Miksi ryhdyin buddhalaiseksi?

Huolellisen harkinnan jälkeen ryhdyin buddhalaiseksi, eli fantsummalla termillä “turvauduin kolmeen jalokiveen”. Sinänsä asiassa ei ollut mitään erityistä ryhtymistä enää tässä vaiheessa: päädyin elämässäni viime aikoina buddhalaiseen ajatusmaailmaan ja elämäntapaan, joten “virallistaminen” on hyvin symbolinen juttu.

Buddhalaisuus on kiehtonut minua oikeastaan aina, koulun ET-tunneilta asti. Se vetoaa usein nörtteihin ja intellektuelleihin, koska se on “järkevä, viisautta korostava uskonto/filosofia, jossa ei tarvitse uskoa mihinkään jumaliin”.

Buddhalaisuus vetoaa usein erityisesti pitkäaikaissairaisiin. Tunnetulla buddhalaisella opettajalla Pema Chödrönillä on CFS, omalla lempparillani Tara Brachilla on Fragile X -oireyhtymä. Olen lukenut myös pari vähemmän tunnetun kirjoittajan kirjaa, joissa käsitellään buddhalaisuuden/meditoinnin ja pitkäaikaissairauden suhdetta. Se vetoaa siksi, että se tarjoaa tavan vähentää sairauden aiheuttamaa kärsimystä.

Pari vuotta sitten kirjoitin romaaninkin buddhalaisuutta ja pitkäaikaissairautta sivuten, mutta se jäi julkaisematta. Sitä varten jouduin tekemään taustatyötä ja innostuin myös lukemaan tekstejä, jotka menivät taustatyön ulkopuolelle, kuten tämä kirja ja ihanan liberaali Lion’s Roar -lehti, joka käsittelee paljon mm. rasismia ja HLBTIQ-asioita.

Mihin buddhalaisuuden koulukuntaan kuulun? Sitä piti miettiä pitkään. Tiibetinbuddhalaisuus on hurjan kiehtovaa, mutta aivan liian uskontoa/okkultistista minun makuuni. Zenbuddhalaisuus tuntuu liian askeettiselta. Mantrakeskeinen Pure Land ei vetoa yhtään. Theravada on liian konservatiivista ja tuntuu mahayanaa itsekeskeisemmältä. Onneksi ei ole pakko valita.

Minua kiehtoo aate nimeltä (socially) engaged Buddhism (kääntäisin sen itse yhteiskunnalliseksi buddhalaisuudeksi), jonka tunnetuin edustaja on vietnamilaismunkki Thich Nhat Hanh. Se on enemmän yksi tapa harjoittaa buddhalaisuutta kuin varsinainen oma koulukunta. Tarkoituksena on tehdä hyvää myös perinteisin aktivismin keinoin, eikä vain esim. hyväntekeväisyydellä. Tämä on aktiivisempi ja radikaalimpi näkökulma kuin perinteinen mahayana, jossa muiden auttamisen tärkein muoto on valaistua “kaikkien tietoisten olentojen hyväksi”.

Uskonko jälleensyntymään ja muihin kosmisiin juttuihin? En usko jumaliin tai demoneihin. Suhtaudun jälleensyntymään agnostisesti. Eräs näkemys buddhalaisesta jälleensyntymästä on, että kun “kaikki on yhtä”, jälleensyntymä on konseptin väistämätön seuraus, ja se on eri asia kuin reinkarnaatio. (Jotkut buddhalaiset kyllä uskovat muistavansa aiempia elämiään.)

Uskon että on olemassa ilmiö, joka tunnetaan nimeltä valaistuminen, jota voi tarkastella psykologisesti, neurologisesti tai hengellisesti, mutta sen tavoittelu ei ole minulle syy olla buddhalainen. Se olisikin aika huono motiivi, jos ei ole vakuuttunut jälleensyntymästä, koska täysi valaistuminen tässä elämässä olisi epärealistista, varsinkin kun sitä elämää lienee jäljellä enää aika vähän.

Siitä kiistellään, miten todennäköistä valaistuminen ylipäänsä on. Joidenkin mielestä maailmassa elää vain muutama valaistunut. Toisten mielestä se on käytännössä kenen vain saavutettavissa, ainakin valaistumisen ensimmäinen taso, kunhan meditoi ahkerasti ja motivoituneesti.

