Jäätävä kansipaljastus

Jotkut teistä ovatkin ehkä törmänneet siihen jo somen uumenissa. Syksyllä ilmestyvän Adeno-romaanini kansikuva on nyt julkaistu.

Osuuskumman Facebook-sivu esitteli kirjan sanoin: “Kuvittele, kuinka kauhealta pelkkä flunssa tuntuisi, jos maailmassa ei olisi enää sairauksia… Maija Haaviston Adeno-romaanissa pelinappulana on myös terveys.” Tämä onkin varsin kuvaava tiiseri! Tosin on sanottava myös, että kirja kertoo aivan konkreettisestikin peleistä, myös lautapeleistä.

Kannen on tehnyt kanadalainen Stephen Caissie, joka on tehnyt myös kannet Makuuhaavoja-romaaniini sekä useisiin omakustannekirjoihini 2007-2009.

Adeno-kansi

Aito avioliitto – mitä BFF todella tarkoittaa

Karin Spaink on amsterdamilainen ihmisoikeusaktivisti, joka tunnetaan ehkä parhaiten pro-choice-aktivistina ja sk*entologiaa vastaan taistelijana. Hän on kirjoittanut paljon vammaisuudesta, sillä hän sairastaa MS-tautia ja on sairastanut myös rintasyövän. Tutustuin hänen kirjoituksiinsa jo 90-luvulla.

Hiljattain menin pitkästä aikaa lukemaan hänen blogiaan ja vastaan tuli jo muutamia vuosia vanha todella pysäyttävä kirjoitus hollanniksi. Karin kertoo, miten hänen sydänystävällään diagnosoitiin parantumaton syöpä, elinaikaa arvioitiin olevan jäljellä puolisen vuotta. Karen ehdotti, että he menisivät naimisiin. (Viittaan tässä molempiin etunimillä, koska Karin luonnollisestikin puhuu puolisostaan etunimellä.)

Karin oli aina vastustanut avioliittoa, mutta tässä tapauksessa avioituminen ratkaisi monta ongelmaa. Christianella oli paljon ystäviä ja häntä jännitti kertoa heille kaikille. Aiemmin naiset olivat jo viettäneet 25-vuotisen ystävyytensä kunniaksi juhlia, heitä harmitti että yleensä sellaisia vietettiin vain avioliittojen kunniaksi. (Niin, miten olisi!) Hääjuhlat olisivat hyvä tapa samalla hyvästellä ihmisiä. Ym. linkissä on muuten myös hääkuva.

Naimisissa olo helpotti myös käytännön järjestelyjä, kun Chrisillä oli lähiomainen esimerkiksi sairaalakäynneillä. Vaimo pääsee aina mukaan, eikä vierailuaikojakaan tarvitse noudattaa.

Karin tajusi vasta myöhemmin, että Chris tarvitsi myös ihmistä, joka vakuutti pysyvänsä tämän rinnalla loppuun asti.

Chris halusi myös vihkisormukset. Hän ehdotti, että Karin voi pitää omaansa kaulaketjussa, tämä kun vierasti sormuksien käyttöä. Mutta Karin sanoi, että ei riisuisi sormusta koskaan pois. Chrisin kuoleman jälkeen hän pitäisi molemmat sormukset sormessaan omaan kuolemaansa asti.

Karin järjesti myös ystävien tapaamiset vaimonsa kanssa, sillä tällä oli rajallisesti voimia. Pääpiirteissään ystävät kutsuttiin vakiobaariin joka perjantai. Jos Chrisillä ei riittänyt voimat, he saattoivat viettää aikaa keskenään. Ihmiset kuuntelivat Karinia, olihan tämä Chrisin vaimo. Ystävät kasvoivat yhä lähemmäksi toisiaan, eniten tietysti Chris ja Karin.

Karin lopetti kirjoituksensa sanoihin, että ilman syöpää he olisivat olleet “vain” sydänystäviä. Mutta nyt kun Chris kuoli, hän on hyvin otettu siitä, että saa olla tämän leski.

Karin on kirjoittanut blogiinsa myös useita koskettavia kirjoituksia musertavasta surustaan – 11 kuukautta Chrisin kuoleman jälkeen hän “oli pystynyt muutaman kuukauden lukemaan taas lehtiäkin”, posteja hän ei avannut puoleen vuoteen -, valitettavasti nämäkin vain hollanniksi.

