Archive for March, 2011
Vihdoin
Uusi romaani Makuuhaavoja (työnimi Laid down -komiikkaa aka Ikea-romaani) on vihdoin valmis – vieläpä yli vuorokauden aikataulusta edellä! Vielä muutama viikko sitten editoin kirjaa oikein innoissani ja mietin jo kuumeisesti seuraavaa romaaniani, mutta lopussa halusin vain saada sen valmiiksi, enkä nyt halua ajatellakaan proosan kirjoittamista. Olen niin väsynyt, etten jaksa edes miettiä mitään juhlistamista. Tämä on muuten 7. valmiiksi saamani romaanikäsikirjoitus ja 10./11., jos puhutaan kaikista kirjoista. Tähän mennessä kaikkein vaikein ja uppiniskaisin tapaus.
Kirja kertoo siis Kaista, joka aiemmin opiskeli kielitiedettä ja haaveili stand up -koomikon urasta, mutta nyt on vuoteenoma. Urheilija-kokkityttöystävä Helinä jaksoi Kain sairautta monta vuotta, mutta lopulta kyllästyi ja lähti. Kaista pitää huolta hänen pikkusiskonsa Katri, joka on puolivahingossa päätynyt kirjoittamaan naistenlehteen. Kain sairauden lisäksi Katrilla riittää muitakin murheita: kaukosuhde ulkomaalaiseen mieheen ja äidin pitkälle edennyt syöpä.
Kai kärsii neurologisen sairautensa takia myös pahasta hyperakusiasta eli kuuloyliherkkyydestä. Tämä ja kenties vilkas mielikuvituskin saavat hänet kuvittelemaan melkoiset elämäntarinat naapureilleen. Totuus voi olla taruakin ihmeellisempää.
“Sinikka ei usko, että sellaista edes voi olla olemassa kuin L-vika, vaikka Osku sanoo, että hänen veljellään, sillä kuolleella, oli. Kuolleen veljen L-viasta puhuminen saa aikaan omituisen assosiaation, että veljen kuolema johtui L-viasta. Mikä ei tietenkään ole totta, mutta Osku ei halua ottaa mitään riskejä.”
Nyt vähän huilaan (kirjojen suhteen) ja viikonloppuna vietän synttäreitäni. Ensi viikolla jatkuu työ lääketiedekirjan ja ensi vuonna ilmestyvän ruokakirjan kanssa sitäkin ahkerammin. Jossain vaiheessa pitäisi saada novelleja ja runojakin valmiiksi. Viime vuonna osallistuin kai yhdeksään kirjoituskilpailuun ja lähetin 4-5 tekstiä kirjallisuuslehtiin, tämän vuoden saldo on vielä pyöreä 0. No, onpahan jotain saatu aikaan kuitenkin.
Kuka eheyttäisi puoskarit?
“Homojen eheyttäminen” on niin typerä aihe, ettei siitä oikeastaan pitäisi puhua ollenkaan, vaan jättää moiset rienaajat omaan arvoonsa. Mutta tämä aihe vaivaa minua. Ei vain siksi, että kaikenlaiset ihmisoikeusloukkaukset vaivaavat, erityisesti sellaiset, joilla voi olla vakavia sairauksia.
Minun on helppo samaistua “eheytyksen” kohteisiin. Minäkin olen saanut kuulla, mm. infektiolääkäreiltä, että neurologinen infektiosairauteni paranee psykoterapialla. Lääkäreiltä, joilla on nenänsä edessä sivukaupalla poikkeavia koetuloksia sekä psykiatrin ja kahden neuropsykologin kirjoittamat lausunnot siitä, ettei minun psyykessäni ole mitään vikaa.
Homous ei ole sairaus, eikä sitä siten löydy mistään sairausluokituksesta. Sen “korjaamisen” yrittäminen on sama, kuin yrittäisi korjata ruskeasilmäisyyttä. Paitsi että se ei onnistu, ei ole mitään syytä edes yrittää.
Minun sairauteni löytyy ICD-10:stä ja WHO on luokitellut sen neurologiseksi sairaudeksi vuodesta 1969. Se, ettei homous ole sairaus, ei ole estänyt kiihkoilijoita yrittämästä parantaa sitä, eikä oman sairauteni luonne ole estänyt puoskareita yrittämästä parantaa sitä kognitiivisella käyttäytymisterapialla tai erittäin haitalliseksi tiedetyllä liikunnalla. Kummatkin huuhaamaakarit ovat aivan yhtä pihalla.
