Suomalaisuuden raskas taakka

Aina kun käyn Suomessa, inhoni maata kohtaan kasvaa hieman. Syy siihen on suomalainen kulttuuri.

Ei ole vitsi, että suomalaiset eivät osaa puhua. Se menee paljon pidemmälle kuin vain tuppisuisuus ja bussipysäkillä kököttäminen hiljaa. Suomalaiset eivät suurimmaksi osaksi osaa puhua.

Tämänvuotinen kamppailuni oman ja miehen vakavien sairauksien kanssa on johtanut siihen, että iso osa suomalaisista kavereistani haluaa puhua vain säästä ja vastaavista aiheista. He leikkivät, että mitään ongelmaa ei olekaan. Minä en vain jaksaisi tätä. Minulla ei ole niin paljoa elinaikaa jäljellä, että huvittaisi puhua säästä.

Eikä kyse ole vain miehistä tai tietynlaisista sulkeutuneista persoonallisuuksista. Säästä puhujiin kuuluu myös naisia ja hyvin puheliaita ihmisiä.

Suomalainen kulttuuri on aivan järkyttävän epäsosiaalinen (joskus jopa antisosiaalinen) ja sisäänpäinkääntynyt. Tämä luonnehdinta tuskin on kenellekään mitään uutta, mutta ongelman vakavuus on kyllä päässyt yllättämään minutkin. Minulla ei ole identiteettiä suomalaisena, mutta toki Suomessa vietetyt 26 vuotta vaikuttavat minuun yhä paljon. Ja se suututtaa. En haluaisi olla suomalainen.

Olen kateellinen hollantilaisille kavereilleni, jotka keskustelevat kaikkien kanssa. Minä, äärimmäisen puheliaana ihmisenä tunnettu, en osaa. Ei minua siis ollenkaan haittaa, että tuntemattomat juttelevat minulle, en vain yleensä osaa aloittaa keskustelua. Huono kielitaito ei tietysti auta, mutta kyse on myös kulttuurista.

Mennessäni Suomeen huomaan että sosialisointitaito degeneroituu matkan aikana. Viime matkankin alkupuolella juttelin paljon tuntemattomille ja puolitutuille, esim. kaupan myyjille. Mutta loppua kohden sosiaalisuus väheni. Suomalaisuus tarttui.

Kun alun perin tutustuin nykyiseen parhaaseen hollantilaiseen kaveriini vuonna 2010, täytyy myöntää etten pitänyt hänestä kovin paljoa. Hän tuntui jotenkin ärsyttävällä tavalla “rempseältä”, sitä on vaikea sanoin kuvailla.

Vuosien myötä olen kuitenkin tykästynyt kaverini persoonaan ja temperamenttiin. Hän reagoi asioihin vahvasti, mutta tavalla joka Suomessa tuntuisi naiselle aika maskuliiniselta. Englannin kielessä on sana assertiivinen.

Jos joku tekee jotain typerää, hän reagoi. Minäkin, mutta en yleensä osaa tuoda sitä samalla lailla esiin, vaikka kuitenkin paljon enemmän kuin useimmat tuntemani suomalaiset. Hänellä on jopa road ragea, suhteellisen terveellä tavalla. Hän on kuitenkin tosi hyväntuulinen ihminen ja harvoin oikeasti huonolla tuulella.

Suomen itsemurhaluvut ovat paljon korkeammat kuin Hollannissa ja korkeammat kuin oikeastaan missään länsimaassa (Itä-Euroopasta ja joistain köyhistä maista löytää vielä selvästi korkeampia.) Se on hyvä pitää mielessä aina kun lukee kaikkea soopaa onnellisesta maasta. Totta kai suomalaiset valehtelevat itselleen olevansa onnellisia. Suomihan on aina maailman paras maa kaikessa. Joopa joo.

