Archive for September, 2011
Päärynämekkoinen tyttö
Säästin Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviä monta kuukautta kesälomaa, etenkin Suomen matkaa varten. Aloitin sen tosin vasta paluumatkalla lentokoneessa. Kirjaan kohdistuivat kovat odotukset. Eikä se kyllä pettänyt. Näin siihen liittyvää untakin kai kahdesti, enkä yleensä näe kirjoihin liittyviä unia.
Kirja kertoo kustantaja Olli Suomisesta ja siitä, miten lapsuuden tapahtumat Jyväskylän salaperäisissä salakäytävissä yhtäkkiä palaavat takaisin hänen elämäänsä mm. nuoruuden rakastetun ja nykyisen elokuvallisen hittikirjailijan Kerttu Karan muodossa.
Harjukaupungin salakäytävät on niin maagista realismia kuin vain voi olla, tosin Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjan tavoin dekkari- ja jännärivivahteita tulee koko ajan lisää ja koko ajan tuntuu, että varmaankin missaa jotain olennaisia vihjeitä. Kirja on monessakin suhteessa varsin hämmentävä. Siinä on jopa kaksi erilaista loppua, joista sen, mitä ei omasta kirjasta löydy, voi lukea verkossa. Molemmat loput ovat varsin erikoisia, tosin keskenään melko samanlaisia.
Kirjan kannessa esiintyvät sateenvarjot sekä päärynä – joka viittaa päärynämekkoiseen tyttöön – esiintyvät kirjassa hyvin taajaan.
Poliisi hippejä pampulla lyö
Hesari ja muut suomalaislehdet alkoivat viimein eilen uutisoida Occupy Wall Street -tapahtumasta, hienolla metanäkökulmalla “miksei media ole uutisoinut tästä aiemmin?” (niin, miksette uutisoineet?). Sinänsä kysymys on hyvä: tuhannet ihmiset ovat osoittaneet mieltään yhdellä maailman keskeisimmistä paikoista jo 1,5 viikkoa ja niin Jenkkien valtamedia kuin Suomen mediat ovat olleet ihan hissun kissun (CNN ja New York Times ovat sentään ainakin netissä huomioineet tapahtuman).
Mediahiljaisuus on pelottava ilmiö. Onhan sitä nähty toki Suomessakin: pikkuruinen mielenosoitus “oikeasta” aiheesta saa paljon julkisuutta, siinä missä valtava mielenilmaus vähemmän mediaseksikkäästä aiheesta jää huomiotta. Mutta erityisen pelottavaa se on silloin, kun media vaikenee täysin esimerkiksi poliisiväkivallasta ja perusteettomista pidätyksistä. Wall Streetillä on pidätetty mm. toimittajia ja valokuvaajia ja suihkutettu pippurisumutetta täysin rauhanomaisten mielenosoittajien kasvoille lähietäisyydeltä.
No, silloin kun vastaavaa tapahtui Suomessa media kyllä noteerasi asian, mutta keskivertosuomalainen uskoo niin sokeasti poliisin oikeudenmukaisuuteen, ettei edes videomateriaali saa tätä uskomaan poliisin väärinkäytöksiä (eikä oikeuslaitos luonnollisestikaan tuomitse poliiseja).
Eräs tuttuni oli jopa sitä mieltä, että oli ihan OK, että Suomen poliisi pidätti viisivuotiaan pojan isänsä kanssa, jotka sattuivat olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Pikkupojan mielestä on kato varmaan tosi jännää päästä ajamaan poliisiautolla (sääli, että se oli pidätysbussi, eikä kiva sininen piipaa-auto).
P.S. Ettei nyt tulisi väärinkäsitystä, on minulla Suomen poliisista hyvääkin sanottavaa. Vaikka ihmisiä pidätetäänkin ja hakataankin mielivaltaisesti ja ilman syytä, ainakaan poliisi ei käytännössä koskaan ammu ihmisiä (kuoliaaksi), kuten Hollannin poliisilla tuntuu olevan paha tapa tehdä…
Toipilasaikaa
Kesäloman jälkimmäinen, viikon mittainen osuus on ohi. Säät suosivat ihan kiitettävästi: ensimmäiset kaksi päivää satoi paljon, mutta sen jälkeen on ollut noin 20 astetta, ylikin, ja lähes koko ajan aurinkoista. Varmaan enemmän kesäisiä päiviä kuin koko heinäkuussa! Aurinkoa ja lämpöä olisi luvassa vielä koko tämän viikon, jos säätiedote pitää kutinsa.
