Itsemurha on yhteiskunnallinen ongelma

Itsemurha on puhuttanut viime aikoina paljon mediassa ja somessa. Lehdet kirjoittivat 16-vuotiaasta Kristiinasta, joka oli vammautunut pysyvästi hypättyään metron alle. Metron alle hyppäsi myös Tii, joka onneksi selvisi Kristiinaan verrattuna melko vähin (vaikkakaan ei missään nimessä vähäpätöisin) vammoin. Lisäksi Twitterissä puhutti “Venla Olsen”, itsemurhalla uhannut nuori lesbonainen, jonka tunnus paljastuikin mielenterveysongelmaisen keski-ikäisen miehen pitämäksi. Hyvin surullisia tapauksia kaikki.

Itsemurhaan liittyy narratiivi, että syynä on vaikean mielen sairauden, yleensä masennuksen, aiheuttama hetkellinen totaalinen mielenhäiriö, kuten joskus onkin. Narratiivin mukaan itsemurha estetään riittävällä mielenterveysongelmien hoidolla, ja vähintään viime hetkellä soittamalla hätäkeskukseen tms. “Hae apua”, toitottavat otsikot.

Käytännössä apua on kuitenkin vaikea saada. Joillain paikkakunnilla on liikaa jonoja, toisissa paikoissa hakijaa ei aina oteta vakavasti. Psykoterapiaan on vaikea päästä (varsinkin jos rahaa on vähän), eikä se aina auta. Osa ihmisistä ei halua puhua itsetuhoisista ajatuksistaan, koska Suomessa se on ns. ajatusrikos, joka vie ihmiseltä perusihmisoikeudet kuten fyysisen koskemattomuuden. Osa itsetuhoisista ihmisistä haluaa kuolla, mutta ei halua haluta kuolla, mutta tämä ei päde kaikkiin.

Lisäksi itsemurha ei läheskään aina johdu mielenterveysongelmista, seikka joka lähes kokonaan puuttuu nykyisestä narratiivista. Siihen on syynsä: jos itsemurha hyväksyttäisiin yhteiskunnalliseksi ongelmaksi, silloin vastuu sen syistä olisi laajempi kuin vain se, saako mielen ongelmiin apua. Samoin ihmiset joutuisivat hyväksymään sen, että kärsimys todella voi olla niin voimakasta, että ihminen valitsee kuoleman – niin että se on täysin rationaalinen valinta, eikä hetken mielenhäiriö.

Itsetuhoisuuden takana on usein esimerkiksi huonosti hoidettu fyysinen sairaus ja/tai kipu tai köyhyys. Suomen terveydenhuollossa on katastrofaalisen pahoja ongelmia, jotka eivät koske vain psyyken sairauksia, vaan lähes kaikkien pitkäaikaissairauksien hoitoa. Valtaosa tietämistäni itsemurhista on johtunut fyysisen sairauden heikosta hoidosta ilman psyyken häiriötä, yhdessä viimeinen oljenkorsi taas oli Kelan kielteinen päätös.

Tutkimusten mukaan itsemurhien riskitekijöitä ovat esimerkiksi kokemus toivottomuudesta, mihinkään kuulumattomuudesta ja siitä, että on muille taakka. Nämä ovat tietenkin jossain määrin psyykkisiä tekijöitä, ja esimerkiksi masennukseen kuuluu usein molempia tunteita. Molemmat voivat kuitenkin johtua myös ulkoisista tekijöistä, esimerkiksi parantumattomasta sairaudesta, toivottomalta tuntuvasta taloudellisesta tilanteesta ja siitä, että yhteiskunta saa ihmisen kokemaan itsensä taakaksi ja ulkopuoliseksi, esimerkiksi pitkäaikaissairauksien tai autismin kohdalla.