Minua ihmetyttää oikeastaan vain se, miten itsemurhaluvut eivät ole vielä paljon korkeammat. Miten kukaan pysyy elossa keskellä suomalaista kulttuuria on hyvä kysymys. Tietysti itsemurhatilastoissa eivät näy esim. ne, jotka juovat itsensä hitaasti kuoliaaksi vuosien tai vuosikymmenten aikana.

Espoon metsien kauhuja

Moni tuntee Hanna “Morre” Matilaisen kirjablogaajana ja kustannustoimittajana, mutta hän on myös kirjoittaja. Tuonen tahto on Hanna Morren esikoisromaani, kauhutarina Espoossa asuvista Tytistä ja Timosta, joiden ainokainen Aino jää auton alle ja kuolee.

Pariskunnan liitto alkaa rakoilla välittömästi lapsen kuoleman jälkeen. Ehkä se ei koskaan ollutkaan niin onnistunut, vaan perustui kulisseihin ja käsikirjoituksiin.

Tuonen tahto -kansi

Seksiä kirjassa kuitenkin riittää, mikä aluksi häiritsi, koska se ei tuntunut oleelliselta. Mutta ehkä juuri siksi se kuuluu tarinaan, että se ei liity lapsen kuolemaan. Se on vallankäytön väline, jossa kumpikin osapuoli voi pelata omaa peliään.

Tytti ei suostu hyväksymään Ainon poismenoa. Ei toki ihme, mutta hän uskoo, että asian voi ratkaista. Ja ehkä avain tähän löytyy metsästä, naapurin Ulpulla kun tuntuu olevan vinkkejä sopiviin taikoihin.

Romaani on kauhua, mutta ei se minusta erityisen pelottavalta tuntunut. Ehkä teoksen lyhyt pituus esti tavoittamasta ihan kaikkein hyytävimpiä sfäärejä. (Tai sitten vain muistelen liikaa nuoruuttani, kun kauhukirjat oikeasti karmivat selkäpiissä.)

Toisaalta uskon, että osa romaanin kauhusta koskettaa paremmin niitä, joilla on lapsia, koska lapsuuden ja vanhemmuuden “olemuksella” pelataan paljon – se tuntui taitavasti kuvatulta, ei vain minuun henkilökohtaisesti uponnut. Voin hyvin kuvitella, että monelle perheenisälle tai -äidille Tuonen tahto olisi liiankin ahdistava.

Kirja on vain 136-sivuinen ja luinkin sen nopeasti. Lyhyt pituus on sinänsä hämmentävää, koska kirjan tyyli on varsin hidasta ja makustelevaa, erillisiä kohtauksia siinä ei siis kovin montaa ole. Tylsä se ei silti koskaan ole, Morre on taitava kirjoittaja, mutta minua vähän hämäsi American Psycho -henkinen tyyli, jossa jokaisella korulla, mukilla, viskillä jne pitää olla merkki.

Loppu oli minusta turhan arvattava ja henkilöt hivenen kliseisiä. Kokonaisuutena kuitenkin toimiva romaani, jossa kirjoittajalla on vankka ote.

Disclaimer: Tämä on Osuuskumman julkaisema romaani ja tunnetusti kuulun itse Osuuskummaan. Tämän romaanin kanssa minulla ei kuitenkaan ole ollut mitään tekemistä.

Scifirunojulkaisu

Scifirunoni Lankamaailma on vihdoin julkaistu spefilehti Usvassa. Se on ylivoimaisesti pisin runoni ja pidän siitä itse kovasti.

Tämä taitaa olla ensimmäinen suomenkielinen runojulkaisuni sitten Kuusiraajainen purppuratähti -antologian (2004). Toivottavasti tänä vuonna tulisi vielä muitakin runojulkaisuja, vaikka vähän huonolta näyttää.

Minulta tänä syksynä ilmestyvät kolme kirjaa ovat kaikki taittovaiheessa.

Lyhyet julkaisut kasassa

Aloitin jo vuonna 2013 koostaa listaa novelli- ja runojulkaisuistani tähän blogiin. No, ehkä ihan hyvä, etten saanut silloin sitä valmiiksi, koska ei niitä nyt niin paljoa kuitenkaan silloin vielä ollut.

