Väkeviä lääkkeitä

Mia Myllymäen tuore esikoisromaani Väkevä mieli sijoittuu Komanon kaupunkiin, jota käytännössä hallitsevat kirkko ja koko ajan lisää tilaa valtaava kaupunginsairaala. Omapäinen Kefa palaa sinne vuosien jälkeen opiskeltuaan Ompolossa laboratorioalaa. Hän mielisi sairaalaan töihin, mutta harmillisesti kaupunkia hallitsevat kokonaan tietyt sosiaaliluokat, kuten lemit. Luokan näkee aina sukunimestä. Kefa on sukunimeltään Fleevo ja kuuluu siis evoihin, joita syrjitään.

Amalia-äiti on kovasti mukana uuskirkollisten puuhissa ja haluaisi tyttärensä hyviin naimisiin, mieluiten varakkaan Lentin kanssa. Lentillä on samanlaisia ajatuksia. Kefaa tosin houkuttelee enemmän Lentin lääkäriveli Jermi, joka on jo kerran särkenyt hänen sydämensä. Hyvän ystävän Ellin Arvid-mies saa kummallisia kohtauksia. Eksentrinen lääkäri Olaus yrittää selvittää asiaa, mutta hänellä olisi paljon muutakin tekemistä.

Väkevä mieli

Väkevä mieli pyörii vahvasti lääketieteen ja etenkin farmakologian ympärillä. Myllymäki on tosin kehittänyt etenkin farmakologian aivan uudestaan – siinä ei ole juuri muuta yhteistä tosielämän kanssa kuin reseptorit ja yhteisvaikutukset. Myös lääketiede toimii jonkin verran eri lailla. Sairauksissa on samoja kuten kilpirauhasen vajaatoiminta, mutta ihan uusiakin hoitomuotoja on, kuten salaperäinen ylikirurgia.

Kirjassa on varmaan enemmän sairauksia/vammautumisia kuin minun romaaneissani yhteensä, ja se on aika paljon. Porukkaa lakoaa tiuhaa tahtia, eikä kyse ole luonnollisista kuolemista.

Olin kuvitellut, että Väkevä mieli olisi scifiä. Romaanin vanhakantainen maailma ja erikoiset nimet yllättivät ja ajattelin, että tämähän onkin fantasiaa. Ilmeisesti ollaan kuitenkin tulevaisuudessa, vaikka monia teknologioita lukuunottamatta maailma on varsin agraarinen. Ihmiset matkustavat hevosilla ja soittavat lankapuhelimilla.

Kirjassa on myös vahvoja dekkarin ja jännärin/trillerin (etenkin lääketiedesellaisen) piirteitä. Enimmäkseen ne toimivat hyvin, mutta erään dekkarityyppisen langan valitettavasti arvaa liian aikaisin. Myös jotkut tähän liittyvät motiivit tuntuiva kökösti perustelluilta.

Muuten kirja on varmasti ja hyvin kirjoitettu ja toimiva, tarina tempasi mukaansa. Henkilökaarti, etenkin sairaalan henkilökunta, on hyvin laaja, mutta jotenkin siinä ei mennyt juuri lainkaan sekaisin, vaikka helposti sekoitan paljon pienemmätkin kaartit. Hahmojen laaja määrä tosin aiheutti sen, että monet jäivät aika pahvisiksi, tai ainakin hyvin vähillä vedoilla luonnostelluiksi, mukaan lukien kohtalaisen ydinhenkilöitä.

Romaanin on julkaissut kustantajani Osuuskumma, mutta en ole osallistunut sen syntyyn muulla tavalla kuin oikolukemalla.

Aisteja Helsingin kirjamessuilla

Tuttuun tapaan esiinnyn tänäkin vuonna Helsingin kirjamessuilla, tosin hieman aiemmasta poikkeavaan malliin. Olen nimittäin jostain syystä edelliset neljä esiintymistäni tehnyt kaikki aamupäivällä/päivällä yläkerran auditorioissa.

Tämän vuoden esiintyminen on KirjaKallio-lavalla pe klo 17:30, ohjelman nimi on Aistit paperille. Mukana on minun lisäkseni sokea kirjoittaja (Tommi Vänni), sokean päähenkilön kirjoittaja (Mixu Lauronen, Kontiais-novellit), aistiyliherkkä synesteetikko (Christine Thorel), joka kirjoittaa paljon musiikista.

Minullahan aistit, etenkin kuulo, ovat mukana monessa tekstissä. Makuuhaavoja keskittyy kuuloyliherkkyyteen, Häpeämättömässä nauhoitetaan puhetta ja vielä julkaisemattomassa Perhonen vatsassa -nuortenromaanissa kuuloa käytetään todellisuuspaon välineenä – vaan ei musiikkiin. Ursula-novellissani Maun mukaan olennaisessa roolissa on kuulo-makusynestesia.