Muitakin eroja näissä kahdessa asiassa toki löytyy. Harva seksuaalisen vähemmistön edustaja haluaisi “parantua” täysin luonnollisesta ominaisuudestaan. Jos haluaa, siihen ovat syynä syrjintä ja muut sosiaaliset paineet. Minä toki haluaisin parantua sairaudestani (ja todennäköisesti voisinkin parantua, jos minulla olisi enemmän rahaa).
Suomessa seksuaalivähemmistöihin kohdistuva henkinen väkivalta pseudomedikalisaatiolla ja pseudoterapoinnilla ei ole sosiaalisesti hyväksyttyä (paitsi fundisten keskuudessa, ja transfobia ehkä muutenkin, mutta se on sitten jo oma aiheensa), mutta neurologisesti sairaiden kohdalla se jostain syystä on. Sitä tehdään verorahoilla Suomessakin jatkuvasti.
Jälkimmäinen nyt on toki aihe, josta voisin kirjoittaa kirjan, ja olen kirjoittanutkin. Työn alla on uusi kirja, vaikka siinä on tietysti myös paljon muuta, se on kuitenkin lääketieteellinen tietokirja, eikä tulikivenkatkuinen pamfletti. Kirjan kanteen sopisi hyvin vaikkapa tuulimylly.
Kertomus sairaasta yhteiskunnasta
“Chronic Fatigue Syndrome: A Novel” ei kuulosta ehkä kaikkein houkuttavimmalta romaanin nimeltä. Se on kuitenkin tässä tapauksessa osuva nimi. Caroline T. Andersonin romaani kertoo CFS:stä, suomeksi kroonisesta väsymysoireyhtymästä, jota itsekin sairastan. Se ei kuitenkaan ole mikään cripfic, vaan sosiopoliittinen jännäri, oikeastaan jopa trilleri – “A Tale of Bureaucracy, Money, and Belief” kuten kirja on alaotsikoitu.
Maalaiskylään sijoittuvan tarinan päähenkilö on talouslehteen kirjoittava heppahullu toimittaja Alistair. Ystävänsä kylälääkäri Jon kanssa hän alkaa ihmetellä kylään iskenyttä mystistä epidemiaa, joka kaataa työteliäät naapurit petiin. Sairaus näyttäisi olevan CFS, jota monessa paikassa pidetään ihan hömppänä, hysteriana.
Tutkimusta tehdessään Alistairille kuitenkin selviää, että sairauden fyysisestä alkuperästä ja virusten osallisuudesta siihen on kiistämätöntä näyttöä. Aiempia epidemioitakin on raportoitu vaikka kuinka paljon. Miksi sitten väitteet siitä, ettei sairaus olisi todellinen? Selitys löytyy vakuutusyhtiöistä. Kuulostaa melkoiselta foliohattumeiningiltä ja tätä Alistairin tututkin aluksi epäilevät, mutta kirjan ulkopuolellakin tässä on valitettavasti aimo annos totuutta.
Jo suostuu kokeilemaan potilailleen viruslääkkeitä ja he alkavat tulla parempaan kuntoon. Alistair jatkaa vastausten etsintää, tarkoituksenaan kirjoittaa talouslehteen paljastusjuttu vakuutusyhtiöiden ja terveysvirasto CDC:n järkyttävästä toiminnasta. Pian kärhämä kuitenkin yltyy ilmisodaksi kyläläisten ja vakuutusyhtiön välillä, eivätkä Alistairin rakkaat hevosetkaan ole turvassa.
Kirja jumittelee välillä turhiin selityksiin, mutta suurin ongelma on ennalta-arvattava juoni. Suurimman osan “käänteistä” tietää ennalta, eivätkä vihjeet ole hienovaraisia, vaan huomiokynällä alleviivaavia. Mielenkiintoinen lukukokemus se on silti, sellainen jota ei malttaisi päästää käsistään (alle päivässä sen luin, tosin kirja on varsin lyhyt). Erityisenä plussana kivat graafiset hepat kirjan ylätunnisteissa – epäolennaista ehkä, mutta hyvä esimerkki siitä, miten pienillä ulkoasullisilla tekijöillä voi luoda kivan säväyksen.
