Kaksi kirjaa ulkona

Uudet kirjani Hopeatee ja Hyvä mieli: päivitä aivosi parempaan elämään ovat nyt molemmat ilmestyneet. Tämä on tietysti erittäin huono aika julkaista kirjoja, kun kirjastot ja kaupat ovat kiinni, runoklubeja ei järjestetä, ja ensi kuun alkuun alustavasti sovitut yhteisjulkkarit (joista kyllä tiesin etukäteen, että ne luultavasti peruuntuvat) on tietysti jouduttu perumaan. Kirjat myyvät kuitenkin ylivoimaisesti parhaiten kädestä käteen. Mediahuomiotakin lienee tulossa vielä vähemmän kuin yleensä.

Monilla olisi toki aikaa lukea, ja molemmat kirjat voi kyllä tilata esim. Ad Libriksestä tai Bookysta, Hyvä mieli ja Hopeatee, ne mahtuvat kyllä hyvin postiluukusta. Sähkökirjoja ei valitettavasti vielä ole, mutta toivottavasti pian on.

Harkinnassa on myös virtuaalijulkkarit, ja minun olisi tarkoitus kuvata runovideoita, kunhan vain saisin aikaiseksi.

Kirjat löytyvät toki myös Goodreadsista, Hyvä mieli ja Hopeatee, kirjailijaa ilahduttaa aina kun joku lisää ne.

Nero avautuu romaanin verran

J. P. Laitisen esikoinen, yhdenpäivänromaani Lume, on oletettavasti monen mielestä rasittava tai jopa raivostuttava kirja, itsenikin mielestä ajoittain, niin tyylin kuin päähenkilönkin puolesta. Henry Qualia on filosofi ja nero, joka on vuosia kehitellyt uutta Fiktiivisen ihmisten teoriaa yhdistämään filosofian, psykologian, neurotieteen ja muutakin (kvalia on yksi kognitiotieteen peruskonsepteja ja tarkoittaa tietoisuuden kokemuksellisuutta).

Lume-kansi

Yliopistolta Henry sai kenkää jo vuosia sitten, mutta parempi niin, siellä on vain keskinkertaisia näpertelijöitä. Romaani on tajunnanvirtaa Henryn pään sisältä, se kerrostelee tämän teorioita, muistoja ja sen hetkisiä enimmäkseen arkipäiväisiä tapahtumia ja havaintoja leipomossa käynnistä junalippujen ostamiseen. Henry pohtii muistisairasta äitiä ja uskovaista Hanna-siskoa, joskin ennen kaikkea eksää Lauraa, joka makaa sairaalassa toisessa kaupungissa. (Ja avautuu myös muutaman sivun junan ravintolavaunun työntekijälle varsin manipuloivasti.)

Oma tietämykseni kirjan käsittelemistä aiheista varmaankin vaikutti siihen, ettei se tuntunut niin raskaalta kuin olisi voinut. Osan kirjasta ystäväni luki minulle puhelimessa ääneen, mikä oli kiinnostava kokemus, kun en ole kuunnellut lainkaan äänikirjoja. Tajunnanvirtaanhan ääneenluku sopii hyvin. Se toi tekstiin uudenlaisia sävyjä ja nosti monia lauseita eri lailla eloon kuin ne muuten olisivat. Kirjassa on kyllä aika paljon typografista kikkailua, esimerkiksi lihavointia ja kaarisulkuja, mutta ei se tuntunut ongelmalta.

Ensimmäiset 2/3 romaanista vaikutti, että siinä ei tapahdu oikein mitään, vaan vähäinen jännite muodostuu lähinnä Henryn menneisyydestä lukijalle paljastuvista asioista sekä melko abstraktista Lauraan kohdistuvasta huolesta. Sitten dramaattisia käänteitä kuitenkin yhtäkkiä syntyy, ja teoksen loppupuolella draamaa on paljonkin. Loppu tuntui kliseiseltä ja muutenkin vähän ongelmalliselta, mutta oli kuitenkin taidokkuudessaan vaikuttava.