Itsemurhia ehkäistäisiin parhaiten parantamalla terveydenhuoltoa (varsinkin pitkäaikaissairauksien hoitoa), päihdehuoltoa ja sosiaaliturvaa (varsinkin varmistamalla, ettei tule tilanteita, joissa ihminen ei saa tukia, ne keskeytyvät tai ovat vaarassa keskeytyä), sallimalla eutanasia ja muokkaamalla yhteiskuntaa sellaiseksi, että asioista (mukaan lukien itsetuhoisuus) on helpompi puhua. Tämä toki vaatisi isoja muutoksia Suomen sisäinpäinkääntyneeseen ja toksiseen kulttuuriin. Lisäksi pitäisi huomioida vähemmistöt kuten transsukupuoliset ja autistit, joiden syrjintä johtaa hyvin korkeisiin itsemurhalukemiin.

Jos pitkäaikaissairas haluaa kuolla petyttyään siihen, ettei terveydenhuoltojärjestelmä halua auttaa häntä, kehotus “Hae apua” on yhtä hyödyllinen kuin sanoa masentuneelle, että “Ota itseäsi niskasta kiinni”.

Itsemurha vai eutanasia

Kun olen nostanut esiin tapauksia, joissa itsemurhan syy on ollut fyysinen sairaus, minulle on toisinaan vastattu, että “minusta tuota ei pitäisi laskea itsemurhaksi vaan eutanasiaksi”. Tavallaan olen toki samaa mieltä, mutta toisaalta pidän jakoa täysin keinotekoisena. Itsemurha ja eutanasia ovat pohjimmiltaan aivan sama asia. Niitä halutaan erotella siksi, että eutanasian useimmat hyväksyvät, siinä missä itsemurhaa pidetään yksinkertaisesti vääränä.

Hollannissa jos otat netistä tilattuja tappavia lääkkeitä perheesi keskuudessa, sen katsotaan itsemurhan sijaan olevan zelfeuthanasie, riippumatta siitä, oliko syy psykiatrinen sairaus, syöpä vai selkäydinvamma. Psykiatrisen sairauden takia voi saada myös virallisen eutanasian, vaikka se vaatiikin vuosien byrokratiaviidakon läpikäymistä, ja suurin osa hakemuksista hylätään. Kumpaakin pidetään yleisesti täysin hyväksyttävänä.

Hollanninkielisessä Wikipediassa lukee itse-eutanasiasta mm. näin:

Itsemurha tapahtuu melkein aina yksinäisyydessä ja muille etukäteen kertomatta, usein impulsiivisesti ja joskus tavalla, joka vahingoittaa ruumista, kuten hirttäytyessä tai hypätessä. Itsemurha on yleensä erittäin järkyttävä ja raskas selviytyjille, koska se tapahtuu ennalta ilmoittamatta ilman mahdollisuutta seurata kuolinprosessia tai jättää hyvästejä. Itse-eutanasiaan kuuluu alustava vaihe, jossa muut otetaan mukaan tai heille uskoudutaan. On mahdollista sanoa hyvästit, ja muut ovat usein läsnä kuoleman hetkellä. Siinä missä itsemurha on usein impulsiivinen teko, itse-eutanasia ei ole, juuri siksi että muut ovat mukana kuolinprosessissa.

Koko artikkeli ei mainitse lainkaan esimerkiksi masennusta tai psykiatrisia sairauksia, koska tämän ei katsota olevan relevanttia. Itsemurhan järkyttävyyden syyksi mainitaan yllättävyyden shokki, ulkopuolelle jättäminen ja hieman implisiittisemmin myös ruumiin vahingoittuminen. Suomessa itsemurhan sosiaalinen tuomittavuus ja sen pitäminen ajatusrikoksena johtaa juuri siihen, ettei itsemurha-ajatuksista voi puhua avoimesti – asian jonka katsotaan ehkäisevän itsemurhia onkin pohjimmiltaan haitallinen.

Viina on ihmiselle susi

Iranilaisamerikkalainen Kaveh Akbar on Suomessa tuntematon nykyrunoilija, mutta Yhdysvalloissa hän nauttii jo merkittävää arvostusta. Niin merkittävää, että hänen vuonna 2017 ilmestynyt esikoiskokoelmansa Calling a Wolf a Wolf ehti viime vuonna jo ilmestyä Penguin Classics -sarjassa(!). Melkoista.