Ja ensi vuonna minulta ilmestyy mahdollisesti novelli, joka käsittelee silmiä ja näköaistia, sekä toinen, jossa tuntoaisti on oleellisessa roolissa.

Toivottavasti nähdään kirjamessuilla!

Väärät kissat oikeassa kirjassa

Odotin Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä -romaania vuosia (kiitos hänen loistavan Twitter-tilinsä), ja se oli kyllä kaiken odottamisen arvoinen. Mitähän kirjasta nyt voisi sanoa paljastamatta liikaa. Se on yhdenpäivänromaani, joka kertoo muistista, ihmismielestä, ajasta, kissoista, Stasista, kaupunkisuunnittelusta ja vanhemmuudesta.

Väärän kissan päivä -kansi

Marrasvirralla vietetään karnevaalia, joka täyttää kaupungin keskustan. Päähenkilö Kaarnan vaimon on tarkoitus illalla paljastaa yhteiskunnallisesti hyvin merkittävä valokuva. Kaarnan äiti, tunnettu psykologi Alice, kuitenkin sekoittaa pakkaa kuolemalla muistisairaiden hoivakodissa ja Kaarnan pitää lähteä sinne kesken jäätelön syömisen.

Paitsi että mikään ei ehkä ole sitä miltä näyttää, varsinkaan kissat, joita ei saisi katsoa ollenkaan, tai ne alkavat muuttua katsojan silmien edessä. Ai miksi? Sillekin on syy.

Kirja on hämmentävä, mestarillinen tarina, joka sekoittaa ajan ja lukijan päänkin. Se tuo mieleen surrealistisen maalauksen, esimerkiksi Dalí kohtaa Hieronymus Boschin. Ainoana miinuksena toteaisin, että yhden olennaisen käänteen lopusta arvasin etukäteen. Mutta ehkä sitä ei olisi voinut välttää. Ja lääketiedeihmisenä lääkkeiden pistäminen kaulavaltimoon häiritsi, vaikka kuinka ajattelee, että eihän tämä nyt mikään realistinen teos ole.

Lumikko ja yhdeksän muuta ja Harjukaupungin salakäytävät olivat hienoja kirjoja, mutta Sielut kulkevat sateessa ja Väärän kissan päivä käänsivät päälle ihan uudenlaisen vaihteen, jossa todellisuuden päällä tanssitaan ripaskaa. En ole varmaan koskaan ollut näin varma siitä, että tässä on romaani, jonka tulen lukemaan vielä uudestaan. Ja toivon todella, että tämäkin käännetään englanniksi, jotta voin ostaa sitä kaikille kavereilleni lahjaksi.

Kesän viimeinen kesäruno

Täällä kesä lähestyy hitaasti loppuaan. Sitä voi olla jäljellä vielä kuukausi tai jopa kaksikin, mutta nyt on ollut sateisempaa. On haikea, kipeä lopullisuuden, viimeisyyden tuntu. Tuleeko enää kesiä?

Tämä kesä on ollut siitä erikoinen, että kirjoitin monia kesäaiheisia runoja, ainakin kuusi. Yleensä en kirjoita sellaisia juuri koskaan, paria haikua lukuunottamatta.

Tämä runo on kuitenkin vuodelta 2014, lähetetty Runomaratoniin, kilpailuun johon olen lähettänyt toistakymmentä runoa vuosien varrella ilman mitään menestystä. Luultavasti se ei tule mihinkään kokoelmaani, koska on tyyliltään liian erilainen. Se kuitenkin mielestäni tiivistää hyvin Amsterdamin kesän.

Lijn 17

toffeenvärinen koira suihkulähteessä
parvekkeelta sitrunatimjamin tuoksu

tivolin nosturilaite vie maailman huipulle
kolmikerroksisen vekkulan nimi on New York
(se on Euroopan suurin)
jos ei osaa päättää jätskikiskalla
voi ottaa kaikki

torimyyjä ylistää herkkujaan kuin imaami
donitsipersikat
alfonsomangot
kaksivuotiaan lapsen kokoiset vesimelonit
        lekkerlekkerlekker

rahastajalla on mikrofoni, jos vaikka
haluaa vähän laulaa, jos päivä on
kaunis

Worldconin esteettömyydestä

Siskoni ihmetteli, miten Helsingin Worldconissa oli niin paljon näkyvästi vammaisia. Totta, siellä oli runsaasti ihmisiä keppien kanssa, pyörätuoleilla ja sähkömopoilla. Yksi vaikuttava tekijä lienee se, että kävijäkunta on selvästi Suomen coneja iäkkäämpää. Harva on vielä vanhuuden vammauttama sinänsä, mutta iän myötä tulee enemmän polvileikkauksia, selkäkipuja ja reumaa yms.