Perunaruno

Tämä runo on mukana kevään aikana ilmestyvässä uudessa runokokoelmassani Hopeatee ja on yksi henkilökohtaisia suosikkejani siltä.

Siikli

torikojussa perunakapat
kauhotaan kukkuroilleen
niihin verrattuna muu jää
vajaaksi

metrin mittaa säilytetään vitriinissä
se on liian hieno rahvaan hyppysiin
kellot ja metrit tarkistetaan meridiaaneista
huomataan: toiset jätättävät aina
kutistuvat, vanuvat, tikittävät ajasta ohi
mukulat jäävät korjaamatta
kiinteä malto, taudeille altis

metri määriteltiin maapallon vyötärölle
kapat keskivertopottujen mukaan
lääkärit levittävät ihmisen neliömetreiksi
nahkaisen kuvitelman ruutupaperille
kehnoksi ristisanatehtäväksi
liikaa tyhjiä ruutuja
perunanmentäviä koloja

aina liian vajaa
viisari näyttää
melkein

Lentokone vie liikuntakyvyn

Uskaltautuisitko lentokoneeseen, jos siihen liittyisi parin prosentin riski, että lennon jälkeen et pystyisi kävelemään jopa kuukausiin? Lentoyhtiö suhtautuisi tähän nihkeästi, etkä saisi mitään korvausta.

Kuulostaa ehkä kaukaiselta kauhuvisiolta, mutta pyörätuolin käyttäjille vastaava ongelma on todellisuutta. Yhdysvalloissa lentoyhtiöt hajottavat tai kadottavat keskimäärin 1,6 % matkustajien pyörätuoleista ja sähkömopoista. Lukema vaihtelee American Airlinesin lähes 4 %:sta joidenkin yhtiöiden alle prosenttiin. Väitetysti nämäkin karmivat numerot ovat aliarvioita, koska osa vammaisista on liian turhautuneita raportoimaan tapauksia, kun se ei johda mihinkään. Euroopasta vastaavia numeroita ei tietääkseni ole, mutta voi olettaa, että ne ovat samoissa suuruusluokissa.

Toki mikä tahansa esine voi erittäin huonolla tuurilla hajota, kun sitä liikutellaan paikasta toiseen. Usein pyörätuolien hajoamiset ovat kuitenkin johtuneet aivan käsittämättömästä kohtelusta, niitä esimerkiksi heitellään tai ei-kokoontaittuvia pyörätuoleja yritetään väkisin taittaa kasaan.

Voisi helposti kuvitella, että jos lentoyhtiö murjoisi pyörätuolin, se pyytäisi suuresti anteeksi, lähtisi heti korjaamaan ongelmaa ja korvaisi kaikki menetykset. Käytännössä näin ei tunnu juuri koskaan tapahtuvan.

Yleensä yhtiö lähinnä vähättelee tapahtumia ja tarjoutuu korjaamaan tuhansien euron apuvälineen teipillä, tai muuta vastaavaa. Ei korvata itse välinettä, saati sitten kärsimystä, tulonmenetyksiä tai muuta. Eikä pyörätuolia toki tuosta vain pysty lennossa (no pun intended) huoltamaankaan.

Seurauksena ihmiset, joille pyörätuoli ei ole täysin välttämätön, vaan ainoastaan erittäin hyödyllinen (esim. pystyy kävelemään, mutta se on hyvin kivuliasta) eivät usein uskalla lentää pyörätuolinsa kanssa. Näin teki esimerkiksi hollantilainen kaverini lentäessään Suomeen tapaamaan ystäviään. Jotkut ottavat matkalle huonon käsikäyttöisen pyörätuolin, vaikka normaalisti liikkuvat sähköisellä.

Nämä eivät luonnollisestikaan ole isolle osalle vaihtoehtoja. Jotkut eivät uskalla lentää lainkaan, mikä esimerkiksi amerikkalaisia usein estää tapaamasta perhettään.