Myös siitä kiistellään paljon, niin buddhalaisten piirissä kuin sen ulkopuolellakin, onko buddhalaisuus uskonto. Eräs yleinen heitto on, että vain kun verotuksessa kysytään. On paljon ihmisiä, jotka kutsuvat itseään sekulaaribuddhalaisiksi tai kristityiksi buddhalaisiksi.

Sadat miljoonat ihmiset eittämättä harjoittavat buddhalaisuutta uskontona. Siinä voi kirjoittaa rukouksia, maalata ikoninkaltaisia jumalankuvia ja uhrata alttareille. Ne eivät kuitenkaan ole missään määrin buddhalaisuuden ydinjuttu. Shakyamuni Buddha itse kielsi sokean uskon. Harvan uskonnon esittämistä väitteistä monia on tutkittu mm. neurotieteen keinoin.

Itse en koe kuuluvani mihinkään uskontoon, vaan tämä on minulle maailmankatsomus, elämänfilosofia, elämäntapa. Vastaisin rasti ruutuun -kyselyssä jumaliin uskomisesta tai uskonnollisuudesta olevani agnostikko tai aina yhtä trendikkään “spiritual but not religious”. En kuitenkaan pahastu, jos joku sanoo, että olen nyt uskonnoltani buddhalainen.

Mikä sitten on homman ydin? Olennaisia käsitteitähän ovat non-dualismi, itsen puuttuminen ja tyhjyys, joiden selittäminen menee kyllä aivan tämän tekstin ulkopuolelle. (Buddhalainen tyhjyys käsitetään usein väärin, koska se ei tarkoita, ettei mikään olisi olemassa tai ettei millään olisi väliä.)

Buddhalaisuudessa riittää numeroituja listoja. Kolme jalokiveä, kahdeksanosainen polku, paljon, paljon muuta.
Neljä ylevää mielentilaa ovat rakastava ystävällisyys, myötätunto, myötäilo ja tasapainoisuus/järkkymättömyys (kolme ensimmäistä kuulostavat aika samoilta ja niissä onkin paljon samaa, mutta ne voi myös määritellä selvästi erikseen). Tämä on yksi suosikkilistojani, ja paljon helpompi ymmärtää ilman syvällistä perehtymistä asiaan.

Näitä kaikkia yleviä mielentiloja voidaan harjoittaa erilaisilla meditointitavoilla. Ja niiden tapojen toimimisen huomaa todella konkreettisesti. Ne muovaavat aivoja rakastavammiksi, myötätuntoisemmiksi, iloisemmiksi ja tasapainoisemmiksi.

Joillain on aika askeettinen ja synkkäkin kuva buddhalaisuudesta. Kaljupäiset munkit meditoivat riveissä päivät pitkät ja “elämä on kärsimystä” (moni ei pidä tästä käännöksestä sanalle dukkha, se on moniulotteisempi). Vaikka oikeasti buddhalaisuus on hyväntuulista, leppoisaa ja täynnä huumoria. Buddhalaisuus on myös käytännönläheistä. Pyritään tekemään hyviä asioita – ja aktiivisesti harjoitetaan niitä tukevia mielentiloja.

Moni sanookin, että on buddhalainen siksi, että se toimii. Koska se parantaa elämää juuri nyt, vaikkei tähtäisi valaistumiseen tai seuraaviin elämiin.

Rakkautta ja myötätuntoa

Kun kokee lämpöä ja empatiaa muita ihmisiä kohtaan, se parantaa sekä omaa että muiden elämää. Tasapainoisuus/järkkymättömyys taas tekee empatiasta voimavaran, kun voi kokea sitä myötäiloa tuntemattomien ilosta, mutta ei tarvitse pillittää tuntemattomien blogaajien kissojen kuolemaa, kuten on joskus saattanut käydä.

Olen toki aina ollut erittäin empaattinen ihminen, buddhalaisuudella ei ole siihen ajatukseen yksinoikeutta. Lähimmäisenrakkaus on minusta aina ollut kristinuskossa hienoin juttu. Mutta en koskaan tajunnut, miten paljon empaattisempi voisin vielä olla, ja niin, että se tuntuu vain lahjalta, ei rasitteelta.

Olen ymmärtänyt myös, mikä on se “Jumalan rakkaus”, mitä esim. monet kristityt kokevat tuntevansa. Olen tuntenut sen saman, mutta se ei ole peräisin Jumalalta, vaan minusta itsestäni. Rakkaus on paljon muutakin kuin ulospäin osoittava nuoli.

Meditoida voi toki olematta buddhalainen, googleta esimerkiksi “guided loving kindness meditation”, jos englanti taipuu. Osassa ohjatuista meditaatioista voi olla seassa buddhalaisia konsepteja, mutta ne eivät ole olennaisia, täysin sekulaarisiakin versioitakin on.