Toki näkymättömiä vammoja on aina moninkertaisesti enemmän kuin näkyviä, eli siinä mielessä vammaisia oli todella paljon paikalla.

Worldcon oli panostanut paljon monenlaiseen esteettömyyteen, koska tämä kuuluu Worldconien periaatteisiin. Osittain tämä on käsittääkseni peruja Yhdysvalloista, joissa ADA (Americans with Disabilities Act) turvaa vammaisten etuja paljon laajemmin kuin Suomessa ja siten myös esteettömyyteen kohdistuvat asenteet ovat erilaisia.

Suomessa esteettömyys tarkoittaa valitettavan usein vain sitä, että johonkin pääsee pyörätuolilla – hyvällä tuurilla myös vessaan. (Muutama Worldcon-tapahtumista järjestettiin läheisellä Rauhanasemalla, jossa käsittääkseni ei edelleenkään ole esteetöntä vessaa, mutta useimmat näistä olivat kestoltaan hyvin lyhyitä.)

Esteettömyys/saavutettavuus on kuitenkin myös paljon muuta, esimerkiksi lievempien kävelyrajoitteiden, uupumuksen, nopean vessaanpääsyn, hahmotushäiriöiden, aistivammojen, aistiyliherkkyyksien, hajuste/kemikaaliyliherkkyyden ja erityisruokavalioiden huomioimista.

Tietysti suurten tapahtumien luonne rajoittaa mahdollisuuksia aina jonkin verran. Esimerkiksi vakavasti aistiyliherkkä tai sosiaalisuudesta kuormittava kokenee hankalana yli 6 000 kävijän tapahtuman itsessään.

Tämä teksti perustuu omaan näkökulmaani pääasiassa neurologisesti vammaisena. Sairauteni rajoittavat voimakkaasti energiatasoja, jonkin verran kävelykykyäni ja erityisen paljon seisomista ja portaiden ylös kävelyä. Myös ruokavalioni on rajoittunut ja joudun syömään ja juomaan usein ja käymään vessassa paljon. En kuitenkaan käytä pyörätuolia tai apuvälineitä enkä ole aistivammainen, joten näitä puolia en voi samalla lailla kommentoida.

Worldconissa jokainen vammainen sai Access-ribbonin, eli kangastarran, joka oli tarkoitus liimata badgeen eli lippuna toimivaan nimikylttiin muiden ribbonien seuraan. Sen saamiseksi ei vaadittu mitään todistuksia, selostuksia tai muuta, mikä ableismiin ja byrokratiahelvetteihin tottuneelle näkymättömästi vammaiselle on voimauttavaa: riitti että sanoi olevansa vammainen ja se hyväksyttiin.

Rekisteröityminenkin tapahtui omalla tiskillään, jotta vammaiset olisivat välttäneet mahdolliset jonot ja voineet tarvittaessa istua. Access-nauhalla pääsi jonottamatta myös paneeleihin (mistä oli iso apu, koska jonoja oli paljon). Hugoihin oli vammaisille lyhempi jono, jossa useimmat jonottajat pääsivät istumaan. Myös hisseihin olisi Access-nauhalla ollut etuoikeus, mutta hissejä ei juuri kukaan vammaton muutenkaan käyttänyt.

Messukeskuksesta sai vuokrata käsikäyttöisiä pyörätuoleja ja sähkömopoja, hinnasta en ole varma. Messukeskuksen yhteydessä oleva hotelli oli pitkälti varattu liikuntarajoitteisille. Istumapaikkoja tapahtumassa oli, esimerkiksi käytävillä, pääpiirteissään riittävästi.

Paneeleihin ja muihin tilaisuuksiin oli varattu eturiveihin paikkoja aistivammaisille, esim. heille jotka lukevat huulilta ja tarvitsevat siihen hyvän näkyvyyden. Myös kuulolaitteet oli huomioitu. Isommat tapahtumat oli tekstitetty isolla videoruudulla.

Kaikki Messukeskuksen vessat eivät ole invavessoja, mutta invavessat oli merkitty karttaan (samoin hissit, mutta koska kerrokset olivat erikokoisia ja -muotoisia, olisi auttanut, jos olisi ollut selkeämpää, mikä hissi on mikäkin eri kerrosten kartoissa, ts. mihin mikäkin hissi vie). Itse en joutunut missään vaiheessa jonottamaan vessaan.

Yksi vessa oli varattu vaatteiden vaihdolle ja se oli ainoa, joka oli tarkoitettu meikkaamiseen ja hiuslakan suihkuttamiseen. Tämä on käsittääkseni Ropecon-perinne.