Jokainen ymmärtää, että osalle ihmisistä pyörätuoli on välttämätön apuväline. Harva kuitenkaan tietää, miten yksilöllisiä laitteita ne ovat. Ihmisen sairaus/vamma, ruumiinrakenne ja monet muut tekijät vaikuttavat siihen, millaista pyörätuolia tämä voi käyttää.

Osa voi vuokrata halvan manuaalisen pyörätuolin ja pääsee edes jotenkin liikkumaan – mitä nyt itsenäisyys menee kokonaan. Toiselle väärä pyörätuoli ei ole ollenkaan vaihtoehto, koska siitä voi tulla sietämättömiä kipuja, painehaavoja tai ei pysty hengittämään. Sitä voisi ehkä verrata siihen, että lainaat satunnaiselta tyypiltä kadulla tämän kengät, vaikka mahdolliset seuraukset ovat pahemmat kuin vain jalat täynnä rakkoja.

Ja sähköpyörätuoli tai sähkömopo maksaa yleensä monia tuhansia euroja, jopa viisinumeroisen summan. Jos joku rikkoo pyörätuolisi, eikä suostu korvaamaan sen huoltoa, olet melkoisessa pulassa.

Helpoin, miellyttävin ja turvallisin ratkaisu vammaisille olisi, jos he voisivat istua omissa pyörätuoleissaan lennolla, kuten yleensä kulkuneuvoissa voivat. Yhdysvalloissa selvitetään parhaillaan, voisiko tämän toteuttaa kiinnittämällä pyörätuolit turvallisesti matkustamoon matkan ajaksi.

Vammaisten ongelmat lentomatkaillessa eivät toki rajoitu apuvälineiden kaltoinkohteluun. Vaikkei itse omistaisikaan pyörätuolia, lentokentiltä saa pyörätuoliavustusta, jota monien muiden pitkäaikaissairaiden tapaan itsekin käytän pitkien etäisyyksien takia, vaikka normaalisti liikun kävellen. Avustus toimii erittäin vaihtelevasti ja pahimmillaan niin huonosti, että ihmiset myöhästyvät koneestaan tai jatkoyhteyksistään.

Minutkin on joskus kärrätty johonkin lentokentän peränurkkaan (näissä paikoissa ei koskaan ole vessaa) ja luvattu, että toinen työntekijä hakee siitä viiden minuutin päästä. Tuntia myöhemmin joku on tullut noutamaan. Minulle lähinnä turhauttava ja harmillinen kokemus, mutta kävelemään kykenemättömälle voi aiheuttaa paniikkia. Helsinki-Vantaalla avustustyöntekijä kohteli minua kerran niin törkeästi, että aloin itkeä. Kun tein tästä valituksen, siihen ei koskaan reagoitu mitenkään.

Lisäksi lentokoneiden matkustamossa ei useinkaan ole pyörätuoleja, joilla pääsee koneen vessaan. Monilla yhtiöillä näitä on vain mannertenvälisillä lennoilla. Monilla pyörätuolia tarvitsevilla ihmisillä on vieläpä sairaus tai vamma, joka lisää tarvetta käydä vessassa.

Minua kiinnostaisi kuulla pyörätuolin käyttäjien kokemuksia ongelmista esimerkiksi Finnairin kanssa – tai siis, tietysti toivon, ettei sellaisia kokemuksia ollenkaan olisi, mutta oletettavasti niitä kuitenkin on, paljon.

Hirvimies matkustaa Ruotsiin

Minulla on varastossa kirja-arvosteluita parikin vuotta sitten lukemistani kirjoista, joten yritetään purkaa jonoa.

Volvon kuorma-autot -kansi

Erlend Loe on yksi suosikkikirjailijoitani, mutta en ollut lukenut hänen kirjojaan vuosiin ja varsinainen syy tähän lemppariuteen oli osin päässyt unohtumaan. Ehdoton lempikirjani Loelta on metsässä hirven kanssa asuvasta miehestä kertova Doppler. Volvon kuorma-autot on eräänlainen jatko-osa, sillä Dopplerkin seikkailee siinä. Hirven (ja pojan) osuus on tosin varsin vähäinen.