Suomalaisesta näkökulmasta vakuutusyhtiöiden sodankäynti voi tuntua epäuskottavalta, mutta itse olisin kyllä valmis uskomaan tämän tarinan. Ihan todellisia kauhutarinoita on sen verran tullut vastaan ja omaakin kokemusta riittää. Kela tuskin hyökkää kenenkään kimppuun väkivalloin, mutta monen ihmisen elämän sen rikollinen mielivalta on silti onnistunut tuhoamaan.
Kirjan kirjoittanut “Caroline” on itsekin töissä talouslehdessä, eikä tämä ole hänen oikea nimensä. Miten sattuikaan.
Lynkkaajien pottafetissi
Suomalainen ei puhu eikä pussaa. Lynkkausmentaliteetti kyllä passaa. Hesari uutisoi hiljattain, että tällä hetkellä paljuun (eli ämpäriin) pissivät vangit vessattomissa selleissä saavat vessat. Edistystä, minä tuumin. Suomen kansa oli kuitenkin eri mieltä.
Joo, myönnän tunkeutuneeni pahuuden valtakuntaan eli Hesarin keskustelupalstalle. Ei olisi pitänyt. Sen verran masentavaa (ja yhtäpitävää) oli “keskustelu”. Käytännössä kaikki tuntuivat vastustavan ideaa. “Vankilan pitää olla rangaistus, ei hotelli.” “Vanhuksetkin joutuvat pissaamaan vaippoihin.”
Vankilako ei ole rangaistus, jos saa vessan? Jokaisen sopii kokeilla itse, millaista on olla poistumatta kotoaan esim. pariin viikkoon tai kuukauteen. (Itse olen tätä jo ei-vapaaehtoisesti kokeillut Suomessa asuessani, koska en voi olla pakkasella ulkona. Vaikka minulla on puoliso, se oli hirveää.)
Vankilan toinen nimitys on vapausrangaistus, joka viittaa juurikin siihen, että ihmisen (liikkumis)vapautta rajoitetaan. Sen nimi ei ole esimerkiksi nöyryytysrangaistus tai pissaa ämpäriin -tuomio.
Vankilan idea on rangaista, mutta tarkoitus on, että vankilaan laitetaan ihmisiä ja sieltä tulee ulos ihmisiä, jotka hyvällä tuurilla vielä pystyvät elämään osana tätä yhteiskuntaa. Nöyryyttäminen ei todellakaan palvele tätä tarkoitusta. Omalla kohdallani Suomen viranomaisilta ja “terveydenhuollolta” saamani epäinhimillinen ja nöyryyttävä kohtelu johti siihen, että aloin tuntea vastenmielisyyttä koko suomalaista yhteiskuntaa kohtaan.
Jossain elää myös kuvitelma siitä, että mitä pahempi rangaistus, sitä parempi. Vankeustuomioiden esimerkiksi seksuaalirikoksista koetaan olevan liian lyhyitä, mitä ne epäilemättä usein ovatkin. On kuitenkin hyvin tiedossa, kuinka vähän vaikutusta tuomion pituudella tai kovuudella, kuolemanrangaistuksellakaan, on rikosten määrään.
Onko oikein, että vanhukset joutuvat tekemään tarpeensa vaippoihin, joita usein kukaan ei ehdi tai jaksa vaihtaa? Ei tietenkään. Pitäisikö asialle tehdä jotain? Taatusti!
Miljoonilla ihmisillä ei ole käytössään vessaa. Maailmassa, Suomessakin, on pahempia ihmisoikeusongelmia kuin vankien kohtelu. Sitä ei kuitenkaan ratkaista niin, että suhteellisen helposti korjattavissa olevia epäkohtia ei korjata, jos jokin asia on vielä huonommin, sen enempää kuin lapsen syyllistäminen syömättä jääneellä ruoalla ei auta Afrikan nälänhätää kärsiviä lapsia.
Suomessa on empatian nälänhätä. Vanhusten kohtelu alkaa vihdoin nousta tapetille, koska useimmat tiedostavat voivansa joskus olla näitä toisia. Vankien osalta ongelma on sama kuin vammaisillakin: he ovat toisia, ulkopuolisia, ryhmä joihin minä en tule koskaan kuulumaan.
