Rakkautta ja kähmintää Nigeriassa

En muista milloin olisin lukenut afrikkalaista romaania. Chibundu Onuzon The Spider King’s Daughter sijoittuu Lagosiin Nigeriaan. Abike on rikkaan perheen tytär. Hän asuu kartanossa, jossa on uima-allas ja loputtomasti huoneita. Isä on upporikas liikemies, jolla ei taida olla vain puhtaita jauhoja pussissa.

Yhtenä päivänä Abike kiinnostuu jäätelöä myyvästä katukauppiaasta. Heidän välilleen syntyy vähitellen vipinää, vaikka molemmat ovat toki ennakkoluuloisia toisen taustaa kohtaan. Kirjaa kerrotaan molempien näkökulmasta. Katukauppiaalla ei taida olla edes nimeä, hän on vain “my hawker”.

Aluksi rakkaustarina vaikuttaa lupaavalta, mutta parin itsensäkin on vaikea ylittää ennakkoluulojaan toisistaan. Toinen on se köyhä juntti, toinense rikas hienohelma. Onko heillä lopulta muuta yhteistä kuin se, että toisen elämäntyyli ja erilaisuus kiehtoo, on mukava järkyttää omaa perhettään?

Sitten alkaa kuitenkin paljastua toinen toistaan hirveämpiä asioita ja juoni saa uuden, jännärimäisemmän suunnan. Toiset tietävät asioita mitä toiset eivät, toiset käsittävät väärin. Abike aikoo järjestää pröystäilevät juhlat ihastuksensa kunniaksi, mutta mitä juhlista tulee.

The Spider King’s Daughter on mielenkiintoinen romaani. Monet jutut siinä tuntuvat aíka uskomattomilta (vaikka kirjan genrenä onkin realismi), mutta ehkä ne kontekstissaan olisivat mahdollisia.

Tämä on ehkä vielä enemmän romaani yhteiskuntaluokista ja kahden näkökulman eroista kuin sinänsä Afrikasta, vaikka väriä kirjaan tuokin mm. pidginenglanti.

Mielenkiintoista kontrastia antoi kun luin samalla Lionel Shriverin Keniaan sijoittuvaa romaania Game Control (arvostelu tulee myöhemmin), jossa on jonkin verran samaa. Siinä ammottava sosiaalinen kuilu on valkoisten ja mustien välillä, tässä köyhien ja rikkaiden. Valkoihoisia kirjassa ei tainnut ollakaan.

Kansikuvan lisääminen ei nyt onnistu, se tulee myöhemmin.

Oliko Pertti Kurikan nimipäivät kupla?

Sen jälkeen kun Pertti Kurikan nimipäivät putosi Euroviisuista, eikä päässyt finaaliin, on näkynyt jonkin verran “told you so” -kommentteja. Yksi yleinen on ollut, että kappale oli täysin epämusiikillista örvellystä, kuinka kukaan edes ajatteli, että se menestyisi ulkomailla.

Vedonlyöntitoimistot kyllä ajattelivat, että olisi.

En ole onnistunut löytämään eri maiden äänestystilastoja Euroviisuista, mutta Twitterissä PVN keräsi paljon faneja etenkin Hollannissa ja Saksassa. Jonkin Twitter-metriikkabotin mukaan hollantilaiset twiittasivat PVN:stä enemmän kuin mistään muusta ykkössemifinaalin esityksestä – edes omastaan. Eikä se ollut mitään naureskelua, vaan enimmäkseen positiivisia kommentteja. Hollantilaisia tuntui harmittavan PVN:n putoaminen enemmän kuin Hollannin oman Trijntjen.

Myös Briteissä PVN:stä tykättiin – Mirror teki jopa jutun siitä, miten paljon PVN:n tippuminen suututti brittejä.

Erona twiiteissä oli kuitenkin se, että britit tuntuivat harmittelevan ennen kaikkea sitä, että bändi tippui, vaikka vammaiset ovat ihan jees tyyppejä. Hollantilaisia ja saksalaisia ketutti se, että tämä kova veto putosi kilpailusta.

Tähän loppuun muutama valikoitu kommentti PVN:stä nettifoorumeilta parin kuukauden takaa.

Punk kulttuuria on tässä maassa pidetty vihakulttuurina. Euroviisuihin osallistuvista radikaaliryhmistä on tullut ilmiö, joka loukkaa niitä joille kilpailu on ollut musiikkikilpailu. Bändi loukkaa myös oikeita punkkareita”

Rumat epäsikiöt rääkyy suu vaahdossa. Keharit omiin kisoihinsa. Vittu saa hävetä silmät päästään jos nuo lähtee edustamaan Suomea!

On väärin laskea ammattikseen soittavia kohtaan laskea näitä etukäteen arvaamattomia, jotka suunnilleen huvikseen soittelevat. Ottaako yle vastuuta jos jotain sattuu.

Viimevuotisen voittajan jälkeen saattaa olla kehitysvammaisilla hyvinkin menestysmahdollisuudet. Onhan siellä ollut jos mitä seksuaalikummajaisia, mutta tämä on jotain uutta kun ei ole millään avalla sukupuolisuuteen liittyvää.

Katsoin porukasta jotain dokkarin tapaista tubesta ja lähinnä ärsytti, näytti että kirosanoja siellä vaan huudeltiin. Olisi voinut pikkuisen toisin tuon rokkimeiningin heillekin opettaa.

