Sokean Pandoran lipas

Blind on norjalais-hollantilainen elokuva, joka on voittanut palkintoja monilla eri elokuvafestivaaleilla Sundancesta alkaen, niin ohjauksesta, pääosasta kuin käsikirjoituksestakin.

Ingrid on opettaja ja vastikään sokeutunut äkillisesti, ilmeisesti verkkokalvon rappeuman takia. Tämän jälkeen hän ei ole halunnut poistua kotonaan, vaan arkkitehtimiehensä ollessa töissä viettää päivät kuunnellen musiikkia, istuskellen läppärillä ja joskus viinilasin kanssa.

Ingridille suurin ongelma sokeudessa on se, että hän ei tiedä mitä hänen ympärillään tapahtuu – ja hänen mielikuvituksensa täydentää loput. Jopa kotonakin hän alkaa kuvitella, että hänen miehensä istuu hiirenhiljaa katselemassa häntä, tai että tämä istuu seksitsättäämässä netissä hänen vieressään sängyllä. Ulkomaailma on sitten jo sata kertaa kammottavampi.

Ingrid kehittelee monimutkaisen mielikuvitusmaailman, jossa pornoaddikti Einar ihastuu eronneeseen Eliniin. Tätä addiktiota havainnollistetaan esittämällä pätkiä lukuisista eri pornoleffoista. Tähän maailmaan Ingrid sitten alkaa sekoitella omia pelkojaan, toiveitaan ja fantasioitaan.

Blind-elokuvajuliste

Monella tapaa leffasta tuli mieleen Makuuhaavoja-romaanini: aistivammainen päähenkilö ei poistu kotoaan ja alkaa luoda monimutkaisia mielikuvitusmaailmoja, joiden hahmoihin projisoi myös itseään.

Tositapahtumat ja mielikuvitus alkavat sekoittua ja elokuva muuttuu kaiken aikaa intensiivisemmäksi.

Sinänsä elokuvan voi ajatella olevan aika ongelmallinen vammaiskuvauksena. Vammaisuus esitetään muista eristävänä tragediana. Toisaalta jos ihminen on vasta hiljattain sokeutunut, on ymmärrettävää, ettei hän ole vielä sinut asian kanssa. Mutta miksei Ingrid halua poistua asunnosta edes miehensä kanssa? Miksi hänellä ei ole henkilökohtaista avustajaa, kuten Norjassa varmaankin saisi? Mies ei ehdota esimerkiksi juttelemista ammattilaisen kanssa.

Ja Blind kyllä antaa ymmärtää, että suurin osa vaikeuksista on vain Ingridin pään sisällä, kyllä sokea pärjää ulkomaailmassa, jos vain sinne uskaltautuu. Mutta vammaisen jumittuminen neljän seinän sisään on minusta silti turhan ikävä stereotypia.

Muuten sokeutta kuvataan mielenkiintoisesti ja käytännönläheisesti. Ingridillä on esim. apuväline, joka kertoo minkä värisiä vaatteet (tai muut asiat) ovat. Myös sitä pohditaan, millaisia sokeat voivat muiden mielestä olla. Ingrid miettii, että sokea ei voi olla raskaana eikä tummaihoinen mies voi ajaa polkupyörällä.

Elokuva on hienosti toteutettu, hyvin visuaalinen. Sellainen, josta saisi varsin paljon irti, vaikka ei kieltä osaisikaan, kuten hyvästä leffasta kuuluukin. Kameralla kikkaillaan aika paljon. Visuaalisiin elementteihin kuuluu mm. se, että Ingrid on erittäin vaalea, jolloin hänestä näkyy selvemmin se, että hänellä “ei ole meikkiä”, koska sokea ei voi meikata.

Muutenkin leffaan on piilotettu niin paljon eri juttuja, että jos tämä olisi Hollywood-elokuva, siitä olisi IMDB:ssä jo tuhansia viestejä, joissa pohdittaisiin erilaisia salaviestejä ja piilomerkityksiä.