Calling a Wolf a Wolf -kansi

Akbar on kyllä hehkutuksen arvoinen, ei sillä. Teos käsittelee paljon kirjoittajansa omaa alkoholismia, mutta myös tämän elämää ja kulttuuria muuten. Ryyppääminen on toki yksi kirjallisuuden kuluneimpia aiheita, mutta Akbar onnistuu tuomaan siihenkin jotain rujoa, viskeraalista ja lyyristä, joskus bisarrin surrealististakin, kuin vilahduksia deliriumista.

Melko samaan sävyyn Akbar kirjoittaa myös rakkaudesta: se on sekavaa kuin unikuvat, mutta silti hyvin konkreettista. Myös Jumala kohdataan Akbarin runoissa usein. “When I wake, I ask God to slide into my head quickly before I do.” Runossa God korkeampaa puhutellaan suoraan.

Akbarilla on vahva ääni ja oma tapansa käyttää kielikuvia, ehkä melkein liiankin omanlaisensa, koska runot alkavat muistuttaa toisiaan. Tekstit soljuvat usein rakenteeltaan tajunnanvirtamaisina ja monesti asiasta toiseen lähes vapaana assosiaationa, pysyen kuitenkin aiheessaan.

Arabimaista ja Persiasta kotoisin olevien runoilijoiden teksteissä on minusta usein paljon samaa. On rukouskutsuja, granaattiomenia ja ruusuvettä. Runot ovat usein, kuten tässäkin tapauksessa, lyyrisempiä kuin nykyrunous muuten. Vaikka muoto joskus lähentelisi proosaa, sisällöt ovat ehtaa runoa.

Muutamia Kaveh Akbarin runoja voi lukea (ja joitain myös kuunnella!) Poetry Magazinen sivuilla, esimerkiksi mainio ja hänen tyyliään hyvin kuvaava Vines.

Vanhaa, uutta ja lainattua

Blogissa on taas ollut pitkä tauko, ja tauon jälkeen on aina hankala aloittaa uudestaan, kun pitäisi olla erityisen mielekästä sisältöä, ja ehkä selittääkin taukoa jotenkin, varsinkin jos se on venähtänyt.

Keväällä ilmestyneestä Maanpäällinen-romaanistani on tullut useampi arvostelu, aikaa sitten jo. Kirjaa ruotivat Kirjavinkit, Nörttitytöt sekä Kaj Sotala blogissaan. Ilokseni kaikki pitivät kirjasta, mutta saivat siitä irti hyvin erilaisia asioita. Kuten toki usein käy.

Ensi vuonna minulta tulee kaksi teosta, toinen runokokoelma ja tietokirja. Niistä tarkemmin tietoa vähän myöhemmin, mutta tiedossa on mm. aivohakkerointia sekä vammaisuuteen liittyvää tekstiä. Yllättäen.

Tänä vuonna en pitkästä aikaa esiinny Helsingin kirjamessuilla, mutta on kyllä tullut esiinnyttyä vaikka missä, lausuttu runoja ja vedettyä erilaisia työpajoja. Niin, ja yhdessä (video)podcastissakin olin mukana useamman tunnin verran, se jäi tänne linkkaamatta, vaikka siitäkin on jo yli puoli vuotta aikaa. Ihmisiä, siis eläimiä -podcastissa puhun mm. vammaisuudesta, Valvirasta, kirjoittamisesta ja meditaatiosta sekä lausun muutaman runon.

Tulossa paras romaanini

Jälleen on ollut radiohiljaisuutta, mihin yksi syy on, että kanavoin kaiken energiani uuteen kirjaprojektiin, josta lisää myöhemmin.

Näin viime tingassa siis kerron, että minulta ilmestyy muutaman viikon päästä uusi romaani Maanpäällinen. Kahdeksas romaanini, seitsemäs aikuistenromaanini. Huh. Ja paras romaanini. Hyvällä tuurilla minulta ilmestyy syksylläkin yksi tai useampi teos, mutta se varmistuu myöhemmin.

