Archive for December, 2010
Vanhat ja uudet kujeet
2010 on ollut varsin loistava vuosi. Sen lisäksi että menin naimisiin ja pääsin vihdoin ja viimein pois Suomesta myös kirjoittamisen suhteen olen edennyt ihan kohtuudella.
- Sain Marian ilmestyskirjan valmiiksi ja solmin siitä kustannussopimuksen.
- Kirjoitin ensimmäisen luonnoksen seuraavasta romaanistani ja siten voitin NaNoWriMon kolmatta kertaa.
- Sain valmiiksi kirjani CFS:n ja fibromyalgian hoito, joka julkaistiin toukokuussa.
- Sain kustannussopimuksen seuraavalle lääketiedekirjalleni (ei ole vielä allekirjoitettu, mutta sopimuksen elektroninen versio on hyväksytetty minulla). EDIT: Ja apurahan myös!
- Osallistuin yhdeksään kirjoituskilpailuun (neljällä pidemmällä, 300-800 sanan novellilla, yhdellä raapaleella ja neljällä hyvin lyhyellä tekstillä). Sain yhden kunniamaininnan, yksi kilpailu on yhä auki.
- Lisäksi kirjoitin muutaman raapaleen ja useita 55-sanaisia novelleja, kasan kuuden sanan novelleja sekä ensimmäisen kauhunovellini. Muutama päivä sitten aloitin uuden surrealistisen scifinovellin.
- Sain pitkästä aikaa artikkelin julkaistua suomalaisessa printtilehdessä (Kunto & Terveys).
- Kirjoitin useita kymmeniä artikkeleita suomenkielisiin ja englanninkielisiin verkkolehtiin ja portaaleihin sekä muutaman vierasblogauksen.
- Lähetin useita tekstejä kirjallisuuslehtiin ja yksi hyväksyttiinkin julkaistavaksi Breath & Shadow’ssa.
- Kirjoitin ensimmäisen tieteellisen artikkelini (katsausartikkeli).
- Muutaman haikun lisäksi sain valmiiksi yhden runon, joka ei ollut haiku! Useita valmistui melkein. (Viime vuosien tahtiini nähden hyvä saavutus.)
- Pääsin käännöstoimiston listoille. Käänsin kokonaisen oppikirjan.
- Pääsin Suomen tietokirjailijat ry:n jäseneksi.
- Perustin tämän blogin (ja englanninkielisen ruokablogin).
2004 aloitettu lääketieteellis-yhteiskunnallinen esseekokoelma ei valmistunut vieläkään. Sitä on nyt noin 10 000 sanaa (englantia). Hieman huono tahti, josko ensi vuonna saisi sen vaikka valmiiksi. Arvioitu lopullinen pituus on luokkaa 15 000-17 000 sanaa.
Entä ensi vuonna? Tarkoituksena olisi:
- Saada valmiiksi työn alla oleva romaani ja saada sille kustannussopimus.
- Kirjoittaa seuraavan romaanin, järjestyksessä jo kahdeksannen, ensimmäinen versio.
- Kirjoittaa em. lääketiedekirja.
- Perustaa blogi em. lääketiedekirjan ympärille.
- Saada em. esseekokoelma valmiiksi.
- Saada valmiiksi järkevä määrä runoja.
- Päästä jonkin lehden kolumnistiksi.
- Lähettää useita tekstejä kirjoituskilpailuihin ja kirjallisuuslehtiin.
Tällä hetkellä tärkein tavoite on pysyä hengissä.
Oleskelun olemus
10 (tai 12) päivää lomaa, ihanaa. Puoli päivää loman alettua mietin, että mitähän sitä nyt on oikein tarkoitus tehdä?
Lomaa ennen tuli tehtyä 10-14-tuntisia päiviä, mikä ei ole erityisen fiksua kun on vakavasti sairas. Ajatus lomasta tuntui mahtavalta. Jotenkin olen vaan tosi huono lomailemaan. Kun on ollut vuosia kipeänä, ajatus “ei minkään tekemisestä” tuntuu lähinnä painajaismaiselta. Toisaalta lomaa ei voi omistaa vain rillutteluun ja eri paikoissa ravaamiseenkaan, kun siihen ei ole voimia.
Kaltaiseni freelancer-sekatyöläisen on tarpeeksi vaikea määritellä työntekoa ja siten myös lomaa. Kääntäminen on aivan selkeästi työtä, koska sitä teen käytännössä vain rahasta. Työartikkeleiden tekeminen on työtä (vaikkakin usein kivaa). Tietokirjojen kirjoittaminen on työtä (-“-).