Messukeskuksen ruokavalikoimaan en ole perehtynyt, esim. saako sieltä miten gluteenitonta. Worldconiin sai viedä omat ruoat ja (alkoholittomat) juomat, kuten useimpiin suomalaisiin tapahtumiin, mutta esimerkiksi täällä Hollannissa järjestetään tapahtumia, joissa ne on kielletty, mikä on itselleni hyvin ongelmallista. Huomasin, että Worldconin security-päämaja oli merkitty kokonaan kalattomaksi, ilmeisesti jonkun vakavan allergian vuoksi.

Ylipäätään oli mukavaa, ettei laukkuja pengottu. Esimerkiksi Messukeskuksessakin järjestetyssä Assembly-tietokonetapahtumassa ainakin ennen tarkistettiin laukut hyvin huolella (siis jo kauan ennen nykyisiä terroripelkoja). Pitkäaikaissairaana tuntuu epämukavalta kun joku tarkastelee lääkkeitäni ja lukee, mihin ne on määrätty jne.

Mitä ongelmia esteettömyydessä oli? Itselleni ja varmaan monelle muulle kuumuus, joka aiheuttaa ongelmia mm. monille CFS/ME:tä, MS:ää ja EDS:ää sairastaville. Olin laskenut sen varaan, että Messukeskuksessa ei ole kuuma, koska olen ollut siellä monissa isoissa tapahtumissa ilman ongelmia, myös samaan vuodenaikaan, ja siellä on ilmastointi. Useana päivänä kuitenkin osa pienemmistä tiloista oli todella kuumia, lauantaina (jolloin ihmisillä oli eniten cosplay-asuja) useimmat isotkin tilat lämpenivät liikaa.

Muutamia pieniä fiboja näin. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa Hugo-jonon turvamiehet kuuluttivat näkö- ja kuulovammaisia menemään sisään halliin. Yksi heistä yritti kyllä elekielellä näyttää silmiä ja korvia, mutta muutama sana viittomakieltä olisi varmasti ollut tehokkaampaa, eikä ylitsepääsemättömän vaikea oppia.

Messukeskus ei ole paras paikka hahmotushäiriöiselle, siellä on aika vaikea kulkea kartankin kanssa. Tämä saattaa toki koskea konferenssikeskuksia ylipäätään. Opastus olisi voinut olla vielä parempaa.

Tapahtumassa oli pimeä huone rauhoittumista varten. En käynyt siellä, mutta kaverini sai kuulla, että siellä ei saa levätä makuuasennossa. Ymmärrän syyt tähän, mutta esimerkiksi itselleni makaaminen on paljon olennaisempaa levossa kuin pimeys ja hiljaisuus, joten “makuuhuone” olisi ollut paljon, paljon hyödyllisempi ja parantanut mahdollisuuksiani osallistua useampaan ohjelmanumeroon.

Jotkut vammaiset kokivat yksityisyyttä loukkaavaksi ajatuksen, että Access-nauhaa pitäisi pitää julkisena rinnassa. Sitä ei ollut kuitenkaan vaadittu, vaan ilmeisesti sen näyttäminen tarvittaessa olisi riittänyt. Tätä ei kuitenkaan selvästi kerrottu ja esillä pitäminen oli implikoitua. Valinta “vammaiskortin” ja nauhan välillä olisi tehnyt asian selvemmäksi.

Vielä alun kysymykseen palatakseni: vammaiset osallistuvat tapahtumiin, joihin pääsevät, voivat osallistua täysipainoisesti ja joihin kokevat olevansa tervetulleita. SFF-fandom ylipäänsä on yhteisö, joka hyväksyy erilaisuuden paremmin kuin monet muut yhteisöt (vaikka toki ongelmiakin on toisinaan).

Worldconin esteettömyysjärjestelyt lisäsivät merkittävästi tunnetta siitä, että olin yhteisön hyväksytty – ja arvostettu – jäsen kaikkine rajoitteineni.

Paha vie mukanaan

Terhi Rannelan Taivaan tuuliin on hyvin erilainen kirja kuin häneltä aiemmin lukemani Läpi yön. Siinä missä Läpi yön -romaanin päähenkilö on eteerinen runotyttö, Aura on jotain aivan muuta. Hänkin on aiemmin herkkä tyttö, mutta koulukiusaaminen ja äidin yllättävä kuolema kovettavat hänet.

Taivaan tuuliin -kansi

Aura löytää idolin äitinsä tutkimasta saksalaisesta äärivasemmistolaisesta aktivistista Ulrike Meinhofista. Koulutehtävät täyttyvät Meinhofin elämästä ja Aura jauhaa loputtomasti asiasta myös historianopettajan kanssa. Hän näkee itsensä poikkeuksellisen kypsänä ja aikuisena muihin verrattuna.