Mä luulen että monessa maassa tota ei edes soiteta ja vaikka joku suomalainen punkkari tykkää niin kukaan muu ei. Mua inhottaa koko pentti ja sen rämpytys ja edestakasin heiluminen ja se että ihmiset jotka sitä aikoo äänestää tekee sen protestina halusta pilata muiden euroviisuja.

Kun kuulin tätä bändiä ekan kerran, en tiennyt että ne on vammaisia. Luulin että ne on rikollisia (laulajan äänestä päättelin).

Verta, lunta ja ammeita

Ammeiden aika oli kiehtonut minua aiemminkin, mutta J.S. Meresmaa lopulta ylipuhui minut ostamaan sen Kirjamessuilta. Luin sen heti toisen Kirstin, Ellilän, Kaivattujen jälkeen. Kirjoissa on jotain muutakin samaa kuin synkähkö puuaiheinen kansi (jota tässä kirjassa en ymmärtänyt).

Ammeiden aika -kansi

Molemmat ovat tyylikkäästi kirjoitettuja, arkea ja unenomaisuutta sekoittelevia, lyhyitä, melkein pienoisromaanimaisia kuvauksia reilusti keski-ikäisestä naisesta, jonka elämässä on surua ja sairautta, mutta sairaus ei ole pääroolissa. Ammeiden ajan Iiris sairastaa kirjoittajansa Kirsti Kurosen tapaan kroonista, parantumatonta verisyöpää. Iiris käyttää termiä “väärää verta”, joka on myös Kurosen syöpäaiheisen runokokoelman nimi.

Iiris elää kuitenkin melko normaalia elämää, jos nyt niin voi sanoa. Ei oikeastaan. Iiris pitää merkillistä kylpylää nimeltä Ammela, jossa kylvetään ihan tavallisissa kylpyammeissa. Jokaisessa huoneessa on yksi amme ja vähän erilainen teema. Ja toisin kuin voisi kuvitella, tähän ei siis liity maagista realismia. Osan kirjan elementeistä voisi ehkä sijoittaa hivenen sinne suuntaan, mutta ammeissa ei ole fantasia- tai maagisia elementtejä.

Iiriksen kiltti aviomies Juhani ja lapset Kerttu ja Eelis jäävät hieman etäisiksi. Sen sijaan Iiriksen rakas Mumu elää yhä vahvasti Iiriksen mielessä. Pidin myös Iiriksen vanhempien kuvauksesta. Tyypilliset vähän pöntöt vanhemmat. Kun pyytää puutarhalehteä, he tuovat iltapäivälehden, koska he tietävät paremmin mitä sinä haluat.

Kirjan kerronta on tavallaan runollista, mutta tavallaan hyvin arkista. Se on usein myös tahallisen töksähtelevää, lauseita ilman verbejä. Neljättä seinääkin murretaan välillä ja muutenkin kerronnan formaatti muuntuu usein tarvittaessa. Mielestäni ratkaisut toimivat hyvin.

Paluu vammaiskirjallisuuteen

Vammaisromaanejani on virallisesti kolme, mutta käytännössä Palsamoitukin käsittelee pitkäaikaissairauksia ja etenkin kuntoutumista. Sisimmäisessä taas ei ole vammaisteemaa, vaikka siinä useita autistisia naisia/tyttöjä onkin. Myöskään seuraava romaanini ei käsittele pitkäaikaissairauksia, ainoastaan akuutteja tauteja.

En ole kuitenkaan luopunut cripficistä eli vammaiskirjallisuudesta, päinvastoin. Pidemmistä teksteistä sain viimeksi jouluna valmiiksi Makuuhaavoja-romaanin näytelmäversion. Syöpää ja sitä kautta myös vammaisuutta käsittelevä leffakäsikseni Toxic Dreams lähti toiselle kilpailukierrokselle jokunen kuukausi sitten.

Novelleissa olen kokeillut ihan uusia cripfic-genrejä. Viime syksynä Usvassa julkaistu vaihtoehtohistoriatarina Rautakeuhko kääntyi myös englanniksi ja Miss Iron Lungin olisi tarkoitus ilmestyä Usvan englanninkielisessä erikoisnumerossa.

Hiljattain sain valmiiksi eroottisen cripficin – se ei kuitenkaan ole ensimmäinen kirjoittamani sellainen. Tämä novelli pohjautuu aikoinaan Reginaa varten kirjoittamaani novelliin, joka ei tosin ollut spefiä. Se jäi julkaisematta, kun lehti meni uudestaan nurin. Ihon kieltä -novellissa se on tosin kirjoitettu aivan alusta asti uudestaan, vain teema on jäljellä. Tämä tulee kaiketi ulos kesän Ursulassa.

Nyt työn alla on feminististä steampunk-cripficiä, joka toivottavasti päätyy erääseen antologiaan. Tämä genre on tosin minulle aivan uusi ja vaatii paljon tutkimustyötä, Suomen historiaan kun en ole erityisesti perehtynyt, enkä kyllä höyryvärkkeihinkään.

Pari ei-cripficnovelliakin on viime aikoina syntynyt, mutta niissäkin on vähemmistöteema.

Mitäköhän cripficiä seuraavaksi keksisi? Saa ehdottaa genrejä.

Toiveuusinta: 14-vuotiaan Maijan dystopiascifiä

Tämä koneeltani löytynyt tieteisnovelli on päivätty tasan 17 vuotta sitten, 12.5.1998, eli olen kirjoittanut sen 14-vuotiaana, juuri ennen kuin aloitin ensimmäisen romaanikäsikirjoitukseni. Mukana on melkoisesti insidehuumoria, mutta eiköhän se ole ihan hupaisaa luettavaa muillekin.