Olennaista on tajuta harjoituksen idea: jos lähetät rakastavaa ystävällisyyttä ihmisille mielessäsi, pointtina ei ole niinkään kuvitella, että tuo visuaalisaatio muuttaa niiden ihmisten elämää, vaan omaa mielentilaasi ja elämääsi – ja siten epäsuorasti voi muuttaa myös heidän. (Esim. lähetät kaupan tutulle kassalle mielessäsi rakastavaa ystävällisyyttä, hymyilet kassalle seuraavalla kertaa iloisemmin ja tämä ilahtuu.)

Olen edelleen sama tyyppi, järkevä, rationaalinen, tiedettä rakastava ja enimmäkseen skeptinen, yritän vain olla 2.0-versio itsestäni. Blogikin pysyy enimmäkseen samanlaisena, saatan ehkä kirjoittaa enemmän jotain hörhöjuttuja tai ajoittain jotain aiheeseen liittyvää. Luen paljon meditointia ja buddhalaisuutta käsitteleviä kirjoja ja yksittäisiä sellaisia tulen arvostelemaan täällä, useimpia en.

Tosiasia silti on, että meditointi on tuonut elämääni onnea ja iloa ihan eri tavalla kuin kirjoittaminen koskaan. Se ei tietenkään tarkoita, että olisin lopettamassa kirjoittamista, mutta jos niin joskus terveydellisistä syistä käy, elämää voi olla senkin jälkeen.

Suomi-1000000000

Hesarin maanantainen Suomi-scifiartikkeli kirjoitti Adeno-romaaanistani. Sen ja iitsenäisyyspäivän kunniaksi raapale eli tasan sadan sanan novelli Suomi-Scifiä.

Suomi-1000000000

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen.

Järven selkä on peilityyni. Kaikkialla on hiljaista. Sininen vesi heijastaa valkoiset cumulukset ja horisontissa loimottavan sienipilven muiston.

Siili joka sotki kaiken

Siilin kuoleman nimi ei ole metafora. Briitta Hepo-ojan esikoisromaani alkaa sillä, että siili aivan kirjaimellisesti jää Artun perheen auton alle, ja herkkä Arttu järkyttyy syvästi. Se osaltaan käynnistää tapahtumaketjun, jossa Arttu alkaa muuttua, eikä muutos miellytä kaikkia.

Siilin kuolema -kansi

Artun äiti on ruotsalainen, isä suomalainen. Hänellä on kolme sisarusta: renttu naistenmies Make, Artun puolia pitävä Oliver ja etäisemmäksi jäävä Lotta. He asuvat pikkupaikkakunnalla Lapissa – ei se tyypillisin paikka varakkaalle hienostoperheelle. Perhe ei ymmärrä Arttua, eikä oikein kukaan muukaan.

En ole perehtynyt kirjoittajan taustoihin (tai en ainakaan enää muista), vaikka hänen blogiaan olenkin lukenut, mutta sekä Lappi että usein esille nouseva ruotsalainen tausta tuntuivat kirjassa uskottavilta elementeiltä, jotka voisivat perustua kirjailijan omaan elämään. Jokin romaanissa toi myös mieleen jotkut ruotsalaiset nuortenkirjat tietynlaisella tragikoomisuudessaan. Siinä on mukana vahvasti sekä huumorin että synkkä/surullinen pohjavire.

Romaanissa on monenlaisia kliseitä niin teemoissa kuin yksityiskohdissakin – tietysti huumori ylipäänsä nojaa enemmän karikatyyreihin kuin ns. täysin vakavat teokset -, mutta se rullaa hyvin eteenpäin ja oli hauskaa, usein koskettavaakin luettavaa. Nuoren herkkispojan, kenties Asperger-piirteisen (moni autistihan on hyvin herkkä, päinvastaisista stereotypioista huolimatta) kuvaus oli uskottavaa.

Timanttikäpylehmä – tarina Finlandia-palkinnosta

Pirkko Juustinen oli Finlandia-palkinnon ennakkosuosikki, mutta silti hänen voittonsa herätti myös närää, kuten jokaisen voittajan kanssa väistämättä käy.

– Minä löysin yhden turhan sanan, joka on väkisin tungettu sinne! ilkkui eräs nettikommentoja.

– Liian monta adjektiivia, tyrmäsi toinen.