Onko romaanin kirjoittaminen työtä? Siitä kun näillä näkymin saa rahaa. Toisaalta rahasummat ovat työmäärään verrattuna minimaalisia. Kaikki mistä saa jotain pennosia ei kai ole työtä. Jos menen kirpparille myymään vaatteita ja saan kympin, se lienee harrastus eikä työtä.
Rahan saamisen lisäksi toinen mahdollinen määrittelevä tekijä on se, nauttiiko asian tekemisestä. Sekin kuitenkin vaihtelee päivästä toiseen. Joskus artikkelia aloittaessa naputtelee ilokseen, myöhemmin samana päivänä repii hiuksia päästään ja lopuksi tyytyväisenä pistää jutun pakettiin, kun siitä on tullut hyvä.
Joku ehkä sanoisi, ettei kyse ole vain nautinnosta, vaan tekeekö asiaa mieli tehdä lomalla. Romaanin suhteen asia vaihtelee suuntaan ja toiseen monta kertaa päivässä. Toisaalta olen tosi tyytyväinen siitä, ettei tarvitse nyt hetkeen miettiä lääketiedeartikkeleita, toisaalta joskus noustessani yöllä vessaan alan miettiä jonkin tulevan artikkelin sisältöä.
On pakko myöntää, että loma tai ei, ajatukseni pyörivät lähes kaiken aikaa vain kirjoittamisessa ja lääketieteessä. Silloin ehkä eivät kun itse luen romaania/runoja tai kun laitan ruokaa. Ruoanlaittoakin tuli tosin joulua ennen tehtyä tarpeeksi vähän aikaan. Miehen kanssa on toki kiva viettää aikaa, mutta sekin mokoma tuppaa koodaamaan kaiket illat.
Ei kai tässä auta kuin lukea kaunokirjallisuutta – pukki toi lääketiede- ja kirjoittamisoppaiden lisäksi uusimman Yrjänän, Couplandin ja vähän scifiä – ja välillä salaa kurkata tekstinkäsittelyohjelmassa auki olevaan käsikseen.
Omaelämä….mitä?
Sain viikonloppuna hieman myöhässä tulleen hylkykirjeen Marian ilmestyskirjasta eräältä suurehkolta kustantamolta. Positiivinen yllätys oli se, että personoidun kirjeen mukana tuli erillinen, A4-arkin mittainen lausunto kirjasta.
Mielenkiintoisin kommentti lausunnossa oli “Lukiessa teos kuitenkin sekottui kovasti omaelämäkertaan ja tuntui putoavan kahden lajityypin väliin“. Tämä on aika jännä näkemys ottaen huomioon, ettei Marian ilmestyskirja ole lainkaan omaelämäkerrallinen. Lähdetään vaikka siitä, että en ole pyörätuolissa (vaikka sairauteni takia se olikin hyvin lähellä vuonna 2007), enkä ole omakohtaisesti kokenut mitään siitä mitä Maria, jos ei lasketa paria osittain tosiperäistä lääkärikohtaamista tai paria muuta, vain muutaman lauseen mittaista anekdoottia.
Sinänsä tämä juttu on vaivannut minua alusta asti. Kun pitkäaikaissairas kirjoittaa kirjan toisesta pitkäaikaissairaasta, lukija ajattelee helposti, että kyseessä on elämäkerrallinen teos. Eräs tuntemani kirjailija onkin tällaisen “omaelämäkerrallisen cripficin” kirjoittanut ja lopputulos oli eräs parhaimmista lukemistani romaaneista (arvostelu tulossa lähiaikoina).
Tämä väärinkäsitys ei koske vain minua, vaan lukija saattaa myös helposti olettaa, että jos kerran päähenkilö = kirjailija, päähenkilön vanhemmat = kirjailijan vanhemmat, päähenkilön seurustelukumppani = kirjailijan kumppani jne. Tälle ei kuitenkaan mitään voi. Aina joku lukee kirjan “väärin”. Sitä kuitenkin ajattelisi, ettei kustantaja sortuisi tällaiseen samalla lailla.
“Vaikuttaa omaelämäkerralta” on kaksipiippuinen kommentti. Toisaalta siinä voidaan vihjata, että kirjan juoni ei ole riittävän mielenkiintoinen tai tapahtumarikas (joita kyllä uskon sen olevan). Toisaalta se sanoo: kuvittelin mielessäni tämän tapahtuneen oikealle ihmiselle.