Kustantajana on Oppian, monelle ehkä tuntematon nimi, mutta kustantamo julkaisee paljon etenkin klassikkoromaaneja ja feministisiä runoja – olen vitsaillut, että oma teokseni sijoittuu toki näiden väliin. Oppiania luotsaa Tuomas Kilpi, aiempi kustantajani Finn Lecturalla sekä mm. entinen Kulttuurivihkojen päätoimittaja.

Maanpäällinen-kansi

Maanpäällinen kirjoitettiin alun perin elokuvatreatmentiksi, mikä on vieläkin romaanissa selvästi havaittavissa, hyvällä tavalla. Se perustuu löyhästi myös Expanded Field -lehdessä julkaistuun kokeelliseen tieteisnovelliini Morviv: A Package Insert (joka on paras novellini), paitsi ettei ole kokeellinen eikä scifiä, paitsi ripauksen verran.

Mistä se sitten kertoo?

Kolmikymppinen Janni tunnetaan suorapuheisena ja hyväntuulisena. Niin kauan kuin muistaa, hän on silti toivonut kuolemaa. Tavanomaisen mälsä työpäivä taimitarhalla saa Jannin miltei toteuttamaan aikeensa, mutta ventovieras nainen puuttuu peliin viime hetkellä.

Jannin käsivarteen lujasti takertunut Teresa on pelisuunnittelija, joka käyttää painajaisunia inspiraationa lisätyn todellisuuden maailmalle. Naiset ystävystyvät lähes romanttisen palavasti. Teresan mies Olli ei ole mielissään, mutta pieni Heta-tytär kiintyy kovasti äidin uuteen ystävään.

Janni ei usko, että hänessä on mitään vikaa, ei hän ainakaan masentunut ole. Psykiatrin villi ehdotus kuulostaa silti houkuttelevalta: kokeellisella Morviv-lääkehoidolla pääsee tutustumaan kuolemaan ja palaamaan takaisin.

Maanpäällinen on tarina kahden naisen ystävyydestä, jonka intensiivisyys suistaa toisen elämän raiteiltaan.

Matkoja matkojen sisällä

En ole hetkeen kirjoittanut raportteja Suomen-matkoiltani, kun niissä ei ole tapahtunut mitään ulkopuolisen näkökulmasta kovin mielenkiintoista. En tiedä tapahtuiko tälläkään, mutta ainakin omasta näkökulmastani siellä sattui melkoisia seikkailuita.

Leiri, kolme museota, kolme runonlausuntaa (ja kaksi pelkästään ystäville), kolme paneelikeskustelua, meditaatiotilaisuuden vetäminen, koulutusiltaan osallistuminen, kaksi kuunneltua luentoa, historiapukuilua, ateljeevierailu, nuolenpääkirjoituksen opettelua, sieniretki, metsäretki luonnonsuojelualueelle ilman sieniä, havupuiden vesurointia, sote-kaavion piirtämistä tussitauluun metsässä keskellä yötä, liikelounas, kirjapalavereja, kirpparivaatelöytöjä, kakun ja pipareiden leivontaa, reissut Hämeenlinnaan, Parkanoon ja Elimäelle.

Sateenkaari-Maija

Ensilumi joka ei ollut ensilumi, mutta kovasti sitä silti muistutti. Hypnoosia, itseterapiaa seurassa, ryhmähaleja, kriisejä, nauruhepuleita, rumpumatkoja, mantrojen laulamista ja neljän hengen vitutusmeditaatiota. Rakkaita ystäviä, uusia tuttavuuksia, hassuja sattumakohtaamisia, nettituttujen (2 kk-20 v takaa) tapaamista ensimmäistä kertaa.

(Jos tämä kuulostaa valtavalta määrältä aktiviteetteja, niin tarkennettakoon, että monet noista sijoittuivat samoille reissuille tai samoihin tapahtumiin. Mutta onhan siinä kohtuupaljon silti, vaikka paljon kivaa myös peruuntui tai jäi välin.)

Millainen fiilis jäi? No tietysti useimmista noista tosi kiva. Kirjamessujen osastoesiintymistä (joissa on aina hiljaista) lukuunottamatta kaikissa esiintymisissäni oli oikein mukavasti yleisöä.

