Itse-epäilyä

Toinen NaNoWriMo-päivä on alkanut. Eilen kirjoitin reilu 2 000 sanaa (varmaan 1. päivän ennätykseni), tänään on syntynyt vasta reilu nelisensataa. Kirjan alku oli todellista tuskaa – ensimmäinen luku ei vain halunnut ottaa minkäänlaista muotoa ja koostuu kolmesta hyvin lyhyestä ja rujosta kohtauksesta.

Toki alku on aina hankala, eikä NaNoWriMossa ole tarkoituskaan kirjoittaa valmista tekstiä, mutta kyllä tämä tuntuu sujuvan huonommin kuin aiemmin. Marian ilmestyskirjan alku sujui muistaakseni suhteellisen kivuttomasti ja ensimmäistä kohtausta (yhtä kirjan parhaista, mielestäni) on editoitu ensimmäisen version jälkeen hyvin vähän.

Eilen illalla pääsin kyllä hyvään flow’hun, mutta nyt heikottaa liikaa, että saisin napattua siitä uudestaan kiinni. Jälleen on vähän sellainen tunne, että tiedänköhän sittenkään yhtään, mitä olen tekemässä. Ja se perinteinen: tuleeko tästä nyt muka 50 000 sanaa? Sama ongelma joka vuosi – ennen NaNoa romaanini olivat yleensä vain noin 35 000 sanaa.

Olin eilen NaNoWriMo-tapaamisessa Openbare Bibliotheek Amsterdamin yläkerrassa olevassa ravintolassa. Siellä tuntui olevan ihan samat “ihmistyypit” kuin Suomessakin – vanha konkari, ujo mutta puhelias nuori fantasiakirjoittaja (tai siis useita) jne. Tapasin pari tosi mielenkiintoista tyyppiä, joiden kanssa toivottavasti pääsee joskus juttelemaan enemmänkin. On muuten outo tunne, kun ymmärtää melkein kaiken mitä muut puhuvat, mutta ei itse osaa vastata samalla kielellä. Puhuivat ne kyllä englantiakin välillä minun ilokseni.

On aina hauska tilanne, kun joku kysyy, että mitä genreä kirjoitan. Siihen vastaan, että olen itse asiassa kehittänyt oman genren nimeltä cripfic. Vastauksena tulee yleensä pelkkää kysymysmerkkiä. Selitän toki mistä on kyse, mutta keskustelun molemmat osapuolet jäävät silti vähän vaikeiksi. Tässä asiassa en ole vielä oppinut nostamaan leukaa pystyyn.

Kommentoi
Name and Mail are required