“Minun on vaikea nähdä teoksen tällaisenaan tavoittavan laajaa kohderyhmää ja olisikin aiheellista pohtia mihin lajityyppiin teoksen haluaa kohdentaa.” No, Suomessa on noin 500 000 vammaista/pitkäaikaissairasta, joka on suhteellisen laaja kohderyhmä (jolle ei ole juuri mitään kaunokirjallisuutta), varsinkin kun kirja on kirjoitettu niin, että loputkin viitisen miljoonaa voivat saada siitä paljon irti.
Ja jos genreistä lähdetään puhumaan, niin kirjahan on jo kohdennettu omaan lajityyppiinsä. :-P
Tekosyitä sanoa “kyllä”
Yksi tärkeimmistä luonnonlaeista on se, että freelancerilla ei koskaan ole sopivasti töitä. Töitä on aina tarjolla joko liian vähän tai liian paljon. Uraansa aloittelevilla yleensä liian vähän, myöhemmässä vaiheessa monesti liikaa.
Teoriassa töiden ylitarjonta on ihanteellinen tilanne. Sen kun nappaa parhaat päältä, eikä hamstraa liikaa. Mutta kuka tahansa oikeasti alalla työskentelevä tietää, kuinka vaikeaa se on, silloinkin kun ei kärsi akuuteista rahavaikeuksista. Ongelmaksi muodostuu myös toinen luonnonlaki: projektit eivät juuri koskaan vie merkittävästi vähempää aikaa kuin oli arvioinut, mutta usein kyllä selvästi kauemmin.
Kun joku lähestyy työtarjouksella juuri itseä, siitä on vaikea kieltäytyä. En ymmärrä miksi, koska osaan kyllä muuten sanoa “ei”, eikä “ura” ole mitenkään prioriteettu elämässäni. Toki sanon usein ei, mutta en ehkä niin usein kuin pitäisi.
On yllättävän helppoa keksiä tekosyitä sanoa “kyllä”. Mielenkiintoinen projekti, sellainen mitä pääsee tekemään vain harvoin, mukavaa vaihtelua, hyvä tuntipalkka, juuri itselle tarkoitettu työ. Joskus sitä huomaa miettivänsä, että jos minä en tee tätä, asiakas joutuu pulaan, tai ei ainakaan löydä ketään yhtään niin hyvää tekijää.
Kaipa siinä hivellään egoa. Ja ehkä osansa on ahneudella, mutta ei niinkään rahan, vaan jonkin abstraktimman? Aion kirjoittaa “henkisestä ahnehtimisesta” lisää lähiaikoina.
Torkkunappula sorron yössä
Wikileaks sitä, Wikileaks tätä. Se on joka paikassa, ihan syystä toki. Briteillä on tosin muitakin murheenaiheita. Heidän hallituksensa on vallannut joukko liskoihmisiä, jotka ovat päättäneet ajaa alas sosiaaliturvan, koulutuksen ja muut turhanpäiväisyydet. Samaan aikaan operaattorijätti Vodafonen väitetään välttäneen useiden miljardien puntien verojen maksamisen Brittien valtiolle.
Viimeisimmän Britteihin suuntautuneen matkani jälkeen ilmaisin tympääntymistäni koko paikkaan ja tunne vain kasvoi kuullessani juttuja siellä asuvilta tai asuneilta tuttaviltani. Pian sen jälkeen aloin tosin sympatiseerata brittejä uudestaan, sillä ainakin he osoittavat mieltään. Kaduilla on ollut valtavat mielenosoitukset, välillä mellakoitakin, sosiaaliturvan leikkauksia vastaan ja viimeksi eilen yliopistokoulutuksen hinnan triplaamista vastaan.
Sekä Wikileaksiin että Brittien katastrofiin liittyy paljon kinkkistä pohdittavaa. Onko kybersodankäynti oikein (en nyt puhu asiakirjojen vuotamisesta tai julkaisusta, vaan suuryritysten sivujen kaatamisesta, kun nämä toimivat epäeettisesti)? Missä menee raja mellakoinnissa?
(Mellakoista on syytä mainita, että sairaalaan on joutunut moninkertainen määrä mielenosoittajia poliiseihin verrattuna ja mm. eräs joutui kiireelliseen aivoleikkaukseen saatuaan vammoja polisiin pamputuksesta. Poliisi on myös käyttänyt haitallisia ja tavallisilta kuolevaisilta kiellettyjä sammuttimia väkijoukkoon.)
Yksi asia on kuitenkin selvä. Ihmiset osoittavat mieltään siksi, että he eivät hyväksy valtaapitävien tekemisiä, olivat kyseessä sitten poliitikot tai suuryritykset, joista jälkimmäisillä on usein kaikkein suurin valta. Ja tämä on vain hyvä juttu. Briteissä, ja täälläkin, osataan sentään vielä protestoida.
