Taas lausumassa

Olen tänään taas lausumassa runoja Helsinki Poetry Connectionin runoklubilla. Klubi järjestetään tosin tällä kertaa ulkona, Lapinlahden sairaalan puistossa. Se on tietenkin ilmainen ja alkaa kello 18.

Saatan lausua myös pari scifirunoa.

Tule mukaan! Ja lausu ihmeessä myös omia runojasi, jos sellaisia löytyy.

Den glider in

“Olin eilen geokätköilemässä. Päädyin kävelemään kilometritolkulla ja löysin paikkoja, joihin en muuten olisi päätynyt. Sain pari uutta kaveriakin. Hieno harrastus.”

“No huhhuh. Kuulostaa typerältä ja lapselliselta. Miten sinä viitsitkin tuollaista hömpötystä? Ei minun nuoruudessani.”

“Eilen oli kyllä kaunis sää. Vietin tuntikausia metsässä kameran kanssa, tuli rymyttyä suolla ja vaikka missä. Hyviä kuvia tuli.”

“Et voi olla tosissasi, aikuinen ihminen. Eikö sinne metsään voi mennä ilman kameraa? Oletko joku teknologiariippuvainen?”

“Mitä sinä teit?”

“Istuin koko illan sohvalla jääkylmän kaljan kanssa katsomassa suomalaisten urheilijoiden taistelua. Se vasta on elämää.”

“HYVÄ SUOMI! HAKKAA PÄÄLLE SUOMEN POIKA ETTEI RUOTSI MEITÄ VOITA! DEN GLIDER IN!!!”

Outojen ihmisten kommuuni

Kuultuani vihdoin Maritta Lintusen Hulluruoholasta, odotin kovasti sen lukemista. Se kuulosti kiehtovalta ja minun tyyliseltäni (ehkä turhankin samanlaiselta Rihmaston kanssa) ja oli saanut paljon kehuja, myös parilta kaveriltani.

Romaaniin oli kuitenkin todella vaikea päästä sisään. Se on kirjoitettu periaatteessa hienosti, Lintunen on myös runoilija ja makustelee usein sanoilla ja kuvauksilla ilman, että teksti on turhan raskasta tai tekotaiteellista. Sillä on kuitenkin etäännyttävä vaikutus ja jotenkin ei muutenkaan iskenyt minuun täysillä.

Koko romaani on etäinen. Päähenkilö Sara Järän (miten kuvaava nimi) kohdalla se on toki tarkoituksellista. Hän on koko elämänsä ollut outolintu ja paennut jotain. Järä päätyy vastoin tahtoaan outoon “erittäin eksentristen ihmisten” yhteisöön Hulluruoholaan, pikkukylään lähelle Venäjän rajaa. Nimensä mukaisesti siellä kasvatetaan myös hulluruohoa, vaikkei se olennaisinta olekaan.

Hulluruohola-kansi

Ei niistä muista hahmoistakaan tuntunut oikein saavan otetta, osittain siksi kun Sarakaan ei saa heihin kontaktia. Itselläni alkoi mennä laajahko hahmokaarti sekaisin, kuten minulle tosin aika helposti käy. Luulen, että useimpiin hahmoihin viittaaminen sukunimillä pahensi tätä.

Kirjassa toistetaan ja alleviivataan paljon samoja asioita, esimerkiksi tunnelma pysyy pitkälti samanlaisena (ei hyvällä tavalla, kyllähän monessa erinomaisessa kirjassa on koko kirjan ajan tietyllä lailla samanlainen tunnelma) ja Saraan kohdistuvia samoja haukkuja (kuten “huora” ja ulkomailla luuhaaminen) toistetaan ja toistetaan. Varsinaiset ulkomaanmuistot jäävät turhan abstrakteiksi ja epäaidoiksi.

