Kuolonkankeaa inspiraatiota

Suomalaisten pro ana-, pro mia- ja thinspo- eli thinspiraatioblogien määrä kasvaa karmivaa tahtia. Blogilista.fi:stä löytyy kuutisenkymmentä blogia pelkästään tagilla pro ana. Eräs niistä on nimeltään “Rakastan sinua, ana”. Pelkästä nimestä tuli hirvittävän surullinen ja raskas olo.

Olen yrittänyt miettiä jotain konkreettista tapaa auttaa – en ole sellainen ihminen joka vain valittaa, vaan yritän keksiä, mitä asialle voisi tehdä. Pitäisi keksiä oikea lähestymistapa ja silti kai on tyytyminen siihen, ettei suurinta osaa näistä ihmisistä voi auttaa (tai siis, minä en voi, joku muu toivottavasti pystyy). Mikään ei ole elämässäni ollut musertavampaa kuin tajuta, etten voi auttaa kaikkia, joita voisin auttaa.

Inspiraatiosta on tullut ruma sana. En osaa yhdistää sitä siihen taianomaiseen tunteeseen, jota kirjoittaja tarvitsee voidakseen kirjoittaa. Tällaista inspiraatiota minulla on paljon, en tarvitse kuin aikaa ja voimia saadakseni kaiken kirjoitettua (idealistoillani odottaa kirjoittamista satoja artikkeleita, kymmeniä novelleja ja varmaan lähemmäs sata runoa).

Inspiraatiosta tulee mieleen ihmiset, jotka kuvittelevat karujen asioiden olevan jotenkin hienoja. Toinen esimerkki on tietysti cripspiraatio, josta olen täällä aiemminkin jauhanut. Sitä on tulvinut taas joka tuutista. Vatsaa väänsi, kun pari päivää sitten törmäsin kommentteihin jostain vanhasta Satuhäät-jaksosta, jossa pyörätuolia käyttävä nainen meni naimisiin ja se oli ihmisten mielestä kovin koskettavaa.

Kuolemansairaista ihmisistä “inspiroituminen” tuntuu olevan erityisen in tällä hetkellä. Anorexia nervosaan kuolevasta inspiroituminen on pienten (toki valitettavan suurten!) piirien touhua, jota useimmat ihmiset pitävät patologisena (joskin media julkkispalvonnalla, naisten esineellistämisellä ja laihdutuskohkauksella toki tukee sitä).

Syöpään kuolevasta inspiroituminen onkin sitten iltapäivälehtien ja muun median peruskauraa.

3 Responses “Kuolonkankeaa inspiraatiota”

  1. Mäkin törmäsin vähän aikaa sitten yhteen syömishäiriöblogiin ihan sattumalta. Se oli jotenkin tosi omituista. Toisaalta teki tosi pahaa lukea sitä ja seurata toisen pahaa oloa, ja samalla ei kuitenkaan tiennyt yhtään, mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi tehdä: “Go to next blog” – klik!

    “Oikeassa elämässä” asian (kai) voi jollain tavalla yrittää ottaa esille, mutta miten on täysin tuntemattomien laita bittiavaruudessa? Koko tilanne tuntui erittäin epätodelliselta.

    • Minusta ventovieraiden asioihin voi ja kuuluukin puuttua – jos on perusteltua syytä epäillä, että voi sillä saada aikaan enemmän hyvää kuin pahaa. Esimerkiksi masentuneen ihmisen suostuttelu hakemaan apua on vielä joissain tapauksissa mahdollista, ja sillä harvoin tekee mitään harmia, jos sen tekee järkevästi.

      Mutta en tiedä, mitä syömishäiriöliselle voisi sanoa. Se on vähän sama kuin sanoisi tupakoitsijalle, että ole kiltti ja lopeta tupakointi, kuolet vielä siihen. Ihminen on joko hyvin tietoinen siitä – tai sitten kieltää sen. Pitäisi olla jotain oikeaa sanottavaa, enkä tiedä mitä.

  2. Solveig says:

    Olisipa sellainen lause, jolla voisi saada kaikki maailman syömishäiriöiset ymmärtämään tekojensa järjettömyyden. Itse olen tilanteessa, jossa ymmärrän sairauden idioottimaisuuden, olen päässyt yli pahimmasta, uskaltanut viimein mennä puhumaan ulkopuolisille ja halua parantua ja syödä normaalisti aina, ei vain hyvinä päivinä, on paljon – mutta silti oman ruumiin sietäminen tuntuu niin vaikealta ja välillä tekisi mieli lakata tappelemasta ja vajota takaisin siihen tilaan, jossa elin kolmisen vuotta sitten.

    Vihaan syömishäiriöblogeja, vihaan ihannointia, vihaan koko sairautta. Pelkään, etten ikinä tule pääsemään tästä eroon, kun kaikki on sanottu niin moneen kertaan eikä mikään tunnu silti auttavan. Ja valitettavasti tuollaisten blogien pitäjät eivät yleensä edes tahdo päästä siitä irti. Olen itsekin ollut joskus sellainen, rakastanut sairautta, se koko mielenmaailma on niin kieroutunut, ettei terve ihminen voi ymmärtää – ja parempi niin.

    En ole varma kommentin pointista. Satuin eksymään tänne, lukemaan tämän artikkelin ja koska olen jälleen viettänyt aamun tuijottamalla peilistä itku kurkussa, päätin sitten avautua tähän koska muuallekaan ei voi. Ei ole halua kuulutella aiheesta blogissani puolitutuille ja ne kaksi läheistä ihmistä, jotka tilanteesta tietävät, ovat saaneet kestää valitustani ihan tarpeeksi.

    Mutta kiitos paljon mielenkiintoisesta blogista, tästä artikkelista ja onnitteluni hienolta kuulostavasta esikoisteoksesta (harkitsen paljon sen hankkimista, jos joskus sattuu silmiini.) Luen ja kirjoitan itsekin, suuri haave olisi totta kai joskus vielä julkaista jotain ja jotenkin muiden onnistumisista lukeminen valaa aina toivoa.

    Ja niin – vaikka kuulostinkin tässä todennäköisesti hyvin masentavalta, olen muilta osin hyvin onnellinen ja tasapainoinen ihminen ja luotan siihen, että kyllä tästäkin joku päivä päästään eroon ihan kokonaan. Suren kovasti sitä tosiasiaa, että niin moni edelleen elää syömishäiriön kanssa koko ikänsä ja pahimmillaan menehtyy siihen.

Kommentoi
Name and Mail are required