Suomesta sen sijaan en ole yhtään niin varma. Ehkä joku vielä muistaa, kuinka Suomessa joskus oli korruptoitunut johto ja lehtien gallupeissa jopa yli 80% kansasta vaati ei pelkästään hallituksen eroamista, vaan peräti uusia eduskuntavaaleja.
Uusia vaaleja ei tietenkään tullut. Missä tahansa muualla useita poliitikkoja olisi eronnut, ihmiset olisivat nousseet barrikadeille, mutta ei Suomessa. Pääministeri vaihtui jossain vaiheessa “jalkaleikkauksen takia”, mutta ei se uusikaan nyt niin hirveän puhtaalta pulmuselta vaikuta.
Mitä vaalirahakohusta minulle jäi käteen oli vahva fiilis siitä, että poliitikot testaavat, kuinka pitkälle he voivat mennä. Kuinka paljon suomalaisia voi kusettaa niin, että he sulattavat sen? Mitä ilmeisimmin ihan saatanan paljon. Suomalainen valittaa äänekkäämmin viinan hinnan nostamisesta (puhumattakaan siitä, jos Linnan juhlissa on homo) kuin siitä, jos hallitus on visvaa tihkuva mätäpaise. Jos politiikka risoo, perustetaan Facebook-ryhmä. Ongelma ratkaistu
Täällä Amsterdamissa jalkapallojoukkue Ajaxin fanit ottivat vähän aikaa sitten yhteen brittiläisten uusnatsien kanssa, jotka olivat tulleet tänne osoittamaan mieltään. Kyseessä ei ollut mikään spontaani rähinä, vaan porukkaa oli kerätty kasaan netissä (masinointia!). Futisfanien sanoma oli, että meidän kaupungissa ei fasismia suvaita (tämä ei siis ole minun näkemykseni asiasta, vaan käännös hollanninkielisestä tekstistä).
En hyväksy väkivaltaa, mutta en voi väittää, etteikö tuo olisi mielessäni nostanut hollantilaisten futisfanien profiilia hieman. Huligaanit eivät rettelöikään vain ns. huvin ja urheilun vuoksi, vaan joskus peräti aatteellisista syistä.
No, Suomen suhteen olen jo kauan sitten menettänyt kaiken toivoni.
EDIT: Raporttia Brittien mielenosoituksista löytyy toimittaja-aktivisti Jody McIntyren blogista. Uusimpien tietojen mukaan poliisi oli kiskonut McIntyren pyörätuolistaan ja raahannut häntä maassa. Tästä varmaan lisää hänen blogissaan myöhemmin.
Älä vältä tätä Ruttoa
Kaihdoin pitkään nobelisti Albert Camus’ta, koska ajattelin, että hänen kirjansa ovat jotenkin tosi vaikeita (minulla ei ole mitään vaikeita kirjoja vastaan, mutta käytännössä sairauteni rajoittaa kaikkein raskaimpien opusten lukemista). Suunnitellessani Marian ilmestyskirjaa päätin kuitenkin tutustua Sivulliseen, koska se on tunnetuin ulkopuolisuutta käsittelevä romaani ja Marian ilmestyskirjan pääteemahan on ulkopuolisuus.
En tiedä oliko Sivullisen lukemisesta sinänsä “hyötyä”, sillä siinä sivullisuus on päähenkilöstä itsestään johtuvaa ja omassa romaanissani ympäristön tuotosta, mutta tykkäsin siitä kovasti ja totesin, että Camus on todellisuudessa erittäin helppolukuinen. Ainakin englanniksi tyyli ja kieli ovat hyvin yksinkertaisia, maanläheisiä. Camus’n kirjoja voi lukea monella tasolla, mutta mitään mystistä tai vaikeatajuista niissä ei ole. Lyhyitäkin ovat.
Keväällä kävin katsomassa entisen luokkatoverini Lauri Niskasen Mysteeriteatterille käsikirjoittaman ja ohjaaman, Camus’n Ruttoon perustuvan näytelmän, joka oli oivallinen. Jossain vaiheessa piti sitten tämäkin kirja lukea. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Algeriaan Oranin kaupunkiin, jonne iskee paiserutto, se perinteinen musta surma.