Sitten Aura rakastuu Henriin, joka on myös kiinnostunut Meinhofista. He alkavat kutsua toisiaan Ulrikeksi ja Andreakseksi. Henri alkaa manipuloida Auraa, jotta tämä tekisi pommi-iskun vanhaan kouluunsa.

Henrin hahmo enemmän tai vähemmän pilasi kirjan. Hän lienee klassinen psykopaatti, mutta sellaiset eivät ole kovin kiinnostavia hahmoja. Heistä tulee helposti, kuten tässäkin, epäinhimillinen ja yksiulotteinen paha. Henrillä ei ole yhtään inhimillistä piirrettä, hän ei tunne hetkeäkään mitään hellää Auraa kohtaan (vaikka tämä niin kuvittelee), eikä hän koskaan kyseenalaista tai kadu ainuttakaan tekemäänsä asiaa.

Siitä pidin, että Auran samaistumiskohde oli äärivasemmistolainen aktivisti, eikä esimerkiksi natsi.

Worldcon: viisi päivää, yli viisituhatta kaveria

Seuraavassa on raporttini Worldconista, jossa siis pystyin viettämään yhteensä vain 14 tuntia sairauksieni takia. Siinäkin ehti kyllä kaikenlaista. Kaikki omat esiintymiseni olivat keskiviikkona. Pääsin paikalle puoli neljältä ja bongasin melkein heti kanssapanelistini Likhainin, joka on kotoisin Filippiineiltä ja oli matkustanut Australiasta asti – varmaankin siksi, että oli Hugo-ehdokkaana fanitaiteilijan työstään.

Moderoimassani Minorities for minorities -paneelissa oli huone täynnä väkeä, mistä iloitsin. Myöhemmin tosin selvisi, että lähes kaikki paneelit olivat täynnä varsinkin keskiviikkona. Mutta hyvin se meni joka tapauksessa ja kiitoksiakin tuli.

Worldcon-jono

Paneeleihin siis jonotettiin urakalla, koska tapahtumaan tulikin paljon arvioitua enemmän ihmisiä. Tätä pystyttiin hieman tapahtuman kuluessa korjaamaan siirtämään tapahtumia isompiin tiloihin.

Mainiota scifiruno-openmiciä isännöi leppoisa karibialainen Brandon. Olin ensimmäinen lausuntavuorossa, koska siskoni oli ilmoittanut minut niin ajoissa. Lausuin kaksi scifirunoa, ja se sujui hyvin, varsinkin kun sain lausua istuen, seisoessa kun minulta loppuu helposti happi.

Mukana oli paljon avaruusrunoja, niin eroottista scifiä kuin enemmän fysiikkaakin, mutta myös fandom-aiheita, kuten useita Worldcon-runoja, homoeroottista Star Trekiä, vogonirunoutta (aiheena vogonit) ja romaanien, satujen ja näytelmien uudelleentulkintoja, mm. hirviö-Punahilkka ja homoaiheista Shakespearea kahdelta eri kirjoittajalta.

Huippukohta oli kenties viimeinen esiintyjä, joka veti spoken word/physical comedy -mashupin Moby Dickistä, jossa hän kiemurteli maassa valaana ja liiteli yleisön joukossa albatrossina ja kaikki nauroivat vedet silmissä.

Torstaina olisi ollut kiva paneeli ja Nethack-fanitapaaminen, mutta aikataulujen muutos perui ne osaltani. Kävin Worldconiin liittymättömällä runoklubilla Karhupuistossa, jossa oli kiva sää ja mukavasti yleisöä. Musiikkiesiintyjiä oli tavanomaista enemmän. Täälläkin pääsin avaamaan open micin lämmittelijöiden jälkeen. Luin poikkeuksellisesti runojen lisäksi myös yhden raapaleen.

Karhupuistosta lähdin Worldconiin, jossa oli Osuuskumman tuoreiden englanninkielisten antologioiden julkkarit. Valitettavasti Messukeskuksen “Talvipuutarha” oli melkoinen pettymys – tiesin, ettei se mikään puutarha ole, mutta miltei kouluruokalamainen tila oli kuuma kuin pätsi ja puheet piti huutaa, että sai äänensä kuuluviin. Mukavia ihmisiä joka tapauksessa ja paikalla oli kiinnostuneita useista eri maista.

Perjantaina tarkoitukseni oli käydä vain Hugo Awardseissa – tapahtuma jonka tiesin olevan aika tylsä ja pompöösi, mutta pitihän se nähdä. Sitten siskoni onneksi huomasi, että lauantain Ikea-larppi oli siirtynyt perjantaille. Olen larpannut elämässäni kerran, vuonna 1997(?), mutta Ikea on toistuva teema teksteissäni.