No, nyt listaus on valmis ja sain siihen mukaan myös aiemmin mainitsemani englanninkielisen novellin, jolla keräsin kilpailumenestystä. Kilpailun finalistit on nimittäin nyt julkistettu. Myös pari muuta vielä julkaisematonta tekstiä on listattu, yhteensä peräti viisi tulevaa julkaisua syksyllä tai ensi vuonna.

(WordPress kiukuttelee eikä anna minun lisätä tageja tähän postaukseen ollenkaan, ärsyttävää.)

Kummaa kirjoittamista

Kummallisen kirjoittaminen: opas fiktiivisen maailman luomiseen on kirja spekulatiivisen fiktion eli fantasian, scifin, kauhun ja muun kumman kirjoittamisesta. Kirjan ovat toimittaneet Saara Henriksson, Irma Hirsjärvi ja Anne Leinonen, kirjoittajina on heidän lisäkseen monia muita Suomen spefiskenen kärkinimiä. Kommentoin tässä niitä kirjan tekstejä, joista on eniten sanottavaa, kaikkia tekstejä ei tässä siis ole listattu.

Kirjan aloittaa Tiina Raevaaran enemmän esseemäinen pohdinta ideoista ja miten ideoista saadaan tarina. Tämä olisi ollut minulle varsin hyödyllinen 10-15 vuotta sitten! Pitkäänhän kirjoitin scifiä vain pienoisnovelleina, kun en osannut laajentaa ideoita varsinaisiksi tarinoiksi.

Raevaaran mielestä hyvässä tarinassa on yleensä kaksi erilaista ideaa, ei vain yksi. Itse sain tämän oivalluksen aikoinaan South Parkista(!), jossa kaikissa jaksoissa on kaksi erilaista aihetta.

Markku Soikkelin Selittämisen taide ja outojen yksityiskohtien välttämättömyys oli tavallaan mielenkiintoinen, mutta kuitenkin nippelitiedosta ja briljeeramisesta raskas ja ärsyttävä.

Jussi Katajalan artikkeli historiallisen fiktion taustatyöstä oli varsin mielenkiintoinen, vaikka en paljoa historiallista proosaa kirjoitakaan. Siitä tosin puuttui siskoltani saama hyvä vinkki Korpista, josta voi etsiä esim. milloin jokin sana on tullut käyttöön, jos teksti sijoittuu 1800/1900-luvuille.

Kummallisen kirjoittaminen -kansi

Eräs mielenkiintoisimpia artikkeleita oli Liisa Rantalaihon ja käsitteli sitä, mitä kaikkea scifin ja fantasian maailmanrakennuksessa pitää ottaa huomioon. Monet kirjoittavat avaruuslentely-yhteiskuntia, joissa muut asiat muistuttavat nykymaailmaa turhan paljon. Tässä oli varsin pitkästi kirjoitettu esimerkiksi ruoasta ja sen tuotannosta. Päihteet tosin taisivat artikkelista puuttua, ne olisi minusta kannattanut mainita.

Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen kirjoitus Routasisarukset-trilogian maailman luomisesta on ikään kuin käytännön esitys edellisen artikkelin neuvojen hyödyntämisestä, mutta myös tosi mielenkiintoinen kuvaus kahdestaan kirjoittamisesta ja siitä, mitä kaikkea kulissien takana tapahtuu.

Tommi Vännin artikkeli Lukijan hämäämisestä, eli miten Tolkien ja Rowling huiputtavat lukijoitaan kun pitää tehdä jotain epäloogista, oli poikkeavassa aiheessaan kiinnostava, mutta tuntui liian höpöttävältä ja omalla juoniaukonlöytämistaidolla briljeeraamiselta. Ajatuksetkin katkesivat liikaan selitykseen.

