Archive for June, 2011
Vanhuus ei tule yksin
Vuodesta on kulunut puolet (tähän kaikille aikuisille tyypillistä “mihin se aika katosi, voi kuinka aika rientää, kohta on jo joulukin” -voivottelua). Mitä tässä ajassa on sitten tapahtunut?
No, Marian ilmestyskirja ei ole vieläkään myynnissä, mikä tietysti kismittää. Siitä on tosin tullut jo kymmenkunta arvostelua ja sen tiimoilta on julkaistu kaksi lehtijuttua, kolmas vielä tulossa.
Seuraava käsikirjoitukseni Makuuhaavoja valmistui kerrankin ajoissa maaliskuun lopussa. Sen kohtalo on edelleen auki, sillä hylkyjä on tullut vasta 4-5 ja se lähetettiin noin 25 kustantamoon. Näiden seuraajaa en ole ehtinyt vielä paljoa suunnitella.
Lääketiedekirja on loppusuoralla ja on tarkoitus saada valmiiksi seuraavan kuukauden sisällä. Sanoja on nyt noin 67 000, joista peräti noin 13 000 on syntynyt edellisen yhdeksän päivän aikana (huh).
Vuoden alussa kirjoitin pitkän artikkelisarjan yhdelle asiakkaalle. Yksi artikkelini julkaistiin Kunto & Terveys -lehdessä ja yksi on hyväksytty julkaistavaksi syksyn Vegaia-lehdessä. Kaksi juttuehdotusta on edelleen auki ja yksi juttu on alustavasti sovittu.
Olen kirjoittanut kai kaksi 55 sanan novellia, kaksi raapaletta ja yhden pidemmän novellin (noin 1 300 sanaa). Olen aloittanut pari novellia, joita en ole saanut vielä valmiiksi ja pari viime vuonna aloitettua on yhä kesken. Hämmentävää on, että valmiiksi saaduissa novelleissa olen hyödyntänyt peräti kolme pari vuotta vanhaa ideaa, joista kaksi olen käytännössä jo ehtinyt hylätä mahdottomina aikoja sitten.
Olen osallistunut kahteen kirjoituskilpailuun, joista toisen yhteydessä raapaleeni julkaistiin verkossa, mutta en ole voittanut mitään. Toisen raapaleen olen lähettänyt kahteen lehteen, joista yhdestä tuli hylky ja yhdestä tulee lähes varmasti hylky. Jatkan sen lähettelyä vielä. Viime vuonna kirjoittamani novelli Timeless julkaistiin huhtikuussa Breath & Shadow -lehdessä.
Valmiiksi saatujen proosatekstien määrä on ihan OK, tosin kirjoituskilpailuihin ja kirjallisuuslehtiin oli kyllä tarkoitus lähettää paljon enemmän tekstejä ja juttuehdotuksiakin haluaisin lähetellä enemmän. Runoja en ole käytännössä ehtinyt kirjoittaa. Lääketiedekirja on vienyt aika lailla kaikki resurssit. Toivottavasti tilanne muuttuu nyt syksyllä, vaikka ruokakirjaakin pitäisi toki tehdä.
Kuukauden päästä alkavalla lomalla ajattelin suunnitella tulevaa romaania ja toivottavasti vähän vilkaista esseekokoelmaakin. Sen jälkeen sitten ruokakirjaa, NaNoWriMo ja pitäisi yksi uusi blogikin perustaa. Loman jälkeen seuraavan kerran joskus ensi huhtikuussa voi sitten huilata. Ehkä.
Tanskalaista elokuvaa
En yleensä blogaa leffoista, mutta jotkut tekevät vaikutuksen. Ihastuimme mieheni kanssa jo vuosia sitten tanskalaisiin elokuviin, joita Yle näytti iloksemme yhdessä vaiheessa joka viikko. Täälläkin niitä tulee toisinaan telkkarista – hollanninkieliset tekstit toki mutkistavat asiaa hyvin dialogikeskeisissä leffoissa.