Mutta huvittaa vähän, kun jotkut kirjablogaajat hehkuttavat kirjamessuja vuoden kivoimpana tapahtumana. Minulla se ei yltänyt edes tämän matkan TOP-5-listalle…

Runoja, meditaatiota ja kirjamessuja

Seuraavan reilun viikon aikana minut voi bongata esiintymästä tai puhumasta useistakin tapahtumista Helsingissä. Tämän viikon sunnuntaina 21.10. luen runojani Helsinki Poetry Connectionin open micissä ravintola Sörkän Ruusussa (Pääskylänrinne 3). Maksuton tapahtuma alkaa klo 17.

Torstaina 25.10. vedän Kehitystön mindfulness café -tapahtumasarjassa mettaa eli rakastava ystävällisyys -meditaatiota käsittelevän leppoisan tilaisuuden Pullman Barissa Helsingin rautatieasemalla klo 18:30-20:30. Tämäkin on ilmainen tapahtuma, ja vaikka asemalla sijaitseva baari voi kenties kuulostaa mökäinfernolta, se on valittu rauhallisuuden mukaan – kakkoskerroksessa ei ole hälinää. Mukaan voi ehdottomasti tulla, vaikkei olisi vielä koskaan meditoinut, tai vaikka olisi jo kokenut tekijä.

Helsingin kirjamessuilla olen mukana seuraavissa paneelikeskusteluissa:

Pe 26.10.2018 13:00 – Punavuori – Ikuista elämää etsimässä

La 27.10.2018 18:00 – Töölö – Kirjailijan rooli murroksessa: kuinka meistä on tulossa renessanssitaiteilijoita

La 27.10.2018 18:30 – Töölö – Moninaiset kirjailijat, moninaiset hahmot

Tervetuloa!

Rakkauskirje autisteille

Minulla on ollut monimutkainen suhde autisteihin ja autismiin. Jotkut elämäni vaikeimmista ja tuhoisimmista ihmisistä ovat olleet Asperger-ihmisiä. Toisaalta myös kavereistani, läheisistä ystävistäni ja esimerkiksi kaikista ihmisistä, joihin olen ollut ihastunut, valtaosa on ollut autisteja.

Joku voisi tähän sanoa, että mistäköhän mahtaisi johtua, että kaikki kaverisi ovat autisteja. Loogisin syy olisi tietenkin se, että olisin sellainen itsekin – hyvin moni ihminen, suurin osa “lievemmin” autistisista on sitä tietämättään. Mutta vaikka miten paljon perehdyn asiaan, en ole onnistunut löytämään itsestäni juurikaan autistipiirteitä, vaikka toki joitain on.

Minulla on ollut myös valtavia (ja usein eri ihmisten kanssa yllättävän samankaltaisia) kommunikointivaikeuksia joidenkin autistien kanssa, mikä on aiheuttanut turhautumista. Toisaalta kommunikaatio on aina kaksisuuntainen asia, eikä sen epäonnistumisesta voi syyttää vain toista osapuolta. Kun tietää, että toinen on assi, se auttaa, vaikkei ole kaikissa tapauksissa riittänyt. Mutta aina voi pyrkiä kehittymään lisää.

Näyttäisi siltä, että minussa on kaksi piirrettä, joka saa monet autistit pitämään minusta ja minut vastavuoroisesti heistä. Olen hyvin empaattinen ihminen. Yleinen käsityshän on, että autistit eivät kykene tuntemaan empatiaa, mutta tämä on aivan huuhaata. Pieni osa autisteista tosiaan vaikuttaa olevan tällaisia, mutta suurin osa on kaikkea muuta.

Moni autisti on nimenomaan hyperempaattinen. Tämä voi olla tosi viehättävä piirre, paitsi että usein se on ihmiselle itselleen tuhoisa johtaessaan myötätuntoburnoutiin, maailmantuskaan, riittämättömyyden tunteisiin yms ja sitä kautta masennukseen. Usein tällaiset ihmiset päätyvät myös hyväksikäytetyiksi, yli kävellyiksi tai auttamaan vääriä tyyppejä ikävin tuloksin.