TOP-10 kirjoitusaivoissa

Kirjailija usein huomaa, että hänen teksteissään toistuvat tietyt teemat, aiheet, ideat ja jipot. Kirjoittamiseni on hakeutunut uusiin suuntiin Palsamoidun jälkeen ja nämä ovat nyt viimeisen parin vuoden aikana olleet in – käytännössä Sisimmäinen (jossain määrin), vielä julkaisematon Adeno, seuraava romaanini sekä useita julkaistuja, julkaisua odottavia, keskeneräisiä ja suunnitteluasteella olevia novelleja.

  • muodoltaan epätavalliset tai epäselvästi rajatut rakkaussuhteet
  • tapahtuneille asioille on kaksi selitystä, joista toinen voi olla (mutta ei välttämättä ole) spefiä
  • ympäristö/tapahtumapaikka on tärkeä tarinan kannalta, tai jopa välttämätön sen tapahtumiselle
  • prequelit tai eri tarinan hahmoja toisessa (Adenossakin oli eräs Sisimmäisen hahmo, mutta joutui silppuriin editointivaiheessa, Sisimmäisen lisäksi Adenoon saattaa tulla prequel)
  • teknologia, keksinnöt ja laitteet (tietysti scifissä perinteistä, vaikkakin omassa scifissäni vähemmän, mutta myös ei-scifissä)
  • muut eliöt kuin ihmiset, hahmoina tai “hahmoina” (ml. mikrobit)
  • slipstream (taas, ehkä vähän isommankin tauon jälkeen)
  • cripfic (taas, pienen tauon jälkeen)
  • historia, lähihistoria ja vaihtoehtohistoria
  • erilaiset kerrontatavat (novelleissa), esim. kirje, blogi, lehtijutut

(Näitä on oikeasti 11, mutta menköön.)

Miten te muut kirjoittajat, millaisia juttuja teillä toistuu?

Haluatko todella kustannusmaailman insideen?

Olen lukenut parikymmentä kirjoittamisopasta ja Jera ja Jyri Hännisen Haluatko todella kirjailijaksi? lähti mukaan viime kirjamessuilta alekorista. Se ei kuitenkaan ole kirjoittamisopas vaan hämmentävä, suurimmaksi osaksi sanakirjan muotoon koottu opas vinkkejä siitä, miten tullaan kirjailijaksi ja miten ollaan kirjailijoita. Itse kirjoittamisesta ei juuri puhuta.

Haluatko todella kirjailijaksi -kansi

Kirja esittelee eri kustantajat, apurahasäätiöt kuin kustannusalan merkkihenkilötkin. Jos kustannusala on sinulle vierasta, pian tiedät paljonko kirjoista saa rahaa (tai et saa), millaista julkisuutta voit odottaa (tai luultavimmin et) ja mikä on vedos tai residenssi. Oli tässä minullekin uutta tietoa, vaikka olen jo kymmenen kirjaa julkaissut neljältä eri kustantajalta (joista edes satoja kirjoja julkaissutta Finn Lecturaa ei mainittu, vaikka tietokirjojakin käsitellään).

Helppo- ja nopealukuinen kirja on täynnä huumoria ja sukkeluuksia, jotka välillä alkavat ärsyttää. Se tuntuu lukijan aliarvioimiselta: tämä on niin kuolettavan tylsä – tai masentava – aihe, että ei tämä ketään kiinnosta ellei vedetä sitä läskiksi.

Pakko myöntää, että huumorista huolimatta kirja on aika masentava, sen verran synkän, joskin melko realistisen kuvan se antaa kustannusalasta. Ei niinkään siitä, että itse ala olisi kuolemassa, vaan siitä, että vaikka kirjasi julkaistaisiin, luultavasti sitä ei noteerata missään eikä ketään kiinnosta, ja kustannustoimittajasikin on alkoholisoitunut ja hänen pomonsa törppö talousihminen, joka ei tajua kirjoista mitään.

Kirjan pääsanoma tuntuisi kuitenkin olla levittää kustannusalan insidejuttuja ja osoittaa, kuinka uskomattoman piireissä sen tekijät ovat. Jos et vielä tiedä, pian tiedät mitä ovat Södikä tai Bulsa, miltä Arktisen Banaanin toimistossa näyttää, miksi WSOY:n entinen ovi oli legendaarinen, mitä eri kustantamoiden pikkujouluissa tarjotaan ja mitä ravintola Kosmoksessa ei pidä tilata, jos ei halua vaikuttaa n00bilta.