Siitä en osaa sanoa, mistä olen saanut vaikutteita tähän tekstiin, kun tietääkseni en juuri lukenut scifiä tuolloin. Jotkut parhaina pitämistäni novelleistani olen kirjoittanut jo 90-luvun puolella ja ne voisi luokitella slipstreamiin tai uuskummaan.

Pako pakokaasutodellisuudesta (eli nörttien katkera kosto)

Tämä teksti on puhdasta futuristista fiktiota ja sillä ei ole minkäänlaista yhteyttä totuuteen. (Ei vielä… Mutta jonain päivänä.) Kaikki yhteydet todellisiin henkilöihin, paikkoihin tai tapahtumiin ovat kuviteltuja (Tai sitten eivät).

Laskin lehden käsistäni ja huokaisin syvään. Taas muutamia tuttuja ihmisiä kuolleita-palstalla. En enää useinkaan jaksa lukea koko palstaa, niin masentava se on. Ei se että se vie lähes sata sivua, ei se että sieltä saattaa löytää jonkun entisen kaverinsa tai jopa ystävänsä nimen, vaan se, että siellä on niin pienten lasten nimiä. 4-vuotias tyttö oli “menehtynyt etanolimyrkytykseen”. 5-vuotias poika oli “nukkunut pois fokusiinin yliannostuksen seurauksena”. Useimpia ilmoituksia eivät ole laittaneet vanhemmat, vaan kunta. Vanhemmilla ei joko ole rahaa tai sitten vanhempia ei yksinkertaisesti ole. Useat vanhemmat kuolevat samoihin syihin kuin lapset. Kukaan ei välitä. Ilmoitukset ovat kaunis tapa, joka tosin paperin kallistuttua ja rahan vähennyttyä on kuihtumassa.

Vaikka aika tuntuu ikuisuudelta, tätä on jatkunut hieman yli kaksi vuotta. Vuoden 2008 elokuussa eduskunta teki ratkaisevan päätöksen ja sen jälkeen paluuta ei ollut. Muutamassa kuukaudessa kuolinluvut olivat kohonneet räjähdysmäisesti. Jopa minä yllätyin. Kaikki Toverit yllättyivät. Tätä menoa pian on meidän aikamme. Joskus iltaisin tosin alkaa tulla sääli heitä. Alle kouluikäisiä lapsia kannetaan kaupungilta pois paareilla kasvot vaatteilla peitettyinä. Joitakin heistä voitaisiin ehkä vielä pelastaa vatsahuuhtelulla, mutta millä rahalla? Kun ihmisiä kuolee tuhansittain päivässä, miksi yrittää pelastaa yksittäistä lasta? Rahaa ei ole. Valtion viimeiset rahat ovat puf kadonneet. Sitä ei sanota ääneen, mutta todennäköisesti niillä on ostettu fokua.

Tällä menolla valta on meidän muutaman kuukauden sisällä. TOMKeja ei enää ole. Väestö on käynyt todella vähiin. Luulisin asukasluvun olevan muutamia kymmeniä tuhansia. Vaikka Suomen väestö onkin vähennyt jyrkemmin kuin missään muualla, päätös päihteiden laillistamisesta tehtiin myöhemmin kuin muissa maissa. Jotkut maat ovat jo Toverien hallinnassa. Mikä parasta, väestökatastrofi ei ole enää uhka. Kun ihmisten määrä lasketaan miljoonissa, eikä miljardeissa, sitä ei luultavasti seuraa muutamaan tuhanteen vuoteen. Ja siihen mennessä nörtit hallitsevat maailman jokaikistä kolkkaa.

Kun kävelee kaduilla, tulee kammottava olo. Kuolema leijuu joka puolella. Ilmassa voi tuntea alkoholin löyhkän, mutta kaikkialla leijuva makea pyörryttävä tuoksu on peräisin fokusta. Nörtit tunnistaa valkoisista hengityssuojuksista. TOMKit eivät niitä käytä. Jos menee paikkaan, jossa on paljon fokun hengittäjiä ja hengittää syvään tarpeeksi kauan, saa riittävän annoksen sitä tullakseen pilveen.

Kuten rakkaalla lapsella sillä pilvellä on monta nimeä: fokkis, höyryt, diudiu, supernanna, pakokaasu. Viimeinen nimi on ehkä osuvin. Fokulla pääsee helposti pakoon kaikkea. Ei tarvitse kauan seisoa kadun kulmassa, kun jo raukea diileri tulee kohdalle heilutellen pikkuisia säiliöitä ja naamareita – miten ois pieni todellisuuspako, halvalla menee, huntin tölkki. He tulevat kysymään sitä jopa meiltä, vaikka hengityssuojuksista näkee meidän olevan nörttejä. He tietävät, että joskus joku meistä lankeaa. On niin helppoa repäistä suojus kasvoiltaan ja ostaa viimeisillä rahoillaan fokupurkki. Kiinnittää naamari kasvoilleen ja hengittää sitä. Muutaman henkäyksen jälkeen olo on rento ja rauhallinen. Kun vetää koko purkin, niin sen jälkeen on päiväkausia vapauttavassa pilvessä. Ei pelkoa, ei vihaa, ei mitään muuta kuin mukavia rauhallisia tunteita. Fokuun ei tietääkseni synny fyysistä riippuvuutta. Se on vain niin helpottavaa, että yhden annoksen jälkeen haluaa elää koko loppuelämänsä tuossa mukavassa haavemaailmassa.