Kirjan kansi huvitti: kirjan nimi on aika äijämäinen ja kannessa on haukkoja, mutta itse kirja ei ole mikään erityinen äijäromaani. Maj-Britt on Ruotsin Värmlannissa asuva iäkäs leskirouva, joka huvittaa itseään kannabiksen polttelulla. Hän on ollut pitkään riidoissa naapurissa asuvan partiolaisen ja lintubongarin von Borringin kanssa.

Sitten kuvioihin ilmestyy Doppler hirvensä ja poikansa kanssa, eikä tämä oikein osaa valita, kumman kanssa liittoutua, Maj-Brittin vai naapurin, ryhtyäkö pilvenpolttelijaksi, partiolaiseksi tai lintubongariksi. Tässä kirjassa Dopplerin rooli eroaa aiemmasta: hän on enemmän straight man -peili eksentrisemmille hahmoille. Kukapa ei nyt kävelisi Norjasta Ruotsiin hirven kanssa.

Kirja on Loen tuttuun tyyliin hulvattomasti kirjoitettu. Se on jaettu lyhyisiin pätkiin, jotka eivät ole sinänsä lukuja, koska siinä on paljon sivujuonteita ja erilaista sinänsä juonen ulkopuolista pohdintaa, webbilinkkejäkin seassa. Neljännestä seinästä ei paljoa jää jäljelle, kun Loe höpöttelee lukijan kanssa ja puhuu itsestäänkin. Lopussa rakennetta sekoitetaan entisestään.

Nauroin ääneen useaan kertaan, esim. Dopplerin ja Maj-Brittin riidalle siitä, kumpi on parempi, Norja vai Ruotsi. Doppler vastasi Maj-Brittin ruotsimusiikkileuhkintaan, että Norjassa on useita death metal -bändejä, jotka menestyvät hyvin Italiassa.

Aivan mainio kirja, jolle on onneksi vielä yksi jatko-osa. Mutta ymmärrän kyllä, jos kaikille tällainen ei iske.

Muuta mielesi tulevilla kirjoillani

Minulta ilmestyy keväällä kaksi kirjaa Oppian-kustantamolta, kumpikaan ei tosin ole romaani.

Hyvä mieli: päivitä aivosi parempaan elämään on yhdessä kognitiotieteen tutkija Kaj Sotalan kanssa kirjoitettu teos aivohakkeroinnista. Siinä käsitellään mm. useita erilaisia meditaatio- ja itseterapiamuotoja, toiminnanohjausta, itsemyötätuntoa, vuorovaikutus- ja tunnetaitoja, masennusta, uupumusta, hypnoosia, stressiä ja traumoja. Isossa roolissa on monelle ihmiselle konseptina täysin tuntematon aisti, nimittäin merkitystuntemukset eli tuntemusaisti, jota kuitenkin käytämme päivittäin.

Hyvä mieli -kansi

(Eikö ole muuten siisti kansikuva? Valitsimme sen, koska se kuvaa mielestämme kirjaa hyvin, ja on vähän erilainen kuin self helpien kannet yleensä. Ja kun vilkaisee tämän sivun vasempaan reunaan, alkaa hämmentävästi tuntua, kuin kanteen olisi yhdistetty Raskas vesi ja Maanpäällinen, sekä niiden kannet että sisältö…)

Kaikilla meillä on mielessämme jotain, joka vaivaa meitä, oli se sitten äksyily, taipumus lykätä kaikkea tai selittämätön jokapäiväinen ahdistus. Usein tällaisia juttuja pystyy yllättävän hyvin itse ratkomaan (joskus hämmentävänkin nopeasti), mutta ensimmäinen askel saattaa olla niiden hyväksyminen ja ymmärtäminen. Tällaiset tekniikat ovat olleet mullistavia minulle ja monelle muulle, ja ärsyttää miten huonosti tunnettuja ne ovat.