Pitkällisen pohdinnan jälkeen valitsin larpin, joka olikin hyvä veto. Tai se oli enemmän “sitcom-improvia” neljälle hengelle parittain, mutta hauskaa oli. Larpin jälkeen menimme koko porukalla (miinus GM) baariin istumaan.

Hugoihin oli melkoinen jono, koska useimmat paikalla olijat halusivat niihin. Tilaakin oli onneksi 4 000 hengelle, mutta ylimmät paikat olivat aika kaukaiset. Screeniltä tosin näki hyvin. Jaksoin katsella ensimmäisen 1/3 palkinnoista, siinäkin oli jo monta tuntia liikaa perjantaihin. Kukaan ehdolla olleista tutuistani ei voittanut.

Eniten jäi mieleen scifi-insidet kiitospuheissa ja muutaman voittajan liikuttuminen kyyneliin. Mutta eihän tuo mikään spektaakkeli ole eikä tarkoituskaan ole olla. Jännittävintä oli kuunnella, kuinka 4 000 ihmistä taputtaa enimmäkseen kirjallisuusjutuille.

Lauantaina vääntäydyin coniin jo puoli yhdeltätoista. Ratikassa tutustuin amerikkalaiseen leffakäsikirjoittajaan, joka on Nicholls-semifinalisti (suhteellisen iso saavutus). Puhuimme käsikirjoittamisesta ja alasta, hän piti sijoittumistani Sacramento International Film Festivalilla hyvänä saavutuksena.

Kävin katsomassa ainokaisen paneelini Mental Illness in Fiction, joka harmillisesti oli samaan aikaan kuin ableismipaneeli. Ableismi on minulle toki paljon tutumpi aihe kuin mielenterveysongelmat, joten valitsin ko. paneelin ja se olikin erinomainen. Mukana oli kaksi tuoretta Hugo-voittajaa, joista Emma Newman sai palkinnon nimenomaan podcastista ja sen kuului.

Minä Worldconissa

Paneelin mielenkiintoisinta antia olivat koskettavat henkilökohtaiset tarinat, joita ei voi referoida niin, että ne kuulostaisivat miltään. Myös PTSD:n käsittely oli mielenkiintoista: sitä on nykyään romaaneissa paljon, liikaakin, ja usein hyvin kuvattuna, mutta aika yksiulotteisesti, keskittyen hallusinaatioihin ja muihin “jänniin” oireisiin sekä alkoholismiin.

Paneelin ihan loppu piti skipata, kun kävin hakemassa Pasi Ilmari Jääskeläiseltä nimmarin hänen uuteen romaaniinsa. Haahusin pari tuntia ympäri conipaikkaa etsien tuttuja ja löysinkin monia. Olin monia jo toki tavannut, nyt törmäsin yhteen suomalaiseen ja yhteen hollantilaiseen nettituttuun, joita en ollut ennen tavannut livenä. Toinen osti raapalekirjan, jonka pääsin kanssatoimittajani kanssa signeeraamaan – conin toinen signeeraus, yhden Adenon olin jo päässyt nimmaroimaan.

Sen jälkeen lähdin kotiin ja ajattelin Worldconin olevan osaltani siinä, jo lauantaina alkuiltapäivästä, mutta sen jälkeen ei ollut enää must-ohjelmaa ja minun piti priorisoida lepäämistä. Olin hajottanut munuaiseni (toivottavasti ei-pysyvästi) ylirasituksen takia jo kaksi päivää ennen conia, vaikka olin yrittänyt olla rauhallisesti ja levätä paljon. Ti-ke saamani neste- ja ravintotiputus hieman helpotti tilannetta.

Sunnuntaina kuitenkin kuulin dead dog partysta eli lopettajaisbileistä hotellissa Länsi-Pasilassa, jossa oli melkein ilmainen buffet, ja päätin mennä vielä sinne hetkeksi. Aluksi ulkona seisovalle ihmisjoukolle ilmoitettiin, että bileet ovat ehkä täynnä väärinkäsityksen takia, mutta hyvin sinne mahtui lopulta monisatapäinen ihmislauma ja ruokaakin riitti hyvin kaikille. Vegeruokakin oli varsin jees. Varsinaista biletunnelmaa ravintolapuolella ei ollut, mutta mukavia ruokailukavereita toki löytyi.

Se olikin Worldconissa parasta, ihmiset ja tunnelma. Välittömyys ja sellainen, että aina kun tapasi ihmisiä, oltiin heti kavereita ja ratikassa ja busseissa alettiin jutella. Eri asia moniko kaverisuhde säilyy, varsinkin kun useimpia ei näe enää koskaan, mutta useiden kanssa vaihdettiin myös yhteystietoja ja seurataan Twitterissä.

