Hillenbrandin jäljillä

Olen ylittänyt nyt NaNoWriMossa puolivälin eli 25 000 sanaa, päivää aikataulusta edellä. Tekstiä on nyt 48 liuskaa. Aluksi näytti siltä, ettei romaanini veny mitenkään 50 000 sanaan, mutta nyt tilanne näyttää melkein päinvastaiselta: ~65 kohtauksesta on mennyt vain 30, eli selvästi alle puolet.

Ensimmäinen NaNoWriMoni vuonna 2008 oli tuskaa, koska jouduin tekemään jatkuvasti tutkimustyötä samalla. Kyllä se valmistui ajoissa, mutta aika lailla veren maku suussa (viimeiset 500 sanaa migreeniauran läpi tiiraillen…)

Ongelmana on tällä kertaa ollut lähinnä aivolisäkkeen vajaatoiminta, joka ei ole juuri antanut minun nukkua. Suunnilleen joka toinen päivä en tajua omaa nimeäni ja joka toinen päivä unenpuute ilmenee niin, ettei ole voimia mihinkään. Lisäksi lähes koko ajan vaivaa sietämätön nälkä, johon syöminen ei auta. Voi selittää, miksi henkilöni miettivät ruokaa niin paljon… Tänään heräsin ikäviin triggerpistekipuihin, mutta kas, minulla olikin edessäni kohtaus, jossa erään sivuhenkilön hammasta särkee.

Nyt työtä on helpottanut päähenkilöni luonteenlaatu: hän antautuu pitkiinkin pohdiskeluihin, miettii yksityiskohtia ja on analyyttisempi (ja vainoharhaisempi) kuin Maria. Se voi selittää, miksi NaNo on kaikesta huolimatta edennyt ihan hyvin, vaikka kaikki muu on ihan kaaosta – työt aivan retuperällä (en ole juuri syyskuun jälkeen saanut töitä tehtyä) ja kämppä kuin pyörremyrskyn jälkeen. Harmittaa kun olen joutunut kieltäytymään monesta mielenkiintoisesta työtarjouksesta.

Useampi muukin CFS:ää sairastava tuttuni osallistuu tänä vuonna NaNoon. Viimeksi kaikki taisivat voittaa ja tänäkin vuonna näyttää hyvältä. Sitä en kyllä lakkaa ihmettelemästä, miten minua paljon huonokuntoisemmat ihmiset pystyvät vielä kirjoittamaan. Itselläni on aivan sillä hilkulla.

Eniten ihmettelen Laura Hillenbrandia, jolta on tullut uusi romaani. Hänen edellinen romaaninsa Seabiscuithan myi miljoonia ja siitä tehtiin myös tunnettu elokuva. On kai aika harvinaista, että tuontyyppinen kirjallisuus yltää lähellekään noita myyntilukemia.

Varsin vaikeaa CFS:ää sairastava Hillenbrand kirjoittaa vuoteestaan käsin. Hän kärsii vaikeasta huimauksesta, joka vaikeuttaa lukemista. En ymmärrä, miten hän saa aikaan niin hienoja kirjoja (myönnän, etten ole niitä lukenut, mutta uskon mitä muut sanovat). Kannattaa muuten lukea Hillenbrandin palkittu kertomus sairastumisestaan, alun perin The New Yorkerista.

Useimmilla tuntemillani vammaisilla/kroonisesti sairailla kirjoittajilla lajityypin/aiheen valinta liittyy Hillebrandin tapaan eskapismiin. Usein se on fantasiaa tai muuta spefiä. Sitten on pari meitä hullua cripficin kirjoittajaa.

P.S. Eipä muuten suotta raivostuta kun tuo em. USA Today kutsuu CFS:ää “mystiseksi” sairaudeksi. Äitisi oli mystinen.

Kommentoi
Name and Mail are required