Monelle voi tulla melkoisena yllätyksenä, että minä kirjoittaisin elämäntaito-oppaan. Self-helpithän ovat jotain höttöisiä hömppäkirjoja, joissa neuvot ovat tyyliä nuku enemmän, älä stressaa, älä ole mulkku ja harjoita mindfulnessia, niin sitten kaikki ongelmasi ratkeavat. No, minulla on ollut periaatteena, että en kirjoita kirjoja, jotka on jo kirjoitettu, joten olen hakenut tähän uudenlaisia näkökulmia, vaikka esimerkiksi stressi ja mindfulness ovatkin mukana.

Kirjassamme ei myöskään unohdeta sitä, että elinympäristömme, seuramme ja erilaiset fyysiset rajoitteet vaikuttavat siihen, millaisia mahdollisuuksia meillä on muokata mieltämme. Harvassa self-helpissä on vammaisnäkökulmaa tai omaa lukua pitkäaikaissairauksista (saati Kelan dissaamista). Myös ableismi, vammaisten yhteisöt ja vammaisuuden sosiaalinen malli ovat osa yhteiskunnallista näkökulmaa. Olemme koettaneet olla mahdollisimman inklusiivisia myös muita vähemmistöjä kohtaan, esimerkiksi HLBTIQ-ihmisiä ja neurokirjolla olevia.

Teoksessa käsitellään lyhyesti myös esimerkiksi runouden käyttämistä mielen muokkaamiseen (ja mukana on myös joitain runojani).

Jos runot kiinnostavat enemmän kuin mielensä muokkaaminen, keväällä minulta ilmestyy toinen runokokoelmani Hopeatee. Nimensä mukaisesti siinä juodaan melko paljon teetä, mutta muutkin eri elementit ovat läsnä. Siinä on jonkin verran meditaation inspiroimia runoja, mutta jos aihe ei iske, myös paljon muuta toisen maailmansodan aikaisesta Hollannista kosmologisiin visioihin. Blogissa en ole tainnut julkaista kuin Nazisin illalliset, mutta yritän saada lisää näytille ennen kirjan ilmestymistä.

Itsemurha on yhteiskunnallinen ongelma

Itsemurha on puhuttanut viime aikoina paljon mediassa ja somessa. Lehdet kirjoittivat 16-vuotiaasta Kristiinasta, joka oli vammautunut pysyvästi hypättyään metron alle. Metron alle hyppäsi myös Tii, joka onneksi selvisi Kristiinaan verrattuna melko vähin (vaikkakaan ei missään nimessä vähäpätöisin) vammoin. Lisäksi Twitterissä puhutti “Venla Olsen”, itsemurhalla uhannut nuori lesbonainen, jonka tunnus paljastuikin mielenterveysongelmaisen keski-ikäisen miehen pitämäksi. Hyvin surullisia tapauksia kaikki.

Itsemurhaan liittyy narratiivi, että syynä on vaikean mielen sairauden, yleensä masennuksen, aiheuttama hetkellinen totaalinen mielenhäiriö, kuten joskus onkin. Narratiivin mukaan itsemurha estetään riittävällä mielenterveysongelmien hoidolla, ja vähintään viime hetkellä soittamalla hätäkeskukseen tms. “Hae apua”, toitottavat otsikot.

Käytännössä apua on kuitenkin vaikea saada. Joillain paikkakunnilla on liikaa jonoja, toisissa paikoissa hakijaa ei aina oteta vakavasti. Psykoterapiaan on vaikea päästä (varsinkin jos rahaa on vähän), eikä se aina auta. Osa ihmisistä ei halua puhua itsetuhoisista ajatuksistaan, koska Suomessa se on ns. ajatusrikos, joka vie ihmiseltä perusihmisoikeudet kuten fyysisen koskemattomuuden. Osa itsetuhoisista ihmisistä haluaa kuolla, mutta ei halua haluta kuolla, mutta tämä ei päde kaikkiin.