Loppuelämä ei välttämättä ole kaukana. Yhden purkin annosten jälkeen tulee halu hengittää kerralla kaksi purkillista, jotta pako kestäisi kauemmin. Usein se voi kestää jopa viikon. Foku on vahva keskushermostoa lamauttava huume. En tiedä tarkalleen mistä se on tehty, mutta olen kuullut siinä olevan ainakin ilokaasua, kloroformia ja joitain hallusinogeenejä. Kaksi pulloa sitä voi lamauttaa aivot totaalisesti. Helppo ja tiedostamaton kuolema, jollaisia pääsee todistamaan kaduilla koko ajan. Yleisin kuolinsyy ei silti ole fokun yliannostus. Myös alkoholimyrkytyksiä tapahtuu paljon etenkin 4-12-vuotiaiden joukossa, joille foku on usein liian kallista. Pimeissä pulloissa ollut metanoli on sokeuttanut monia. Ja monet ensin juovat itsensä humalaan ja sitten helpottavat krapulaa pienellä fokutujauksella. Yhdessä niiden vaikutukset ovat kauheita ja sydänkohtaus voi yhtäkkiä tappaa täysin tajuissaan olevan ihmisen.

En väitä, ettei minun olisi usein tehnyt mieli mennä kadulle ostamaan halpa viinapullo tai fokusäiliö ja haihduttaa kaikki maalliset murheet. Mutta haluan elää vielä silloin kun nörtit hallitsevat maailmaa. Silloin eläminen voi olla jo ihan mukavaa.

Politiikot ovat suurilta osin kuolleet. Uosukainen on vielä presidenttinä, mutta kuinka kauan? Suomi ei todellakaan voi hyvin; mikään maailman valtio ei voi hyvin. Luultavasti hänet on yhtä helppo syrjäyttää kuin Le Pen Ranskassa tai Lebed Indo-Venäjällä. Uosukainen vetää katujen kielten mukaan itsekin fokua. Hän kieltää sen, mutta harvoissa televisioesiintymisissään hän on näyttänyt juuri niin raukealta kuin fokuaddiktit näyttävät. Vallankumouksen jälkeen meillä on valta. IE:n hallitus syrjäyttää eduskunnan. Eräät Toverit tekevät jo suunnitelmia uuden sukupolven kasvattamiseksi. Täällä tulee olemaan autiota vielä pitkään. Ehkä olisi järkevintä, että kaikkien maailman maiden nörtit muuttaisivat samaan valtioon, niin ei olisi niin tyhjä olo suurimman osan taloista ollessa autioita. Ja nettiyhteydet tulisivat halvemmiksi. Voisimme muuttaa johonkin rikkaaseen Keski-Euroopan valtioon. Ranska? Ehkä ei, Le Pen on saanut siellä aikaan paljon tuhoa. Saksa voisi olla hyvä vaihtoehto. Sen alueet ovat taistelujenkin jälkeen kunnossa ja se on suuri ja rikas maa.

Tuntuu pahalta, että suurin osa maailman väestöstä kuolee ja me jatkamme elämäämme IRCin ja Pepsin ihmemaassa. Mutta eikö se ollut heidän oma valintansa? Me valitsimme silloin, viime millenniumilla ja meitä haukuttiin ja meille naurettiin. Vielä muutama vuosi sitten meille naurettiin päin naamaa. Nyt meitä on jo enemmän kuin haukkujia. En silti halua ajatella pikkulapsia, joilla ei ollu valinnanvaraa. Lapsia, jotka kasvatettiin tai houkuteltiin TOMKeiksi. Lapsia, jotka kuolivat juodessaan alkoholia, jonka vaaroista heillä ei ollu harmainta aavistustakaan. Lapsia, joita yleiset joukkohaudat ovat täynnä.

Minulla oli itsellänikin lapsi. Olin varma, että hän pysyisi erossa fokusta ja viinasta. Sitten tuli se laki ja päihteitä oli joka puolella. Tyttäreni oli silloin viisi enkä osannut pelätä hänen puolestaan. Hänhän oli niin pieni, hänhän leikki vielä Kybereillä. Ja sitten eräänä päivänä hän oli kavereillan kylässä. Ovikelloni soi ja siellä oli poliisi. Hänellä oli kankaaseen kääritty mytty sylissään. Se mytty oli minun tyttäreni. Poliisi kertoi, että tyttö oli viety sairaalaan kaverinsa luota. Viisi lasta, nuorin vasta kolmivuotias, oli löydetty takapihalta voimakkaassa humalassa. He olivat hengittäneet myös muutaman säiliön fokua. Silloin ihmishenki oli ollut vielä jonkin arvoinen ja heitä oli yritetty pelastaa. Kukaan heistä ei selviytynyt. Seuraavana päivänä kaivoimme ystävieni kanssa hautausmaalle viisi pientä hautaa ja nostimme varovasti lasten pienet ruumiit sinne. Ei ollut arkkuja eikä hautakiviä. Kaksi päivää myöhemmin kannoin ystävieni ruumiit samalle hautausmaalle.

Karl Marx sanoi, että uskonto on oopiumia kansalle. Se ei pidä enää paikkansa. Uskontoa ei ole enää, foku on kansan uskonto ja oopiumi. Sen me olemme karvaalla tavalla oppineet.

Pelastaako pelillistäminen maailman?