– Sanan “koska” sijaan tulisi olla “sillä”, kirjoitti nimimerkki kieli oppi natsi.

– Eikö raapaleiden lisäksi voisi joskus palkita romaaneitakin? jaksoi muutama vanhus vielä narista. Romaaneja tuskin edes julkaistiin vuodessa yhtä paljon kuin Finlandia-ehdokkuuksia oli jaossa.

Juustinen ei ollut kritiikistä moksiskaan. Timanttikäpylehmä revittiin käsistä. Paitoina, mukeina, pyyhkeinä, maljakkoina, sateenvarjoina. Painettiinpa sitä vessapaperiin ja kondomeihinkin. Kiihkeimmät fanit tahtoivat itseensä lisensoidun Timanttikäpylehmä-tatuoinnin.

Kenties jossakin jokin romaanikin voitti palkinnon.

***

Timanttikäpylehmä-raapaleeni ilmestyi alun perin Osuuskumman raapalekokoelmassa Ajantakojat

Kymmenes ja viimeinen

Jotenkin jäi blogaamatta ajoissa, mutta kirjoitin kyllä NaNoWriMon tänäkin vuonna, eilen valmistui. Oli tosin kapinaa, eli kirjoitin sata liuskaa teemarunokirjaa.

Perinteiseen NaNoon ei kaikkien näiden elinvaurioiden kanssa vääntyisi enää mitenkään, viime vuonnahan naputtelin sata liuskaa runomuotoista romaania. ScriptFrenzyssähän on perinteisesti kirjoitettu tuo sata liuskaa.

On kiva saada projekti pakettiin, mutta NaNo ei ole ollut enää pariin vuoteen kovin hauskaa, kun sitä joutuu niin naama irvessä väkisin vääntämään. Siksipä päätinkin jo aikaa sitten, että ellei ihmeitä tapahdu, tämä on viimeinen NaNoni. Kymmenes on hyvä tasaluku.

Hieno 10 vuotta on joka tapauksessa ollut, olenhan tavannut monia tärkeitä, jopa elintärkeitä, ihmisiä NaNon kautta. Oikeastaan koko sosiaalinen elämäni perustuu NaNo-ihmisille ympäri vuoden, jatkossa ehkä vielä aiempaakin tiivimmin, mutta siitä lisää myöhemmin. Suomenkin NaNo-piireissä olen kyllä tutustunut useisiin mukaviin ihmisiin ja viimeiset kolme vuotta taas päässyt siellä myös joihinkin livetapaamisiin.

Ja syntyihän siitä kuusi julkaistua romaania, viimevuotisen tekeleen kohtalo on vielä auki. Toivottavasti tämänvuotinenkin päätyy vielä kirjaksi, vaikka ei romaaniksi.

Plus NaNoWriMon oheisprojektista ScriptFrenzystä, johon osallistuin neljä kertaa vuosina 2012-2015, syntyi esikoisnäytelmäni, vuonna 2014 ensi-iltansa saanut Marian ilmestykset, vielä esittämätön Makuuhaavoja-näytelmä sekä yhden kilpailusijoituksen urallaan kerännyt ensimmäinen elokuvakäsikirjoitukseni Toxic Dreams. (2015 kirjoittamani kaksi keskeneräistä näytelmää eivät ole vieläkään valmistuneet.)

Tähän on hyvä lopettaa.

Tulossa runoja, kirjoja ja lehtiä

Nyt on monenlaista julkaisua tullut ja tiedossa. Glasgow’n yliopiston ison lääketiedescifikilpailun homeaiheinen finalistinovellini The House She Grew ilmestyi vihdoin antologiassa A Practical Guide for the Resurrected. Tämä on siis sama kuin Marraskesi-antologian novellini Rakkaudella kasvatettu.

Huonona puolena lukuisia palkintoja haalinut kustantaja Freight Books on taloudellisissa ongelmissa, ja on epävarmaa, tuleeko antologiaa myyntiin mihinkään. Mutta minulla kuitenkin omat kappaleeni on.

Raskas vesi -kansi

Keväällä ilmestyvän esikoisrunokokoelmani kansi ja kuvaus on nyt julkaistu. Minusta aika kiva kansi, vai mitä? Tuolta Aviadorin sivuilta löytyy myös yksi näyteruno.

Ensi keväänä minulta ilmestyy näillä näkymin ainakin yksi toinenkin kirja, mutta siitä lisää myöhemmin.

Tänä vuonna on tulossa vielä runoja yhdessä kirjallisuuslehdessä ja yhdessä antologiassa. Toinen kirjallisuuslehti on vuorossa alkuvuodesta. Näistä samoin lisää myöhemmin.