Lisäksi itsemurha ei läheskään aina johdu mielenterveysongelmista, seikka joka lähes kokonaan puuttuu nykyisestä narratiivista. Siihen on syynsä: jos itsemurha hyväksyttäisiin yhteiskunnalliseksi ongelmaksi, silloin vastuu sen syistä olisi laajempi kuin vain se, saako mielen ongelmiin apua. Samoin ihmiset joutuisivat hyväksymään sen, että kärsimys todella voi olla niin voimakasta, että ihminen valitsee kuoleman – niin että se on täysin rationaalinen valinta, eikä hetken mielenhäiriö.

Itsetuhoisuuden takana on usein esimerkiksi huonosti hoidettu fyysinen sairaus ja/tai kipu tai köyhyys. Suomen terveydenhuollossa on katastrofaalisen pahoja ongelmia, jotka eivät koske vain psyyken sairauksia, vaan lähes kaikkien pitkäaikaissairauksien hoitoa. Valtaosa tietämistäni itsemurhista on johtunut fyysisen sairauden heikosta hoidosta ilman psyyken häiriötä, yhdessä viimeinen oljenkorsi taas oli Kelan kielteinen päätös.

Tutkimusten mukaan itsemurhien riskitekijöitä ovat esimerkiksi kokemus toivottomuudesta, mihinkään kuulumattomuudesta ja siitä, että on muille taakka. Nämä ovat tietenkin jossain määrin psyykkisiä tekijöitä, ja esimerkiksi masennukseen kuuluu usein molempia tunteita. Molemmat voivat kuitenkin johtua myös ulkoisista tekijöistä, esimerkiksi parantumattomasta sairaudesta, toivottomalta tuntuvasta taloudellisesta tilanteesta ja siitä, että yhteiskunta saa ihmisen kokemaan itsensä taakaksi ja ulkopuoliseksi, esimerkiksi pitkäaikaissairauksien tai autismin kohdalla.

Itsemurhia ehkäistäisiin parhaiten parantamalla terveydenhuoltoa (varsinkin pitkäaikaissairauksien hoitoa), päihdehuoltoa ja sosiaaliturvaa (varsinkin varmistamalla, ettei tule tilanteita, joissa ihminen ei saa tukia, ne keskeytyvät tai ovat vaarassa keskeytyä), sallimalla eutanasia ja muokkaamalla yhteiskuntaa sellaiseksi, että asioista (mukaan lukien itsetuhoisuus) on helpompi puhua. Tämä toki vaatisi isoja muutoksia Suomen sisäinpäinkääntyneeseen ja toksiseen kulttuuriin. Lisäksi pitäisi huomioida vähemmistöt kuten transsukupuoliset ja autistit, joiden syrjintä johtaa hyvin korkeisiin itsemurhalukemiin.

Jos pitkäaikaissairas haluaa kuolla petyttyään siihen, ettei terveydenhuoltojärjestelmä halua auttaa häntä, kehotus “Hae apua” on yhtä hyödyllinen kuin sanoa masentuneelle, että “Ota itseäsi niskasta kiinni”.

Itsemurha vai eutanasia

Kun olen nostanut esiin tapauksia, joissa itsemurhan syy on ollut fyysinen sairaus, minulle on toisinaan vastattu, että “minusta tuota ei pitäisi laskea itsemurhaksi vaan eutanasiaksi”. Tavallaan olen toki samaa mieltä, mutta toisaalta pidän jakoa täysin keinotekoisena. Itsemurha ja eutanasia ovat pohjimmiltaan aivan sama asia. Niitä halutaan erotella siksi, että eutanasian useimmat hyväksyvät, siinä missä itsemurhaa pidetään yksinkertaisesti vääränä.

Hollannissa jos otat netistä tilattuja tappavia lääkkeitä perheesi keskuudessa, sen katsotaan itsemurhan sijaan olevan zelfeuthanasie, riippumatta siitä, oliko syy psykiatrinen sairaus, syöpä vai selkäydinvamma. Psykiatrisen sairauden takia voi saada myös virallisen eutanasian, vaikka se vaatiikin vuosien byrokratiaviidakon läpikäymistä, ja suurin osa hakemuksista hylätään. Kumpaakin pidetään yleisesti täysin hyväksyttävänä.