Tuntuu vähän hassulta luokitella “tanskalaiset elokuvat” yhdeksi entiteetiksi, mutta niillä on usein hyvin paljon yhteistä. Tarinat ja hahmot ovat erittäin realistisia (vaikka toisinaan elokuvissa on myös fantasia/slipstream/WTF-elementtejä) ja joskus on vaikea muistaa katsovansa fiktiivistä tarinaa. Ihmiskohtalot ovat rujoja ja usein epämiellyttäviä. Mikään ei ole “off-limits”. Glamouria ei ole eikä onnellisesta lopusta ole takeita.
Tanskalaiset elokuvat ovat usein myös hyvin taidokkaasti toteutettuja, oli kyseessä sitten maalaileva “taide-elokuva”-henkinen kuvaus tai karun tyylitelty Dogma-elokuva.
Viime viikonloppuna katsoimme Aatamin omenat. Tämä oli enemmän sitä WTF- kuin realismiosastoa. Entinen uusnatsi saapuu ehdonalaiseen maalaiskirkkoon, josta löytyy muitakin entisiä rötöstelijöitä. Papilla näyttää kuitenkin viiraavan päästä enemmän kuin kenelläkään heistä. Siinä oli oikeastaan monelle tanskalaiselokuvalle tyypillinen premissi: “kaikki ovat hulluja ja/tai pahoja, mutta kuka on vähiten, ja onko sillä väliä?”
Edellinen katsomamme tanskalaispätkä oli hyvin erilainen, Efter brylluppet eli suomeksi varmaankin Häiden jälkeen, jossa siinäkin on mukana Mads Mikkelsen. Siinä oli yksi parhaiten rakennetuista hahmoista, joita olen koskaan elokuvassa nähnyt, joka pelasi osittain myös sillä, millaisia ennakko-oletuksia normaalit stereotyyppisesti rakennetut hahmot synnyttävät ihmiselle (tämä äijä on monimiljonääri, joten hänen motiivinsa täytyy olla X).
Suosittelen esim. näitä elokuvia kaikille kirjoittajille, koska tarinoista ja henkilöhahmoista saa varmasti paljon inspiraatiota vaikka mihin. Ja tietysti kaikille, jotka kuvittelevat, että vaikkapa Johnny Depp on hyvä näyttelijä eikä vain raamikas vaateripustin…
Edistyksen mittarit
Lääketiedekirjasta on tulossa suunniteltua laajempi. Se ei ehkä yllätä ketään, sillä kaikki projektini tuppaavat paisumaan. Joskus olin tekemässä muutaman sivun tulostettavaa esitettä, josta tuli vahingossa yli satasivuinen kirja. Sen kirjan englanninkielisestä versiosta tuli 348 sivua pitkä. Hups.
Tiukkaa deadlineä ei Helluvalle ole, mutta käytännössä se pitää saada valmiiksi ennen lomalle lähtöä heinäkuun lopussa, koska muuten vain mietin koko loman kirjaa. Jäin alkuvuodesta aikataulussa jälkeen kun kirjoitin isoa artikkelikokoelmaa ja meni kauan saada kirittyä se takaisin. Nyt pitää kuitenkin kiriä lisää, kun kirjasta on tulossa arvioitua suurempi.
Maanantaina en saanut kirjoitettua juuri mitään, koska olin tosi huonossa kunnossa. Tiistaina ja keskiviikkona kirjoitin kuitenkin yhteensä yli 3 000 sanaa, tänäänkin plakkarissa jo reilusti yli tuhat. Se on minusta aika paljon, koska kyseessä on kuitenkin tietokirja, joka vaatii jatkuvaa tutkimustyötä, ei voi ainakaan pitkiä pätkiä vain päästään kirjoittaa.
Kuukausi sitten olin hajoamassa ja kyllästymässä koko projektiin, mutta nyt kun loppu häämöttää, niin haluaisin vain kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Todellisuus on vähän toista, koska kuntoni ei ole ollut kovin hyvä. Käytännössä siis suurimman osan ajasta vain haaveilen kirjoittamisesta ja murehdin, ettei minulla ole voimia niihin töihin, jotka vaativat niitä enemmän, kuten musiikkiarvosteluiden kirjoittaminen, laskuttaminen, pari artikkelia ja sähköpostiin vastaaminen. (Litterointi/kääntötyö onneksi etenee hyvin, se ei vaadi paljoa voimia.)