Osalla autisteista tämä hyperempatia näkyy päällepäin. He ovat ihmisiä, joita kaikki kuvailisivat empaattisiksi, ja he saattavat jopa kyetä ilmaisemaan empatiaa kasvonilmein, mikä on yllättävän harvinaista neurotyypillisilläkin. Toisaalta osalla tämä hyperempatia on niin vahvaa, eivätkä he pysty käsittelemään sitä, että he saattavat jopa vetäytyä itseensä ja pois maailmasta.

Lisäksi osa autisteista on aleksityymisiä. He eivät osaa tunnistaa tunteitaan tai puhua niistä, vaikka saattavat muuten olla taitavia ilmaisemaan itseään. Tällaisiakin ihmisiä tunnen useita. Monet heistä ilmaisevat välittämistä paremmin teoilla kuin sanoilla tai kehonkielellä. He saattavat esimerkiksi auttaa muita paljon niin henkilökohtaisesti kuin vaikkapa järjestötoiminnassakin.

Aleksityymikoista voi pintapuolisella tuntemisella tulla vaikutelma, että he eivät ole myötätuntoisia, koska he eivät välttämättä osaa reagoida “oikein”, jos kerrot äitisi kuolleen tai menettäneesi työpaikkasi. Tutustumalla paremmin huomaa esimerkiksi tuon auttamishalun.

Avoimuus on toinen peruspiirre minussa, joka vetoaa Asperger-ihmisiin ja toisaalta heissä minuun. Useimmat autistit pitävät rehellisyydestä, asiakeskeisyydestä ja suorapuheisuudesta, vaikka ovat usein sosiaalisista syistä oppineet hillitsemään sitä, eivätkä siedä mitään “pelejä” ollenkaan (vaikka poikkeuksia on, esim. patologisesti valehtelevia asseja, jotka ovat päättäneet matkia neurotyypillisten taktiikoita). Minäkään en siedä.

Hienotunteinen voi toki olla, mutta haluan puhua asioista suoraan. Neurotyypillisten maailma tuntuu usein pinnalliselta, ja tässä on yksi syy siihen.

Toisaalta tässäkin on tullut yhteentörmäyksiä, koska monet autistit reagoivat hyvin voimakkaasti kommentteihin, jotka eivät välttämättä tunnu sanojasta lainkaan loukkaavilta tai enintään pikkuisen kömpelösti muotoilluilta. Kun ihmiset tuntee paremmin, oppii mitä heille ei kannata mennä sanomaan, vaikka tarkoitus olisi hyvä, tai mistä tunnistaa, että jos jatkaa keskustelua enää yhtään, hetken päästä toisella kiehuu yli.

Itsekin olen toki joskus pahoittanut mieleni, kun assi on sanonut minulle suoraan jotain, jota en ainakaan juuri sillä hetkellä olisi halunnut kuulla. Usein noista sanomisista on kuitenkin ollut lopulta hyötyä.

Monien mielestä on naurettava muoti-ilmiö bongailla autisteja tuttavapiiristään, mutta käytännössä siitä on usein paljon apua viestimisessä ja ongelmien ratkonnassa. Hyödyllistä voi olla myös metakommunikaatio, jossa mietitään, miten mahdollisia kommunikaatio-ongelmia voisi parantaa.

Assit voivat neurotyypillisen näkökulmasta tuntua joskus vaikeilta, mutta toisaalta heidän kanssaan voi muodostaa erittäin syviä ja syvällisiä, avoimuuteen, välittämiseen ja aitouteen pohjaavia ihmissuhteita, joissa on jotain hyvin erityistä. Lähes kaikki elämäni läheisimmät ystävyydet ovat olleet assien kanssa. Olette mahtavia juuri sellaisina kuin olette.

Syksy ei tule märin sukin

Blogissa on ollut pitkä tauko, selitän sitä joskus myöhemmin jos jaksan. Fyysisistä terveysongelmista ei kuitenkaan ole ollut kyse, vaan enemmänkin pään sisällön menemisestä uusiksi noin puoli tusinaa kertoja viime kesän aikana, mikä aika lailla vei kiinnostuksen kaikkeen ei-olennaiseen. Mutta siitä kenties lisää myöhemmin.

