Ihana kamala Englanti & tarina kynistä

Olen ollut nyt Birminghamissa perjantaiaamusta asti LDN-konferenssin takia. Inhoan koko paikkaa. Keskusta on pelkkiä ahdistavia ostoskeskuksia ja nyt olen jossain hotellissa alueella, jolla ei tunnu olevan mitään muuta kuin hotelleja. Konferenssihotellissa ei pitänyt olla nettiyhteyttä kuin yleisissä tiloissa, mutta toimi se juuri ja juuri huoneessakin. Täällä piti olla huoneissakin, mutta se on rikki.

Tänä aamuna minun piti saada em. Lindalta kyyti tälle hotellille, mutta keskusta oli ihan tukossa puolimaratonin takia, joten etsin oikeaa bussipysäkkiä varmaan tunnin. Pirun urheilijat aina haittaamassa kunnon ihmisten elämää.

Ruoka on ihan hirveää. Okei, tiedän olevani Englannissa, mutta kyllä Glasgow’sta sai hyvää ruokaa (konferenssihotellista jopa erinomaista kasvisruokaa). Täällä minulta jäi molempina iltoina jälkiruoatkin syömättä – ja ne olivat sentään omenapiirakkaa vaniljakastikkeella ja suklaakakkua. Kaupassa on tarjolla vielä hirveämpää moskaa.

Skotlannissa näin sentään hylkeitä. Täällä on vain ihmisiä, jotka muistuttavat hylkeitä, mutta eivät ole puoliksikaan niin sympaattisia.

En ole nukkunut juuri yhtään päiväkausiin, koska lentomatkailu saa välillä kroppani keksimään, että se on nestehukassa, riippumatta siitä paljonko juo, ja nestehukka + lisämunuaisen vajaatoiminta = ei toivoakaan yöunista.

Pitäisi tehdä töitä (joita on rästissä järjetön määrä) ja rutistaa viimeiset editit Marian ilmestyskirjaan ennen kustannustoimittajan käsittelyä, mutta en vain kykene. (Työn alla on artikkeli ummetuksesta, enkä keksi kyllin hauskaa sanaleikkiä ilmaisemaan, miten vaikea sitä on ollut, öh, ponnistella.)

Sain sentään NaNoWriMo-projektia suunniteltua aika paljon ja olen lukenut kasapäin kirjoittamista käsitteleviä artikkeleita. Olen nyt lähiaikoina uskotellut itselleni, että jos luen kaiken mahdollisen kirjoittamisesta, minusta tulee parempi kirjoittaja. Ehkä se toimiikin. Itsetuntoa se ainakin monesti rusentaa kun tulee olo, että pitäisi hallita tuhat asiaa yhtä aikaa.

Olen todella turhautunut koko paikkaan ja koko reissuun. En kuitenkaan kadu että lähdin – ehkä enintään sitä, että en pääse kotiin vielä tänään, tai miksei vaikka eilen illalla. Konferenssi oli jälleen todella mielenkiintoinen (vaikka kaksi tärkeää puhujaa jäikin väliin, koska missasivat lentonsa).

Opin uusia asioita, vaikka osa niistä taisikin olla enemmän “negatiivista tietoa” (ymmärtämystä siitä, että tietoa on vähän ja osa siitä voi olla väärää). Uskon saaneeni ideoitani ujutettua myös muille, myös lääkäreille. Oma puheeni meni tällä kertaa varsin hyvin ja sai paljon kiitoksia.

Ehkä tärkeämpää on kuitenkin ollut upeiden ihmisten tapaaminen. Pekka Himanen käytti termiä rikastava vuorovaikutus. joka minusta on ihan hyvä. Tapasin muutamia aivan uskomattomia tyyppejä, joista hohkaa läpi …energia, lämpö, hyvyys? En tiedä mikä olisi oikea sana, mieleen ei tule mitään muuta kuin abstrakteja kliseitä, joita ei voisi ikinä käyttää fiktiossa.

Lindalta kuulin mielenkiintoisen tarinan siitä, kun hän oli Keniassa toisen MS-tautia sairastavan kanssa. Tämä mies oli ollut maassa useita kertoja aiemmin ja kehotti Lindaakin ottamaan mukaan kaikkea edullista, mutta siellä kallisarvoista vietävää, mm. halpahallin lukulaseja ja lyijykyniä. Suurin osa kynistä vietiin paikalliseen kouluun, jossa lapset katkaisivat ne keskeltä, jotta useammalle riittäisi kynä.

Eräänä iltana Lindan kävellessä rannalla vastaan tuli pieni poika, joka oli halunnut aivan erityisesti tulla kiittämään Lindaa. Tämä ihmetteli mistä, ja poika sanoi, että hänen isänsä oli saanut kynän ja antanut sen hänelle. Poika oli nyt ainoa tuntemansa ihminen, jolla oli kokonainen lyijykynä.

Huomenna takaisin Hollantiin, luojan kiitos.

P.S. Sanoin Lindalle, että jos hän menisi uudestaan Keniaan, hänellä olisi varmaan paljon suloisia pieniä kaimoja odottamassa, mutta hän ei tainnut uskoa…

Kommentoi
Name and Mail are required