Kirjassa on jonkin verran tekstinpätkiä esimerkiksi Saran saamista sähköposteista. Osa teksteistä oli hirveällä ja vaikealukuisella “käsinkirjoitusfontilla”, joka sai minut skippaamaan osan niistä. Muutenkaan en niin hirveästi näistä innostunut, vaikka konsepti itsessään olikin okei.

Pidin kirjassa siitä, miten siinä käsiteltiin psykiatrista sairautta, tai mitä se ylipäänsä tarkoittaa. Hulluruoholan asiakkaat ovat päätyneet paikkaan psykiatrin lähettäminä, mutta nimenomaan siksi, että heidän outoutensa katsotaan olevan enemmän persoonallisuuden piirre ja yhteiskunnan tottumusten kannalta ongelmallista kuin varsinainen sairaus, jota psykiatria osaisi auttaa. (Vrt. Vammaisuuden sosiaalinen malli.)

Kirja voisi ehkä erityisen hyvin sopia Asperger-ihmisille, tai tällainen fiilis minulle tuli.

Tosimies ja tosinainen

Tosimies googlettaa

Tosimies ei puhu eikä pussaa. Tosimies syö lihaa. Tosimies ei välitä langanlaihoista tytöistä, vaan pitää muodokkaista, oikeista naisista. Tosimies ei hakkaa naisia, mutta jos joku käy hänen naisensa kimppuun, hän hakkaa tämän.

Ja mitä näitä nyt oli. Myyttinen tosimies seikkailee jopa Selkäliiton tämän vuoden kampanjassa Tosimies huolehtii selästään.

Alun perin tosimies-juttu on perustunut äijäilyyn. Sittemmin käsitettä on alettu kääntää myös päälaelleen. Tosimies voi syödä tofua, tosimies voi itkeä. Lisäksi on myös tosinainen, vaikka minulle on hieman hämärän peitossa, millainen tämä on. Käsittääkseni ainakin kypsä ja aikuinen, ei enää tyttö.

Stereotyyppien kääntäminen päinvastaisiksi ei kuitenkaan välttämättä tee niistä vähemmän haitallisia. Ei ole lihavia tai kurvikkaita kohtaan kiva väittää, että vain hoikka nainen on kaunis, mutta ei se tarkoita, että hoikissakaan olisi mitään vikaa. Naisia ei kuulu hakata, mutta ei miehiäkään. (Tai muunsukupuolisia.)

Ongelma ei silti ole se, mitä tosimies erilaisissa fraaseissa tekee vaan itse tosimiehen ja -naisen konsepti. Se korostaa (kahden) sukupuolen merkitystä ja antaa ymmärtää, että olisi olemassa jokin täydellinen, aito, rehti tapa toteuttaa ja edustaa omaa sukupuoltaan.

Hyvin lähellä tosimiehen käsitettä on äijä, jättimäisiä liha-annoksia popsiva korsto, mutta ainakaan termi äijä ei sisällä tuota ideaa yhden sukupuolen oikeanlaisesta toteuttamisesta.

Nekin, jotka kokevat olevansa sataprosenttisesti miehiä tai naisia eivät useinkaan halua mennä sukupuoli edellä. Olen sukupuoleltani (cis)nainen, se vaikuttaa elämääni monella tapaa ja on ihan kiva olla nainen, mutta se ei kerro minusta vielä paljoa mitään. En ole tosinainen, rotunainen tai nainen isolla N:llä, olen vain naispuolinen ihminen eli nainen.

Onko todella olemassa ihmisiä, jotka samaistuvat tosimies-stereotyyppiin? Ehkä joku tosiaan ajattelee, että minä olen tosimies tai haluan olla ja niinpä minun kannattaa huolehtia selästäni. Vai kuitenkin “Hyvä tyyppi huolehtii selästään”?

Menestystä maailmalla

Osallistuin alkuvuodesta englanninkieliseen spefinovellikilpailuun, josta kaveri vinkkasi (kiitos Minttu!). Ajattelin, ettei minulla ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä, koska osallistujia oli lopulta reilusti yli 600. Tuloksienkin piti tulla aikaa sitten, eli päättelin etten sijoittunut.

