Vammaisuuden sekava Zen

Kuullessani muutama kuukausi sitten CripZen-kirjasta ensimmäistä kertaa innostuin välittömästi. Kun italialainen ystäväni sitten seuraavana päivänä kysyi, mitä haluaisin häälahjaksi, tiesin heti vastauksen. Jouduin tosin odottelemaan pari kuukautta, sillä ensimmäinen paikka mistä hän tilasi sen tajusi liian myöhään, että kirja on ollut loppu 90-luvulta asti (duh) ja sitten muutimmekin Hollantiin.

Kirjan kirjoittaja Lorenzo W. Milam halvaantui 50-luvulla polion takia, kuten muutama muukin (sinänsä mielenkiintoinen huomio, että kun kuulin hänen vammautumisestaan, oletin automaattisesti, että kyseessä oli auto-onnettomuus – siihen maailmanaikaan polio taisi kuitenkin olla hieman yleisempi halvaannuttaja). Kirjassa on hänen kirjoittamiaan esseitä sekä kolumneja vammaislehdistä, muutama kirja-arvostelukin.

GoodReadsissa Milamin omaelämäkerta The Cripple Liberation Front Marching Band Blues on saanut aika tylyn tuomion. Milam ei todellakaan ole mikään supercrip, vaan toteaa kirjassa hyvin suoraan, että vielä vuosikymmenien jälkeen vammaisena eläminen voi olla masentavaa, inhottavaa ja vituttavaa. Hän ei ole katkera, rehellinen kyllä. Kirjassa käsitellään monenlaisia vammaisuuteen liittyviä tabuja seksuaalisuudesta psykoterapiaan, toki paljon myös ableismia sekä cripspiraatiota.

Kirja-arvosteluista mielenkiintoisin liittyy Hugh Gallagherin teokseen FDR’s Splendid Deception, jossa kerrotaan miten oli mahdollista, että Yhdysvaltain presidentti Franklin Roosevelt oli pyörätuolissa, mutta se salattiin onnistuneesti ihmisiltä – he eivät halunneet tietää. Roosevelt herättää aina kysymyksen, olisiko hän voinut päästä valtaan vammaisena, silloin tai nyt. (On muuten mielenkiintoista, ehkä ironistakin, ettei useita kirjoja vammaisuudesta kirjoittaneen Lorenzo W. Milamin Wikipedia-sivulla puhuta vammaisuudesta mitään…)

Kirjan lopussa olevassa nimikkoluvussa selviää vihdoin syy kirjan nimivalintaan. Vuodatukset ja pohdiskelut vaihtuvat yhtäkkiä meditaatio-oppaaseen, johon sisältyy mm. harvinaisen suorasukainen kehotus “avata mielen portteja” psykedeelisillä huumeilla. Meditaationeuvot ovatkin varmasti hyödyllisiä, joskin tuntuvat hämmentäviltä kirjan muussa kontekstissa.

CripZenissä hämmentää se, ettei kirjassa tunnu olevan muuta punaista lankaa kuin vammaisuus. Se on sillisalaatti, joka muistuttaa enemmän blogia kuin kirjaa. Epätäydellisyydessäänkin se on lukemisen arvoinen, mutta liikoja ei kannata odottaa.

Kommentoi
Name and Mail are required