Tuli käytyä Delftissä, Leidenissä ja Beverwijkissä. IJmuiden ja Hoorn jäivät näkemättä, vaikka ne listalla olivatkin. Leidenissä ihmeteltiin kasvitieteellistä puutarhaa (joka tekee pikavisiitin myös Makuuhaavoja-romaanissani) ja Beverwijkissä käsittämätöntä, Euroopan suurimmaksi väitettyä Bazaaria, jossa sanotaan olevan 2 500 kauppaa. Kuvitelkaa vaikkapa suomalainen kauppahalli, mutta suurin osa myytävästä on ns. etnistä tavaraa mausteista mattoihin – ja kauppoja hallissa on 500 (plus moskeija yläkerrassa). Ja tämä Oosterse markt on pieni osa koko Bazaarista ja ainoa, mihin pääsee ilman muun alueen 2,25 euron pääsymaksua.
Sääli, että itse lomailuosuus jäi puuttumaan. Loman aikana päälleni lapattiin niin paljon ylimääräistä stressiä, että meinasi henki mennä, kirjaimellisesti (sairastan lisämunuaisen vajaatoimintaa, joten stressi on ihan oikeasti akuutisti hengenvaarallista). Ylimääräinen stressi vaatii hydrokortisoniannoksen kasvattamista ja ylimääräisiä annoksia meni viikon aikana 35-40… Normaalisti nukun noin 50 tuntia liian vähän viikossa, nyt jäätiin vielä kymmeniä tunteja tämän alle.
No, hyvällä tuurilla toivun tästä muutamassa viikossa. Huonommalla tuurilla kroppa ei palaudu koskaan. Aina ei voi voittaa. Sainpahan sentään vuoteenomana maatessani luettua hurjan määrän – nyt vain kaikki kivat kirjat ovat loppu.
Alut, loput ja siitä välistä
Nancy Kressin Beginnings, Middles & Ends keskittyy nimensä mukaisesti romaanien ja novellien kirjoittamisen alkuun, keskikohtaan ja loppuun. Oikeastaan siis ihan kaikkeen. Melkein puolet kirjasta tosin keskittyy aloituksiin. Tämä kirja ei muuten ole sitä mieltä, että koko romaanin ensimmäisen lauseen pitäisi olla jokin superkoukku, mutta paljon korostetaan sitä, miten tärkeää on saada nimenomaan kustannustoimittaja koukutettua.
Kirja käsittelee useimmat kirjoittamisen osa-alueet kuvailusta dialogiin ja editoimiseen, kuten on vähän pakko. Esimerkiksi näkökulmasta ja kertojanäänestä on paljon asiaa. Toisaalta outlinejä/suunnittelua ei käsitellä niin paljon, kuin ehkä olettaisi. Mitään kaavoja tai algoritmeja ei käytetä, vaan enemmänkin lähestymistapa on “täyttääkö kaavailemasi loppu nämä kriteerit”?
Mukana on varsin paljon ikivanhoja neuvoja (vaikka kyllä minäkin siitä jotain sain irti). Anna lukijalle sitä, mitä alussa lupaat, tee heti selväksi millainen tarina on kyseessä, ei deus ex machinoita loppuun jne. Kaikki on varsin selkeästi selitetty ja esimerkkejä maailmankirjallisuudesta on paljon. On myös paljon hyviä neuvoja siitä, miten novellien ja romaanien kirjoittaminen eroavat toisistaan (tosin hyvin lyhyttä proosaa ei käsitellä).