En tiedä oliko tässä viestissä mitään pointtia, paitsi hehkuttaa tuolla ihanalla yli 3 000 sanan lukemallani. Kokonaisuudessaan käsikirjoitusta on melkein 61 000 sanaa, tosin siellä on seassa muistiinpanoja ja copypasteja, jotka eivät tule mukaan lopulliseen versioon.
Elätän toivoa, että kirja ehtii Helsingin kirjamessuille. Kyllä sen pitäisi. (Mies vihjaa, että tätä vauhtia Marian ilmestyskirja ei ehdi, mutta hän on kyllä väärässä.)
Harvoin tuntuu siltä, mutta nyt on sellainen olo, että TGIF! (Paitsi että aion tehdä viikonloppunakin vähän töitä. Mutta vain vähän. Ihan vähän.) Juhannustahan ei täällä vietetä, paitsi että huhun mukaan Vondelparkissa voi törmätä suomalaisiin tekemässä juuri sitä. Lammikoiden vesimäärä tekee tosin kännissä hukkumisesta haastavampaa.
Julkisuuden valokeilassa
Minusta on pieni juttu uusimmassa Libero-lehdessä mm. Marian ilmestyskirjaan liittyen. Libero on siis vasemmistolainen mielipide- ja kulttuurilehti (ei, se ei liity niihin vaippoihin), joka joskus tulikin minulle ilmaiseksi monta vuotta tilattuani yhden näytenumeron. Marian ilmestyskirjankin pitäisi nyt jo olla ulkona, vaan eipä ole.
Jutun voi lukea täällä. Siinä on pari pientä virhettä, tai ehkä enemmän harhaanjohtavasti ilmaistua juttua, mutta ei sen kummempaa.
P.S. Uusin spefiraapaleeni The Vanishing Act (jonka idean sain jo vuosia sitten) julkaistiin viime viikolla Snake-Oil Cure -verkkolehdessä. Huomasin sen vasta nyt, kun eivät ilmoittaneet asiasta mitenkään. Parhaita raapaleita voi myös äänestää.
Vankina terveessä kehossa
En edes tiedä, mitä tämä asia on suomeksi, eikä ole hajuakaan, miten se kannattaisi kääntää. Transabled tarkoittaa ihmistä, joka kokee olevansa vammainen, vaikka ei ole. Kyseessä ei siis ole sinänsä harha tai luulosairaus, vaan ihminen tietää, ettei todellisuudessa ole vammainen, mutta ei voi elää kuten haluaa, ennen kuin saa kehonsa vastaamaan mielessään olevaa kuvaa itsestään – sokeana, kuurona, amputoituna tai pyörätuolissa istuvana. Vähän niin kuin transsukupuolinen. Tätä kutsutaan myös nimellä BIID (body integrity identity disorder).
En saanut ikinä kirjoitettua mitään yhteenvetoa Blogging Against Disablism -päivän postauksista, mutta tähän aiheeseen halusin ottaa kantaa (otsikko on tahallinen provo; ainakaan transsukupuolisista useimmat eivät halua käyttää ilmausta “vankina väärän sukupuolen kehossa”). Sean kertoo BADD-postauksessaan tutustaan, jonka terapeutti oli OK tämän transsukupuolisuuden kanssa, mutta ei BIID:n.
BIID on konseptuaalisesti vaikea juttu, ja hämmentävä, jos siitä ei aiemmin ole kuullut. Transsukupuoliset eivät oikein pidä siitä, että BIID:tä verrataan transsukupuolisuuteen. Vammaisilla taas on muita ongelmia asian kanssa.
Moni kokee loukkaavana, että joku voisi haluta tämän sairauden, koska moni saa jatkuvasti kuulla olevansa sairas vain siksi, että haluaa olla, vaikka ei halua mitään enempää kuin olla terve. Minusta tuntuisi aika hullulta, jos joku esimerkiksi vapaaehtoisesti haluaisi minun sairauteni, ei vain olisi valmis ottamaan sitä, mutta oikeasti väen väkisin haluaisi sen. En voisi mitenkään ymmärtää sitä.
