L-sana

Aiemmin kirjoitin pro anasta, thinspiraatiosta ja vähän cripspiraatiostakin (kannattaa lukea kommentit). Nyt kirjoitan läskistä.

Sanoin, että Blogilistalta löytyy kuutisenkymmentä blogia tagilla “pro ana”. Lähestulkoon identtinen määrä blogeja löytyy tagilla “läski” ja parikymmentä tagilla “läskiahdistus”. Epäilemättä osa on samoja blogeja, osa ei.

Pikakatsauksen perusteella läski-tägätyt blogit tuntuvat jakautuvan kahteen ryhmään: syömishäiriöisten ja laihduttajien blogit sekä blogit, joiden kirjoittajat ovat tyytyväisiä omaan ruumiinrakenteeseensa, ehkä jopa ylpeitä siitä. Ensinmainittuja taitaa olla enemmän.

Joillekin läski on vain sana, joka kuvaa heitä. Eräs tuttuni, joka on oikein tyytyväinen kiloihinsa, piti yhdessä vaiheessa kahtakin blogia, joista toisen nimessä oli “fatty” ja toisen nimessä “chubby”, vaikka kumpikaan ei sinänsä liittynyt hänen painoonsa. Toiset käyttävät sanaa solvatakseen itseään: läski on jotain, jota he henkilökohtaisen epäonnistumisensa takia ovat nyt, mutta luoja armahda, toivottavasti eivät enää pian.

Tämä on minulle omakohtaisesti jossain määrin arka paikka. Olin aina hyvin hoikka, vaikka saatoin syödä mielin määrin. Muutama vuosi sitten pyöristyin vähän kun söin kortisonia, mutta en merkittävästi, ja ne kilot enimmäkseen tippuivat kortisonikuurin päätyttyä. Lihavuus pelotti, ovathan oma äitini ja isoäitini erittäin suurikokoisia, mutta tuntui samalla kaukaiselta.

Toki tiesin, että moni on lihava sairauden tai sen hoidon takia (mikä on paljon yleisempää, kuin yleensä kuvitellaan – pelkästään kilpirauhasen vajaatoiminta ja neuroleptit ovat syypäitä useaan prosenttiin ylipainoisuudesta, puhumattakaan mikrobien jne mahdolliseen osuuteen), mutta silti ylipainoisuuteen liittyi mielessäni ajatus, ei niinkään laiskuudesta tai heikkoudesta, vaan siitä, että he olivat jotenkin eri porukkaa kuin minä. Samalla lailla kun useimmat ihmiset ajattelevat vammaisista.

Sitten jossain vaiheessa aivolisäkkeeni päätti lopettaa yhteistyön kanssani. Paisuin hetkessä kuin pullataikina, eikä paino jakautunut lainkaan samalla tavalla, kuin normaalin lihomisen yhteydessä olisi käynyt. Jossain vaiheessa paisuminen loppui, mutta milläs pääset kiloista eroon, kun liikunnan harrastaminen ei ole mahdollista, ja saman sairauden takia on koko ajan nälkä ja hyvin alhainen verensokeri, joihin on kokeiltu tusinoittain erilaisia kikkoja, mutta tuloksetta.

Lihavuuteen liitetään tiettyjä persoonallisuudenpiirteitä ja ominaisuuksia, paljon enemmän kuin juuri mihinkään muuhun yleiseen ulkonäölliseen seikkaan. Kertoohan sen sekin, ettei tutkimusten mukaan ylipainoinen saa yhtä helposti työpaikkaa kuin hoikka kilpailijansa (vaikkei ylipainoa olisi niin paljon, että se vaikuttaisi työsuoritukseen mitenkään). Läski on helpompi kuvitella perheenäitinä kuin ydinfyysikkona.

Kaunokirjallisuudessa lihavia ihmisiä ei juuri esiinny. Päähenkilö on yleensä reilumman kokoinen vain, jos kirja kertoo lihavuudesta. Menestyvä sinkkubilehile yrittää laihduttaa viittä ylimääräistä kiloa, ei suinkaan 50. Perinteikkäämmällä genrepuolella muhkeita agentteja, tanakoita ihmissusia ja hyllyviä haltioita harvoin tulee vastaan.

Mietin sitäkin, että jos suosittu kirjailija olisi erittäin lihava (onko sellaisia?), ajattelisivatko ihmiset, että a) hän on niin omistautunut kirjoittamiselle, ettei ehdi lenkkipolulle tai laittaa oikeaa ruokaa b) hän ryhtyi kirjailijaksi, kun ei hänestä ollut oikein muuhunkaan vai c) muu yhteys, mikä vai d) ettei näillä kahdella asialla ole mitään tekemistä keskenään. Moni sanoisi, että d, mutta en ole vakuuttunut, ajattelisivatko ihmiset oikeasti niin.

2 Responses “L-sana”

  1. Polga says:

    Nero Wolfe on perinteisen dekkarin Tosi Iso Mies ;) Tulee ensimmäisenä mieleen.

Kommentoi
Name and Mail are required