Tällä viikolla sain hämmästyksekseni kuulla, että olin sijoittunut kilpailussa ja novellini julkaistaan heidän antologiassaan. On jopa mahdollista, että voitan vielä jonkin varsinaisen palkinnonkin, koska niitä ei ole vielä valittu, vain julkaistavat finalistit. (Epätodennäköistä kyllä.)

Olin niin yllättynyt, että alkuun ajattelin, että tässä on varmaan tapahtunut jokin virhe. Miten minun novellini voi erottua 600 kilpailijan – suurin osa varmaankin äidinkielisiä – joukosta? Näin kuitenkin kävi.

Lisää tietoa sitten kun antologian julkaisu on julkista. En malttanut olla blogaamatta tällaista tiiseriä jo nyt, sopparikin kun jo on koneella.

Olen yrittämässä kahteen muuhunkin englanninkieliseen novelliantologiaan ensi vuonna ja elätin toivoa, että ensi vuonna minulla viimein olisi julkaisu englanniksi jossain kirjassa (englanninkielisissä kirjallisuuslehdissähän minulla on muutamia julkaisuita). No, riippumatta näistä projekteista tämä yksi joka tapauksessa toteutuu. :->

Kielen/kansainvälisyyden lisäksi on pari muutakin syytä, miksi on erityisen siistiä sijoittua juuri tässä kilpailussa, mutta niistä lisää sitten kun kerron tarkemmin, mistä on kyse.

Ai niin, ja pitää vielä mainita, että minulla on aika moneen kirjoituskilpailuun menossa töitä vielä tänä vuonna. Toivottavasti viiteen, mutta varmasti ainakin kolmeen. Mutta nämä ovat kaikki suomeksi.

Nörttihekumaa kirjakaupassa

Lainasin Robin Sloanin Mr. Penumbra’s 24-hour Bookstoren hollantilaiselta ystävältäni, joka oli pitänyt siitä kovasti. Kirja tuntui aluksi hämmentävältä, koska se alkoi nykyjenkkikirjaksi hyvin hitaasti. Aluksi tuntui, ettei siinä ole juuri juonta, vaan kirja keskittyy webbikooderi Clayhin, joka lukee lähinnä sähkökirjoja, mutta päätyy yötyöhön omituiseen kirjakauppaan.

Mutta sitten alkaa tapahtua. Clay alkaa selvittää kirjakaupan arvoitusta, koska se selvästikin on muuta kuin vain kirjojen myyntipiste. Apuun tulee Googlella töissä oleva Kat, josta tulee Clayn tyttöystävä, sekä pari nörttikaveria, joilla on mitä jännittävimpiä ammatteja ja kiinnostuksenkohteita. Datavisualisaatio auttaa ratkaisemaan ensimmäisen arvoituksen.

Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore -kansi

Arvoitukset muuttuvat yhä merkillisemmiksi ja alkavat kietoutua jopa Katin transhumanismi-innostukseen. Kun päästään dekkarihenkiselle vaihteelle, pian ollaankin jo seikkailun pyörteissä, joka muistuttaa peliä erilaisine ratkaistavine tehtävineen ja arvoituksineen. Tämä ei taida olla varsinaista spefiä (ehkä jotain urbaanifantasiaa voisi olla, ja ripaus vaihtoehtohistoriaa), mutta realismit kyllä heitetään hiiteen hyvin varhaisessa vaiheessa ja tarina saa okkultistisiakin vivahteita.

Tämä on todellista nörttifantasiaa ja nörttinamedroppailua, hieman samaan tapaan kuin Ready Player One. Siinä missä siinä namedropataan lähinnä pelejä ja jonkin verran bändejä, tämä kirja keskittyy kirjoihin (etenkin genrekirjoihin), koodaamiseen ja typografiaan, hieman roolipeleihinkin. Jopa kirjojen warettaminen on jonkinlaisessa roolissa, mikä sattuneista syistä ei ole kovin yleinen aihe romaaneissa. Googlea hehkutetaan työpaikkana niin paljon, että tämä menisi hyvin heidän rekrymainoksestaan.