Hollanninkielisessä Wikipediassa lukee itse-eutanasiasta mm. näin:

Itsemurha tapahtuu melkein aina yksinäisyydessä ja muille etukäteen kertomatta, usein impulsiivisesti ja joskus tavalla, joka vahingoittaa ruumista, kuten hirttäytyessä tai hypätessä. Itsemurha on yleensä erittäin järkyttävä ja raskas selviytyjille, koska se tapahtuu ennalta ilmoittamatta ilman mahdollisuutta seurata kuolinprosessia tai jättää hyvästejä. Itse-eutanasiaan kuuluu alustava vaihe, jossa muut otetaan mukaan tai heille uskoudutaan. On mahdollista sanoa hyvästit, ja muut ovat usein läsnä kuoleman hetkellä. Siinä missä itsemurha on usein impulsiivinen teko, itse-eutanasia ei ole, juuri siksi että muut ovat mukana kuolinprosessissa.

Koko artikkeli ei mainitse lainkaan esimerkiksi masennusta tai psykiatrisia sairauksia, koska tämän ei katsota olevan relevanttia. Itsemurhan järkyttävyyden syyksi mainitaan yllättävyyden shokki, ulkopuolelle jättäminen ja hieman implisiittisemmin myös ruumiin vahingoittuminen. Suomessa itsemurhan sosiaalinen tuomittavuus ja sen pitäminen ajatusrikoksena johtaa juuri siihen, ettei itsemurha-ajatuksista voi puhua avoimesti – asian jonka katsotaan ehkäisevän itsemurhia onkin pohjimmiltaan haitallinen.

Viina on ihmiselle susi

Iranilaisamerikkalainen Kaveh Akbar on Suomessa tuntematon nykyrunoilija, mutta Yhdysvalloissa hän nauttii jo merkittävää arvostusta. Niin merkittävää, että hänen vuonna 2017 ilmestynyt esikoiskokoelmansa Calling a Wolf a Wolf ehti viime vuonna jo ilmestyä Penguin Classics -sarjassa(!). Melkoista.

Calling a Wolf a Wolf -kansi

Akbar on kyllä hehkutuksen arvoinen, ei sillä. Teos käsittelee paljon kirjoittajansa omaa alkoholismia, mutta myös tämän elämää ja kulttuuria muuten. Ryyppääminen on toki yksi kirjallisuuden kuluneimpia aiheita, mutta Akbar onnistuu tuomaan siihenkin jotain rujoa, viskeraalista ja lyyristä, joskus bisarrin surrealististakin, kuin vilahduksia deliriumista.

Melko samaan sävyyn Akbar kirjoittaa myös rakkaudesta: se on sekavaa kuin unikuvat, mutta silti hyvin konkreettista. Myös Jumala kohdataan Akbarin runoissa usein. “When I wake, I ask God to slide into my head quickly before I do.” Runossa God korkeampaa puhutellaan suoraan.

Akbarilla on vahva ääni ja oma tapansa käyttää kielikuvia, ehkä melkein liiankin omanlaisensa, koska runot alkavat muistuttaa toisiaan. Tekstit soljuvat usein rakenteeltaan tajunnanvirtamaisina ja monesti asiasta toiseen lähes vapaana assosiaationa, pysyen kuitenkin aiheessaan.

Arabimaista ja Persiasta kotoisin olevien runoilijoiden teksteissä on minusta usein paljon samaa. On rukouskutsuja, granaattiomenia ja ruusuvettä. Runot ovat usein, kuten tässäkin tapauksessa, lyyrisempiä kuin nykyrunous muuten. Vaikka muoto joskus lähentelisi proosaa, sisällöt ovat ehtaa runoa.

Muutamia Kaveh Akbarin runoja voi lukea (ja joitain myös kuunnella!) Poetry Magazinen sivuilla, esimerkiksi mainio ja hänen tyyliään hyvin kuvaava Vines.

Vanhaa, uutta ja lainattua

Blogissa on taas ollut pitkä tauko, ja tauon jälkeen on aina hankala aloittaa uudestaan, kun pitäisi olla erityisen mielekästä sisältöä, ja ehkä selittääkin taukoa jotenkin, varsinkin jos se on venähtänyt.