Raikas, terävä ja sivaltava
Tarkoitus oli blogata taas välillä muista kun arvosteluista, mutta tämä oli niin hieno, että pakko sanoa jotain.
Lukemista ja kevennystä -blogin Heta otsikoi arvostelunsa “Teksti lyö kuin ruoska“. Hän toteaa, että “Romaani on ansiokas myös tämän ajan kuvana. Erityisen osuvasti tässä kuvataan suomalaista terveydenhoitojärjestelmää.”
Arvostelu loppuu (en viitsi katkoa tästä mitään, vaikka onkin pitkä lainaus): “Marian ilmestyskirja on todella raikas ja hieno esikoisromaani. Suosittelen lämpimästi, sen voisi lähettää vaikka joululahjaksi Raimo Sailakselle ja kaikille jotka puhuvat vain terveydenhuoltojärjestelmän kalleudesta, eikä kukaan piittaa hoidon laadusta. Tähän täytyy lisätä, että romaanin pääasia ei kuitenkaan ole sairaus eikä terveydenhuolto, vaan se kertoo todella kasvutarinan, raikkaasti ja terävästi, suorastaan sivaltavasti, epämiellyttäviä ja rankkoja aiheita kaihtamatta. Romaani pakottaa lukijan pois mukavuusvyöhykkeeltä, mikä on ihan hyvä juttu.”
Kiitos Heta. Taas tuli sellainen olo, että ei väliä, jos kaikki loput inhoavat, selvästi ainakin jotkut ovat saaneet kirjasta irti sellaisia juttuja kuin toivoin – ja sellaistakin, mitä tuskin uskalsin edes toivoa. Sivaltava on hieno sana ja tykkään siitä, että joku käyttää sitä minun tekstistäni. Raimo Sailas, ja moni muukin, saisi tosiaan Marian ilmestyskirjan lukea, mutta sen kun näkisi.
Selvästi hyvistä arvosteluista kyllä tulee paineita, etenkin kun seuraava romaanini Makuuhaavoja on niin erilainen. Se ei ole oikeastaan lainkaan kantaaottaava (mikä minut tuntien on äimistyttävää), saati sitten sivaltava, vaan enemmän nyansseilla ja herkkyydellä pelaava. Ehkä se sitten tulevaisuudessa jonkun mielestä hivelee …kuin piikkimatto?
Arvosteluiden merkityksestä
Marian ilmestyskirjasta on taas tullut pari uutta arvostelua, Kaiken voi lukea -blogissa sekä Taavan päiväkirjassa. On muuten luksusta, kun blogeissa voi saada noin pitkiä arvosteluja, siinä missä lehtiarvostelijat joutuvat monesti tyytymään pariin virkkeeseen.
Jälkimmäinen (huom. paljastaa kirjasta paljon, voi spoilata!) oli minusta oikein ilahduttava siinä, että lukija tuntui saaneen kirjasta irti paljon sellaista, mitä oli tarkoituskin. (Oli myös kiva huomata, että Taavan mielestä kirja oli “surullinenkin paikoittain” ja “Maria ei kuitenkaan ole alistunut” sen jälkeen kun joku arvostelijoista oli pitänyt kirjaa turhan masentavana ja lohduttomana). Toki myös “Maija Haavisto on taitava sanankäyttäjä ja teksti imaisee mukaansa.” oli aika imarteleva kommentti!
Jori puolestaan kritisoi loppua, joka hänen mukaansa tuli niin äkisti, että hän jopa ajatteli ensin tiedostosta puuttuvan palasen. Auts. Hän on tähän mennessä ainoa, joka ei ole lopusta pitänyt, mutta toki se pistää mietityttämään. Hyvältä tuntuva loppu on kuitenkin niin tärkeä, oli se sitten onnellinen tai onneton. Toisaalta, voiko kirjan loppu – tai mikään muukaan asia kirjassa – koskaan miellyttää kaikkia (tuskin, mutta kuinka suurta osaa pitäisi pystyä miellyttämään)? Tätä pitää vielä miettiä.