Vammaisten syrjintä ei kiinnosta

Olli Immosen ja monien muiden persujen rasistiset mielipiteet ovat herättäneet paljon vastustusta, syystäkin. Samaan aikaan monilla ihan tavallisilla ihmisillä, joilla ei ole mitään vaikkapa homoja tai maahanmuuttajia vastaan, on aivan järkyttävän ableistisia eli vammaisia syrjiviä mielipiteitä. Ne ovat melkeinpä normi.

Kun koko ableismin käsite on tuntematon, eikä siitä mediassa kirjoiteta, ihmiset eivät kykene tunnistamaan ableismiaan tai kyseenalaistamaan sitä. Rasismista sentään puhutaan koko ajan – vaikka jotkut hompanssit ovatkin sitä mieltä, ettei sitä Suomessa ole lainkaan.

Kuvitellaanpa vaikkapa tilanne, jossa työpaikkaa hakee turkkilainen mies tai somali, joka puhuu täydellistä suomea ja täyttää muutkin vaatimukset. Työnantaja voi jättää tämän palkkaamatta etnisen syntyperän takia. Hän voi toki perustella itselleen, että hylkäys tapahtui muista syistä. Usein hän ymmärtää, että hänen päätöksellään on ainakin osittain rasistiset motiivit.

Kun työtä hakee CP-vammainen pyörätuolin käyttäjä, joka samalla lailla täyttää vaatimukset, työnantaja voi ajatella, ettei vammaisesta ole tällaiseen työhön. Hän ei mieti, että onkohan tämä nyt ableistinen mielipide. Tuntuu niin selvältä, että vammainen ei voi pärjätä vammattomalle, eihän se mitään syrjintää ole.

Juuri luin erästä Vauva.fin ketjua, jossa useampi postaaja julisti niin CP-vammaiset, MS-tautia sairastavat kuin halvaantuneetkin kaikki mielisairaiksi, “koska kyse on vakavista aivosairauksista”. Siis mitä?

CP-vammahan ei liity älyyn tai psyykeen mitenkään, vaikka siihen voi harvoin liittyä myös kehitysvamma. Halvaantuminen johtuu yleensä selkäydinvammasta, eli sillä ei ole aivojen kanssa mitään tekemistä. MS-tautikaan ei yleensä vaikuta psyykeen, enintään vaikea sairastaminen voi masentaa. Tietysti mielisairaus ei tee kenestäkään huonoa ihmistä, mutta on surullista, että neurologiset vammat sekoitetaan psyyken ongelmiin.

Niin kauan kuin erilaisista vammoista ja sairauksista ei ole edes asiallista tietoa, käsitykset vammaisista perustuvat harhakäsityksiin ja ennakkoluuloihin.

Työelämä ja ihmissuhteet ovat ne asiat, joissa vammaiset törmäävät eniten asenneongelmiin, vaikka tietysti myös esteettömyyden puute on iso ongelma. Esteellisyys johtuu yleensä joko siitä, että vammaisia pidetään marginaalisena ryhmänä (ja siten ongelmaa vähäpätöisenä, ainakin kustannuksiin nähden) tai siitä, ettei koko asiaa ole edes ajateltu.

Työelämän ja ihmissuhteiden ongelmat johtuvat pitkälti siitä, että vammaisten ajatellaan olevan perustavanlaatuisesti toisenlaisia kuin vammattomien. Vammaiset ovat huonompia, sekundaa. Miksi valita vammainen, kun voi ottaa tervekehoisen.

Minusta tuntuu, että hyvin harvalla ihmisillä ei ole voimakkaan ableistisia asenteita. Valitettavasti tällaiset näkemykset ovat hyvin yleisiä myös terveydenhuollossa ja vammaispalveluissa.

Moni on sitä mieltä, että suomalaisten rasistisuus on noloa myös maailmalla. Niinhän se onkin. Mutta ihan yhtä noloa on suomalaisten ableismi.

Miten ableismi saataisiin mukaan julkiseen keskusteluun niin, että ihmiset voisivat alkaa kyseenalaistaa omia ableistisia ajatuksiaan?

Mahdoton unelma

Tällainen pysäyttävä kohta jäi vanhan Maailman Kuvalehden Kiina-aiheisesta jutusta mieleen, kun olin Suomessa. Kiireessä en ottanut lehden numeroa enkä jutun nimeä ylös, kuten yleensä tekisin, mutta artikkelin on kirjoittanut Milla-Kariina Oja.