Kirja on jakanut mielipiteet, Goodreadissa riittää niin viittä kuin yhtäkin tähteä. Eräs kirjan kannessa olevista blurbeista kehuu erityisesti kirjan hahmoja. Minusta ne eivät olleet kovin kummoisia. Kaikkia määrittää lähinnä giikkiys. Kat on tietysti kiva, hauska, huippuälykäs ja kaunis nörttityttö, joka rakastuu päähenkilöön lähes välittömästi.

Pidin kyllä Clayn nokkelasta, hieman couplandmaisesta kertojanäänestä, ja kertojanääni tietysti kytkeytyy myös hahmon persoonaan. Mutta mitään erityistä syvyyttä, kompleksiutta, ristiriitoja, yllätyksiä, tunnekuohuja jne heissä ei tule vastaan.

Joka tapauksessa oikein mukava lukuelämys, puutteineenkin.

Mitä yhteistä on ramadanilla ja pridellä?

Suomessa on kohistu nyt kahdestakin vähemmistöjen tapahtumasta Helsingissä: ylikersantti Juho Pylvänäisen sotilaspuvusta Helsinki Pridellä sekä Itiksen Eid al-Fitr -tapahtumasta, jossa juhlittiin ramadanin päättymistä. Näissä on yllättävän paljon samaa.

Kuten moni on jo maininnut, Ruotsissa puolustusvoimat osallistuvat prideen ihan virallisesti. En tiedä missä kaikissa maissa näin tehdään, mutta täällä Hollannissa myös. Armeijalla, merivoimilla, ilmavoimilla ja rajavartiostolla on ainakin joinain vuosina ollut yhteinen vene Amsterdam Pridessä. Noista tahoista en ole varma, mutta poliisi on käyttänyt prideä myös rekrytointiin. Hollannin poliisillahan on myös oma “pinkki ja sininen” -homoverkosto.

Täällä priden luonne on toki aika erilainen kuin Suomessa, koska kyseessä on nimenomaan värikkäiden bilelaivojen paraati, jota sadattuhannet ihmiset kokoontuvat katsomaan. Se on koko kaupungin juhla, vähän kuin vappu, ei todellakaan vain seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen. Mukana olevat reilut sata venettä tosin ilmeisesti arvotaan, koska halukkaita on aina niin paljon.

Siitähän on nyt sotilaspuvun takia kiistelty, että onko Helsinki Pride mielenosoitus vai ei. Kanavissa kulkeva bileparaati jota koko kaupunki kerääntyy innoissaan katselemaan ei ainakaan vaikuta mielenosoitukselta. Se ei toki tarkoita, ettei Amsterdam Pridessä ole mitään vakavaa sanomaa. Esim. Amnesty on mukana muistuttamassa, kuinka monessa maassa homoseksuaalisuus voi yhä viedä vankilaan tai jopa teloitettavaksi.

Myös puhdas bilevene voi olla tietynlainen mielenilmaus, kuten vuonna 2014 mukaan tullut marokkolaisten vene, joka purjehtii myös tämän vuoden pridessä. Sillä on tosin marokkolais-hollantilaisen kattojärjestön siunaus. Turkkilaisilla ja liberaaleilla juutalaisillakin on omat veneensä. Toki myös kristillisillä kirkoilla, kuten onneksi nyt suomessakin. Lisäksi on kaikkia maailmanuskontoja edustava yhteisvene, jossa on mukana mm. homo imaami.

Hämmentää, miten negatiivisesti Suomessa suhtaudutaan ramadaniin. Tai ehkä ei pitäisi yllättyä ottaen huomioon miten voimakkaasti äärioikeistolaiset mielipiteet Suomessa ovat nousseet ja miten vieraana islam nähdään.