Tällä viikolla “olin” myös Hesarissa, joka julkaisi lyhyen eutanasia-aiheisen mielipidekirjoitukseni. Olin kirjoittamassa aiheesta pidempää kirjoitusta keväällä ko. debatin raivotessa, mutta se jäi valitettavasti keväisen elinvaurio- yms kaaoksen keskellä kesken.

Ja nyt kun joku kuitenkin vaihteeksi ihastelee miten olen varmaan paremmassa kunnossa, kun saan näin paljon asioita aikaiseksi… Runokokoelma ja toinen kirja on kirjoitettu 2016, palkittu novelli 2015. Eutanasiatekstiin meni kirjaimellisesti viisi minuuttia.

Tulenpalavia runoja

Warsan Shire on somalialaissyntyinen brittirunoilija, joka nuoresta iästään (29) huolimatta on saavuttanut varsin paljon. Jostain syystä häneltä ei kuitenkaan ole vielä ilmestynyt täyspitkää runokirjaa, ainoastaan enemmän pamfletti/vihkomittaisia teoksia, kuten tämä Teaching My Mother How to Give Birth vuonna 2011.

Teaching My Mother How to Give Birth -kansi

Kirja päättyy runoon, joka on kokonaisuudessaan seuraava: “To my daughter I will say, when men come, set yourself on fire.”

Sille löytyy kuitenkin vielä enemmän kontekstia kirjan sisältä. Shiren runot ovat joskus lyyrisiä, toisinaan proosallisempia, mutta ennen kaikkea ne ovat väkeviä, aistillisia ja viskeraalisia. Niissä rakastetaan, rakastellaan, petetään ja lähdetään, synnytään ja kuollaan. Sytytään tuleen niin metaforisesti kuin kirjaimellisestikin. Jotkut asiat ovat syntiä, mutta se saattaa tehdä niistä vain hekumallisempia.

Runot ovat silti usein hyvin arkisia ja usein henkilöinä ovat perheenjäsenet. Ne piirtävät selkeän, pääpiirteissään helposti avautuvan tarinan, lähes pienoisnovellimaisen. Vahvasti toistuvana elementtinä on suu, jolla puhutaan ja syödään, niin ruokia kuin ihmisiäkin.

Mukana on paljon somalialaisuuteen, afrikkalaisuuteen ja islamiin kytkeytyviä teemoja, joita kirjan lopussa hieman selitetään. Myös pakolaisuutta käsitellään, vaikkei Shirellä sellaista taustaa olekaan itsellä. Muuten kirjassa ei ole juuri politiikkaa, mutta ruskeana naisena oleminen on aina poliittista.

Tämä mainio pieni kirja lähti Book Depositorystä alle viidellä eurolla (sis. postikulut).

Vammattomien maailma myrkyttää vammaisen mielen

Olen kirjoittanut vammaisuuden sosiaalisesta mallista usein aiemminkin. Tiivistettynä: pyörätuoli ei rajoita elämää, vaan kynnykset. Ja sama muille eri vammoille.

Yhteiskunta kuitenkin tunkee meidän päämme sisälle ja kertoo, että vammaisuuteen liittyvät jutut ovat huonoja, koska vammaisuus on aina huonompaa kuin vammattomuus. Monelle tämä on niin itsestäänselvä juttu, ettei sitä voi kyseenlaistaa. Esimerkiksi cripspiraatio eli inspiraatioporno perustuu ajatukseen siitä, että vammaisuus (etenkin liikuntavammaisuus) on aina kauheaa, ja siten on uskomatonta ja ihailtavaa, jos joku vammainen siitä huolimatta “kykenee elämään”.

Pyörätuoli on yksi vammaisuuden symboleja. Jokainen joka on yhtään perehtynyt vammaispolitiikkaan tai -aktivismiin oppii nopeasti, ettei pyörätuolissa istuminen ole hirveää tai traagista. Se ei ole vankila vaan kulkuväline, esineenä täysin neutraali.

Syntymästään asti pyörätuolia käyttänyt ei useinkaan haaveile kävelykyvystä, ei välttämättä koe mitään tarvetta “parantua”. Samoin moni kuuro ei halua kuulevaksi. Vammattomille tällainen ajatus voi olla uusi ja hyvin kummallinen, koska se on ristiriidassa yhteiskunnan yleisten asenteiden kanssa.

