmä

Editointi on jäänyt, kun pitikin yhtäkkiä editoida lisää Elviiraa. En tiedä milloin valmistuu, tai valmistuuko.

Novellit

En ole saanut yhtään varsinaista novellia valmiiksi syyskuun jälkeen, on ollut liikaa muuta. Kesken on ainakin kaksi.

Kirjoitin kaksi raapaletta viikonvaihteessa ja luulen, että toisen niistä laajennan jossain vaiheessa täysimittaiseksi novelliksi. Syksyn Ursulaankin pitäisi kirjoittaa. Minulla on myös kasapäin vanhoja novelleja, joita en ole ehtinyt lähettää mihinkään tai on lähetetty 1-2 paikkaan ja saatu hylky.

Runot

Kirjoitin vähän aikaa sitten monta runoa lyhyessä ajassa, nyt tahti on kiireen vuolksi hiljetynyt. Keskeneräisiä ja ideoita on kyllä huima määrä. Ei ole vielä tietoa kolmesta runosta, jotka lähetin kilpailuun.

Lehtijutut

Uusimmassa, tällä viikolla ilmestyneessä Gloria-lehdessä on kirjoittamani merellinen matkailujuttu. Muita ei ole nyt lähiaikoina tiedossa. Minun piti Suomen matkallani tehdä mielenkiintoista juttua, mutta se peruuntui kirjoituskohteen peruunnuttua. Pitäisi edelleen mennä sinne Köpikseenkin juttukeikalle.

Valaiden laulua

Jenny on musiikin opiskelija, joka muistelee valaiden laulua lapsuudestaan. Hän haluaisi käyttää sitä gradussaan. Valaat ja Jenny kiinnostavat myös ympäristöministeriössä töissä olevaa Jokkea, joka yhä haikailee Jennyn perään jo useita vuosia sitten loppuneen suhteen jäljiltä. He kävivät aikoinaan myös Norjassa katsomassa valaita.

Sekä Jenny että Jokke ottavat yhteyttä edelliseltä matkaltaan tuttuun biologi Hopeen, joka tutkii valaita. Jenny ei suostu ottamaan Jokkea mukaan uudelle Norjan-reissulleen, mutta Jokke päättää lähteä silti.

Saara Henrikssonin Moby Doll on mukava tietopaketti valaista, tosin huomattavasti kevyempi kuin Moby Dick. Itsekään en tiennyt, että jotkut valaslajit voivat elää reilusti yli 100-vuotiaiksi, kenties jopa 200. Kunnioitus näitä hienoja ja salaperäisiä eläimiä kohtaan tulee kirjassa hyvin läpi. Myös musiikki on vahvasti läsnä.Moby Doll -kansi

Moby Doll oli mukavaa luettavaa, mutta tarina tuntui turhan yllätyksettömältä. Dialogi olisi voinut olla parempaakin. En erityisesti pitänyt valaiden näkökulmasta kirjoitetuista osioista, vaikka ajatus olikin kiva. (Kirjan lukenut pikkusiskoni oli tästä samaa mieltä.)

Yleisesti tuntui, että kirja oli hyvin kirjoitettu, mutta tyyli ei osunut aivan kohdalleen tähän lukijaan. Suunnitelmissani on silti joskus vielä lukea Saaran toinen romaani Linnunpainon. Kannattaa tutustua myös Saaran blogiin.