“Nyt katson lehtiä myyviä asunnottomia uudella tavalla. Helposti ajattelemme, että heidän elämänsä on turvallisen kaukana omastamme. Itse emme koskaan tekisi niin typeriä valintoja elämässämme! […] Ainoa mikä esti minua joutumasta kodittomaksi oli suoraveloitus, jonkin verran säästöjä ja ystävien vankkumaton tuki.”

Ihan vähän ehkä itketti kun luin näitä kirjoituksia.

Pimeää pimeämpää proosaa

Missä on tasan sata sanaa ja se voi pelottaa, kuumottaa, itkettää tai naurattaa, viedä kaukaisille planeetoille, maapallon syntyyn, virtuaalitodellisuuteen, singulariteettiin tai maailmanloppuun? Tietysti raapale.

Pimeää pimeämpi -kansi

Osuuskumman uusin raapaleantologia Pimeääkin pimeämpi on nyt julkaistu. Mukana on reilu sata kummallista sadan sanan tarinaa, joista kymmenkunta minulta.

Tänä vuonna raapaleet jatkavat taas sähköpostipalveluna. Joka viikko kaksi raapaletta sähköpostiisi varsin edulliseen hintaan, joko painetun antologian (siis seuraavan, ei tämän uusimman) kera tai ilman valitusta tilauksestasi riippuen. Jos tilaat nyt, saat toki aiemmin tänä vuonna ilmestyneet raapaleet myös.

Tämän vuoden palvelussa on varsin kutkuttava twisti. Ja hyviä raapaleita luvassa, olen lukenut useita. Niin ajankohtaisia, kosmisia kuin koskettaviakin.

Raapaletilaus on hauska tapa muistaa myös ystävää tai kumppania ystävänpäivänä.

Huivien takana

Parvekejumalat oli ensimmäinen lukemani kirja Anja Snellmanilta. Kirja on niin hyvin kirjoitettu, että hämmästyin. Päässäni ei ollut mielikuvaa Snellmanista huikean taitavana kirjoittajana (vaikka ei siis negatiivisiakaan mielikuvia ollut), mutta ehkä kyse on vain suomalaisen kirjallisuusskenen huonosta seuraamisesta.

Anis F. Muumin on isohkon helsinkiläisen somaliperheen tytär. Muu perhe on haluaa pysytellä muslimikulttuurissa – pojat siitä kyllä lipsuvat, mutta sitä katsotaan läpi sormin, tyttöjä ei. Anis fanittaa Al Gorea ja Madonnaa ja ihastuu silmittömästi vanhempaan poikaan Al Goren luennolla. Perhe ei katso länsimaistumista yhtään hyvällä ja Anis keksii ties mitä tekosyitä päästäkseen tekemään kiellettyjä asioita.

Alla-Zahra on yltiöliberaalin taiteilijanaisen tytär, jolle on sattunut elämässä hirveitä asioita. Nämä yhdessä kapinahalun kanssa saavat hänet kääntymään islamiin. Hahmona hän on paljon vaisumpi kuin Anis, hänen äitinsä sitten sitäkin riehakkaampi. Tavallaan vasemmistolainen hippitaiteilijakirjailijaäiti oli aika kliseinen, tavallaan hän toi mieleen oman äitini, vaikka hän olikin kasvattajana äärikonservatiivinen eikä julkaissut koskaan romaania (halusi kyllä).

Kirja on pulppuileva, mukaansatempaava ja tietyllä tapaa nuortenkirjamainen, ei pelkästään siksi että Anis on nuortenkirjahahmon ikäinen. Ehkä kyse on tietynlaisesta naiiviudesta.

Parvekejumalat

Kirjassa on kyllä monia ongelmallisia piirteitä. Voiman blogissa kerrotaan asiasta hyvin, mm. rasismin täydellisestä puuttumisesta kirjasta ja huiviin keskittymisestä, miten Zahra piilottaa itsensä huiviin ja Anis vapautuu huivin kahleista. Mikään suomalaisessa yhteiskunnassa ei estä somalityttöä toteuttamasta itseään, paitsi perhe. Right.