Muita vastaavia asenteita on paljon enemmän, ja ne jäävät helpommin huomaamatta. Kroonisesti sairaat yleensä haluavat parantua, mutta se ei tarkoita, että kaikki pitkäaikaissairaan elämään kuuluvat asiat ovat huonoja.

Moni vammainen sanoo, ettei voi olla ableisti tai vammaisia syrjiviä, koska on itse vammainen. Internalisoitua syrjintää esiintyy kuitenkin kaikissa ryhmissä. Esimerkiksi aasialaissyntyinen ihminen voi tuntea häpeää siitä, ettei ole hyvä matikassa kuten “kuuluisi”. Nainen puolestaan voi alkaa itsekin uskoa, kun perheenjäsen sanoo, etteivät tytöt pärjää matikassa.

Olen aina ollut ihminen, joka kulkee omia polkujaan piittaamatta muiden mielipiteistä. Se on ollut yksi tärkeimpiä osia identiteetissäni sekä varmasti myös piirteitä, jotka muut ihmiset yhdistävät vahvasti minuun. Olen vasta viime aikoina ymmärtänyt, että monet asenteistani ovat internalisoitua ableismia. (Tässä on auttanut paljon meditaatio, joka laittaa tarkastelemaan asioita objektiivisemmin.)

Esimerkiksi kun kuulee jatkuvasti, miten hirveää on kun ihmiset popsivat kourakaupalla pillereitä, siihen alkaa itsekin uskoa. Itse otan päivässä lähes 20 eri lääkettä ja suunnilleen saman verran lisäravinteita. Vaikka en missään nimessä suhtaudu negatiivisesti lääkkeiden käyttöön, kirjoitanhan niistä jopa työkseni, tuo määrä ahdisti, se sai minut tuntemaan itseni sairaammaksi, ja sairaushan on huono.

Toki tuosta määrästä on vaivaa ja siitä koituu rahallisia kustannuksia, mutta pillereillä itsessään ei ole mitään negatiivista arvolatausta. Se on pelkästään ihmisten, minun tai muiden, pään sisällä. Pillerit ovat vain pieniä, yleensä valkoisia nokareita. Ne eivät tee minusta sairaampaa, vaan tietenkin päinvastoin. Nyt yritän muistaa olla iloinen siitä, että voin syödä noin monta hyödyllistä lääkettä saamatta niistä mitään sivuvaikutuksia.

Toinen vastaava on lisähappi. Käytän happirikastinta happiviiksillä – olet varmasti nähnyt sellaisia elokuvissa tai telkkarissa kuolemansairailla potilailla (kenties myös leikkauksesta toipuvilla). Se ei tietenkään tee minusta sairaampaa, vaan edelleen, vähemmän sairaan.

Olen luonnostani ihminen, joka tykkää tehdä asioita. Paljon asioita, monenlaisia asioita. Rakastan kirjoittamisen lisäksi mm. ruoanlaittoa, valokuvausta, puutarhanhoitoa ja tanssia. Teen noita häviävän vähän, koska minulla ei ole siihen voimia. En ole koskaan, myöskään ollessani vielä terve, ymmärtänyt, miksi joku haluaisi mennä makaamaan paratiisirannalle tekemättä mitään. Minusta se on kuolettavan tylsä ajatus.

Siksi pitkäaikaissairaudessa aivan ylivoimaisesti pahinta on ollut se, ettei pysty tekemään asioita. En kärsi jatkuvista kivuista, eikä minun yleensä oloni yleensä ole erityisen kamala, ainoastaan täysin voimaton.

Kykenemättömyys tehdä asioita tuntuu pahalta monelta eri tavalla. On tylsää, turhauttavaa, miettii mitä asioita voisi ja haluaisi olla tekemässä, miten voisi edistyä erilaisissa asioissa, halutut projektit eivät valmistu (oli se romaanikäsikirjoitus, siivous tai joululahja), ei pääse kokemaan uutta, jne.

Monelle ehkä pahinta ovat syyllisyyden tunteet, epäilykset omasta laiskuudesta ja tunne hyödyttömyydestä tai siitä, ettei osallistu yhteiskunnan tai perheen toimintaan riittävästi. Minulla ei ole ollut juuri tällaisia, koska tiedän, etten ole laiska ja koen hyödyttäneeni maailmaa monin tavoin.