Siihen verrattuna seuraava J.S. Meresmaan artikkeli romanttisen fantasian kirjoittamisesta tuntui erityisen nopeasti etenevältä, pintaraapaisulta ja kesken loppuvalta, vaikka muuten hyvä artikkeli olikin (minulle ei juurikaan uutta asiaa).

Boris Hurtan ja Irma Hirsjärven artikkeli paratekstistä ja kontekstistä oli varsin mielenkiintoinen. Aika kirjallisuustutkimuskamaa, mutta kuitenkin käytännönläheistä, ei liian akateemista. Monet väitteet tosin tuntuivat perustelemattomilta.

Saara Henrikssonin Isona minusta tulee kirjailija on kirjoitus nimenomaan spefikirjoittajaksi ryhtymisestä, se kun on paljon muutakin kuin kirjoittaminen. Lehdet, kustantajat, kirjoituskilpailut jne.

Viimeisessä artikkelissa Irma Hirsjärvi taas kehottaa lukemaan paljon kaikkea, ei vain spefiä. Mukana on konkreettisia listoja niin runouden kuin erotiikankin klassikoista.

Kirjassa oli paljon mielenkiintoista ja sellaista johon en ollut muissa kirjoitusoppaissa (spefiaiheisissakaan) törmännyt, mutta se tuntui myös tavallaan epätasaiselta. Jotkut artikkelit olivat pintaraapaisuja, toiset menivät hyvinkin pitkälle jonkin nippelin ihmettelemiseen. Oli konkreettisia neuvoja, esseemäisiä henkilökohtaisia pohdintoja ja välillä turhan kuivaksi menevää kirjallisuudentutkimusta.

Itse olisin kaivannut enemmän tietoa tai pohdintaa mm. kliseistä – fantasian ja romantiikan kliseistä puhuttiin jonkin verran, mutta scifikliseitä käsiteltiin aika vähän. Yleisiä kyllä, tasoa “ja sitten heräsin”, mutta ei scifille spesifimpiä. Ehkä näistä olisi ollut kirjan “edeltäjässä” Kirjoita kosmos.

Minusta kirja olisi kaivannut enemmän kustannustoimittamista, niin suurten linjojen kuin pientenkin. Pieniä virheitä löytyi turhan paljon. Ulkoasukin jäi – hienoa kansikuvaa lukuunottamatta – jotenkin harrastajamaiseksi.

Taas lausumassa

Olen tänään taas lausumassa runoja Helsinki Poetry Connectionin runoklubilla. Klubi järjestetään tosin tällä kertaa ulkona, Lapinlahden sairaalan puistossa. Se on tietenkin ilmainen ja alkaa kello 18.

Saatan lausua myös pari scifirunoa.

Tule mukaan! Ja lausu ihmeessä myös omia runojasi, jos sellaisia löytyy.

Den glider in

“Olin eilen geokätköilemässä. Päädyin kävelemään kilometritolkulla ja löysin paikkoja, joihin en muuten olisi päätynyt. Sain pari uutta kaveriakin. Hieno harrastus.”

“No huhhuh. Kuulostaa typerältä ja lapselliselta. Miten sinä viitsitkin tuollaista hömpötystä? Ei minun nuoruudessani.”

“Eilen oli kyllä kaunis sää. Vietin tuntikausia metsässä kameran kanssa, tuli rymyttyä suolla ja vaikka missä. Hyviä kuvia tuli.”

“Et voi olla tosissasi, aikuinen ihminen. Eikö sinne metsään voi mennä ilman kameraa? Oletko joku teknologiariippuvainen?”

“Mitä sinä teit?”

“Istuin koko illan sohvalla jääkylmän kaljan kanssa katsomassa suomalaisten urheilijoiden taistelua. Se vasta on elämää.”

“HYVÄ SUOMI! HAKKAA PÄÄLLE SUOMEN POIKA ETTEI RUOTSI MEITÄ VOITA! DEN GLIDER IN!!!”

