Paikallaan junnaavia apokalyptisia visioita

Olen Douglas Couplandin, tai ainakin hänen joidenkin kirjojensa, suuri fani. On tosin jo jonkin aikaa tuntunut siltä, että hän toistaa itseään liikaa. 2006 tullut JPod oli vähän pettymys, mutta 2007 ilmestynyt The Gum Thief oli mainio. 2009 ilmestynyt Generation A ei ollut hullumpi sekään, huonoista Amazon-arvioista huolimatta.

Miehen uusin romaani, viime vuonna ilmestynyt ja hämmentävästi luentosarjaan pohjautuva Player One on aika samanlainen kuin Generation A, jossa maapallon riesana on mehiläisten kuolema (tosin kirjassa ne tekevät hämmentävän paluun). Tässä romaanissa uhkaa öljykriisi ja yhtäkkiä lentokentän baarissa istuva erikoinen nelikko onkin keskellä leffahenkistä selviytymistaistelua.

Paitsi apokalyptinen uhka, molempia kirjoja (ja joitain Couplandin aiempia teoksia) yhdistää se, että ne on jaettu melko tasan 4-5 kertojan kesken, mitä useimmissa kirjankirjoitusoppaissa katsottaisiin hyvin pahalla. Tämä ei sinänsä ole huono juttu, ei se mikä kirjoissa on ongelmana.

Player One kansi

Minusta vain Coupland on omimmillaan arkitodellisuuden kuvaajana ja slipstream-maailmassa (vai pitäisikö sitä kutsua maagiseksi realismiksi?). Hänen kertominaan paremmin toimivat sellaiset jutut, jotka eivät oikeasti (nykytiedon mukaan) voisi todellisuudessa tapahtua, kuin periaatteessa uskottavat kauhuskenaariot. Useimpiin hänen kirjoihinsa kuuluva spirituaalis-filosofinen osuus toimi sekin aiemmin paremmin.

Player Onessakin häiritsee loppu, samasta syystä kuin joissain hänen aiemmissa kirjoissaan. Raskaus/naimisiin meno/vastaava happy ending nyt vain ovat vähän kliseisiä loppuratkaisuita (ollakseen itse homo Coupland suosii yllättävän heteronormatiivisia onnellisia loppuja…) Player Onessa tehdään vielä ihan lopussa aika hämärä, saippuaoopperamainen kikka, joka tuntuu melkein lukijan huijaukselta. Ja lopussa on olevinaan “paljastus”, joka tuntuu lähinnä antikliimaksilta.

Ei Player One ole missään nimessä huono. Arvostelijat ovat siihen enimmäkseen tykästyneet. Mutta jos on lukenut kaikki Couplandin romaanit, ei se sieltä mitenkään parhaimmistoon yllä. Aloin muuten vasta nyt miettiä, että vaikka Couplandin hahmot ovat yksityiskohtineen jopa “hyperrealistisia”, näissä kahdessa viimeisessä kirjassa ei tainnut olla ketään, josta olisin oikeasti pitänyt.

Jos haluat Couplandia lukea, suosittelen ennemmin romaaneja Microserfs, All Families Are Psychotic, Eleanor Rigby, sekä suosikkini Girlfriend in a Coma, miksei Hey Nostradamus!:kin. Ainakin ensimmäinen ja viimeinen listalta löytyvät myös suomeksi. Eleanor Rigbyssä on vähän cripfic-perspektiiviäkin, tosin kaipa samaa voisi sanoa Player Onesta, onhan eräs henkilöistä autistinen. Joitain Couplandin vammaishenkilöitä voi pitää joko ableistisina kuvauksina, tai sitten kritiikkinä ableismia kohtaan.

Vammaisperspektiivistä on syytä mainita, että Coupland on kirjoittanut myös kirjan Terry Kanadan “kansallissankari” Terry Foxista, johon liittyy paljon cripspiraatiohenkistä idolisointia, mutta mieheen kannattaa silti ehdottomasti tutustua. Kirjaa en tosin ole lukenut.

P.S. Jos tykkää hieman indiemmistä TV-sarjoista, kannattaa katsoa Couplandin JPod-kirjasta tehty samanniminen sarja. Alussa tosi rasittava, mutta mitä enemmän sitä katsoo, sitä enemmän siihen tykästyy, ja sitten se loppuukin aivan liian pian.

Kommentoi
Name and Mail are required