Tämä pari vuotta vanha runo oli tarkoitus blogata elokuussa, mutta nyt kun kesä on vaihtunut syksyksi tavallista myöhempään, se sopii mielestäni hyvin myös tähän hetkeen. Runo ei perustu tositapahtumiin, vaikka toki yksi jos toinenkin detalji on lainattu oikeasta elämästä.

Syksy ei tule märin sukin

valkea kuulas elokuun yö
sudenkorennon siipien välkkeinen
litimärät lenkkarit ponttoonilaiturilla
pompitaan viimeisen kerran

soutuvene on myyty pilkkahintaan netissä
huussin seinältä kuorittu rutistuneet Suomen perhoset
punaherukat mehustettu kumikorkkien suojaan
siististi nimikoidut pinaatit haudattu pakkasen perälle
muumio-omput kerätty maasta, ruoho ajettu
viimeisen kerran varoen sitä yhtä kiveä

mummi nukkuu jo, papiljotit päässä
englantilaisen antiikkisarjan
pauhatessa täydellä volyymillä
ei jaksa kaivaa kuulolaitettaan

huomenna se pakataan auton
takapenkille, jalat tutisevat liian
suurissa crocseissa, eivät enää
mahdu muihin kenkiin

vielä viime hetkellä se muistaa asioita
onko ruohosipuli leikattu? timjami?
ei kai saunan pesään jäänyt vettä?
onhan kaivon kansi kiinni ettei
sinne tipu eläimiä?

mikään ei voi tulla valmiiksi

mutta aurinko kuultaa yhä horisontissa
vesi tirsuu laiturin lautojen välistä
laikuttaa sukat sameaan järviliejuun
mummi näkee unia joissa kuolee
nukkuessaan eikä koskaan
joudu syömään laitoskeittiön
vähäsuolaista perunamuusia

Lapsuus syvässä etelässä

Valitsin Jacqueline Woodsonin Brown Girl Dreamingin luettavakseni, koska olin itse kirjoittamassa runomuotoista muistelmateosta. Meidän muistelmissamme ei tosin ole paljon yhteistä, niin tyylin kuin sisällönkään suhteen.

Brown Girl Dreaming -kansi

Kirja on virallisesti nuortenromaani, vaikka minusta se sopii hyvin myös aikuisille. Sen nimi on hyvin kuvaava. Painopiste on kerronnalla ja runsaalla, aisteja hyödyntävällä kuvailulla, ei niinkään huikean jännittävillä tapahtumilla. Suurin osa runoista on enemmänkin tunnelmakuvia, usein varsin lyhyitä.

Kirja kertoo tummaihoisen tytön lapsuudesta etelävaltioissa aikana, kun rotuerottelua vielä oli. Elämässä on kuitenkin paljon hyvääkin, kuten rakas perhe ja alueen maukas ruoka. Isä on tosin lähtenyt menemään ja äitikin muuttaa New Yorkiin etsimään perheelle parempaa elämää.

Isoäiti on jehovantodistaja, ja myös lapset kasvatetaan uskontoon, vaikkei äiti sitä itse tunnustakaan. Tämä toi kirjaan mielenkiintoisen ulottuvuuden. Jehovantodistajuus on Yhdysvalloissa varsin yleistä tummaihoisten keskuudessa, mutta suomalainen yhdistää sen erilaisiin ihmisiin ja etelävaltioiden tummaihoisiin taas muut kirkkokunnat.

Kirja ei enimmäkseen ollut kovin jännittävä. Kun mukaan kuvioihin tuli politiikkaa, se hiipui pian pois. Runojen runsas määrä tuntuu hieman puuduttavalta, etenkin kun monet niistä päättyvät hyvin samantyylisesti. Ylipäätään runsaampi tyylillä/muodolla leikittely, vaikka vain satunnaisesti, olisi voinut piristää teosta. Joka tapauksessa hyvin kirjoitettu sekä kiinnostava ajan ja paikan kuva.