Kirja on tarkoitettu aloittelijoille tai niille, joilla on jonkin verran kokemusta novellien ja romaanien kirjoittamisesta. Myös motivaatiota ja valmiiksi saamista käsitellään ja annetaan vinkkejä siihen, mitä pitää tehdä, jos jumiutuu. Sinänsä tämä voisi olla varsin hyvä opas NaNoWriMo-kirjoittajallekin.
Sekoilua, sikailua ja sukkanukkeja – Johann Harin seikkailut
Johann Hari on brittiläinen toimittaja, jota joskus pidin arvossa – ja piti moni muukin, häntä kutsuttiin Independentin “tähtitoimittajaksi”. Vasemmistolainen, avoin omista mielipiteistään ja uskalsi myös muuttaa niitä. Hän on tunnettu siitä, että kannatti ensin Irakin sotaa, mutta sitten muutti mieltään ja piti entistä tukeaan karmeana virheenä. Hari on avoimesti homo ja kirjoitti aiheista, joista usein ollaan hiljaa, kuten konsensuaalisesta insestistä.
Heinäkuussa kuitenkin kävi ilmi, että Hari oli mokaillut oikein urakalla. Hän oli plagioinut haastatteluihinsa ihmisten sanomisia mm. muiden tekemistä haastatteluista sekä haastateltavien kirjoittamista (tai heistä kirjoitetuista) kirjoista.
Haastattelut oli siis oikeasti tehty, mutta Hari oli täydentänyt niitä näin ja antanut ymmärtää, että lainaukset oli sanottu hänelle haastattelujen aikana. Hän myönsi tekonsa, mutta ei nähnyt siinä mitään väärää – jos haastateltava ei onnistunut ilmaisemaan itseään kovin hyvin, hän halusi tuoda esiin näiden paremmin ilmaistut ajatukset. Hari sai jäähyä ja Independent alkoi tutkia asiaa.
Sukkanukkeilua
Kohu ei kuitenkaan jäänyt tähän. Heinäkuussa tuli esiin myös, että jo useiden vuosien ajan Wikipediaan oli kirjoittanut mystinen toimittaja David Rose, joka oli tutkinut ilmastonmuutosta, mutta jostain syystä ei koskaan kirjoittanut aiheesta Wikipediaan, vaan ainoastaan korjaili Haria ja häneen liittyviä aiheita käsitteleviä sivuja mairittelevammiksi ja haukkui Harin kritisoijia mm. homofoobikoiksi, yhteensä satojen muokkauksien edestä. (Ilmeisesti/väitetysti Rose oli postannut verkkoon myös insestiaiheisen novellin vuonna 2006.)
Ei ehkä yllättävää, että epäilykset heräsivät jo aikaa sitten. David Rose oli “Harin kaveri, mutta ei missään nimessä Hari itse, voit tarkistaa sen vaikka tästä puhelinnumerosta, jota tosin ei ole olemassa”. Rosea ei yllättäen löytynyt, mutta Hari edelleen väitti tämän olevan olemassa.
Muutama päivä sitten ääni kellossa muuttui. Hari myönsi olleensa Rose ja pahoitteli syvästi tekojaan. Postaus löytyy myös hänen omasta blogistaan.
Ihme kyllä kenkää ei tullut Independentistä (vaikka Harin vaikuttava työareena New York Timesistä Le Mondeen saattaa jatkossa kaventua). Hari sanoo hankkivansa omalla kustannuksellaan lisäkoulutusta toimittajan työstä, jatkaa sitten työtään ja jatkossa laittaa haastattelunauhansa nettiin. Näin ihmisten luottamus palautuu.
Kaikki kunnossa? Hmm. Ensinnäkin voisi kiinnittää huomiota siihen, että Hari pyytää anteeksi vasta sitten, kun on jo jäänyt kiinni. Wikipedia-kirjoittelu oli jatkunut kuitenkin jo vuosia.
Koska Hari kirjoitti paljon myös ulkomaan reportaaseja, on esitetty epäilyksiä siitä, olivatko nämä tarinat tosia. Niiden aitoutta on nimittäin erittäin vaikea varmistaa. Harin voi olla varsin vaikea saada takaisin menetettyä luottamusta, vaikka ainakin päätyönantaja häneen ihme kyllä edelleen luottaa.