Toisaalta se, etten ymmärrä jotain, ei tarkoita, että se olisi väärin.
Em. blogauksen kommenteissa on mielenkiintoista pohdintaa transsukupuoliselta KatieMaelta, joka on myös pitänyt itseään halvaantuneena vuodesta 1954. Hän ei halua “parantua” BIID:stä, koska se on osa hänen identiteettiään.
Seanin mielestä negatiivinen suhtautuminen BIID:hen on ableismia. Ja niinhän se on; jos pitää sitä huonompana kuin “oikeat” vammat tai sairaudet, koska pitää sitä mielisairautena. Toisaalta voi ajatella sen olevan ableismia siksi, että on “sairasta” haluta olla vammainen, koska vammaisuus on “traagista” (siinä missä miehenä/naisena oleminen useimmissa maissa ei ole). Tähän väliin ote Marian ilmestyskirjasta (tämä ei käsittele BIID:tä, mutta sille sukua olevaa ilmiötä):
— On sellaisia ihmisiä, jotka pitää vammaisia, yleensä amputoituja tai pyörätuolissa olevia, seksikkäinä, Riku aloittaa.
— Siis jonkinlainen fetissi?
— Niin, fetissi. Tai joidenkin mielestä se on sairaus.
— No varmasti on sairaus, eihän nyt kukaan täyspäinen voisi pitää vammaista ihmistä seksuaalisesti kiihottavana, puuskahdan.
Loppuun vielä mielenkiintoinen ajatus kirjasta A Dose of Sanity. Kirjan kirjoittanut lääkäri Sydney Walker on sitä mieltä, että suurin osa “psyyken sairauksista” on todellisuudessa diagnosoimatta jääneitä fyysisiä sairauksia, esimerkiksi infektioita, metabolisia häiriöitä, ravitsemuksellisia puutoksia tai neurologisia sairauksia.
Walkerin mielestä sellaisetkin “teeskennellyt” sairaudet kuin Münchhausenin oireyhtymä ovat neurologisia sairauksia, koska hänen kokemuksensa mukaan aivoiltaan terve ihminen ei ala tällaisia kuvioita teeskennellä. Eli taustalla on jokin sairaus, joka saa ihmisen esittämään muita sairauksia.
BIID:n suhteen vaikea kysymys on tietysti se, että pitäisikö siitä kärsivää hoitaa aiheuttamalla tälle tämän haluama vamma (jos mahdollista), siinä missä transsukupuolisuutta hoidetaan sukupuolenkorjausleikkauksella. Minä näen tämän enemmän lääketieteellisenä kuin eettisenä kysymyksenä, vaikka tietysti se on molempia. Kyse on siitä, voiko a) BIID:tä hoitaa muulla tavoin (ainakaan kaikki eivät halua tulla hoidetuiksi, kts. yl.) tai voiko se parantua itsestään ja b) ratkaiseeko tällainen operaatio asian. (Ihmisille tehdään paljon eettisesti kyseenalaisempiakin operaatioita, enkä puhu nyt kauneuskirurgiasta…)
Nähdäkseni (voin olla väärässä) mitään selvää tutkimusnäyttöä ei ole puoleen tai toiseen, mutta jotkut lääkärit puolustavat esimerkiksi terveen raajan amputaatiota, jos potilas niin haluaa.
We then turn to the moral arguments against such operations, and argue that on the evidence available, none is compelling. BIID sufferers meet reasonable standards for rationality and autonomy: so as long as no other effective treatment for their disorder is available, surgeons ought to be allowed to accede to their requests.
Apua, tyttöystäväni on demoni
“A critic can only review the book he has read, not the one which the writer wrote” sanoi amerikkalainen kirjailija Mignon McLaughlin. Tämä tuli taas hyvin selväksi vähän aikaa sitten, vaikka kyse olikin silloin novellista.