Olen nyt viimeistelemässä seuraavaa romaaniani Makuuhaavoja ja yritän ottaa kaiken Marian ilmestyskirjasta tähän mennessä saamani palautteen huomioon, vaikka nämä kaksi kirjaa ovatkin hyvin erilaisia. Siinä toimin aika uhkarohkeasti aivan viime metreillä (joka saamani palautteen mukaan toimii), vaikka toisaalta loppuun selvästi “laskeudutaan” ja kaikki kirjan monista tarinoista saavat päätöksen.
P.S. Parikin arvostelijaa on kommentoinut, että tulee paineita, kun kirjailija lukee arvostelun. Tiedän kyllä tunteen, sillä kirjoitan paljon kirja-arvosteluita (enimmäkseen muualle kuin tänne). Arvosteluistani ainakin suuren osan on itse kirjailijakin lukenut. Kerran tuli hyvin ilahtunutta palautetta, että “tuntuu että tajusit juuri sen, mitä yritin sanoa!” (mikä oli hyvin myyneeltä tietokirjailijalta aika yllättävä kommentti – eivätkö muut lukuisista arvostelijoista sitten olleet tajunneet?)
Kannattaa muistaa, että kirjailija voi aina lukea arvostelunne (paitsi jos on kuollut). Minunkin blogistani jotkut ulkomaalaiset kirjailijat ovat lukeneet arvostelujani heidän kirjoistaan Google Translatella. Eri asia on, pitäisikö sen jotenkin vaikuttaa arvosteluun. Arvostelijalla on aina oikeus näkemykseensä, ja kirjailijan pitää kestää se, vaikka se olisikin negatiivinen.
Identiteettivarkaus
Hiljattain Suomessa eräs nimeltä mainitsematon taliaivo aukoi taas päätään. Modernin taiteen sijaan pitäisi tukea taidetta, joka vahvistaa suomalaista identiteettiä. Paitsi että kyseinen kommentti osoittaa täydellistä historian ja kulttuurin tajun puutetta, ei voi kuin olla tyytyväinen, ettei minulla ole moista “suomalaista identiteettiä”.
Minun identiteettini ei tule kansalaisuudesta eikä syntymäpaikasta. Olen ihminen ennemmin kuin suomalainen. Olen erittäin tyytyväinen siihen, että elän tällaisessa monikulttuurisessa ympäristössä, kaupungissa jossa on ollut paljon niin pakolaisia kuin muitakin siirtolaisia satojen vuosien ajan ja jonka eräässä kaupunginosassa puhutaan yli sataa eri kieltä, maassa jossa on yli neljäsataa moskeijaa ja joka kiinnittää huomiota myös esteettömyyteen. Kulttuurin rikkaus on yksi niistä syistä, miksi asun täällä.
Toki täälläkin on paikallisia oikeistopopulisteja, mutta onneksi pari viikkoa sitten järjestetyissä vaaleissa heidän kannatuksensa kääntyi laskuun. PVV:n vaalimainoksia muuten näki jatkuvasti sabotoituina hakaristeillä – täällä niiden merkitys on sattuneista syistä “hieman” erilainen kuin Suomessa. PVV oli viisaudessaan mm. ehdottanut, että hollannin kielen taito pitäisi olla pakollinen sosiaaliturvan saamiseksi (maassa, jonka joillain alueilla puhutaan perinteisesti ihan muita kieliä).
Mikähän tällaisen suomalaisen identiteetin pitäisi edes olla? Viinaa ja vaimonhakkausta? Ruisleipää ja ruotsinristeilyitä? Neitseinä avioon astuvia jumaaapelkääviä Elovena-tyttöjä? Miten suomalaiseen identiteettiin mahtuu se, että sitä väitetysti edustava taliaivo kuuluu maailman suurimpaan terroristijärjestöön – ja vastustaa esimerkiksi avioeroa ja esiaviollista seksiä? (Sinänsähän katolisuus on edustanut suvaitsemattomuutta aidoimmillaan syntymästään saakka.)
Jos jotain, oikeistopopulistit tekevät parhaansa murskatakseen kansan perusluonteen. Niin kuin täällä Hollannissa, jossa on alettu kannattaa huivikieltoja. Maassa jossa perinteisesti paljon isommatkin asiat on katsottu osaksi yksilönvapautta!