Keväällä ilmestyneestä Maanpäällinen-romaanistani on tullut useampi arvostelu, aikaa sitten jo. Kirjaa ruotivat Kirjavinkit, Nörttitytöt sekä Kaj Sotala blogissaan. Ilokseni kaikki pitivät kirjasta, mutta saivat siitä irti hyvin erilaisia asioita. Kuten toki usein käy.

Ensi vuonna minulta tulee kaksi teosta, toinen runokokoelma ja tietokirja. Niistä tarkemmin tietoa vähän myöhemmin, mutta tiedossa on mm. aivohakkerointia sekä vammaisuuteen liittyvää tekstiä. Yllättäen.

Tänä vuonna en pitkästä aikaa esiinny Helsingin kirjamessuilla, mutta on kyllä tullut esiinnyttyä vaikka missä, lausuttu runoja ja vedettyä erilaisia työpajoja. Niin, ja yhdessä (video)podcastissakin olin mukana useamman tunnin verran, se jäi tänne linkkaamatta, vaikka siitäkin on jo yli puoli vuotta aikaa. Ihmisiä, siis eläimiä -podcastissa puhun mm. vammaisuudesta, Valvirasta, kirjoittamisesta ja meditaatiosta sekä lausun muutaman runon.

Tulossa paras romaanini

Jälleen on ollut radiohiljaisuutta, mihin yksi syy on, että kanavoin kaiken energiani uuteen kirjaprojektiin, josta lisää myöhemmin.

Näin viime tingassa siis kerron, että minulta ilmestyy muutaman viikon päästä uusi romaani Maanpäällinen. Kahdeksas romaanini, seitsemäs aikuistenromaanini. Huh. Ja paras romaanini. Hyvällä tuurilla minulta ilmestyy syksylläkin yksi tai useampi teos, mutta se varmistuu myöhemmin.

Kustantajana on Oppian, monelle ehkä tuntematon nimi, mutta kustantamo julkaisee paljon etenkin klassikkoromaaneja ja feministisiä runoja – olen vitsaillut, että oma teokseni sijoittuu toki näiden väliin. Oppiania luotsaa Tuomas Kilpi, aiempi kustantajani Finn Lecturalla sekä mm. entinen Kulttuurivihkojen päätoimittaja.

Maanpäällinen-kansi

Maanpäällinen kirjoitettiin alun perin elokuvatreatmentiksi, mikä on vieläkin romaanissa selvästi havaittavissa, hyvällä tavalla. Se perustuu löyhästi myös Expanded Field -lehdessä julkaistuun kokeelliseen tieteisnovelliini Morviv: A Package Insert (joka on paras novellini), paitsi ettei ole kokeellinen eikä scifiä, paitsi ripauksen verran.

Mistä se sitten kertoo?

Kolmikymppinen Janni tunnetaan suorapuheisena ja hyväntuulisena. Niin kauan kuin muistaa, hän on silti toivonut kuolemaa. Tavanomaisen mälsä työpäivä taimitarhalla saa Jannin miltei toteuttamaan aikeensa, mutta ventovieras nainen puuttuu peliin viime hetkellä.

Jannin käsivarteen lujasti takertunut Teresa on pelisuunnittelija, joka käyttää painajaisunia inspiraationa lisätyn todellisuuden maailmalle. Naiset ystävystyvät lähes romanttisen palavasti. Teresan mies Olli ei ole mielissään, mutta pieni Heta-tytär kiintyy kovasti äidin uuteen ystävään.

Janni ei usko, että hänessä on mitään vikaa, ei hän ainakaan masentunut ole. Psykiatrin villi ehdotus kuulostaa silti houkuttelevalta: kokeellisella Morviv-lääkehoidolla pääsee tutustumaan kuolemaan ja palaamaan takaisin.

Maanpäällinen on tarina kahden naisen ystävyydestä, jonka intensiivisyys suistaa toisen elämän raiteiltaan.