Itseäni häiritsi eniten se, miten Zahran kaipuu islamiin johtuu piilottelunhalusta sekä siitä, että islam on ainoa tapa kapinoida yltiövapaamielistä äitiä vastaan, ainoa mitä tämä ei pysty ymmärtämään. Tähän päälle ripaus asketismia ja elämän yksinkertaistamista. Kirjan asenne islamiin on varsin negatiivinen.

Somalinkielisten sanojen ja lauseiden jatkuva käyttö häiritsi minua, kuten joissain muissakin kirjoissa. Ymmärrän sen tilanteissa, joissa sanalle ei ole merkitystä kirjoituskielellä tai se on esimerkiksi voimakkaasti latautunut, kuten sana klitoris tässä kirjassa. Mutta kirjassa oli välillä somaliksi “mitä kuuluu” -tyylisiä lauseita. Somalityttöjen maustenimet (Anis, Fenkoli, Vanilja) ja Aniksen veljien lintunimet hämmensivät, se tuntui jotenkin orientalistiselta.

En osaa sanoa siitä, miten onnistunutta somali/muslimiperheen kuvaus on muuten. Olen kääntänyt somalin kielen oppikirjan (siis englanti->suomi), mutta en muista siitä enää juuri mitään, aivan pari kirjassa mainittua sanaa oli tuttuja. Minulla oli yläasteella somalikaveri ja sen muistan, että hän ainakin sai ongelmitta meillä kyläillä ja soitti Bon Jovia kitaralla.

Pidin kirjassa toistuvasta parveketeemasta, joka kytkeytyy nimeenkin, se oli mukavan epätavallinen lisä.

Kaksi kokkia samassa Skype-sopassa

Eilen pääsin kokeilemaan jotain mielenkiintoista. Seuraavan romaanini kannen suunnittelija, jonka tunnen suunnilleen kymmenen vuoden takaa ja on tehnyt minulle ennenkin kansia, ehdotti, että voisin Skypellä tehdä “art directionia” kun hän kuvaa studiossa.

En tietysti voinut kieltäytyä tästä tarjouksesta. Olihan se imartelevaa, hän tietää että kuvaan itsekin ja muutenkin olen tarkka visuaalisista jutuista.

Homma toimikin yllättävän hyvin. Oli hauska nähdäkin hänet 10 vuoden jälkeen, hän näytti ihan erilaiselta kuin valokuvissa (ammattivalokuvaaja ottaa itsestään hyvin taiteellisia ja edustavia otoksia). Skypen kanssa ei – ihme kyllä – ollut ongelmia, mutta automaattiseen kuvanjakoon tarkoitettu ohjelma ei toiminut, joten piti siirtyä sähköpostiin. Skype oli kyllä tosi hyvä tuollaiseen puuhaan, vaikken itse kuvausprosessia kommentoinutkaan reaaliajassa.

Toivon, etten ollut liian rasittava asiakas, joka haluaa jutuista samaan aikaan kirkkaampia ja tummempia tms. Hän on toki ammattistrobistina paljon taitavampi valaistuksen kanssa, mutta sitäkin tuli kommentoitua (joskus highlightit pitää olla melkein millintarkasti oikeassa paikassa), pääasiassa kuitenkin asettelua ja proppeja.

Hyvä tuli, lopullisen näkee sitten jälkikäsittelyn jälkeen ja varmaan kuukauden sisällä saan toivottavasti tänne blogiinkin.

Hankalat vammattomat ja cissit

“Die cis scum” on eräänlainen meemi, joka alun perin lähti transihmisiin kohdistuvan väkivallan vastustamisesta. Cis viittaa siis cissukupuolisiin, ei-transsukupuolisiin. Sitten siitä muotoutui ajatus, että transihmiset haluaisivat cisihmisten kuolevan. Siitä tuli symboli hyvin radikaaleille transaktivisteille.

Jotkut transihmiset tosiaan suhtautuvat cisihmisiin negatiivisesti, suurin osa toki ei. Yllättävän(?) yleinen on mielipide, että kumppaniksi ei haluta cisihmistä, mikä on tietysti aivan toinen asia kuin cissien vihaaminen.

Mutta miten joku voi suhtautua negatiivisesti kaikkiin cissukupuolisiin? Eiväthän kaikki meistä ole murhaamassa transihmisiä tai edes suhtaudu heihin muuten nuivasti. Ja ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä on cissukupuolisia, miten heitä voi kaikkia vihata tai jopa haluta kaikista eroon, eihän siinä ole järkeä. Vai?

