Viktoriaaninen voimauttava valokuva
Eräs TEDxHelsingin eniten ajatuksia herättäneitä esityksiä viime vuoden keväällä oli Miina Savolainen ja tämän esitys voimauttava valokuva. Miina Savolainenhan on tehnyt valokuvakirjan Maailman ihanin tyttö ja kerännyt sillä uskomattoman määrän palkintoja ja suitsutusta ja kirjaan pohjautuva näyttely kiertää maailmaa. Tai ehkä se ei ole lainkaan uskomatonta.
Savolainen kuvasi siis kirjaansa lastenkodissa kasvaneita tyttöjä ja kertoo menetelmän takana olevasta sosiaalipedagogisesta ideasta enemmän kotisivuillaan. Sen voi ehkä tiivistää parhaiten tähän yhteen pätkään ko. tekstistä:
Valokuvaamisen arkikäytäntöön liittyy ajatus: se, mikä on kuvattu, on muistamisen arvoista (=arvokasta). Käänteisesti taas koetaan, että ne asiat ja ihmiset, joita ei juurikaan kuvata, eivät ole niin tärkeitä.
Miksi otin tämän esiin on se, että olen lukenut lähiaikoina paljon naisten kohtelusta viktoriaanisen ajan psykiatrisessa järjestelmässä, sekä kirjaani (ehkä jopa kirjoihin) liittyen että muutenkin (siinä muuten jäävät Stephen Kingit ja monet muut kakkoseksi…).
Elaine Showalterin kirjassa The Female Malady: Women, Madness and English Culture, 1830-1980 kerrotaan, kuinka joissain brittiläisissä mielisairaaloissa valokuvattiin potilaita jo 1850-luvulla. Toki tavoitteena oli paljolti dokumentoida, varmasti myös ottaa hieman pelottavia friikkipotretteja ihmisten kauhisteltaviksi, mutta pian kuville löytyi muukin funktio:
During the ten years of his residence at Surrey, Diamond photographed many of his women patients. He argued that photography had a significant function in the asylum, not only as a record of patients and a diagnostic guide to insane physiognomy, but also as a therapeutic tool. For women patients especially, he maintained, it was salutary to have this reminder of personal appearance, and to have the natural feminine vanity, dulled by disease, stimulated by a photographic portrait.
T.N. Busfield […] wrote that “patients are very much gratified at seeing their own portraits… In our worst female ward I have had a positive (on glass) framed and hung up for nearly eighteen months and it has never yet been touched by any of the patients.”
Valokuvaajana koin tämän hyvin kiehtovaksi ja luulen, että ei-valokuvaajakin saattaa bongata tästä jotain ahaa-elämyksiä.