Monissa maissa ramadaniin liittyviin juhlallisuuksiin osallistuminen on normaalia myös ei-muslimeille. Täällä Hollannissa Suikerfeestiä (paikallinen nimi Eidille) juhlistaa melko harva länkkärikauppa, mutta iftar-juhlaillallisia kyllä järjestävät esim. poliisivoimat. Australiassakin erästä iftaria isännöi peräti pääministeri. (Minä päätin tänä vuonna, että voisin vihdoin osallistua yhteen Suikerfeest-juhlaan kotini lähellä, mutta sitä ei olekaan enää olemassa.)

Täällä on itse asiassa menty vielä pidemmälle: AT5-paikallistelevisiokanava teki useita juttuja amsterdamilaisista, jotka viettävät ramadania, vaikka eivät ole muslimeja. Parille heistä se oli ensimmäinen kerta, yksi oli osallistunut jo monta vuotta. Osallistujat kertoivat, että heille kyseessä oli mielenkiintoinen, rauhallinen kuukausi, hiljentymisen aika. Tätä en ehkä ihan itse ymmärrä – mutta onneksi se, etten ymmärrä jotain, ei tarkoita, että siinä olisi jotain vikaa.

Toki prideä ja ramadania/Eidiä ei voi suoraan verrata toisiinsa, mutta on niissä paljon yhteneväisyyksiäkin. Molemmat ovat alkujaan tietyn kulttuurin tapahtumia, joihin ovat muutkin tervetulleita. Ja kummankin protestoiminen, oli kyse sitten hetero pridestä tai vastamielenosoituksista tai mistä netissä urputtamisesta, on vaan vitun nuivaa.

Jos ei näistä tapahtumista tykkää, niihin ei tarvitse osallistua(!). Kätevää. Minäkään en välitä Tuska-festivaalista, joten en sinne mene. Jos Tuskan ryskeitä vähän kotiini kuuluisi, kuten olisi varmaan ollut asia jos olisin ollut lapsuudenkodissani/siskollani sen aikaan, se ehkä vähän ärsyttäisi, mutta pystyisin elämään sen kanssa kun tietäisin, että monelle se on tärkeä tapahtuma. Jos paras ystäväni haluaisi esitellä minulle Tuskan, olisin Suomessa ja hänellä olisi ilmaisliput, menisin toki katsomaan millaista meno siellä on.

Ei ole olemassa yhtä yhtenäistä kulttuuria, ei kuulukaan, eikä sellaista olisi ilman maahanmuuttajiaakaan. Toiset tykkäävät lätkästä, toiset Hair-musikaalista. Erilaiset kulttuurit voivat elää yhdessä, lainailla toisiltaan asioita (kuten suomalainen kulttuuri on lainannut Lähi-Idästä vaikkapa kebabin), eikä niiden tarvitse sulautua.

Priden ja ramadanin juhliminen eivät tarkoita, että Suomessa kaikki muuttuvat homoiksi tai muslimeiksi – kuten yllättävän moni tuntuu kuvittelevan. Pystyn ymmärtämään kritiikin esim. siitä, että Suomeen otetaan liikaa maahanmuuttajia, mutta se on ihan eri asia kuin kritisoida ja jopa protestoida joulua muistuttavaa perhetapahtumaa.

Eri kulttuurien hyväksyminen on myös muiden hyväksymistä ihmisinä. Moni on ihmetellyt, että miksi sitä “homouttaan pitää kaikille mainostaa”, mutta edelleen HLBTIQ-ihmisiä tekee itsemurhia kokemansa syrjinnän, esimerkiksi rikkoutuneiden perhesiteiden takia. Itsensä hyväksyminen on olennaista ja pridessä on kyse pohjimmiltaan siitä – hyväksymme itsemme ja muut hyväksyvät meidät.