Unelma

(Näkövammaisille ja muille, jos kuva ei näy, tässä olennainen lainaus: “Yritin eri tavoin kysyä häneltä, mitä hän haluaisi muuttaa kodissaan, jos hänellä olisi siihen varaa, mutta hän ei ymmärtänyt. Hänen taustansa oli niin erilainen, että koko unelmoimisen konsepti oli hänelle vieras: miksi pitäisi kuvitella jotain, mikä ei ole mahdollista.“)

Jäissä ja jumissa

Aikaisemmin minulla oli aina jonossa monta romaani- ja näytelmäideaa. Yleensä kun aloin yhtä kirjoittaa, jostain pompsahti heti seuraava idea. Niiden määrä pysyi siis jotakuinkin vakiona tai kasvoi. Järjestelmällisenä ihmisenä myös kirjoitin ideat siististi järjestyksessä, vanhimmasta uusimpaan. Kaikista tuli romaani.

Nyt ideapino on mystisesti huvennut. Aloin huhtikuussa kirjoittaa kahta näytelmää, joiden ideat ovat pyörineet mielessä pitkään, mutta en ole varma tuleeko kummastakaan mitään. Leffaideoita minulla ei ole ollutkaan kuin yksi, vaikka Adenon leffaversiota joskus mielessä pyörittelinkin.

Viimeinen jäljellä ollut romaani-idea, sekin kulkenut matkassa vuosia, alkoi sekin tympiä. Varmasti hyvä idea, mutta olen sille varmaankin väärä kirjoittaja. Plus se vaatisi jopa minun mittakaavassani huikeasti taustatyötä.

Äh.

Novelli- ja raapaleideoita minulla on vielä jonkin verran, joten olen sieltä kaivellut mahdollisia pidempään tekstiin soveltuvia. Totesin, että yksi niistä voisi sopia myös romaaniin. Olen sitä nyt pyöritellyt ja miettinyt.

Uusi idea on tavallaan simppeli, tavallaan aika kompleksi ja kunnianhimoinenkin: kaksi vuorotellen kerrottavaa tarinaa, joista toinen draamaa tai slipstreamia (ja juu, cripficiä) nykyajassa, toinen fantasiavaikutteista scifiä. Taustatyötä ei pitäisi tarvita kovin paljoa, mikä olisi miellyttävää vaihtelua.

Suurimmat ongelmat ovat saada molemmat tarinat tuntumaan relevanteilta ja yhtä hyviltä, ettei lukija mieti “Miksi tässä ei ole vain tarina B, joka on paljon kiinnostavampi?” ja se, ettei kirja muutu liian samankaltaiseksi kuin Makuuhaavoja-romaanikin.

Kaikkein suurin ongelma on, saanko ylipäänsä enää yhtään romaania valmiiksi. Kunto on yksinkertaisesti huono.

Elätän toivoa, että saisin vielä yhden toimivan hoidon. Jos se toimisi sen perinteisen kuukauden, saisin NaNoWriMossa ensimmäisen version valmiiksi ja editointi ehkä hoituisi perinteisellä harmaata kiveä päin hammasta purren -metodilla. Ehkä. Se voisi olla viimeinen, joten sen olisi parempi olla hyvä.

En luultavasti voi aloittaa hoitoa kuin muutama päivä ennen NaNoa, joten en tiedä juuri etukäteen, että pystynkö kirjoittamaan.

Pikkuisen alkaa usko mennä. Mutta pakko on yrittää, kun minulla ei ole mitään muutakaan kuin kirjoittaminen ja kirjoittaminen on pitkälle romaaneita.

Turbojytyytystä hyperkapitalismissa

Jennifer Government kertoo maailmasta, jossa ylikansalliset yhtiöt hallitsevat kaikkea. Romaanin alku oli hyvin hämmentävä. Ensin kirjan alku tuntui aika naurettavalta. Sitten se alkoi kiehtoa. Jossain vaiheessa ensimmäistä kohtausta leuka meinasi loksahtaa. Eihän noin voi tehdä.