Tämä “julkkis esiintyy sukkanukkena (sockpuppet) joka puolustelee itseään ja dissaa kritisoijiaan” -ilmiö on lisääntynyt huomattavasti lähivuosina. Ei että tässä olisi mitään yllättävää, vaan ehkä yllättävämpää on se, miten täysin fiksun oloiset ihmiset, kuten Hari tai nolosti kiinni jäänyt Dilbert-piirtäjä Scott Adams (joka pisti asian läskiksi, eikä tosiaankaan pyytänyt anteeksi) kuvittelevat, etteivät jää kiinni.
864 palan palapeli
Jotenkin uuden romaanin suunnittelussa kaikki tuntuu loksahtavan kohdalleen – jopa pelottavan hyvin. Lähes joka päivä tulee mieleen uusi idea ja useimmat näistä uusimmista ideoista ovat saaneet useamman kirjassa jo olevan (siis suunnittelutasolla) eri jutun nivoutumaan yhteen, tai selittäneet esimerkiksi useita eri saman henkilön tekemiä asioita samalla kertaa. Asiat, tapahtumat ja juonenkäänteet, jotka ovat tuntuneet välttämättömiltä, mutta hankalilta perustella, ovat löytäneet syynsä lopulta kuin itsestään.
Tällaista “suunnitteluflow’ta” ei ole ollut koskaan aiemmin, ja kyseessä on sentään kahdeksas kässärini. Koska kaikki sujuu niin hyvin, väistämättä mielen pohjalla asuva pikku peikko on sitä mieltä, että jokin menee pieleen. Huomaan lokakuun viimeisena päivänä, ettei tässä romaanissa ole mitään järkeä, että siinä on jokin kammottava juoniaukko tai epäloogisuus, jota on mahdoton korjata. Mutta en keksi, miten niin voisi tapahtua.
Voikohan kyse olla siitä, että olen lukenut lähiaikoina peräti viittä eri kirjoitusopasta? Olen tosin aiemminkin kuluttanut niitä ahkerasti, mutta en ehkä aivan tätä tahtia.
Kuusi viikkoa vielä. Pitkää viikkoa (paitsi kun teen keittokirjaa, jolloin ne vilahtavat ohi kauheaa tahtia). Ja ensi viikko on vielä yksi viikko kesälomaa! Lomallahan en tee töitä, mutta kirjan suunnittelu on sallittua. Ja vaikkei olisikaan, niin en minä nyt ideoita voisi karkottaa.
Ihmisen itsepetoksesta ja eläimyydestä
Luin alkukesästä Jonathan Safran Foerin ansiokkaan ja mielenkiintoisen teoksen Eating Animals, suomennettu nimellä Eläinten syömisestä. Itsehän en ole syönyt eläimiä 12 vuoteen ja Peter Singerin Oikeutta eläimille tuli sekin luettua joskus kauan sitten (en ole aivan varma, oliko se edeltävää ennen vai jälkeen), joten en ajatellut kirjasta löytyvän paljoa minulle uutta tietoa, ainakaan erityisen merkityksellistä tietoa.
Safran Foerhan on kaunokirjailija ja kirja syntyi hänen perustettuaan perheen – hän halusi tietää, miten lihateollisuus toimi. Kirja kertoo karua kertomaansa eläinteollisuudesta, mutta kyse ei ole vain eläinten kärsimyksestä. Kyse on myös siitä, kuinka koko bisnes on monilla muillakin tavoilla epäeettinen – ja aivan mielettömän epäekologinen aina siihen asti, että se vaarantaa vakavasti monien ihmistenkin terveyden.
Kirjassa puhutaan kuitenkin myös eläimistä muuten. Voisi sanoa, että eläimyydestä, joka ei välttämättä ole yhtään niin kaukana ihmisyydestä kuin ajatellaan. Siitä, miten monet eläimet ovat paljon älykkäämpiä, kuin me kuvittelemme. Monilla niistä on kehittyneet kulttuurit, sellaisillakin, joita me yleisesti pidämme täysin aivottomina tai lähes epäeläiminä – kuten kalat.
