Archive for November, 2011
Ilmestymisiä
Uusi lääketiedekirjani Hankala potilas vai hankala sairaus on nyt ilmestynyt. Oikeasti jo vähän aikaa sitten, mutta huomasin vasta saatuani tekijänkappaleet itselleni. Kirjanjulkkareita on tarkoitus juhlia 17.12.
Lisäksi sain eilen tiedon, että kirjoittamani essee/artikkeli The Cripfic Manifesto on hyväksytty Breath & Shadow -lehden ensi kevään numeroon. Siitä tulee toinen julkaistu tekstini tässä lehdessä (joka maksaakin julkaisuistaan). On sieltä kyllä yksi hylkykin tullut.
Minulla on kaksi muutakin tekstiä (molemmat novelleja) vetämässä kirjallisuuslehtiin. Saa nähdä, mikä niiden kohtalo on.
P.S. Tällä viikolla tulossa myös kilpailu tähän blogiin!
Nimellä on väliä
Marian ilmestyskirjan ja uusimman romaanini Häpeämättömän nimi on ollut tiedossa jo aivan idean saamisesta lähtien niin, että se on ollut oikeastaan olennainen osa koko kirjan konseptia. Marian ilmestyskirjaa edeltävän Elinkelpoinen-kässärin ja Makuuhaavojan kanssa taas tilanne oli se, että minulla oli alusta lähtien “työnimi”, mutta tiesin, ettei se oikein soveltunut kirjan nimeksi.
Makuuhaavojan työnimi oli Laid down -komiikkaa, joka englanniksi olisi oiva, mutta suomeksi ei niinkään. Lopullinen nimi syntyi vasta aika myöhään editointivaiheessa ja sitä piti miettiä pitkään. Elinkelpoisen työnimi oli toisaalta Inarin seitsemän elämää, joka olisi ollut pliisu, toisaalta Alagebrium, josta pidin hurjasti, mutta se ei olisi soveltunut nimeksi kahdestakaan syystä. Lopullinen, mielestäni oivallinen ja kirjaa hyvin kuvaava, nimi tuli jostain vasta aivan loppumetreillä.
Näitäkin aiemman Atlaskehrääjän nimi oli aluksi niin typerä, etten edes viitsi mainita sitä tässä. Nimi syntyi vasta, kun kaivoin kässärin naftaliinista kuuden vuoden jälkeen vuonna 2008. Yleensäkin aikaisemmin romaanikässäreideni nimet olivat varsin typeriä ja mitäänsanomattomia. Sitä jonka saat oli tosin ehkä ihan hyvä, itse kirja tosin (loppua lukuunottamatta) aika kauhea.
Kaikkien näiden romaanien kanssa hämmentävää on ollut se, että nimivalinnat eivät ole olleet vielä käytössä. The Atlas Moth -nimellä löytyi jotain levyjä, mutta ei kirjoja.
Yleensä novellin nimen päättäminen on vaikeaa ja jätän sen useimmiten viimeiseksi. Harvoin olen nimeen täysin tyytyväinen. Työnimenä on tyypillisesti jotain, joka vain kuvaa novellin aihetta (esim. Starstruckin työnimi oli Horoscopes). Aikaisemmille novelleilleni tällaiset sopivat hyvin myös lopullisiksi nimiksi, kuten The lady with blue shoes and God lives in a glass orb. Ainakin ensimmäinen lähti kokonaan nimestä, samoin raapaaleeni The mechanical dragonfly.
Onnistunein nimivalintani novellilleni on mielestäni melko tuore The conditional wolf, toiseksi paras vanhempi The hole of Craig. Guardian on sikäli hyvä, että se kuvaa kyseenomaista novellia useilla eri tavoilla.
Mitä mieltä olette näistä nimistä?
Dekkareiden ja jännäreiden kirjoittamisen salat
Hankin tämän dekkarin/jännärinkirjoitusoppaan, koska sitä suositeltiin ruokakirjoitusoppaassa(!). En ole koskaan kirjoittanut dekkaria tai jännäriä (ainoastaan yhden kokeellisen kauhunovellin), ellei lasketa noin 7-8-vuotiaana kirjoittamaani, eittämättä häkellyttävän jännittävää näytelmää, jossa poika kadottaa reppunsa. Enkä tiedä aionko kirjoittaa jatkossakaan, mutta tarkoitus oli/on saada Häpeämättömään mukaan joitain jännäri/dekkarielementtejä.
Carolyn Wheatin How to Write Killer Fiction: The Funhouse of Mystery & the Roller Coaster of Suspense tarjoaa paljon ahaaelämyksiä. Monet jutut ovat periaatteessa itsestäänselviä, mutta jotenkin niitä ei ole koskaan tullut ajatelleeksi niin, kuten se, että dekkarit ovat “älyllinen” genre ja jännärit kulkevat puhtaasti tunnelatauksella. Sen takia dekkaristit suunnittelevatkin kirjansa yleensä huolella etukäteen ja trilleristit taas lähtevät paahtamaan eteenpäin tietämättä välttämättä juonesta paljoakaan etukäteen.