Jos ramadan-juhlallisuuksien protestoimisella jotain voi saada aikaan niin sen, että muslimit kokevat itsensä entistä ulkopuolisemmiksi. Johtaako se johonkin hyvään edes Rajat kiinni -tyyppisten porukoiden kannalta? Ei.

Ulkopuolisuuden tunne on juuri se, joka voi johtaa radikalisoitumiseen, Eidissä juhlittavat lämpimät perhesiteet taas suojaavat siltä. (Toki ulkopuolisuuden tunne ja syrjintä voi johtaa myös muslimilla itsemurhaan tai homolla radikalisoitumiseen, esim. äärioikeistoon.)

Vaikka nykyään kyllä tuntuu siltä, että nämä porukat lähinnä juhlivat kaikkea radikalisoitumista, se kun edistää heidän agendaansa. Joten ehkä heillä on “looginen” syy protesteillaan tukea sitä.

Kun hömppä kohtaa scifin

En lue juurikaan viihdekirjallisuutta enkä varsinkaan chicklitiä, mutta kuin huomaamatta omiin teksteihini on alkanut hiipiä sen piirteitä. Ensimmäinen romantiikkanovellini vuonna 2013 tuli Ursulan chicklit-numeroon. Se kertoo huonekalumyyjästä, jolla on erikoinen makusynestesia.

Selvää pissismeininkiä oli myös kolmannessa Ursula-novellissani Super!, jonka päähenkilö oli blogaaja ja himotreenaaja. Sisimmäinen-romaanissa on hyvin aavistus chicklit-mäisiä piirteitä jäljellä, vaikka lähes kaikki niistä karsittiin pois mm. siksi, etten halunnut vahvistaa käsitystä transnaisten ääristereotyyppisestä naisellisuudesta. Viihdekirjana sitä voi toki edelleen pitää.

Nyt minulla on työn alla kaksi spefinovellia, joissa on hömppäelementtejä. En viitsi niistä hirveästi paljastaa koska ne ovat menossa kilpailuihin.

Mikähän tässä aiheessa sitten kiehtoo minua, vaikken juuri puhdasta hömppää itse lue? Hyvä kysymys. Kai se on jokin feministinen lähestymistapa. Chicklit-piirteissä romantiikassa ei toki ole mitään uutta, mutta selvä scifi tai vastaava on perinteisesti ollut aika maskuliininen genre. Erilaisten elementtien sekoittelu ja uusien lähestymistapojen luominen on hauskaa.

Mitä lukijat siitä pitävät on sitten hyvä kysymys.

Autistin maailmanloppu Amsterdamissa

Luin ja arvioin kaverini/tuttuni Corinne Duyvisin esikoisromaanin Otherbound pian sen ilmestymisen jälkeen pari vuotta sitten. Kirjoitin hänestä jutunkin Tukilinjaan. Cory tunnetaan erityisesti vammaisten ja muiden vähemmistöhahmojen puolestapuhujana.

Otherbound oli fantasiaa, Coryn toinen romaani On the Edge of Gone on apokalyptistä YA-scifiä. Cory joskus sanoi, että kun kirjoittaa scifiä Amsterdamista, on lähes itsestäänselvää mitä kaupungille käy – jää veden alle. No, tässä ei rymistellä sileäksi vain Amsterdamia, vaan koko planeetta. Siihen nimittäin törmää komeetta.

Kun tuleva komeettatörmäys puoli vuotta aiemmin kävi ilmi, rakennettiin paljon väestönsuojia. Osa ihmisistä pääsi turvaan sukupolvialuksiin. Se onkin oikeastaan ainoa toivo pidemmän tähtäimen selviytymisestä, koska törmäys ei ole pelkästään yksi iso tärsky, vaan se sotkee koko pallon säät ja muut.