Kirjassa tulee kyllä aika usein sellainen olo, että eihän noin voi tehdä. Osittain siksi, että ylikansalliset firmat tekevät tosi törkeitä juttuja, osittain siksi, että hahmot ovat niin typeriä ja mokailevat jatkuvasti ihan hölmöyttään tai hyväuskoisuuttaan.

Henkilöhahmot ovat niin yksiulotteisia ja kaikki kolme miespäähenkilöä tuntuvat liian samanlaisilta (mm. tyhmiltä), heidät sekoittaa toisiinsa, tai ainakin minä sekoitin. Naishahmot ovat sentään vähän fiksumpia (eivät paljon), mutta sitäkin kliseisempiä: raju ja vähän pelottavakin hakkerityttö Violet ja leffamainen hallituksen agentti Jennifer Government. Voin kuvitella, että jos tästä tehtäisiin leffa, vaikkapa Angelina Jolie voisi näytellä Jenniferiä.

Jennifer Government -kansi

Kirja etenee kuin dieselveturi. Siinä ei ole juuri lainkaan kuvailua, pohdintaa, selitystä tai hitaampia kohtia, vain dialogia ja välissä tiivistä kerrontaa muutaman lauseen blokkeina. Tästä tulee hyvin pinnallinen fiilis. Yhteiskunnallinen ulottuvuus (tai mikään muukaan ulottuvuus) kirjassa jää ohueksi.

Koska kerrontaa on niin vähän, pitää infodumpit sijoittaa dialogiin. Kirjan toinen luku alkaa sillä, että kliseinen pissistyttö Hailey pitää esitelmää, jossa kertoo kuinka Amerikan Yhdysvaltoihin kuuluva Australia on mahtava paikka, koska siellä hallitsee kapitalismi eikä ole mitään EU:n typeriä rajoituksia. En keksi oikeasti paljon kökömpää tapaa esittää infodumppi kuin kirjaimellisesti pitää siitä esitelmä.

Hailey on niin aivopesty pölvästi, että toiveikas lukija olettaa perinteistä käännettä: Hailey oppii ymmärtämään asioita syvällisemmin. No, näin ei käy, kun Hailey saa kuulan kalloonsa ja kuolee umpipölvästinä uhrina markkinatalouden alttarilla. (Tämä ei minusta ole spoileri, koska se tapahtuu aivan kirjan alkupuolella.) Hieno käänne: luodaan uusi henkilöhahmo, laitetaan hänet esitelmöimään ja tapetaan melkein heti perään.

Nopeudessaan ja väkivaltaisuudessaan kirja vaikuttaa tieteisromaaniksi naamioidulta leffakäsikseltä. (On paljon helpompaa saada leffa myytyä kirjoittamalla suosittu romaani kun aloittamalla leffasta.) Siitä ei ole kuitenkaan tehty elokuvaa, eikä ole vaikea arvata miksi. Romaanissa tylytetään suuryrityksiä ankarimman mukaan. Esimerkiksi Nike ja NRA (amerikkalainen asefanaatikkojen yhdistys) lahtaavat ihmisiä järjestelmällisesti. Hollywoodissa voisi aiheuttaa jännitteitä.

Varsinkin genreromaani saa paljon kökköyksiä anteeksi, jos se on kuitenkin jännittävä ja miellyttävä lukea. Jennifer Governmentia lukee ihan mielellään, koska siinä ei ole mitään mihin voisi jumittua. Toisaalta kun kirjaa ei lue, ei ole mitään erityistä hinkua takaisin sen pariin. Ehkä 2,5 tähteä antaisin, jos pitäisi tähdittää.

Loman uuvuttama

Kesälomaa on nyt takana kaksi viikkoa, jäljellä vielä reilu viikko. Saatan tosin pitää vielä ekstraviikon, sen verran kaukana lomailusta tämä on tähän mennessä ollut. Sairauksista harmillisesti ei saa lomaa – nyt on ollut kroonisten vaivojen päällä vielä useita akuuttiongelmia, kuten viime vuoden lopusta asti on ollut tilanne.

Olimme mökillä Hauholla kaksi päivää, mikä on aina mukavaa. Sitä ennen säntäilin kaverilta toiselle ja paikasta toiseen. Siihen ei enää tahdo kunto riittää.