Monikulttuurisuuteen eivät kuulu vain erilaiset etniset ja uskonnolliset vähemmistöt, siihen kuuluu erilaisten ihmisten oikeus olla sellaisia kuin ovat. Tietynlaisiin vähemmistöihin keskittyminen häivyttää entisestään muiden vähemmistöjen olemassaoloa. Solipsismi ja kulttuurirelativismi (tai termi jota itse mieluummin käytän, kulttuuriylimielisyys) ovat helpoimpia tapoja sokaista itsensä ja vajota omaan todellisuuteensa, jolla ei ole mitään tekemistä reaalimaailman kanssa.
P.S. On riemastuttavaa, miten paljon nyt ennen vaaleja on onnistuttu keskittymään olennaisimapan. Iltapäivälehdet repivät otsikoita siitä, kuka myöntää käyttäneensä huumeita ja sen jälkeen puoluejohtajat laupeasti “antavat heille anteeksi”. Mitä helvettiä? Ketä kiinnostaa, keille se kuuluu ja miksi tuollainen pitää “antaa anteeksi”? Kas kun ei kysellä, oletko harrastanut esiaviollista seksiä ja sitten nämä profeetat voisivat siitäkin pahasta armahtaa langenneet lampaansa.
Tarkoituksella jätetty (melkein) tyhjäksi
Tänään tulee täyteen puoli vuotta siitä, kun muutin Helsingistä Amsterdamiin. Olin pitkään suunnitellut julkaisevani tänään pitkän ja seikkaperäisen tekstin, joka vastaisi kysymykseen “Miksi?” ja toki myös siihen toiseen, että onko täällä nyt sitten ollut niin hienoa kuin ajattelin.
Kirjoitinkin jo sellaisen tekstin, yli 500 sanaa, mutta se tuntui jotenkin, en tiedä, se ei vain ollut hyvä. Se ei tavoittanut sitä, mitä lähdin hakemaan. Ehkä julkaisen sen joskus myöhemmin kun keksin, että miten saan sen muokattua oikeanlaiseksi.
Vastaan joka tapauksessa toiseen kysymykseen. Kyllä, oikeastaan hienompaakin. Jos ei lasketa paperitaisteluita, byrokratiaa ja muuta säätöä, niin negatiivisia asioita on tullut vastaan hyvin vähän. En tosin ajatellut joutuvani tekemään kahdeksan tunnin matkoja lääkäriin, mutta seuraavan (ensi maanantaina) pitäisi toivottavasti olla viimeinen.
En ole ikävöinyt Suomeen kertaakaan. Ihmisiä kyllä, mutta en Suomea. Hyvä niin, vaikka kai sitä voisi ajatella, että pieni kaipauksenpoikanen voisi tehdä hyvääkin. Mutta tämä ei ole kaukosuhde, meidän välillämme ei ole ainakaan tällä hetkellä mitään. Paitsi paljon kilometrejä.
P.S. Saatuani tänään yhden terveysaiheisen aikakauslehtiartikkelin valmiiksi olen vapaa deadlineistä ensimmäisen kerran en edes muista miten pitkään aikaan. Ei ehkä pitkä ilo, mutta onpahan kuitenkin.
Lisää arvosteluita
Ja vielä kolme uutta arvostelua on tullut edellisen kahden jälkeen. Johan tässä tuntee itsensä julkkikseksi, kun puoli blogistania puhuu minun kirjastani. ;-> Uskoisin palautteesta olevan hyötyä myös tulevien kirjojeni kannalta, sillä jotkut kommentit ovat jo saaneet minut miettimään paria asiaa tässä kirjassa ja sitä, miten hyödynnän tietoisuutta jatkossa.
Erityisen tyytyväinen olen siihen, että Marian ilmestyskirjaa on pidetty mukaansatempaavana ja useampi on lukenut sen yhdellä istumalla. Toki tavoitteenani on kirjoittaa myös korkeatasoista tekstiä ja kaunista (joskus tietysti myös rumaa, tai “raadollista”, kuten joku sanoi) suomen kieltä, sekä vaivihkaa ujuttaa ihmisille aivan uudenlaisia näkökulmia, mutta tärkeintä on kuitenkin se, että kirja vie lukijan mennessään.
Vinttikamarissa -blogin ahmu ei oikein pitänyt romaanin kieliasusta, mutta totesi kuitenkin kirjani olleen vaikuttava lukukokemus ja kehui sen aitoutta.