Reality Is Broken: Why Games Make Us Better and How They Can Change the World on pelillistämisen eli gamifikaation “raamattu” – ei raamattu merkityksessä opaskirja vaan enemmänkin hurmiollinen pyhä kirja. Sen premissi on nimensä mukaisesti, että tosielämä on tylsää ja pelit ovat paljon kiinnostavampia. Mutta miksi?

Ihmiset ajattelevat, että parasta elämässä on vapaa-aika ja joutilaisuus. Todellisuudessa asia ei ole näin. Jane McConigalin mukaan ihmisten onnellisuutta on tutkittu reaaliajassa ja se on alhaisimmillaan silloin, kun vaikkapa katsellaan telkkaria.

Ihminen on onnellisimmillaan tehdessään tuottavaa työtä. Ja hieman yllättäen pelit ovat tätä tuotteliasta työtä parhaimmillaan. Peleissä näkee konkreettisesti etenemisensä. Pelit antavat palautetta onnistumisista ja saavutuksista.

World of Warcraftia eli tutummin WoWia pidetään usein maailman pahimpana tuotteliaisuussyöppönä. Pelaajat ovatkin käyttäneet sen parissa jo miljoonia pelivuosia (jo kirjan ilmestymiseen 2011 mennessä). McConigalin mielestä WoW on kuitenkin juuri siksi niin suosittu, että se tarjoaa ihmisille äärimmäisen “konkreettista” tuotteliaisuutta!

Reality Is Broken -kansi

Pelit ovat “eeppisiä”, elämää suurempia. Esimerkiksi Halo-pelin yhteisössä pelaajat juhlivat, kun olivat saaneet yhteistyöllä tapettua kymmenen miljoonaa monsteria.

McConigal sai aivotärähdyksen jälkeisen oireyhtymän ja alun perin siitä kuntoutuakseen hän kehitti ARG-pelin (alternative reality game) SuperBetter, jossa vältellään oireita pahentavia tekijöitä eli “monstereita” ja saadaan tukea tosielämän tukihenkilöiltä.

Tätä osuutta lukiessa itselleni tuli tosi halju olo – kirja ei tosiaankaan väitä, että kaikesta voisi parantua, mutta silti ajatus siitä, että oma pääasiallinen sairauteni ei ole parannettavissa, vaan edessä on vain väistämätön, eikä minulla ole ketään ihmistä jota voisi pitää tukihenkilönä. Tämä ei tietysti ole kirjailijan vika, mutta pitipähän mainita, kun yllätyin itsekin oman tunnereaktioni voimakkuutta.

Kirjailija esittelee myös useita muita omia projektejaan, joiden tarkoituksena on ollut lisätä ihmisten onnellisuutta. Kuoleman ajatteleminen (!) on kuulemma erityisen hyvä onnellisuudenbuustausmenetelmä, joten Tombstone Hold’Emissä pelataan “pokeria” käyttämällä hautakiviä kortteina. Makaaberilta kuulostava peli kuulemma herättää ihmiset muistelemaan kuolleita ja parantaa hautausmaiden käyttöastetta.

Esimerkkeinä pelillistämisen käytöstä hyödyllisiin tarkoituksiin ovat mm. Wikipedia, kotitietokoneiden laskentatehoa hyödyntävät projektit, aikoinaan suosittu Free Rice -sanapeli sekä The Guardianin valtava joukkoistusprojekti parlamenttiedustajien vähennyskuittien syynäämiseksi, joka johti useiden brittiparlamentaarikoiden eroon.

Mitä olen oppinut lihavuusaktivismista

Lihavuusaktivismi on aate, jonka mukaan lihavuus on ihan jees. Se ei ole mikään tavoite, saa olla myös hoikka, mutta siinä ei ole mitään vikaa. Lihavuus ei ole rumaa tai moraalikysymys eikä lihava ole automaattisesti epäterve. Ja vaikka olisikin, se on hänen oma asiansa.

Läskiaktivismi on voimauttava aate ja siihen liittyy toki vahvasti feminismi. Kyse ei ole vain naisia koskevasta asiasta, mutta naisia se koskettaa eniten. Yhteiskunta säätelee hyvin vahvasti sitä, millainen naisen kehon pitäisi olla – millainen sen pitää olla. Naisen keho on karvaton ja sellainen, että sitä kelpaa esitellä bikineissä. Naisella ei kuulu olla hyllyviä läskejä, löllömahaa, raskauskiloja, vararengasta, jenkkakahvoja, selluliittiä tai riipputissejä.

Lihavuusaktivismiin kuuluu esimerkiksi se, että lihavan ei pidä pukeutua tietyllä lailla, huomaamattomasti tai niin, että näyttäisi vähemmän lihavalta. Lihava saa näkyä, olla kaunis ja pukeutua juuri sellaisiin vaatteisiin kuin haluaa, useinhan rajoituksena on vain se, millaisia vaatteita löytyy omassa koossa. Onneksi netin myötä varsin tukevakin löytää seksikkäitä alusvaatteita, veikeitä bikineitä ja naisellisia mekkoja, vaikka ei välttämättä kovin edullisesti.

Myönnän, että olen joskus itsekin katsellut lihavia ihmisiä niin, että voi ei, eikö tuo pullukka yhtään tajua, että tuo makkarankuoripaita korostaa sen jokaista läskirengasta. Näin meidät on opetettu tekemään.