Olen viime aikoina alkanut ymmärtää paremmin cis-inhoajia. Ja kyse ei nyt ole mistään intersektionaalisesta teoriasta missä tajuan olevani osa kollektiivista oppressiota.

Olen nyt vasta kunnolla tajunnut, miten perustavanlaatuisesti vammainen ihminen voi vieraantua yhteiskunnasta ja muista ihmisistä. Tuntuu usein siltä, että vammattomat ihmiset eivät tajua minua, eivät halua tajuta.

Enkä minä nyt tarkoita sellaista ajatusta, että vammaton ihminen suree kynnen katkeamista ja minä suren mahdollista elämän katkeamista. Kyse ei ole arvottamisesta, ja kyllä minäkin voin manata katkeavaa kynttä tai muuta turhanpäiväistä. Mutta suurin osa haasteistani on vammattomalle täysin vieraita, jopa uskomattomia (monet ovat kyllä useimmille vammaisillekin, eipä sillä). Ja ylipäänsä se, että elämä on täynnä niitä haasteita. Koko ajan.

Hiljattain suurin osa hollantilaisista kavereistani kohteli minua hyvin törkeästi ja jouduin katkaisemaan heihin välit. Kohtelussa oli vahva ableistinen viba. Ableismin kanssa kamppailen joka päivä, mutta tuo keissi oli erityisen tyrmistyttävä. Menetin luottamukseni ihmisiin.

Minulla on jäljellä kaksi tervekehoista kaveria (eivät hekään taida olla neurotyypillisiä). Toinen sanoo usein, että hän tiedostaa että hänellä on ollut tosi hyvä ja onnekas elämä ja hän haluaa auttaa muitakin, joilla ei ehkä mene yhtä hyvin. Hän on myös kehottanut minua sanomaan, jos sanoo vahingossa jotain ableistista. Kukaan muu kaverini ei ole koskaan sanonut mitään tällaista.

Yhtään läheisempiä suomalaista vammattomia kavereita ei taida olla oikein ketään (lasken tässä tietenkin myös mielenterveysongelmat vammoiksi). Siskoni on terve ja olemme periaatteessa läheisiä, mutta ehkä emme kuitenkaan. Läheisiä merkityksessä viihdymme hyvin yhdessä, pidämme toisistamme, juttua riittää ja olemme samalla aaltopituudella, mutta syvälle on vaikea päästä. Useimpien ihmisten kanssa on.

Olen huomannut myös yhä vahvemmin, että minun on paljon helpompi eläytyä ja imeytyä tekstiin (tai elokuvaan/TV-sarjaan), niin omaani kuin muidenkin, jos siihen liittyy vammaisuus tai pitkäaikaissairaus. Vaikka kaikki hahmot eivät ole vammaisia, se yksikin tekee tarinasta jotenkin itselle läheisemmän, niihin muihinkin henkilöihin pääsee paremmin sisään.

Tätä on vaikea selittää, ei siinä varmaan ole mitään järkeä useimmille kirjoittajille, vammaisillekaan. Monellehan fiktion maailma on juuri se, mihin paetaan omaa todellisuutta. Esimerkiksi suurimmaksi osaksi vuoteenoma Laura Hillenbrand kirjoittaa fyysisesti voimakkaista sankareista. Minä en tähän pystyisi eikä kyllä kiinnostakaan, vaikka Hillenbrandin Seabiscuitista kovasti pidinkin. (Olihan siinä kieltämättä vammaiselementti.)

Olisi kiva kuulla muiden vammaisten tai pitkäaikaissairaiden ajatuksia aiheesta. Tai jos sinulla on vastaavia fiiliksiä jostain muusta vähemmistöstä ja enemmistöstä.

Nuorisotaloja aikuisille

Minulle on vasta viime aikoina valjennut, miten paljon kulttuurikeskuksia Amsterdamissa on. Pelkästään kävelymatkan päässä meiltä on ainakin Radion, Lola Luid ja Vlla. Kaksi muutakin on varsin lähellä ja vähän kauempana sitten paljon lisää.