Eläimetkö tyhmiä?
Ei ole sattumaa, että me pidämme ruokaeläimiä tyhminä. Lehmiin, lampaisiin, kanoihin ja hanhiin assosioituu voimakkaasti tyhmyys. Kala taas ei tunnu eläimeltä ollenkaan ja jotkut pitävätkin itseään kasvissyöjinä, vaikka syövät kalaa.
Suurin osa ihmisistä tietää, että sika on älykäs, mutta sikaan liittyy kieron paradoksaalinen idea: koska se on ällöttävä eläin, sen voi hyvällä omallatunnolla syödä. Jaloa ja kaunista hevosta moni länsimainen ei halua tietoisesti syödä sen enempää kuin koiraa tai kissaakaan.
Eläimet on haluttu esittää mahdollisimman typerinä hahmoina. Tutkimukset ovat tehneet siitä helppoa. Kun eläin ei puhu eikä tee Mensan testejä, sen on kovin vaikea esitellä älyään.
Vasta lähivuosina on tajuttu, että pieni lapsi saavuttaa tiettyjä älyllisiä kehitysasteita (käytännössä hahmottaa tiettyjä asioita) selvästi aikaisemmin kuin on luultu. Aiemmat testit ovat mitanneet sitä, suoriutuuko lapsi itse testistä, eikä todellista hahmottamiskykyä, sitä mitä on yritetty testata.
Myös autisteja pidetään usein selvästi tyhmempinä kuin he ovat, koska he eivät kommunikoi ulkomaailman kanssa tavalla, jota heiltä odotetaan (vaikka tiedettäisiinkin heidän olevan autistisia!). Tämä on koskenut myös monia autismitutkijoita. Miten usein ihmiset pitävätkään jotain arvottomana vain siksi, etteivät ymmärrä sitä?
Mitä on spesismi?
Peter Singerin kirja keskittyi paljolti spesismiin eli lajisyrjintään. Safran Foerkin kirjoittaa siitä paljon, vaikka ei käytäkään tätä termiä. Se on sekä sitä, että ihmiset luokittelevat eläimet eri kastiin ihmisten kanssa ja toisaalta eläinten keskuuteen luodaan
Nyt pääsen vihdoin pääpointtiini numero 2: siihen miten spesismi on jäänyt muiden syrjintätyyppien jalkoihin. Erilaisten vähemmistöjen tai syrjittyjen ryhmien keskuudessa osataan usein – ei toki aina – ottaa paremmin huomioon muut vähemmistöt. Moni ajaa useiden eri vähemmistöjen asiaa, esim. seksuaalivähemmistöt ja vammaiset, vaikka itse kuuluisi vain yhteen näistä vähemmistöistä.
Eläimillä ei mene näin hyvin. Toki eläinoikeusaktivisteja löytyy paljon, ja monet ajavat myös ihmisoikeuksia, mutta silti asia mielletään jotenkin erilliseksi. Ulkopuoliseksi. Alaviitteeksi. Eläinoikeusaktivisteille irvaillaan. Heistä tehdään karikatyyreja, stereotyyppejä. Valistunut aktivisti tunnistaa rasismin, ableismin, misogynian, homofobian, transfobian, ableismin, sekä luokka-, koko- ja ikäsyrjinnän, mutta spesismi jää sokeaksi pisteeksi.
Yksilönvapaus on laaja käsite
Minulle yksi tärkeimmistä tekijöistä elämänkatsomuksessani on aina ollut yksilönvapaus eli pro-choice, jonka jotkut mieltävät erheellisesti koskemaan vain naisen oikeutta aborttiin. Yksilönvapaus on kuitenkin huomattavasti laajempi kysymys, joka kattaa homo- ja polyavioliittojen, päihteiden sallimisen ja itsemurhan/eutanasian lisäksi paljon muutakin.
Joku sanoi, että “eating a steak and then planting a tree is like kicking a baby and then donating to charity“. Joku toinen totesi, että lihan syömisen pitäminen hyväksyttävänä, koska se maistuu hyvältä on sama, kuin hyväksyisi raiskaamisen, jos se raiskaajasta tuntuu hyvältä.