Samoja periaatteita voi toki soveltaa myös muuhun. Vanhankaan ei tarvitse “pukeutua ikänsä mukaan”. Täällä Hollannissa se on tajuttu paremmin ja voikin monesti nähdä vanhoja ihmisiä sonnustautuneena moniin eri sateenkaaren väreihin ja muutenkin ikänormeja uhmaten.

Vanhan ihmisen keho on jopa vielä enemmän tabu kuin lihavan. Nykyään mainoksissa voi nähdä suhteellisen lihavia ihmisiä bikineissä – mutta harvemmin vanhuksia bikineissä. Läski on rumaa, se on “yleistietoa”, mutta ryppy on vielä rumempaa. Auta armias, jos iäkkäällä naisella on hihaton vaate. Allit näkyvät! Skandaali!

En ole seurannut mitään alastontreffisarjoja, vaikka ne täältä Hollannista saivatkin alkunsa (täällä alastomuus on paljon avoimempi asia kuin Suomessa), mutta ajatustasolla tykkäsin siitä, että Aatami etsii Eevaa -sarjassa on ollut vähän iäkkäämpiäkin ihmisiä alasti telkkarissa. Netissä ajatus toki tyrmättiin. Moni sanoi, että ei aio katsoa sitä jaksoa.

Itse alan päästä pahimmista lihavuustraumoista paisuttuani hormonipuutosten seurauksena 30 kiloa, joista 20 kiloa parissa kuukaudessa. Lähinnä kivojen vaatteiden mahtumattomuus harmittaa, viimeksi eilen. Muita ulkonäkötraumoja yhä piisaa, kaikki sairauden takia. Hiuksista on lähtenyt 2/3 tai 3/4. Tällä hetkellä naama kukkii hormonihoitojen takia.

Kuka tahansa voi paitsi vammautua milloin tahansa, myös lihoa äkillisesti. Ei toki yhdessä yössä, mutta hyvin nopeasti.

Yksi murheenkryyni ovat jalkani, jotka muutenkin mustelmoituvat helposti. Vielä kun niihin pistää useita eri lääkkeitä, mistä usein seuraa mustelma. Hiljattain sain pahan injektioreaktion, jossa jalkaani nousi 15 cm levyinen tulipunainen patti ja koko reisi turposi. Kirosin, että olin toiveikkaasti ajatellut mennä jossain vaiheessa vielä uimaan, voisiko tuon kanssa mennä jos se ei pian häviäisi (ihan vain esteettisesti; se ei siis missään vaiheessa haitannut edes kävelyä).

Olen kuitenkin tehnyt periaatepäätöksen, että käytän sellaisia vaatteita kuin itse haluan miettimättä, sopivatko ne minun ikääni – minulla on käytössä runsaasti samoja vaatteita kuin mitä käytin teininä, lihomisesta huolimatta -, painooni tai vartalotyyppiini. Samoin aion käyttää lyhyttä hametta jos haluan, vaikka jalkani olisivat sinelmistä laikulliset kuin leopardilla. Ja uimaan voi mennä patti jalassa. (Nyt siinä on onneksi enää haalea läiskä.)

Ei ehkä kuulosta monelle mullistavalta, mutta minua surettavat ne naiset, jotka eivät voi mennä uimaan tai rannalle, kun heillä ei ole “biitsikroppaa”. Tai ei voi käyttää vaatetta X, kun sattuu olemaan päärynä tai omena tai guava vartaloltaan. Vartalon muuttamiseen karvattomaksi uppoaa aikaa ja rahaa, kun niin nyt vain pitää tehdä.

Jos selluliittisiä reisiäni on tuijotettu rannalla tai uimahallissa, olen kyllä onnistunut kokonaan missaamaan sen.

Täällä Hollannissa näkyy paljon todella muhkeita tummaihoisia naisia. He pukeutuvat usein hyvin näyttävästi ja värikkäästi. Monissa ei-länsimaisissa kulttuureissa lihavuutta ei nähdä samalla lailla mörkönä. On jopa esitetty, että tämä on se syy, miksi tummaihoisille lihavuus ei ole merkittävä terveysriski (no, eihän se tietysti muillakaan elämää lyhennä).

Se ainakin on selvää, että itsensä vihaamisesta tai häpeilystä ei ole yhtään mitään hyötyä kenellekään, paitsi sillä rahastaville firmoille.

Sisimmäinen arvostelussa

Olen vahtinut silmä kovana Sisimmäisen blogiarvosteluita Googlella. Ilmeisesti Googleen ei saisi luottaa liikaa, sillä tällainen minulta oli mennyt ohitse Kirjat kertovat -blogissa;

Kerronnaltaan vahvan ja aiheiltaan kiinnostavan ja varsin monitasoisen romaanin olisi voinut lukea hyvinkin nopeasti. No, toisaalta pienissä paloissa “pureskelu” auttoi asioiden pohdiskelua – ja ajatuksia tämä kirja tarjosikin tavallista enemmän.

Aina kiva saada tällaisia arvosteluita, vaikka lyhyt olikin.

Tulta, tappuraa ja tuhoa

Minun piti alun perin vain oikolukea osa Osuuskumman Käärmeenliekit-lohikäärmeantologian novelleista. En ole kiinnostunut lohikäärmeistä enkä yleensä fantasiasta muutenkaan. Oikoluettuani minulle osoitetut novellit, jotka osoittautuivat hyviksi, muistin, että antologiassa on myös Janos Honkosen novelli, jota oli sen synopsiksen perusteella odottanut kovasti.