Booking it some moren arvostelu oli hieman ristiriitainen, mutta (ainakin minun näkökulmastani) enimmäkseen positiivinen. Booksy totesi, että “Kerran vuodessa pitääkin lukea kirja, joka pakottaa pohtimaan erilaisuutta ja sen kohtaamista. Marian ilmestyskirja on taatusti sitä lajia.”
Luettua-blogin Sanna antoi arvostelussaan kirjalle neljä tähteä ja totesi, että “Alusta saakka mukaansatempaava kirja ja tärkeä tarina.”
Pari kyselyä on tullut ja kyllä, arvostelukappaleita saa edelleen, kun pyytää sähköpostilla maija@writeme.com. Ei tarvitse olla kirjablogaajakaan – jos haluat kirjoittaa Marian ilmestyskirjasta pianonvirityssivustollesi, niin toki saat! ;->
Seuraavan romaanin, nimeltään Makuuhaavoja, suhteen on hieman angstinen vaihe taas päällä editoinnin loppusuoralla, mutta tökkivät kohdat ovat onneksi pieniä, ei mitään juoneen, rakenteeseen tai henkilöihin liittyvää enää. Uskoisin kirjan valmistuvan aikataulussaan kuun loppuun mennessä (aikataulu on puhtaasti omani, mitään kustannussopimusta sille ei ole solmittu eikä siten deadlinejäkään ole).
Ensimmäiset arvostelut
Joku tykkäsi minun kirjastani! Miten sitä voikaan ihminen olla täpinöissä. Lähetettyäni ensimmäisiä arvostelukappaleita tiistaina olen ollut mielessäni täysin varma siitä, että kaikki arvostelijat inhoaisivat kirjaa. Ei olisi kauheaa, jos jotkut eivät siitä pitäisi, mutta entä jos kukaan ei tykkäisikään?
En ole erityisen epävarma tai huonoitsetuntoinen ihminen, ja tiedän kyllä miten paljon itse tykkään Marian ilmestyskirjasta, mutta tähän kulminoituu niin paljon. Tiedän myös, että kirja varmasti jakaa mielipiteitä, joten pelkäsin, että ensimmäinen arvostelu olisi ollut tyrmäävä. Sen verran symbolista arvoa sillä ensimmäisyydellä kuitenkin on.
No, onneksi ei kuitenkaan tullut teilausta. Ensimmäisenä huomasin Järjellä ja tunteella -blogin arvostelun, jossa blogin nimen mukaan oli niin rationaalista kuin tunneperäistäkin analyysia ja varsin positiiviseen sävyyn. Ilahduin toki hurjasti.
Sitten huomasin (mokomakin sähköpostipalveluni oli luokitellut viestin roskapostiksi ja sai siitä hyvästä satikutia), että aivan ihkaensimmäinen arvostelu olikin ollut Kirjavan Kukon kulttuuriblogista. Velma kirjoitti mm. “Kirja veti aika sanattomaksi, osittain tarinan sisällön ja osittain koko kirjan hyvyyden takia. Tarina piti alusta alkaen otteessaan eikä muuttunut välissäkään huonommaksi. Luin kirjan melkein kokonaan yhdellä istumalla, kun oli pakko saada tietää, että miten siinä käy.”
Jestas. Johan tuossa menee itsekin sanattomaksi. Kun aikoinaan sain kustannussopimuksen CFS:n ja fibromyalgian hoito -tietokirjalleni, sanoin miehelleni, että olo on kuin olisi voittava lottokuponki takataskussa (minut tuntevat ihmiset ymmärtänevät miksi, muille on vaikea selittää). Nyt on sellainen olo, että vaikka voittaisi lotossa, sitä ei ehkä edes huomaisi.
Joten, loput arvostelijat, jos tarvetta tulee, teilatkaa vaan. Tiedän jo, ettei Marian ilmestyskirjan kirjoittamiseen kulutettu aika mennyt hukkaan! Alkoholia kun en juo, taidan juhlistaa suklaakakulla (ensin kuitenkin töitä).
Vielä kun Blogger luopuisi mökötyksestään ja antaisi minun kommentoida kaikkiin Blogspot-blogeihin eikä vain pieneen osaan…