Mutta minunkin on ollut vaikea myöntää itselleni, että vaikka tekemättömyys ei ole kivaa, kiireettömyys on. Paljon, paljon mieluummin tekisin asioita päivät pitkät, kirjoittaisin, kokkaisin, siivoaisin, kävisin lenkillä jne. Mutta kun en pysty tekemään, se on fakta. Saman tien voin ainakin nauttia siitä ajatuksesta, että minun ei tarvitse laittaa herätyskelloa soimaan juuri koskaan, aamulla ei ole kiire mihinkään, voin elää rauhallista elämää.

Tähän mielentilaan kesti yllättävän kauan päästä. Monissa maissa pitkäaikaissairaat saavat jatkuvasti kuulla, että eikö olekin kiva löhötä ja katsoa telkkaria päivät pitkät, ja moni kokee sen hyvin nöyryyttävänä. Ei ole kivaa, he vastaavat, olisin mieluummin yliopistossa, perustaisin perhettä tai edistäisin uraani. Suomessa työttömyys nähdään yleensä joko mukavana lomailuna tai minäkuvaa nakertavana, elämästä mielekkyyden vievänä olotilana. Se ei voi olla neutraalia.

Että on ihan kivaa, ettei aamulla tarvitse nousta aikaisin on jotain, mitä en ihan hirveästi huutele. Mutta meni 17 vuotta siihen, että pystyn myöntämään sen itselleni.

Vaikka en ole uskonut, että vammaisuus olisi kielteinen asia, yhteiskunta tyrkytti minulle käsitystä siitä, että elämäni oli silkkaa kärsimystä, ja siihen oli helppo mennä mukaan. Vihdoin ymmärrän, että vaikka elämääni ei kuulu juuri mitään perinteisesti hyvään elämään yhdistettyjä asioita, ja kuuluu runsaasti kärsimykseen yhdistettyjä asioita, se on kuitenkin ihan hyvä elämä. Tästä voin huudella enemmänkin.

Kansainvälinen, poikkitaiteellinen ja työntäyteinen Suomen-matka

En ole vähään aikaan kirjoitellut raportteja Suomen-matkoiltani, mutta nyt oli kyllä melkoisen kaikkea täynnä ollut reissu. Ensimmäisenä kokonaisena päivänä, eli toissa viikon torstaina, osallistuin Meilahden syöpäsairaalassa Suomen Kivun 25-vuotisjuhlaseminaariin, joka oli varsin mielenkiintoinen tapahtuma. Runoni palkittiin myös heidän kirjoituskilpailussaan – tosin kunniakirjassa nimekseni luki Marja Haavisto…

Tapasin Suomessa NaNoWriMo-ihmisiä, CFS-ihmisiä sekä vihdoin usean vuoden jälkeen Kotkassa asuvan kaverini, jonka kanssa lukuisat aiemmat tapaamisyritykset ovat erinäisistä syistä menneet puihin. Minun piti tavata myös uusi ystäväni siltä suunnalta, mutta se ei valitettavasti onnistunut. Aika monen muunkin ihmisen tapaaminen peruuntui, mutta parhaan ystäväni pystyin tapaamaan hänen erittäin vaikeasta sairaudestaan huolimatta. Tein myös hyviä ostoksia, kuten alla olevan kuvan vakosamettijakun eurolla(!).

Viime viikon maanantaina pidin pitkästä aikaa luennon/esitelmän. Paikkana oli elintarvikealan ammattilaisten koulutuspäivä, aiheena Erityisruokavalioiden kirjo ja elämä erityisruokavalioiden kanssa. Se sujui oikein hyvin, vaikka yleisöä ei tuntunut mitenkään ylettömästi kiinnostavan. Alan olla jo varsin kokenut puhuja, ja sekin toki auttaa, etten ole enää aikoihin jännittänyt mitään esiintymisiä.

Kaksi päivää myöhemmin tein työmatkan Tampereelle, jossa pidettiin palaveria potentiaalisen dokumenttielokuvan tiimoilta. Hyvin mielenkiintoinen, tosin myös uuvuttava reissu, jossa opin paljon uutta.

Torstaina saapui kollegani ja kaverini Minttu (eli kirjailija Maria Carole ja blogaaja Kehäkukka/Stazzy) Strasbourgista, jossa hän asuu. Hän on yöpynyt siskoni luona nyt useiden kirjamessujen aikana. Menimme yhdessä Helsinki Poetry Connectionin runoklubille Suvilahteen, jossa lausuin uutta tuotantoani. Ilta oli varsin kansainvälinen: runoja lausuivat mm. kaksi irakilaista (arabiaksi sellon säestyksellä, englanniksi ja suomeksi), burmalainen sekä intialainen runoilija, joka oli Sysmässä residenssissä – mahtaa olla kulttuurishokki.