Outojen ihmisten kommuuni

Kuultuani vihdoin Maritta Lintusen Hulluruoholasta, odotin kovasti sen lukemista. Se kuulosti kiehtovalta ja minun tyyliseltäni (ehkä turhankin samanlaiselta Rihmaston kanssa) ja oli saanut paljon kehuja, myös parilta kaveriltani.

Romaaniin oli kuitenkin todella vaikea päästä sisään. Se on kirjoitettu periaatteessa hienosti, Lintunen on myös runoilija ja makustelee usein sanoilla ja kuvauksilla ilman, että teksti on turhan raskasta tai tekotaiteellista. Sillä on kuitenkin etäännyttävä vaikutus ja jotenkin ei muutenkaan iskenyt minuun täysillä.

Koko romaani on etäinen. Päähenkilö Sara Järän (miten kuvaava nimi) kohdalla se on toki tarkoituksellista. Hän on koko elämänsä ollut outolintu ja paennut jotain. Järä päätyy vastoin tahtoaan outoon “erittäin eksentristen ihmisten” yhteisöön Hulluruoholaan, pikkukylään lähelle Venäjän rajaa. Nimensä mukaisesti siellä kasvatetaan myös hulluruohoa, vaikkei se olennaisinta olekaan.

Hulluruohola-kansi

Ei niistä muista hahmoistakaan tuntunut oikein saavan otetta, osittain siksi kun Sarakaan ei saa heihin kontaktia. Itselläni alkoi mennä laajahko hahmokaarti sekaisin, kuten minulle tosin aika helposti käy. Luulen, että useimpiin hahmoihin viittaaminen sukunimillä pahensi tätä.

Kirjassa toistetaan ja alleviivataan paljon samoja asioita, esimerkiksi tunnelma pysyy pitkälti samanlaisena (ei hyvällä tavalla, kyllähän monessa erinomaisessa kirjassa on koko kirjan ajan tietyllä lailla samanlainen tunnelma) ja Saraan kohdistuvia samoja haukkuja (kuten “huora” ja ulkomailla luuhaaminen) toistetaan ja toistetaan. Varsinaiset ulkomaanmuistot jäävät turhan abstrakteiksi ja epäaidoiksi.

Kirjassa on jonkin verran tekstinpätkiä esimerkiksi Saran saamista sähköposteista. Osa teksteistä oli hirveällä ja vaikealukuisella “käsinkirjoitusfontilla”, joka sai minut skippaamaan osan niistä. Muutenkaan en niin hirveästi näistä innostunut, vaikka konsepti itsessään olikin okei.

Pidin kirjassa siitä, miten siinä käsiteltiin psykiatrista sairautta, tai mitä se ylipäänsä tarkoittaa. Hulluruoholan asiakkaat ovat päätyneet paikkaan psykiatrin lähettäminä, mutta nimenomaan siksi, että heidän outoutensa katsotaan olevan enemmän persoonallisuuden piirre ja yhteiskunnan tottumusten kannalta ongelmallista kuin varsinainen sairaus, jota psykiatria osaisi auttaa. (Vrt. Vammaisuuden sosiaalinen malli.)

Kirja voisi ehkä erityisen hyvin sopia Asperger-ihmisille, tai tällainen fiilis minulle tuli.

Tosimies ja tosinainen

Tosimies googlettaa

Tosimies ei puhu eikä pussaa. Tosimies syö lihaa. Tosimies ei välitä langanlaihoista tytöistä, vaan pitää muodokkaista, oikeista naisista. Tosimies ei hakkaa naisia, mutta jos joku käy hänen naisensa kimppuun, hän hakkaa tämän.

Ja mitä näitä nyt oli. Myyttinen tosimies seikkailee jopa Selkäliiton tämän vuoden kampanjassa Tosimies huolehtii selästään.

Alun perin tosimies-juttu on perustunut äijäilyyn. Sittemmin käsitettä on alettu kääntää myös päälaelleen. Tosimies voi syödä tofua, tosimies voi itkeä. Lisäksi on myös tosinainen, vaikka minulle on hieman hämärän peitossa, millainen tämä on. Käsittääkseni ainakin kypsä ja aikuinen, ei enää tyttö.