Elämän läpipeluuta

Olen aina ollut avoin ja suorapuheinen ihminen. Kerron itsestäni varsin avoimesti, joskus myös julkisuudessa. Tämä voi toisaalta johtaa siihen, että moni ajattelee tuntevansa minut hyvin ja että puhun jotakuinkin kaikesta. Joillekin ihmisille kyllä puhunkin, ja he minulle.

Kun kaksi ihmistä voi kertoa toisilleen aika lailla kaiken, siitä syntyy kaunis molemminpuolisen haavoittuvuuden ilmapiiri. Läheisyys rakentuu haavoittuvuudesta. Vaikka livekeskustelut ovat luonnollisesti kaikkein parhaita, tällaisen ystävyyden saa aikaan verkossakin, johon läheisimmät ihmissuhteeni logistisista syistä enimmäkseen sijoittuvat (vaikka niihin kuuluu livetapaamisia sisältyykin). Näihin kuuluu eri-ikäisiä, -sukupuolisia ja -maalaisia ihmisiä.

Mutta ihmisille voi tulla hassuja blokkeja. Vaikka kertoisi toisille arimmat ja intiimeimmätkin juttunsa ja suurimmatkin salaisuutensa, välillä voi silti herätä kysymys: voiko tästä puhua, saako tätä sanoa ääneen? Toisinaan egokin voi tulla väliin, jos pitäisi vaikkapa pyytää anteeksi jotain aikaa sitten tapahtunutta mokaansa, kuten tänä keväänä olen useampaan kertaan tehnyt, vaikka se on tuntunut kauhealta.

Tänä vuonna olen ylipäätään kokeillut sellaista, että puhun ihan oikeasti avoimesti. Välillä se on tuntunut tosi vaikealta ja nololta tai aiheuttanut hetkellisesti jopa fyysistä huonoa oloa. Joskus olen joutunut istumaan vartin verran sormi enterillä tai kursori Lähetä-nappulalla. Kyse ei ole aina ollut niinkään pelosta miten vastaanottaja reagoi, vaan abstraktimmasta epämukavuudesta: voiko tämän varmasti sanoa, voinko tehdä itseni näin haavoittuvaiseksi.

Mutta se on kannattanut. En ole sanonut mitään liikaa, ja myös toiset osapuolet ovat vastaavasti avautuneet aiempaa enemmän. Useita kertoja on tullut vastaan asioita, joiden kuuleminen ei ole tuntunut hirveän kivalta (esim. palautetta aiemmasta käytöksestäni), mutta se on silti tehnyt hyvää.

Huonoja fiiliksiä on tullut koko ajan vähemmän, vaikka avoimuus on jatkuvasti lisääntynyt. Niin sydämen kuin mielenkin huomaa aukeavan vielä lisää. Välillä joidenkin asioiden sanomista on seurannut syvä mielenrauhan tunne.

Erään etukäteen hirveästi jännittäneen kirjeen lähettämisen jälkeen tämä tunne iski aivan poikkeuksellisen vahvana. Mielenrauha voi olla hyvinkin aktiivinen ja voimakas tuntemus, ei vain rauhattomuuden tai levottomuuden puutetta. Tuli niin vahvasti sellainen “kaikki tärkeä on tehty” -tunne, että kuvasin sitä “elämän läpipelaamiseksi”. Jopa jollain tasolla pelkäsin, että kuolenko nyt, kun ei muuten vaan voi olla näin vahvasti tällainen olo. :-)

Saattaa kuulostaa täysin käsittämättömältä, eikä sitä voikaan oikein selittää. Kyseessä ei edes ollut mitään dramaattisia salaisuuksia. Mutta pääni mielestä tuntui olevan yllättävän iso ero siinä, että kokeeko kertoneensa tärkeästä asiasta tärkeälle ihmiselle “jotakuinkin kaiken” vai “ihan kaiken”.

Eivät kaikki välttämättä saa tällaisia reaktioita, mutta en ihmettelisi, jos muillekin tuo noiden kahden asian välinen ero osoittautuisi odotettua suuremmaksi.