Suomessa leivoin siskoni kanssa ensimmäistä kertaa aquafaba-marenkeja (eli kikherneliemestä), hyviä tuli, ja pelasin Dixit-korttipeliä. Aloin heti askarrella omaa Dixitiä, kuten siskonikin on tehnyt (tai siis leikkasin kuvia ja pitäisi vielä löytää voimia tehdä niistä varsinaiset kortit). Ostin erinäisistä alennusmyynneistä viisi kirjaa, tosin yhden niistä lahjaksi. Omiani myin neljä, eri lähes tasapeli.

Viime viikonloppuna kävimme tapamme mukaan Assembly-pelitapahtuman varjotapahtumassa Boozemblyssä. Assembly oli aikoinaan Pasilassa järjestetty maailman suurin demoskene-tapahtuma ja minulla ja monella muulla lähestulkoon vuoden kohokohta, kunnes järjestäjät tuhosivat sen ja tekivät siitä LAN-partyjen ja pelimessujen yhdistelmän. Minulle riitti siis Assyja 1998-2009, sen jälkeen olen vain tavannut tuttuja Boozemblyillä.

En käytä alkoholia, mutta Boozemblyillä parasta on se, miten paljon siellä törmää kavereihin. Joskus tapasin siellä paljon ulkomaisia kavereita joka vuosi, mutta harva heistä jaksaa enää käydä Suomessa Assemblyn raunioilla. Suomalaisia sen sijaan riittää. Nytkin tapasin pari tyyppiä, joita en ollut nähnyt kymmeneen vuoteen. Tutustuin myös uusiin ihmisiin ja paremmin useaan ihmiseen, jotka olen tuntenut vuosia, mutta emme olleet koskaan jutelleet.

Eräs tuttu kutsui Boozemblyillä minua sankariksi (ei-sarkastisesti), se oli kieltämättä imartelevaa.

Viime viikolla kävin rasisminvastaisessa Meillä on unelma -mielenosoituksessa. Sielläkin tuli tietysti vastaan useita tuttavia ja kavereita. Helsingissä käydessä kivaa on se, että tuttuja ihmisiä voi aina tulla vastaan, erityisesti Kalliossa, Hakaniemessä ja Sörnäisessä, joissa yleensä vietän itsekin eniten aikaa. Amsterdamissa ei ole samalla lailla tuollaisia alueita, joille kaverit kerääntyisivät, eikä niitä tietysti ole yhtä paljoa.

Matkan jälkeen loma on ollut aika samanlaista kuin muukin elämä: istun koneella ja yritän saada asioita tehtyä, mutta en saa. Onhan tässä ollut hieman draamaakin, kun eilen ampiainen päätti mennä silmälasieni väliin ja istua silmäluomellani minuutin verran. Onneksi ei pistänyt!

Veturitorilla tavataan: äänestä Worldcon Suomeen!

Nyt alkaa olla loppurutistus Worldconin saamisessa Suomeen vuonna 2017. Kyseessä on huippuluokan kansainvälinen scifi- ja fantasiatapahtuma, joka on tarkoitus järjestää Messukeskuksessa Helsingin Pasilassa elokuussa 2017 – jos siis Suomi voittaa äänestyksen. Worldconista 2017 kilpailevat myös Japani, Montreal ja Washington DC. Useimmat Worldconit on pidetty Yhdysvalloissa.

Mitä mahdollisuuksia Suomella on saada tapahtuma, jos kilpailijat ovat näin kovia? Varsin hyvät. Helsinki haki tapahtumaa jo tälle vuodelle ja hävisi hyvin täpärästi. Nyt on tehty paljon PR:ää ympäri maailman ja tietysti verkossa. Helsingin ehdotusta tukee esimerkiksi Game of Thrones -kirjailija G.R.R. Martin.

Eurooppalaiset toivovat, että Worldcon olisi lähellä, jenkkejä taas kiehtoo Suomen eksotiikka ja kukoistava SFF-skene. Suomessahan on paljon kokemusta tosi isojen conien järjestämisestä.

Ja miksi sitten äänestää?

Tietysti siksi, että voit itse osallistua tapahtumaan. Tällaista tuskin nähdään Suomessa toiste, ei varmaan myöskään naapurimaissamme.