Päädyin sitten lukemaan suurimman osan ensi kuussa ilmestyvästä antologiasta. Jokusen novellin jätin väliin, kun ne eivät tyylilajin perusteella iskeneet minuun. Muutamasta muusta en kirjoittanut, kun ei ollut oikein sanottavaa. Mukana on Osuuskumman jäsenten lisäksi myös kahden muun kirjoittajan aikanaan Nova-kilpailussa palkitut novellit.

Antologiassa on hyvin erilaisia novelleja ja erilaisia lohikäärmeitä, mutta suurta osaa näistä lohikäärmeistä yhdisti taipumus tuhoamiseen. Siihenkin tapoja oli monenlaisia.

Käärmeenliekit-kansi

Teoksen aloittaa Mixu Laurosen raapale Empiiristä. Siitä en kovin paljoa pitänyt, vaikka raapaleiden ystävä noin muuten olenkin.

J.S. Meresmaan Hyvä emo on 1800-luvun Tampereelle sijoittuva, osittain historiallisiin faktoihin nojaava tarina. Millainen lemmikki on lohikäärme? Sen verran voi kertoa, että ei kovin hyvä! Tarina oli hyvin kirjoitettu ja minua ainakin hauskuutti (positiivisella tavalla) vanhahtava kieli, jossa ajoittain esiintyi sana “nääs”. Tykkäsin.

Minna Roinisen Punainen nainen kertoo länsimaisen ja kiinalaisen kulttuurin kohtaamisesta nyky-Suomessa. Mitä tarkoittaa lohikäärmeen vuosi? Mielenkiintoinen idea ja hyvin kirjoitettu, kuten Roinisen esikoisromaanikin, mutta toisin kuin Unohdetuissa ovissa, en niin pitänyt tämän lopusta. Se tuntui antiklimaattiselta ja epäyllättävältä.

Hanna Morren Rakelin päätös on ensiriveiltään lähtien tunnelmaltaan eroottisen kipinöivä novelli Rakelista, joka on samaan aikaan yritysjohtaja ja lohikäärme. Suurin osa on nimenomaan vain tunnelmaa. Tykkäsin tästä eroottisesta latauksesta, vaikka välillä mentiinkin ehkä vähän turhankin paljon Reginan (tai Ursulan) reviirille.

Tomi Jänkälän Uralin sininen on voittanut aikoinaan Nova-kirjoituskilpailun. Kokonaan Venäjälle sijoittuva tarina tarjoaa paljon kuvailua ja ajankuvaa, joilla voittokin on varmaan irronnut. Premissi on mielenkiintoinen: lohikäärmeitä oli olemassa 1970-luvulle asti ja sittemmin niiden uskotaan kuolleen sukupuuttoon. Nyt tutkijapäähenkilö aikoo osoittaa uskomuksen vääräksi.

Uralin sinisessä ärsytti paljon tärkein sivuhenkilö, seksihullu professori. Hänellä ei tuntunut olevan mitään muuta ominaisuuksia tai ulottuvuuksia kuin jatkuva seksistä höpöttäminen, pornolehtien lukeminen, naisten seksuaalinen ahdistelu jne. Tämä yksiulotteinen hahmo melkeinpä pilasi novellin – hyvää luettavaa silti, mutta en sille mitään palkintoa olisi antanut.

Jussi Katajalan Lento OA1701 oli vähiten suosikkini. En ole lukenut Katajalan muita tekstejä ja yleensä häntä kehutaan, mutta tämä ei iskenyt yhtään. Novellin aloittava lentokoneen räjähdys vaikutti epäuskottavasti kuvatulta. Novellin päähenkilö Antti ei reagoi juuri mihinkään. Dialogi kuulosti kököltä, kuvailua olisi voinut olla enemmän ja toisaalta minusta turhiakin kohtia on. Pidin kyllä lohikäärmeiden “matter-of-fact”-sijoittelusta maailmaan.

Anne Leinosen Maeruksen koskettamat on hämmentävä fantasiasävytteinen tieteisnovelli, joka sijoittuu osittain hoitokotiin, osittain johonkin ihan muualle. Sitä piti jonkin aikaa pureskella. Ehkä vähän turhan paljon scifikliseiden droppailua, mutta muuten oikein hieno.

Janos Honkosen novellista kiinnostuin kovasti jo luettuani hänen synopsiksensa sen sisällöstä. Plus Janos on erinomainen kirjoittaja, mikä tuli selväksi hänen esikoisromaanistaan Kaiken yllä etana. Paljoa en viitsi spoilata hienoa ideaa, mutta novelli liittyy lohikäärmeisiin, tuleen, sotaan ja tieteeseen.

Novelli on ajoittain hieman turhan tietokirjamaisesti tai sanomalehtimäisesti kirjoitettu, mutta hieno lukukokemus ehdottomasti. Todellakin sytytti (no pun intended), vaikka yleensä en sotatarinoista välitä ollenkaan. Veikkaisin tästä vahvaa Atorox-ehdokkuutta.

Disclaimer: Olen Osuuskumman jäsen, mutta en ole osallistunut tämän teoksen tekoon muuten, ainoastaan oikolukenut muutaman novellin ja ehdottanut erään novellin kirjoittajalle yhden lauseen poistamista, jonka hän kai poistikin.