Stereotyyppien kääntäminen päinvastaisiksi ei kuitenkaan välttämättä tee niistä vähemmän haitallisia. Ei ole lihavia tai kurvikkaita kohtaan kiva väittää, että vain hoikka nainen on kaunis, mutta ei se tarkoita, että hoikissakaan olisi mitään vikaa. Naisia ei kuulu hakata, mutta ei miehiäkään. (Tai muunsukupuolisia.)

Ongelma ei silti ole se, mitä tosimies erilaisissa fraaseissa tekee vaan itse tosimiehen ja -naisen konsepti. Se korostaa (kahden) sukupuolen merkitystä ja antaa ymmärtää, että olisi olemassa jokin täydellinen, aito, rehti tapa toteuttaa ja edustaa omaa sukupuoltaan.

Hyvin lähellä tosimiehen käsitettä on äijä, jättimäisiä liha-annoksia popsiva korsto, mutta ainakaan termi äijä ei sisällä tuota ideaa yhden sukupuolen oikeanlaisesta toteuttamisesta.

Nekin, jotka kokevat olevansa sataprosenttisesti miehiä tai naisia eivät useinkaan halua mennä sukupuoli edellä. Olen sukupuoleltani (cis)nainen, se vaikuttaa elämääni monella tapaa ja on ihan kiva olla nainen, mutta se ei kerro minusta vielä paljoa mitään. En ole tosinainen, rotunainen tai nainen isolla N:llä, olen vain naispuolinen ihminen eli nainen.

Onko todella olemassa ihmisiä, jotka samaistuvat tosimies-stereotyyppiin? Ehkä joku tosiaan ajattelee, että minä olen tosimies tai haluan olla ja niinpä minun kannattaa huolehtia selästäni. Vai kuitenkin “Hyvä tyyppi huolehtii selästään”?

Menestystä maailmalla

Osallistuin alkuvuodesta englanninkieliseen spefinovellikilpailuun, josta kaveri vinkkasi (kiitos Minttu!). Ajattelin, ettei minulla ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä, koska osallistujia oli lopulta reilusti yli 600. Tuloksienkin piti tulla aikaa sitten, eli päättelin etten sijoittunut.

Tällä viikolla sain hämmästyksekseni kuulla, että olin sijoittunut kilpailussa ja novellini julkaistaan heidän antologiassaan. On jopa mahdollista, että voitan vielä jonkin varsinaisen palkinnonkin, koska niitä ei ole vielä valittu, vain julkaistavat finalistit. (Epätodennäköistä kyllä.)

Olin niin yllättynyt, että alkuun ajattelin, että tässä on varmaan tapahtunut jokin virhe. Miten minun novellini voi erottua 600 kilpailijan – suurin osa varmaankin äidinkielisiä – joukosta? Näin kuitenkin kävi.

Lisää tietoa sitten kun antologian julkaisu on julkista. En malttanut olla blogaamatta tällaista tiiseriä jo nyt, sopparikin kun jo on koneella.

Olen yrittämässä kahteen muuhunkin englanninkieliseen novelliantologiaan ensi vuonna ja elätin toivoa, että ensi vuonna minulla viimein olisi julkaisu englanniksi jossain kirjassa (englanninkielisissä kirjallisuuslehdissähän minulla on muutamia julkaisuita). No, riippumatta näistä projekteista tämä yksi joka tapauksessa toteutuu. :->

Kielen/kansainvälisyyden lisäksi on pari muutakin syytä, miksi on erityisen siistiä sijoittua juuri tässä kilpailussa, mutta niistä lisää sitten kun kerron tarkemmin, mistä on kyse.

Ai niin, ja pitää vielä mainita, että minulla on aika moneen kirjoituskilpailuun menossa töitä vielä tänä vuonna. Toivottavasti viiteen, mutta varmasti ainakin kolmeen. Mutta nämä ovat kaikki suomeksi.