Kirjamessulook

Viikko sitten perjantaina oli melkoinen överipäivä. Ensiksi kävin kirjamessuilla, jossa ostin viisi kirjaa ja vedin Aistit paperilla -paneelin. Tosi mielenkiintoista kamaa, mukana oli esimerkiksi sokea Tommi Vänni, joka kertoi olevansa kirjoittajana hyvin visuaalinen. Christine Thorel kertoi elämästä aistiyliherkkyyden ja synestesian kanssa (hän mm. maistaa sarkasmin) ja siitä, miten musiikki näkyy hänen Liskon häntä -fantasiaromaanissaan. Mixu Lauronen puolestaan kirjoittaa fantasianovelleja Kontiaisesta, joka on sokea etsivä.

Kirjamessujen jälkeen otin päiväunet ja suuntasin sitten Mia Myllymäen Väkevän mielen julkkareihin, jossa tapasin useita tuttuja ja uusiakin kollegoja. Sieltä jatkoimme Mintun kanssa melkein viereiselle Kansallisteatterin lavaklubille, jossa järjestettiin teatterifestivaalin ohessa drama slam. En ollut tällaisesta tapahtumasta kuullutkaan, mutta Mintun serkku järjestää sitä. Omia tekstejään lukivat viiden minuutin pätkissä mm. Paula Salminen ja Maria Peura. Itse luin Erveyskeskus-näytelmää ja joku tuli kehumaankin.

Lauantai ja sunnuntai menivätkin sitten pitkälti huilauksen merkeissä. Tosin pelasimme kyllä Dixitiä ja nostelimme kuusenkerkkämaljoja tuleville kirjoille ja muillekin jutuille.

Tällä kertaa minua ei kohdeltu Helsinki-Vantaalla kuin jätettä siksi että olen vammainen, se oli positiivista. Lentokoneessa tuli hyvä mieli, kun leppoisa stuertti tarjosi kahdelle matkustajalle ilmaiset kuplivat, kun näillä oli synttäri. Ihmiset taputtivat, hollantilaiset tietysti. (Minä myös, koska mielessäni olen hollantilainen.)

Schipholissa vastaan tuli toinen perihollantilainen ilmiö. Vammaisavustajalla oli kyselyikä. Missä asut? Miksi asut Hollannissa? Onko sinulla hollantilainen poikaystävä? Etkö kaipaa Suomesta mitään? Edes luontoa? Tykkäätkö kuitenkin luonnosta? Mitä teet työksesi? Millaisia kirjoja kirjoitat? Oletko tunnettu? Saako siitä hyvin rahaa? Paljonko saat per kirja? Paljonko kirjasi maksavat kappaleelta? (WTF.)

Sinulla on kiva hiusväri, onko se aito? Miksi et pysty kävelemään kunnolla? Olet jo toinen tänään jolla on ME, kauanko sinulla on ollut se? (Olen aika varma, ettei heillä ole lupaa kysellä ihmisten vammoista.)

Munuaiset pysyivät tällä kertaa ehjinä, ihme kyllä, eikä uusia elinvaurioita tullut. En tiedä, olisiko meditointi auttanut tässä, kun sillä saa sympaattisia ylikierroksia kuriin, mutta ei se ylirasitusta pysty estämään.

Loppuviikon esiintymisiä

Maanantaina pidin esitelmän erityisruokavalioista yli sadalle elintarvikealan ammattilaiselle. Seuraavat esiintymiseni ovat huomenna ja perjantaina.

Huomenna torstaina esiinnyn Helsinki Poetry Connectionin runoklubin open micissä joskus ehkä 20-21 aikaan. Tapahtuma järjestetään poikkeuksellisesti Suvilahdessa ravintola Lämmössä ja sinne on vapaa pääsy. Varsin mielenkiintoinen esiintyjäkaarti tiedossa myös ennen open miciä.

Perjantaina esiinnyn kirjamessuilla Aistit paperille -paneelissa KirjaKallio-lavalla klo 17. Aihe on mielestäni hyvin kiinnostava ja varmasti saadaan hyvä keskustelu aikaan.

Osuuskumman löytää messuosastolta 6f21. Siellä on myynnissä myös Adeno-romaaniani.

Messuilta jatkan Mia Myllymäen Väkevän mielen julkkareihin, joits vietetään aivan ydinkeskustassa Bar 7 Blingsissä perjantaina klo 18 alkaen.

Toivottavasti nähdään jossain näistä!