Pidin Rutosta vielä selvästi enemmän kuin Sivullisesta. Tämä tosin lienee melkein väistämätöntä, onhan Sivullisen päähenkilö käytännössä psykopaatti, johon on lähes mahdoton samaistua, saati sitten pitää hänestä. Rutossa taas sitä huomaa sympatiseeraavansa useimpia henkilöitä. Kirja on hyvä esimerkki tilanteesta, joka on useimmille täysin abstrakti – kokonainen kaupunki karanteenissa – mutta toisaalta sen ahdistavuus on erittäin helppo kuvitella.
Kirjailija löytää Camus’n tekstistä paljon taidokkaasti ja mielenkiintoisesti toteutettuja juttuja, esimerkiksi sen, että kohtaukset eivät vaihdu, vaan koko ajan liikutaan eteenpäin ja koko kirjassa on häviävän pieni määrä mitään katkoksia. Ja toki on myös hersyvä piruilu kirjailijasta, joka kirjoittaa vuosien ajan “täydellistä romaania” ja on siinä ajassa saanut valmiiksi ensimmäisen virkkeen – joka sekään ei ole tarpeeksi hyvä.
Tylsänä loppukaneettina voikin todeta, että Ruttoa pystyy suosittelemaan lukemiseksi ihan kaikille.
Veristen genresotien ytimessä
Middle grade, high fantasy, gothic, cozy mystery… Englanninkielisessä maailmassa genrejä riittää. Jos kirja ei sovi mihinkään tiettyy genreen, Suomessa se sijoitetaan hyllyyn yleinen kaunokirjallisuus. Jenkeissä asia ei kuitenkaan ole yhtä helppoa, sillä siellä pitää tietää, onko kirjan laji mainstream fiction vai literary fiction.
Mikä näiden kahden ero sitten on? Mainstream fiction on helppolukuinen, tarttuva kirja, jossa tapahtuu jotain ja sitä luetaan lähinnä juonen tai ehkä henkilöiden takia. Literary fictionissa tärkeintä on se, että kirja on hyvin kirjoitettu ja juoni saattaa olla toissijainen. Kaikki hieman erikoisemmat ja kokeellisemmat romaanit menevät tälle osastolle.
Tähän liittyy tietysti ihan samanlainen eipäs-juupas-sota kuin vaikkapa aiheeseen Linux vs. Windows, tosin ilman sitä söpöä pingviiniä. Törmäsin juuri erääseen ikivanhaan mutta osuvaan blogipostaukseen aiheesta – tai siis, keskustelu on sen kommenteissa.
Literary fictionia kirjoittavien mielestä mainstream-kirjailijat kirjoittavat vain rahan ja maineen takia, eikä heitä kiinnosta itse kirjallisuus pätkääkään. Tuon blogin kommenteissa joku jopa suoraan toteaa “Why write shit instead of trying to make art?” mikä nyt ehkä menee jo provoilun puolelle, paitsi että hän tuntuu olevan vakavissaan.
Mainstreamin kirjoittajien mielestä literary fiction on tylsää ja masentavaa kikkailua, jossa ei tapahdu mitään ja kun lukee yhden sellaisen teoksen, pitää perään kiskaista äkkiä viisi hömppäkirjaa, jotta saa pahan “maun” pois aivoistaan.
Mitä minä sitten kirjoitan? Olen lukenut vaikka mitä lajeja, varmaan useimpia päägenrejä paitsi romantiikkaa/erotiikkaa. En oikeastaan piittaa mistään genreistä, paitsi scifistä, joka ei keskity teknologiaan ja sitäkin enemmän kirjoitan kuin luen. Erittäin formulaaisia ja itseään toistavia genrejä en jaksa ollenkaan. Fantasiakirjoja koskeva keskustelu saa pääni yleensä ihan pyörälle.
Yksi jaottelu oli, että mainstreamissa on aina onnellinen loppu ja literary fiction taas loppuu usein onnettomasti (tai ainakin ei-onnellisesti). Minulla oli tosin eräs hieman nuortenkirjatyyppinen tekele, jonka lopun onnellisuudesta lukijat olivat vahvasti eri mieltä. Joidenkin mielestä se oli onnellinen loppu, omasta mielestäni aika hirvittävä kohtalo.
Marian ilmestyskirja olisi kai enemmän mainstream fictionia, tosin en tiedä voiko mainstreamin päähenkilö olla pyörätuolissa. Keskeneräinen romaanini menisi varmaan kuitenkin literary fictionin puolelle jo siksikin, että siinä tapahtuu aika vähän. Kaipa sitä joku voisi masentavanakin pitää, riippunee lukijasta.
Tietysti voisi vain keskittyä kirjoittamiseen, eikä miettiä tällaisia, mutta se olisi aivan liian helppoa.