Eläinoikeuksien ja ihmisten oikeuksien erotteleminen toisistaan ja arvottaminen eri asteikolla on keinotekoista. Yhteiskuntaa mitataan sillä, miten se kohtelee heikkoja ja puolustuskyvyttömiä. Heikkojen puolustamisessa ei pitäisi koskaan olla mitään nolottavaa tai hävettävää.
Ja miten tämä liittyy tähän blogiin? Siten, että yritän parhaani mukaan antaa äänen sellaisille, joilta se muuten puuttuu.
(Kuva omista arkistoista.)
Onni asua kotona
Tänään tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun muutimme Helsingistä Amsterdamiin. Samaa mieltä olen kuin silloin: rakastan tätä kaupunkia ja Suomen ajatteleminen puistattaa yhä. Nyt molemmat tunteet ovat toki aiempaa konkreettisempia.
Yritin joskus muotoilla tätä pidemminkin, mutta sitten siitä tulisi monta sivua jaarittelua. Parempi pitäytyä olennaisessa. Viimeksi eilen olin tosi fiiliksissä siitä, että saan asua täällä, vaikka en tehnyt sen ihmeempää kuin piipahdin ruokaostoksille lähitorille, kukkakauppaan ja turkkilaiseen ruokakauppaan.
Erityinen hatunnosto kuuluu mahtavalle NaNoWriMo-porukalleni, jonka kanssa aluksi hengasin siksi, kun minulla ei ollut muitakaan kavereita (ei tosin vieläkään ole), mutta jossain vaiheessa tajusin, että hehän ovat oikeast huipputyyppejä.
Lisää kuvia löytyy täältä.
Senkin terroristi
On hilpeää, suorastaan hulvatonta, lukea lehdestä olevansa terroristi vain siksi, että on sairaana. Brittimedian pitkäaikaissairaiden demonisoinnissa ei toki ole mitään uutta, mutta homma menee vain poskettomammaksi koko ajan.
Viimeisin temppu oli, kun vakuutusyhtiöiden marionettinukke Simon Wessely päästettiin lehdistöön promotoimaan uusinta kirjaansa sillä, että hän väittää CFS/ME-potilaiden olevan terroristeja. Hän saa kuulemma potilailta tappouhkauksia ja tuntee olonsa Irakissa ja Afganistanissakin turvallisemmaksi (ottaen huomioon miten huonossa kunnossa CFS/ME-potilaat ovat, niin joko tämä pelko on valehtelua tai sitten mielenterveysongelmat ovat kyllä jossain aivan toisessa päässä…)
Media on leiponut Wesselystä “johtavan ME-tutkijan” (todellisuudessa Simon Wessely ei ole koskaan tehnyt ainuttakaan tutkimusta myalgisesta enkefalomyeliitistä (tai kroonisesta väsymysoireyhtymästä) vaan ainoastaan kroonisesta väsymyksestä, joka ei ole sairaus vaan oire. Vähän sama kuin tekisi tutkimuksen, että ristikoiden tekeminen vähentää hajamielisyyttä ja vetäisi siitä johtopäätöksen, että ristikoiden tekeminen parantaa Alzheimerin taudin. Halleluja!
Wesselyn koulukunnan pseudotiede on todistettavasti johtanut useisiin kuolemantapauksiin, kun sen seurauksena suositellaan hengenvaarallisia hoitomuotoja. Moni on saanut oppien seurauksena pysyviä vaurioita, mm. hyvä ystäväni, joka ei sen takia enää pysty edes puhumaan puhelimessa. Niin, siksikin minä otan tämän henkilökohtaisesti, koska nämä vaaralliset puoskarit paitsi kutsuvat minua terroristiksi, myös veivät minulta mahdollisuuden pitää yhteyttä ystävääni. Tanssi ihmisten haudoilla ja kutsu heitä terroristeiksi ja brittimedia rakastaa sinua.