Pidin myös tapahtuman värikkyydestä ja tunnelmasta ylipäänsä. Samoin esteettömyys oli varsin mainiossa jamassa, mutta siitä kirjoitan erillisen postauksen. Hyvin siis viihtyi ja sopi sekaan, vaikka en koe olevani varsinaisesti “fandomissa”, luen melko vähän scifiä (lähinnä ei-tunnettuja nimiä), en käytännössä lainkaan fantasiaa, en lue sarjakuvia, enkä katso alan leffoja/TV-sarjoja.

Jos voimia olisi ollut enemmän, olisin tehnyt paljon muutakin, kuten käynyt katsomassa erilaisia sukupuolta, queer-asioita ja vammaisuutta käsitteleviin paneeleita (ja kenties muitakin), käynyt tsekkaamassa pukukilpailun, konsertteja, avajaiset, lopettajaiset ja useammat kuin yhdet bileet sekä katsonut elokuvia tapahtuman elokuvafestivaaleilla

Siskoni osallistui coniin myymällä nuolenpääkoruja assyriologikavereineen (minun ideani) ja hänen poikaystävänsä lauloi useita keikkoja Unreality-nörttikuorossa. Korut menivät hyvin kaupaksi, niin myös Osuuskumman kirjat, etenkin uudet englanninkieliset antologiat. Itse ostin PIJ:n romaanin lisäksi vain yhden Risto Isomäen pokkarin sekä Mike Pohjolan Ihmisen pojan scifikirppikseltä.

Kaunokirjallisuus on portti Kokoomukseen

On esitetty, että kaunokirjallisuuden lukeminen lisäisi empatiaa, kahdestakin osittain erillisestä syystä. Koko kaunokirjallisuuden ideahan on samaistua muihin ihmisiin, päästä näiden pään sisään. Mitä empatiakin tietysti on, muihin samaistumista.

Filosofi Martha Nussbaum on todennut, että kaunokirjallisuus, etenkin klassikot, ovat täynnä ns. underdogeja, ihmisiä joilla menee koko ajan huonosti, mutta lukija tsemppaa heitä silti. Kaunokirjallisuus ylipäänsä tietysti perustuu konfliktiin eli ongelmiin ja vastoinkäymisiin, ilman sitä ei synny draamaa, koko tarinaa ei ole. Tarinan lisäksi myös itse samaistuminen syntyy pitkälti vastoinkäymisistä. Siksi romaanit ovat täynnä mm. orpolapsia.

Kirjoitin hiljattain novellia, josta pelkäsin tulevan helposti vitsi. Koska haluan säästellä päähenkilöiden viattomia vanhempia, tein päähenkilöstä yksinäisen ja novelli alkaa sillä, että hän saa potkut töistään. Ei tee mieli nauraa sellaiselle, jota sympatiseeraa.

Lähes koko kirjallisuuden kenttä, kuten muutkin kulttuuripiirit mutta vielä vahvemmin, ovat vasemmistolaisia. Kuten sanoin siskolleni vain puoliksi huumorilla keskustellessamme asiasta, että oikeistolaisilla on Cheek ja Ayn Rand, vassareilla on kaikki loput.

Tekeekö kaunokirjallisuuden lukeminen ihmisistä herkemmin vasemmistolaisia? Itselleni ainakin herää kysymys, että voiko proosan lukeminen tehdä ihmisistä jopa oikeistolaisen. Empatiaan taipuvaisella empatiakyky ja halu tukea muita kasvaa lukemisen myötä. Joku toinen miettii, että miksi tuo Oliver Twist on köyhä, ei varmaan kannattaisi olla vaan ryhtyä menestyjäksi, ja myöhemmin päätyy Kokoomuksen riveihin.

Sounds legit, mielestäni.

Englanninkielisiä julkaisuja ja julkkareita

Osuuskumma International julkaisi hiljattain ensimmäiset englanninkieliset teoksensa – yksi espanjankielinen antologia on putkahtanut jo aiemmin, mutta siinä en ole mukana. Antologiassa Never Stop, jonka novellivalinnat on tehnyt Emmi Itäranta, on mukana vammaisnovellini Josefiina’s Cart of Wonders, aiemmin julkaistu nimellä Josefiinan ihmeellinen vaunu. Oli todella hienoa päästä mukaan antologiaan, koska tarjolla oli paljon todella kovatasoisia novelleja kokeneilta kirjoittajilta.