Olin kirjoittanut scifi/spefinovellin, joka käsitteli astrologiaa ja lesbosuhdetta (mitä tosin ei ihan suoraan sanottu ja ilmeisesti osa lukijoista on tulkinnut sen ihan heteronormatiivisesti, mikä on ok, koska se ei ollut lesboutta käsittelevä novelli). Eräs tuttavani on useamman naisen kanssa seurustellut binainen, joka harrastaa astrologiaa ja kirjoittaa fantasiaa, joten ajattelin kysyä hänen mielipidettään novellista, erityisesti näiden teemojen uskottavan teeman käsittelyn kannalta, mutta muutenkin.
Sain hänen palautteensa myöhään illalla juuri ennen nukkumaanmenoa. Päätin vilkaista sen nopeasti läpi ja perehtyisin siihen tarkemmin aamulla. Huomasin heti palautteesta, että siinä oli oikein osuvia kommentteja. Hän peläsi olleensa liian rehellinen, mutta sanoin että ei ei, ei se ollut missään nimessä tyrmäävä kritiikki, vaan oikeasti hyödyllinen. Joitain kommentteja en vain ymmärtänyt ollenkaan, mutta päätin pähkäillä niitä herättyäni.
Aamulla sitten tajusin: tuttuni oli lukenut novellin omasta perspektiivistään. Hän uskoo vahvasti kaikkeen yliluonnolliseen ja käsittelee sitä maailmaa myös omissa teksteissään. Kun novellini päähenkilö kutsui morsiantaan succubukseksi, hän otti sen kirjaimellisesti, koska hänen vastaavassa novellissaan morsio tosiaan olisi ollut viettelijädemoni. Kun ikkunasta paistava kuunsäde leikitteli tuolin selkänojalla makaavalla vaatteella kuin se olisi voinut herätä henkiin, hän toivoi jatkoa tälle tunnelmalle (vaikka se oli lyhyt kuvauspätkä, ei viittaus yliluonnolliseen).
En voi sanoa, että tuttavani olisi lukenut novellini väärin. Luulen kyllä, että suurin osa lukijoista tulkitsisi sen eri tavalla. Kysyin hyvän ystäväni mielipidettä novellista – hän ei kirjoita mitään, mutta usein pyydän häneltä kommenttia, koska hän on ns. “normilukija”. Hän vakuutti minulle, ettei missään nimessä ottanut demonivertausta kirjaimellisesti. Hän tuntui muutenkin saaneen paremmin kiinni novellin pääideasta, koska “yliluonnollisuus” ei sekoittanut pakkaa (välissä tosin muutin novellia hieman, mutta en merkittävästi.)
Näiden kahden ihmisen osuvista palautteista huolimatta en kuitenkaan sijoittunut tässä kirjoituskilpailussa, joten ehkä minun pitäisi tehdä tästä yliluonnollinen novelli ja lähettää se tämän alan kilpailuun. ;-P
Tuulahduksia Jäniksenselältä
En lue juuri scifiä tai fantasiaa, mutta muu spefi ja slipstream iskee kyllä. Suomalaisia kirjoja – tai mitään kirjoja suomeksi – tulee luettua aikaa vähän, varsinkin nyt kun asuu ulkomailla.
Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta oli oikein positiivinen yllätys, jos sitä nyt yllätykseksi voi sanoa, koska odotin kirjalta varsin paljon. En tiedä, onko tämä nyt sitten urbaania fantasiaa, maagista realismia, slipstreamia vai mitä (PIJ itse käyttää ilmeisesti termiä reaalifantasia). Selviä dekkarielementtejäkin löytyy ja etenkin loppua kohden kirja alkaa saada enemmän jännärin, trillerin, jopa kauhun vivahteita.
Kirja sijoittuu Jäniksenselän paikkakunnalle, jonka rakastettu lastenkirjailija Laura Lumikko on saanut koko paikkakunnan hullaantumaan tämän kirjojen ympärille rakentuvaan mytologiaan. Lumikko perusti jo vuosikymmeniä sitten jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seuran, jossa oli pitkään ollut vain yhdeksän jäsentä, se kauan kaivattu kymmenes puuttui. Ihmisiä katoaa, joistain katoamisista ei haluta puhua ja kirjaston kirjoihinkin iskee mystinen tauti.