Kulttuurikeskukset ovat vähän niin kuin nuorisotaloja, mutta aikuisille. Niissä on tyypillisesti taiteilijoiden studioita ja residenssejä ja kahvila tai ravintola (usein vegaaninen) ja niissä järjestetään erilaisia tapahtumia, tyypillisesti joogaa, kursseja, leffailtoja, kirppareita, konsertteja, teattereja, klubeja, luentoja, zinentekoiltamia, spoken wordia, standuppia ja poikkitaiteellisia kulttuuri/taidetapahtumia, joissain myös pieniä putiikkeja. Niissä voi katsoa suomalaisia elokuvia tai argentiinalaisia punkbändejä. Tapahtumat ovat yleensä hyvin edullisia.

Onhan tuontyyppisiä paikkoja Suomessakin, mutta täällä häkellyttää se, miten paljon niitä on. Määritelmästä riippuen varmaan kymmeniä Amsterdamissa, tarkkaa määrää en tiedä, kun en tiedä noille mitään listausta. Eikä tämä nyt niin paljon Helsinkiä isompi kaupunki ole.

Mistä saataisiin Suomeen tällainen skene?

Perheenäidin perfektionismia

Taru Kumara-Moision esikoisromaani Maan vetovoima kertoo täydellisyyden tavoittelusta. Noora on Tampereella asuva, nuori kotiäiti, joka haluaa elää ekologisesti, kasvattaa lapsensa pedagogisesti ja hoitaa parisuhdettaan. Hyllyt täyttyvät aiheeseen liittyvistä lehtileikkeistä ja jääkaapin ovi muistilistoista ja elämänohjeista. Kaikki ei kuitenkaan mene aina niin suoraviivaisesti.

Maan vetovoima -kansi

Nooran palvoma Mumma, körttisuvun matriarkka, kuolee ja Noora haluaa tälle myös täydelliset, suureelliset hautajaiset. Hän haluaa päättää kaikesta jokaista kirjasinlajia ja ruokareseptiä myöten. Tämä oli minusta jotenkin epäuskottavasti kuvattu, tai minun on ainakin helpompi ymmärtää ja uskoa täydellisen perheen kuin täydellisten hautajaisten tavoittelu. Ehkä en ole vain elänyt tarpeeksi sukudraamoja.

Kumara-Moision kirjoitustyyli on mainio. Minusta kirja kuitenkin toisti ja alleviivasi liikaa itseään. Arkinen tilanne toisensa jälkeen, jossa Noora yrittää tehdä kaiken oppiensa mukaan ja kokee epäonnistumisen tunnetta, kun lapset eivät olekaan toisilleen lempeitä tai miehen kirjoittama runoviesti onkin liian humoristinen. Myös Mumma-muistelmat tuntuivat samaan tapaan toistavan itseään, vaikka alkoivatkin nopeammin eskaloitua.

Kenties mielenkiintoisinta Maan vetovoimassa oli se, miten kirjassa yhdistetään uskonto ja täydellisyydentavoittelu, mutta kuitenkin erikseen. Mumma oli syvästi uskovainen, mutta Noora ei ole. Hänen täydellisyyden tavoitteluunsa ei myöskään liity taloudellinen menestys, kuten siihen mitä mediassa yleensä nähdään. Pidin myös kirjan intertekstuaalisuudesta, 1. lauseesta lähtien.

Minulle ei aivan valjennut kuinka realistista tämän oli tarkoitus olla, realismia vai satiiria jonka ei ole tarkoituskaan olla täysin uskottavaa.

Ehkä tämä ei ollut aivan minun kirjani, koska se käsitteli niin paljon esimerkiksi lasten kasvatusta, joka minua ei kiinnosta – monia muita kyllä. Romaani onkin saanut hyvät arvostelut esimerkiksi Goodreadsissa. Itse odotan mielenkiinnolla Kumara-Moision seuraavaa teosta koska tässä oli paljon hyvää ja kiinnostavaa.

Taru Kumara-Moisio on tuttavani ja olemme tehneet töitä yhdessä Osuuskummassa. Sain ilmaisen arvostelukappaleen kirjasta Nordbooksilta, joka on kustantanut myös Seeprakoiran seikkailut -lastenkirjani.

Valkeneminen

Syksyllä ymmärsin, että Rihmaston toisen tarinan päähenkilö Sampo on buddhalainen, tai ainakin buddhalaisuudesta kiinnostunut. Piti siis alkaa perehtyä aiheeseen. Luin mm. kovasti kehutun kirjan buddhalaisuuden harjoittamisesta pitkäaikaissairaana – jossa hämmästyksekseni oli lainaus nettisivuiltani. Petyin kuitenkin kirjaan, se ei ollut selvästikään minua varten.