On the Edge of Gone -kansi

Sivunmennen sanottuna oli hauska lukea Amsterdam-aiheista romaania, jossa mainittiin niin paljon tuttuja paikkoja. Ei keskustaa, kuten yleensä, vaan ihan tässä hollilla olevia paikkoja kuten Nieuw-West (laajempi alue), Sloterplas-järvi, Osdorp (naapurikaupunginosani, jossa Corykin asuu) jne. Hollanti on kirjassa vahvasti läsnä, mutta tuskin kenenkään makuun liikaa tai ärsyttävillä tavoilla. (Kirja ei kuitenkaan minusta ole erityisen hollantilainen.)

Sukupolvialuksille pääsevät toki ennen kaikkea rikkaat ja kyvykkäät. Eivät sellaiset kuin päähenkilö Denise, autistinen kuusitoistavuotias, jonka elämän keskipiste on löytökissakoti. Denisen äiti on huumeidenkäyttäjä ja sisko Iris transsukupuolinen. Heidän isänsä oli surinamilainen, joten Denise ja Iris ovat siis tummaihoisia. Iris tosin on kateissa, eikä Denise huolehdi edes maailmanlopusta yhtä paljon kuin siskostaan.

Kirjassa parasta on päähenkilö. En ihan oikeasti pysty kuvittelemaan, että kukaan neurotyypillinen olisi pystynyt kirjoittamaan tällaista hahmoa. Fiktiossa löytyy toki Asperger-päähenkilöitä ja selvemmin autistisia lapsia, joilla ei ole mitään todellista roolia, mutta ei sellaista kuin Denise.

Denise on todellinen syväluotaus autistin maailmaan, yhden sellaisen, koska autistit ovat hyvin erilaisia. Hän on kiinni rutiineissaan ja maailma romahtaa jos ne muuttuvat. Silloin hän usein alkaa stimmata. Sosiaaliset tilanteet Denise hoitaa “skripteillä” eli suunnittelee etukäteen. Hän ei kestä yllättävää kosketusta, ei sitä jos joku penkoo hänen tavaroitaan, ja hänen ruokatapansa ovat hyvin erikoiset. Silti hänellä on myös vahvuuksia ja monta ystävää.

Kaikesta huolimatta Denise ei ole friikki eikä opetusmateriaali, vaan tunteva, uskottava, inhimillinen ihminen (hänessä on paljon Coryä itseään, siksi hän lienee niin aito). Lukija oppii ymmärtämään myös käytöksen syitä. Loppua kohden autismin vaikutukset “eskaloituvat” massiivisessa kriisissä tavalla, joka on todella hienosti kuvattu.

Iris jäi suurimmaksi osaksi kirjaa etäiseksi, mutta lopulta häneenkin saatiin puhallettua elämää. Vähemmistöaspektit toimivat enimmäkseen hyvin, Cory on taustatyönsä tehnyt. Surinamilaisuudessa tuli tosin “terminologiainfodumppaus”-fiilistä.

Transsukupuolisuus oli hieman pintapuolisesti ja ehkä hieman kliseisestikin kuvattua (koska se oli kirjassa niin pienessä roolissa), mutta ei siinä mitään vikaa tai epäuskottavaa sinänsä ollut. Toisaalta toi se ehkä oman vinkkelinsä sisarussuhteen kuvaukseen, vaikka ei sinänsä sitä juuri muuttanutkaan.

Jokin huumeidenkäyttäjä-äidin kuvauksessa häiritsi. Hän jäi pahviseksi, vaikka sinänsä olikin moniulotteinen hahmo eikä vain narkkari = pahis. Jo käytettyjen huumeiden valikoima (kokaiini, ketamiini, ekstaasi) tuntui minusta epäuskottavalta. Mutta en tiedä, ehkä tällaisia tyyppejä on olemassa. “Tummaihoinen isä hylkää perheensä” on ongelmallinen stereotyyppi.