Kiinnostavinta kirjailijassa on ruumiinlämpö

Ruumiinlämpöni on yli 37C. Lisäksi minulta on julkaistu viisi yhteiskunnallisesti kantaaottavaa, epätavallista romaania, lastenkirja, neljä tietokirjaa ja satoja lehtijuttuja plus lehtikolumneja, mielipidekirjoituksia, runoja, novelleja ja valokuvia, yksi näytelmistäni on esitetty ja lisäksi olen kirjoittanut useita muita näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksen, esseitä, satoja blogikirjoituksia jne.

Valitettavasti se ruumiinlämpö on minussa kiinnostavinta. Olin hiljattain Iltalehdessä ihan kannessa asti 15 vuotta kestäneen kuumeeni kanssa. Samassa kannessa Vesa Keskisen, Paula Koivuniemen ja Laura Voutilaisen kanssa.

Huvittavaa tästä tekee sen, että kun minua haastateltiin koko sivun juttuun Sunnuntaisuomalaiseen kesällä 2012, useampi lehti oli poiminut tästä jutusta sen 12 vuoden kuumeen omaksi jutukseen. Netti-Iltalehdessä se oli jopa etusivulla asti ja naureskelin että “Vain heinäkuussa voi käydä näin”. Näemmä myös maaliskuussa. Kuumeeni on otsikoinut myös ainakin Seura-lehti, joka teki CFS:stä pari vuotta sitten “Kumman kuumetaudin”. (Läheskään kaikilla ei ole kuumetta.)

Omasta näkökulmastani kuume on yksi vähiten mielenkiintoisimpia asioita minussa, jo sairaudenkin näkökulmasta. Vuosia kuume oli ehkä jopa pahin oireeni, joka teki elämästä hirveää. LDN:n aloittamisen jälkeen, eli viimeiset kahdeksan vuotta, se ei ole yleensä haitannut elämää kovin pahasti, paitsi jos olen kylmässä.

Nykyään vaivanani on ennen kaikkea CFS:n aiheuttama vaikea ja vaikeahoitoinen aivolisäkkeen vajaatoiminta, johon tarvitsen lukuisia pillereitä, pistoksia, geelejä, nenäsuihkeita ja muita hoitoja ja silti olo on kurja. Harvinaisempaa ja hankalampaa se on kuin kuume. No, eihän siitä tietysti saa etusivun otsikoita. Kaikki tietävät mikä on kuume, mutta aivolisäkkeen vajaatoiminta on pitkä ja hankala sana.

Ja kun minussa olisi muutakin kuin kaikenkirjavat sairaudet. Olen mielenkiintoinen tyyppi, jolla on paljon sanottavaa ja joska on tehnyt elämässään muutakin kuin sairastanut.

Iltsikan kohdalla tiesin koko ajan, että juttu käsittelisi CFS:ääni. Siinä mielessä oli positiivista, että sain edes mainita kirjani. Joskus on kuitenkin ollut tilanteita, että olen ajatellut pääseväni puhumaan kirjoistani, mutta juttu onkin käsitellyt lähinnä tai pelkästään sairauttani.

Mukavimmat jutut minusta on ollut vammaislehdissä: Invalidiliiton IT-lehti ja Niveltieto. IT-lehti julkaisi jopa ottamiani kaupunkikuvia Amsterdamista, Niveltieto taas keskittyi sairauden lisäksi romaaneihini. Vammaislehdelle on jo selvää, että ihmisellä on vamman ja sairauden lisäksi muitakin ulottuvuuksia, ne ovat se kiinnostava osuus.

Nyt joku voisi ihan perustellusti kysyä, että miksi sitten tunget itseäsi niihin lehtiin jos et tykkää. Aikoinaan syy oli se, että ei ollut juuri muitakaan tiedossa olevia CFS-potilaita, jotka olisivat sairaudesta voineet kertoa. Nykyään onneksi on, mutta jos toimittaja minuun ottaa yhteyttä, mieluummin menen juttuun itse. Minulla on CFS:stä enemmän tietoa kuin kenelläkään muulla Suomessa.

Toisaalta olen itse myös toimittaja, joten minun on helpompi yrittää saada juttuun kerrottua halutut asiat ja välttää virheellisiä tietoja yms. Aina tämä ei ole toki onnistunut. Jutun kirjoittajahan ei yleensä valitse otsikkoa. Aina myöskään tarkistusvaiheessa huomattuja virheitä ei ole korjattu. Pahimmillaan toimittaja on kirjoittanut Kelan syöttämiä valheita lehteen faktoina, vaikka puolen minuutin googletus olisi paljastanut ne valheiksi.

On mahdollista, että jokin lehti jättää tekemästä minusta kirjailijahaastattelun, koska on tehnyt jo minusta sairaushaastattelun. Se olisi tosi harmi, mutta riski joka on pakko ottaa.

Toivoisin CFS-aiheisiin lehtijuttuihin ennemmin niitä vuoteenomia, erittäin vaikeasti sairaita potilaita, joita itsekin tunnen. Tuntemani eivät vain halua lehteen. En sinänsä ihmettele.

On hyvin korkea kynnys 20-30-vuotiaalle kertoa mediassa, että äiti/avustaja syöttää tai että joutuu käyttämään vaippoja. Monet lehdet eivät tällaista haluaisi edes julkaista. Vaikea, inhottava sairaus ei ole naistenlehtimateriaalia, jos siitä ei ole parannuttu. Ja millä haastattelet ja kuvaat vaikeasti aistiyliherkkää ihmistä, joka ei siedä ääntä eikä valoa.

Eivätkä he mahdu siististi yhteen sanaan kuten kuume.

Itse tykkäisin enemmän sanasta “kirja”.