Kirja on täynnä herkullisia onelinereitä ja muutenkin heti alkuun tuli sellainen olo, että tässä viljellään paljon erilaisia vihjeitä, joista varmaan puolet menee ohi tai niiden merkityksestä ei ole aavistustakaan. Se on myös aika raadollinen näkemys kirjailijoiden (sielun)elämästä (raadollinen nimenomaan spekulatiivisessa mielessä, ei mitään inhorealismia).
Jotkut kirjat ovat samaan aikaan inspiroivia (joskus vielä olen näin taitava) ja vähän masentavia (en kuitenkaan koskaan ole näin taitava).
Hollantilaista elokuvaa
Viikko sitten katsoin ensimmäistä kertaa minulle vieraalla kielellä tehdyn elokuvan (hindinkielinen Water) hollanninkielisillä teksteillä. Se sujui varsin hyvin ja leffa oli upea
Sunnuntaina räväytin katsomalla hollantilaisen elokuvan ilman tekstejä. Itselläni hollannin opiskelussa vaikeinta on ollut nimenomaan kuullun ymmärtäminen. Hyvin artikuloidusta TV-ohjelmasta ymmärrän 95 %. Kun ihmiset puhuvat livenä, olen helposti aivan pihalla.
Elokuva oli siis tunnetun hollantilaisen kirjailijan Kluunin tosipohjaiseen romaaniin perustuva Komt een vrouw bij de dokter. Alkuperäistä kirjaa on myyty Hollannissa typerryttävät lähes 800 000 kappaletta ja se on käännetty suomeksikin nimellä Vaimo kävi lääkärissä. (Leffan englanninkielinen nimi on harvinaisen valju Stricken; kirja puolestaan on nimetty Love Lifeksi.)
Tulossa pian juonipaljastuksia!
Paljon meni ohitse dialogista, mutta elokuva on hyvin visuaalinen (kuten tuo Waterkin) ja oikeastaan tiesin jo etukäteen pääosan tapahtumista. Leffa kertoo siis bilehirmu Stijnistä, jonka on vaikea kestää vaimonsa kamppailua rintasyöpää vastaan ja ajautuu melkoiseen viina-huumeet-naiset-kurimukseen.
Tämä pitkä alustus johdattaa minut puhumaan ihan leffan lopusta. Lopussa Stijnin vaimo Carmen päätyy eutanasiaan. Stijn hankkii tätä hetkeä varten uuden puvun ja lääkäri tulee antamaan tarvittavat lääkkeet heidän kotiinsa. Lopuksi Stijn ilmoittaa ulkona odottavalle perheelle vaimon menehtyneen.
Hollannissahan eutanasia on ollut yleisesti hyväksyttävää jo vuosikymmeniä ja noin prosentti kaikista kuolemista tapahtuu tätä kautta. Komt een vrouw bij de dokter ei ole elokuva eutanasiasta, mutta se päättyy niin kuin vain hollantilainen elokuva voisi päättyä. Toivottavasti vielä joskus muuallakin maailmassa tämä nähdään luonnollisena tilanteena, jota ei tarvitse sen ihmeemmin kummastella tai korostaa, se on vain tapahtuma muiden joukossa.
Blogailen toisaalla
Ei hätää, en ole kaikkoamassa täältä mihinkään. Mutta nyt kesä-heinäkuun ajan kirjoitan kahdesti viikossa Tukilinja-lehden blogiin. Tuo ensimmäinen teksti on pidempi esittelyteksti, joka julkaistaan myös painetussa lehdessä. Kirjoitan siellä siis omasta arjestani ja vammaisuudesta.
Kirjoitan samaan aikaan myös tänne, mutta ehkä ovelasti julkaisen enemmän vanhempia tekstejäni tai muuta, jotta kaikki aikani ei mene blogaamiseen. Tällä hetkelläkin tosin tilanne on se, että minulle tulee blogi-ideoita vähintään tuplasti se, mitä ehdin kirjoittaa.
Toki otan vastaan myös vierasblogaajia. ;-> Eli jos haluat avata sanaisen arkkusi Maijan ilmestyksissä, ota yhteyttä. Näin saat lisää julkisuutta omalle blogillesi tai webbisivustollesi, tai sen puutteessa ainakin omalle asiallesi.