Hahmoja on runsaasti, mutta en mennyt kertaakaan sekaisin, vaikka helposti menen. Muitakin vähemmistöjä kirjassa riittää: juutalaisia, muslimeja, Down-lapsia, lesboja, genderqueereja, polyja jne. Päähenkilön semi-ihastus on tukeva mies, joka taitaa hänkin olla Asperger, vaikka sitä ei erikseen sanota.

Amsterdamissa tällainen vähemmistöjen määrä on uskottavaa. Vähemmistöaspektit toki väistämättä näissäkin jäävät aika pinnalliseksi, kun useimmilla on niin pieni rooli, mutta onhan se kivaa että vaikkapa polyja on mukana, vaikka heidät mainittaisiin vain kahdessa virkkeessä.

Jotkut asiat kirjassa tuntuivat epäuskottavilta. Koska en juuri lue kovaa scifiä, koko maailmanloppuaspekti luonnonmullistuksineen tuntui jo vähän liian hurjalta, mutta makukysymys se on. Samoin jotkut juonenkäänteet ja pari “oivallusta” olivat minusta epäuskottavia. Ja loppu, mutta siihen on ainakin osasyynä YA-genre.

Minusta kirjassa oli myös monelle tieteisromaanille tyypillistä “on hienoa teknologiaa, projektioita ja muuta, liha on vaihdettu soijaan (miksi soijaan?) mutta maailma on enimmäkseen sama” -ongelma. Toki vuosi on vasta 2034, eli ei kovin kaukana, mutta kyllä maailmassa siinäkin ajassa ehtii muuttua moni asia.

Denisen hahmon lisäksi kirjassa on kuitenkin parasta Coryn pettämätön draaman kaaren, ajoitusten yms taju – jotkut ovat pitäneet kirjaa hidastempoisena tai jopa olleet sitä mieltä, että “siinä ei tapahdu mitään”. No, ei se ehkä kaikkein vauhdikkain trilleri ole (eikä ole tarkoituskaan), mutta tarina on rakennettu ja rytmitetty taidokkaasti.

Joku arvostelija kehui sitä, miten hahmot joutuvat tekemään paljon päätöksiä, jotka voivat tuntua huonoilta ja se tekee heistä niin inhimillisiä. Kirjan maailma on siitä ovela, että niin monissa tilanteissa kaikki valinnat tuntuvat huonoilta. Tai sama päätös voi vaikuttaa päinvastaisilla tavoilla itseen, muuhun omaan perheeseen ja muuhun maailmaan.

Nuortenkirjaksi On the Edge of Gone on syvällistä, kompleksia ja rankkaakin kamaa, vaikka se rankkuus onkin psykologista, eikä esim. seksiä, väkivaltaa tai kiroilua.

Lajien synty

Kaivoin vähän aikaa sitten esiin runokirjani, johon olen kirjoittanut 170 sivua runoja vuosina 1997-2000, eli 13-16-vuotiaana. En ajatellut, että olin silloinkin ollut niinkin tuottelias, noin runo per viikko.

Ei kovin yllättäen enimmäkseen tekstit ovat ihan hirveää roskaa, pari ihan hyvää joukossa. Teemoina olivat pitkälti matematiikka, uskonto, vuodenajat ja kuolema. Saatan ehkä joskus postata niitä tänne cringe-hengessä.

Otin esiin hyllystä myös Kuusiraajainen purppuratähti -antologian, jossa on runojani vuoteen 2002 asti. Siinä on muutama kelpokin. Tässä 18-vuotiaana kirjoittamani Lajien synty, joka on valitettavasti ihan yhtä ajankohtainen kuin silloinkin, tai jopa ajankohtaisempi.

Lajien synty

ne joita ei merkitty ihmisiksi
rakastavat lajinsa edustajana
heimoveljenä, hehkuvana sähköpurkauksena
säilöttynä rinnan lämpöön
avohaavoissa suolaa ja palasokeria

homo sapiens sapiens
kukkea valheiden mykerö
maan tomussa rakkautta märkivä
maidontuoksuisen veitseni terä
ulottuvuuksien välinen sinä