Hyvä maailma, paha koditon

Yritän romaaneissani ja novelleissani antaa äänen sellaisille ihmisryhmille, joilla normaalisti ei sellaista ole, esimerkiksi vanhukset, vammaiset ja homo/lesbo/bi-jaottelun ulkopuolelle jäävät seksuaalivähemmistöjen edustajat. Yksi kaikkein halveksutuimmista vähemmistöryhmistä on kuitenkin jäänyt proosastani puuttumaan: kodittomat.

Vaikka itsekin olin pitkiä aikoja vaarassa jäädä kodittomaksi ollessani 16-24-vuotias – tai ehkä juuri siksi – olen vasta viime aikoina todella ymmärtänyt, miten kodittomat ovat vähemmistö, joka jää kaiken ulkopuolelle. Heitä on Suomessakin, eivätkä läheskään kaikki ole päihderiippuvaisia tai mielisairaita (ja vaikka olisivatkin, se ei toki tarkoita, etteikö heitä pitäisi auttaa). Kodittomuuteen voi johtaa avioero, työttömyys tai muut taloudelliset ongelmat.

Kodittomat saavat julkisuutta ainoastaan ollessaan rikollisia, rikoksen uhreja tai jollain tavalla erityisiä, tai ainakin erityisen onnekkaita, kuten kultakurkku Ted Williams tai tuttavani Brianna, joka ihmeellisen onnenkantamoisen kautta sai töitä Elle-lehdestä ja sai kirjasopimuksen (joka saattaa johtaa elokuvaankin). Suurin osa asunnottomista vaipuu unohduksiin.

Kaikkein huonoin tilanne on niillä kodittomilla, jotka kuuluvat johonkin muuhunkin vähemmistöön. En tiedä Suomen tilanteesta, mutta esimerkiksi Yhdysvalloissa kodittomien transsukupuolisten asema – ja heitä on hyvin paljon, koska vanhemmat potkivat heidät usein ulos kotoa ja töiden löytäminen on monesti vaikeaa – on aivan kestämätön. Monet turvakodit ja asuntolat eivät ota heitä vastaan tai haluavat sijoittaa transsukupuoliset väärän sukupuolen puolelle, mikä johtaa usein seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Elätän toivoa, että Euroopassa tilanne on tämän suhteen parempi. Mutta Euroopassakaan turvakodit ja asuntolat eivät välttämättä ole esteettömiä. Juuri vähän aikaa sitten törmäsin kotimaassani Hollannissa tällaiseen tapaukseen, jossa 17-vuotiaalle perinnöllisen sidekudossairauden takia liikuntaesteiselle todettiin, ettei hän pääse asuntolaan, koska ne eivät ole esteettömiä.

Miksi kodittomia sitten hyljeksitään niin paljon? Siksi, että he ovat ulkopuolisia. Tämä, kuten hyvin suuri osa muustakin syrjinnästä (esim. ableismi), perustuu oikeudenmukainen maailma -hypoteesiin. Ironista sinänsä, miten paljon pahaa “usko oikeudenmukaisuuteen” aiheuttaa.

“Kodittomat ovat kodittomia omasta syystään. Heitä ei siis tarvitse auttaa. Minä en sotke elämääni, joten minusta ei voi koskaan tulla koditonta.” Tehokas tapa suojella omaa egoaan ja ylläpitää turvallisuudentunnetta. Tällaisten asenteiden kohteena oleva alkaa helposti itsekin kokea olevansa alempaa kastia. On vaikea uskoa tulevaisuuteen kun tietää, että tilastojenkaan perusteella se ei ole kovin valoisa.

Asuntopulaa näkyy toisinaan vaaliteemana, erityisesti täällä, missä se on merkittävä ongelma. Asunnottomien asemaa ja kohtelua harvemmin.

Kommentoi
Name and Mail are required