The Self-Inflicted Relative on vihkomainen pienoisraapalekokoelma, jossa on 33 sadan sanan novellia. Olen toimittanut sen yhdessä Mikko Rauhalan kanssa ja mukana on myös muutamia omia raapaleitani. Erittäin kohtuulliseen neljän euron hintaan tässä on erinomainen lahjaidea ulkkarikavereille – toki myös Never Stop, mutta SIR kulkee kirjeessä kauemmaksikin, ilman että postimaksut vievät konkurssiin. Tai osta vaikka Kosmoskynän englantiversio Cosmospen, josta löytyy muun mainion sisällön seasta myös scifirunoni Ink Blue.

The Self-Inflicted Relative -kansi

Molemmat Osuuskumma Internationalin kirjat löytyvät e:nä myös iTunesista, Elisa Kirjasta ja Amazon Kindlestä. Ja ovat luonnollisesti myynnissä Worldconissa. Molemmat teokset ovat tietenkin huolella kielitarkastettu, myös äidinkielisen kirjoittajan.

Kirjojen julkkarit pidetään Worldconin yhteydessä Messukeskuksessa torstaina 10.8. klo 20. Mukaan pääsee ilman Worldcon-lippuakin.

Amerikkalais-irlantilainen boddhisattva

Kun luin Lion’s Roarista Maura “Soshin” O’Halloranista, tilasin välittömästi hänen kirjansa. Siitä on jo aikaa, kirja jäi jostain syystä pitkäksi aikaa kesken.

Maura oli nuori amerikkalais-irlantilainen nainen, joka kesken yliopisto-opintojen muutti buddhalaiseen luostariin Japanin maaseudulle opiskelemaan zeniä, vaikka ei osannut japania. Ei-japanilaisille se oli poikkeuksellista, mutta naisillekin harvinaista. Kolme vuotta hän nukkui vain kolme tuntia yössä ja loput ajasta teki töitä, opiskeli koaneja ja istui zazen-meditaatiota.

Pure Heart, Enlightened Mind -kansi

Japanilaiset tykästyivät Mauraan kovin ja hyväksyivät hänet “japanilaiseksi”. Munkit ihmettelivät hänen valtavan nopeaa henkistä kasvuaan. Siinä missä valaistuminen vie yleensä vähintään vuosikymmeniä, Maura valaistui ja saavutti buddhuuden tuhannessa päivässä.

Mauran oli tarkoitus palata Kaakkois-Aasian kautta takaisin Irlantiin perustamaan sinne zen-temppeli. Valitettavasti paluumatkalla hän menehtyi bussionnettomuudessa Thaimaassa vain 27-vuotiaana. Mauralle pystytettiin patsas hänen kotitemppeliinsä Japaniin.

Pure Heart: Enlightened Mind koostuu Mauran päiväkirjoista sekä kirjeistä perheelle, lähinnä äidille. Siinä on paljon arkisuutta, mutta loputtomat kotityötkin muuttuvat melko kiinnostaviksi, kun ne ovat “eksoottisia”. Teksti on kovin inhimillistä. Maura turhautuu itseensä ja “huonoon” meditaatioonsa. Väsymys vaivaa, kolmen tunnin yöunilla tuskin ihme. Varmasti kulttuurishokki osaltaan lisää uupumusta, vaikka sitä ei suoraan artikuloida.

Luostarin arki on karua. Monet sairastuvat fyysisestikin talven hyytävästä kylmyydestä ja raskaista töistä. Sairaalaan mennään sitten, kun käsi on puskenut märkää kaksi kuukautta. Munkit osaavat kuitenkin myös irrotella. Synttärikakkuja leivotaan voileipägrillissä ja juhlissa virtaavat monenlaiset juomat. Arvostettu munkki jättää tärkeän hengellisen tilaisuuden väliin ilmoitettuaan, että nyt on tukka liian kipeä. Maura ehtii nähdä hieman myös muuta Japania.

Kirjan loppupuoli oli hieman pettymys. Valaistumisen kuvaus menee melkein ohi, kun sitä ei erota muutamasta melkein-valaistumisesta. Pian sen jälkeen päiväkirja päättyy, koska Mauran viimeinen päiväkirja varastettiin onnettomuuspaikalta. Onneksi aiemmat hän oli postittanut kotiin. Kyynisesti on vaikea olla miettimättä, kuinka paljon unenpuutteen ja uupumuksen aiheuttama sekavuus edisti valaistumista.

Joka tapauksessa kyseessä on hyvin mielenkiintoinen kirja. Maura kertoo myös kuinka on kirjoittamassa osittain tositapahtumiin perustuvaa romaania, mutta luostarin kiireet veivät siltä aikaa ja vain ensimmäinen luku ehti valmiiksi. Sen voi lukea Lion’s Roarin sivuilta.