Media ei tarjoa vastakkaista, tieteeseen perustuvaa perspektiiviä lainkaan, ainoastaan yhden “asiantuntijan” pseudotiedenäkökulman. Joo, kyllähän niitä vastineita on kirjoitettu, mutta eivät lehdet niitä julkaise, kun eivät ne sovi viralliseen agendaan (eli siihen, että pitkäaikaissairaat = laiskoja paskoja ja/tai muuten vaan pahoja). Näin kävi mm. todellisen asiantuntijan, professori Malcolm Hooperin kirjeelle, joka oli luvattu julkaista, mutta hups, yhtäkkiä sitä ei julkaistukaan. Jännä juttu.
Surullisinta tässä on se, että kun toivo ns. oikean median (Guardian, Independent jne) suhteen on mennyt, enää voi toivoa kunnollista journalismia asian suhteen Daily Maililta! Tuo roskalehti on aiemminkin kunnostautunut julkaisemalla hyvin asiallisia (sensationaalisia, mutta silti asiapitoisia) juttuja CFS/ME:stä, koska heitä kiinnostavat myyntiluvut, joihin kyllä sopii potilaiden kuolemasta kirjoittaminen, vaikka viralliseen totuuteen se ei sovikaan.
Sinänsä tilanne muistuttaa himpun verran Suomea siinä mielessä, että vaikkapa Aamulehdestä on tullut paljon pahempi roskalehti kuin mistään tabloideista – enkä nyt puhu vain Blockfestgatesta. Joissain asioissa voi olettaa löytävänsä vaikkapa Seiskasta paljon asiallisempaa journalismia.
P.S. Wessely ei ole ensimmäinen, joka käyttää terroristiretoriikkaa puhuessaan CFS/ME-potilaista. En muista, kuka se edellinen oli, mutta hän ei suinkaan vedonnut tappouhkauksiin vaan siihen, että sairastamalla me “terrorisoimme” perheitämme ja läheisiämme.
Täpinöitä
NaNoWriMoon on vielä kaksi kuukautta miinus yksi päivä. Olen jo nyt aika täpinöissä tulevasta romaanistani. Minulla on jo nyt kasassa aika hyvä juoni ja hahmoistakin on aika hyvä visio. Tutkimustyöstäkin on jo noin puolet tehty. Ei sitä paljoa tähän kirjaan tarvita, mutta enemmän kuin edelliseen. Suurimman osan olen tehnyt ihmisiä haastattelemalla..
Olen saanut tosi hyviä ideoita ja keksinyt pari todella omaperäistä juonenkäännettä. Aion myös käyttää joitain kerrontatekniikoita ja muita “kikkoja”, joita en ole aikaisemmin käyttänyt (ei huolta, ei ole silti mitään kikkailua, kokeellista sekoilua tai tekniikkabriljeerausta luvassa). Lisäksi tuntuu, että olen taas vuoden aikana tajunnut tai oppinut kirjoittamisesta asioita, joita en ole ennen hallinnut tai ymmärtänyt.
En malta odottaa, että pääsisin kirjoittamaan. Toisaalta pelottaa se sama kuin ennenkin, sama kuin kaikilla aina: tuleeko kirjasta sellainen, kuin päässäni? Eihän siitä voi koskaan täysin tulla. Marian ilmestyskirjasta tuli kyllä aika lähelle, ja sen ensikohtaus on kaiken lisäksi pitkälti sellainen, kuin millaiseksi sen ensimmäisenä NaNoWriMo-päivänä näpyttelin. Makuuhaavoja taas on aika erilainen, kuin millainen siitä piti tulla, vaikka juoni ei juuri kirjoitusvaiheessa muuttunutkaan.
Joku ehkä pitää hölmönä odottaa NaNoWriMoa niin pitkään etukäteen, mutta minusta on hauska, kun on jotain mitä odottaa, ja tietää aina päivän tarkkuudella, milloin alkaa kirjoittaa. Eipähän säntää liian hätiköidysti projektiin, eikä toisaalta voi lykätäkään sitä loputtomasti. Mutta yleensä olen kyllä näin täpinöissä vasta lokakuussa.