Jossain vaiheessa törmäsin buddhalaiseen Lion’s Roar -lehteen, jolla on paljon artikkeleita verkossa. Siellä on meditointineuvoja ja hengitysharjoituksia, mietitään siitä, mikä ihmisessä jälleensyntyy jos ei ole olemassa “sielua”. Mutta siellä oli myös yllättävän paljon käytännön asiaa, niin kysymyspalstalla kuin muissakin artikkeleissa. Lukijoiden kysymyksiin on vastattu hämmästyttävällä viisaudella.

Ko. lehti on kirjoittanut todella paljon esimerkiksi transsukupuolisuudesta ja seksuaalivähemmistöistä, joihin suhtaudutaan erittäin positiivisesti. Myös feminismistä ja naisen asemasta on paljon juttuja. Masennuksesta, parisuhteesta, rasismista, huumeista, vegaaniruoasta, virtuaalitodellisuudesta, Tähtien sodasta, omasta sairaudestani CFS:stä, punkista, jopa peniksistä on ollut artikkeleita. Millaista on olla buddhalainen poliisi? Voiko olla buddhalainen jos on armeijassa?

Myös syrjintään suhtaudutaan rehellisesti. Buddhalaisissakin yhteisöissä on seksismiä, pahimmillaan jopa seksuaalista häirintää ja väärinkäyttöä, vaikka tämä on ristiriidassa sen perusoppien kanssa. Rasismiin ei voi suhtautua niin, että “me olemme buddhalaisia, emme me mitään rasisteja voi olla”. Vaikka varsinaista rasismia ei olisikaan, tummaihoinen voi tuntea olonsa epämukavaksi yksin 20 valkoihoisen keskellä ja tämä on hyvä ymmärtää.

Olen, kuten toki moni muukin ei-buddhalainen, pitänyt buddhalaisuutta hienona filosofiana, mutta en olisi arvannut miten paljon siitä voi saada irti ulkopuolisenakin. Ei minua edelleenkään kiinnosta meditoida Buddhan valo-olentoja, mutta tätä lehteä voin lukea ilolla, tiedostaen toki että tämä on vain yksi, hyvin länsimainen ja liberaali näkökulma buddhalaisuuteen. Mutta se on silti hemmetin hieno näkökulma.

En myöskään aiemmin ymmärtänyt, miten iloista buddhalaisuus on. Siihenhän yhdistetään käsitys siitä, että kaikki on kärsimystä, vaikka se antaa vähän väärän kuvan.

Ja löysin aiheesta paljon paremman kirjankin, josta tulee arvostelu kunhan saan sen luettua. Tämä on niitä kirjoja, joita pitää tietoisesti säästellä, ettei se lopu liian nopeasti.

Jopas moneen soppaan lusikkani työnsin

Osuuskumman kevään katalogi on julkaistu. Siellä mainitaan lyhyesti myös syksyn julkaisut. Minut löytää sieltä niin monta kertaa, että itsekin olen hieman hämmentynyt.

Olen mukana maaliskuussa ilmestyvässä steampunkantologiassa cripficnovellillani Josefiinan ihmeellinen vaunu. Ensimmäinen historiallinen novellini ja olen siihen itse kovin tyytyväinen.

Raapaleitani voi lukea Kummalinnun munia -antologiasta sekä raapalepalvelusta, joka tuo sadan sanan novellit sähköpostiisi varsin kohtuulliseen hintaan. Omissa novelleissani seikkailevat mm. muotiin tykästynyt robotti sekä mies, jolla on erittäin painava syy vihata Ray Kurzweiliä.

Syksyllä ilmestyy kuudes romaanini Adeno, ensimmäinen scifiromaanini, jonka aiheena on flunssa ja pelit. Kansi on toivottavasti pian valmiina.

Syksyllä julkaistaan myös ensimmäinen toimittamani (yhdessä Juha Jyrkkään kanssa) antologia, Marraskesi, jossa on ihoaiheisia novelleja scifin, fantasian, kauhun ja muun kumman saralta. Ja kummaa menoa siinä todentotta onkin.

Lisäksi katalogista löytyy myös ensimmäinen kustannustoimittamani (joskin tämäkin toisen tekijän kanssa) romaani.