Ehkä et ole coni-ihminen, mutta jos luet tieteis- tai fantasiakirjallisuutta, ulkomainen suosikkikirjailijasi voi hyvinkin saapua Worldconin puitteissa Suomeen.

Monet ulkomaiset kaverisikin varmaan tulisivat Suomeen. Tiedän, että omista hollantilaiskavereistani moni tulisi.

Worldcon olisi lottovoitto myös suomalaisille SFF-kirjoittajille (kuten minä) ja SFF-kustantamoille (kuten Osuuskumma). Kyseessähän on fanitapahtuma eikä mikään kirjamessut tai bisneskonferenssi, mutta ihan varmasti siellä solmitaan kullanarvoisia verkostoja ja ties vaikka allekirjoitettaisiin käännössopimuksiakin. Itsellänikin toivottavasti on tuohon mennessä scifiromaani, hyvällä tuurilla kaksikin, ulkona.

Äänestäminen on maksullista: se vaatii kannatusjäsenyyden tämän vuoden Worldconiin sekä tulevaan vuoden 2017 tapahtumaan. Tämä jälkimmäinen äänestysmaksu eli tulevan conin kannatusjäsenyys tarkoittaa, että olet käytännössä jo maksanut lipustasi osan etukäteen. Samaan hintaan saa ehdottaa ja äänestää myös Hugo-palkintoja.

Jos sinulla ei ole varaa äänestää – tai vaikka olisikin -, pyydä tuttujasi äänestämään. Myös ulkomailla!

Jos äänestysohjeet tuntuvat liian hankalilta, Helsingissä voit äänestää myös livenä (katso linkatut ohjeet). Netissä äänestysaika päättyy 10.8, lähettämällä lipukkeen suomalaisille conikävijöille tai noissa livetapahtumissa se onnistuu pidempäänkin.

Älä missaa elämäsi tilaisuutta. Itse en 2013 “jaksanut” äänestää kun se maksoi ja “oli hankalaa”, jälkikäteen kadutti.

Äitejä ja eläimiä

Pyysin Anu Silfverbergin novellikokoelman He eivät olleet eläimiä lahjaksi joskus vuosia sitten. Silfverberg on mm. Nyt-liitteen toimittaja ja tunnetaan vegaanina ja eläinten oikeuksien puolustajana.

Ensin novellikokoelma ei iskenyt yhtään – se muistutti minua siitä, miksi yleensä en pidä novellikokoelmista ja kirjoitan novelleja enemmän kuin luen niitä. Esimerkiksi vanhempien jäämistön perkaamisesta kertova Raija Orava tuntui tarinalta, joka on kerrottu liian monta kertaa. Matkan varrella kirja kuitenkin reilusti parani, tai sitten vain pääsin sisään tyyliin.

He eivät olleet eläimiä -kansi

Silfverbergin tyyli on novelleille tyypillinen. Tarinat ovat pieniä, arkisia ja perustuvat enemmän tunnelmaan ja sen muutoksiin kuin suuriin draamaattisiin tapahtumiin. Niissä havainnoidaan paljon ja kuvaillaan hetkittäin melkein runonomaisesti.

Eläimiäkin yleisempi aihe on perhe, lapsena ja vanhempana oleminen. Yllättäen nämä iskivät tähän vapaaehtoisesti lapsettomaan eläinihmiseen jopa paremmin kuin eläinaiheet, esimerkiksi tarina, jossa vanhempi suuttuu lapselleen hirveästi aivan turhaan. Yleensä pidän absurdista, mutta tällaiset yleisinhimilliset aiheet toimivat minulle paremmin kuin vaikkapa absurdihko novelli, jossa raskaana oleva nainen eläytyy tiineen tehotuotantoemakon rooliin.

Eli lukukokemus oli lopulta enimmäkseen hyvä, mutta eniten mietityttämään jäi, että oliko novelleissa oikeasti merkittävää “laatueroa”, oliko ne jotenkin muuten järjestetty niin, että loppua kohden ne iskivät tyyliltään ja aiheiltaan enemmän, vai oliko kyse vain imeytymisestä mukaan vähitellen.

Kannen on muuten suunnitellut Satu Kontinen, joka teki myös Sisimmäisen kannen, vaikka näillä ei hirveästi minusta olekaan muuta yhteistä kuin vaaleansininen väri ja eläinaihe.