Kirjassa on jonkinasteiset “kaavat” näihin kirjoihin, sillä tällaisissa genreissä on oikeastaan pakko ollakin sellaiset. Mutta siinä on paljon muutakin ja monia kirjan neuvoista ja ideoista voisi hyödyntää myös muuntyyppisessä kirjallisuudessa. Itse ainakin, 10+ kirjoittamisopasta lukeneena, sain tästä varsin paljon irti ja uskon sen hyödyttävän myös omaa kirjoittamistani.
Jos jokin heikkous kirjassa on (kammottavan kansikuvan lisäksi), siinä ei mielestäni oteta kantaa näiden genrejen sisäiseen genrejakoon aivan yhtä hyvin kuin joissain muissa lukemissani kirjoissa, vaikka toki aihetta käsitellään. En myöskään suosittelisi sitä aivan ensimmäiseksi kirjoitusoppaaksi, sillä kirja ei erottele neuvojaan sen mukaan, mitkä koskevat kaikkea kirjoittamista ja mitkä vain näitä genrejä.
Hups, 50 000 tuli täyteen
En ikinä ajatellut saavani NaNoWriMoa valmiiksi näin aikaisin, kahdeksan päivää etuajassa, mutta näin siinä vain tänä vuonna pääsi käymään. Kuten aina ennenkin on ollut asia, olen nyt kirjan viimeisessä(?) kohtauksessa. Liuskoja on nyt 98, ykkösrivinvälillä. Yleensä on kai 100 liuskaa mennyt rikki.
Yllättävän helposti se tänä vuonna lopulta meni. Tuntuu että joka vuosi helpommin, mikä tietysti asettaa paineita ensi vuodelle. Vaikka ei tässä ole kriiseiltä vältytty, niin terveys- kuin muiltakin. Kässärin myöhäinen alku/keskiosan alkuosa on aikamoista sillisalaattia, mutta ehkä siitä vielä selvitään. Tutkimustyötä ja suunnittelua olisi voinut tehdä enemmänkin etukäteen, vaikka niitä itselleni tyypillisesti varsin paljon teinkin.
Nyt olen juhlistanut popsimalla tarkoitusta varten varattua merileväsalaattia. Vielä on jotain muitakin herkkuja kaapissa. Mies lupasi viedä minut huomenna ulos syömään, tiedossa lienee indonesialaista.
Pidän ehkä jopa loppuviikon vähän jotain loman kaltaista. Sitten pitää taas keskittyä kunnolla ruokakirjaani, jos haluan, että on mitään toivoa sen ilmestymisestä vielä kevään aikana. Parin viikon päästä alan editoida Häpeämätöntä. Minulla on jo kolme, mahdollisesti jopa neljä(!) beetalukijaa tiedossa, mutta vielä kaipaisin miespuolista sellaista, koska päähenkilöni on mies.
Yritin tähän loppuun vielä valita jotain nasevaa lainausta käsikirjoituksestani, mutta ei osunut silmiin mitään.
P.S. Minusta on pieni haastattelu Change The World With Words -blogissa.
Uranvaihdos edessä?
Olen miettinyt jo jonkin aikaa, että ensi vuonna, saatuani romaanini ja ruokakirjani valmiiksi, tekisin “jotain ihan muuta”. Ei niin, ettenkö rakastaisi nykyistä työtäni ja harrastuksiani, mutta joskus voisi varmaan vähän uudistaa elämäänsä.
Toissa viikolla elokuvia tekevä kaverini sanoi, että tarvitsisi lisää kässäreitä. Viime viikolla samaa vihjasi sähköpostissaan eräs teatterilainen.
Olen miettinyt teatteri- tai elokuvakäsikirjoituksen kirjoittamista jo pitkään, mutta aina tielle on tullut kysymys: osaisinko minä oikeasti kirjoittaa sellaisen? Yleensähän minut on helppo saada tekemään jotain: joko väittää minulle, etten pysty siihen tai osoittaa uskovansa, että pystyn. Heh.
En kyllä tiedä, miksen pystyisi. Minulla on ihan kohtuudella taustaa teatterissa ja lyhytelokuvien teossa. Kävin teatterissa paljon ihan lapsena ja sitten uudestaan yläasteella, kai lukiossakin, kun saimme usein ilmaisia/puoli-ilmaisia lippuja. Hassua sinänsä, että muistan paljon asioita aivan pikkulapsena nähdyistä näytelmistä, vaikka joskus minulle ei ole jäänyt mitään mieleen pari päivää aikaisemmin näkemästäni elokuvasta. Edellinen teatterireissuni oli tosin keväällä 2010, mutta sen hienosti toteutetun, “interaktiivisen” näytelmän muistan edelleen ihmeen kirkkaasti lähes alusta loppuun.
Pienenä halusin paitsi kirjailijaksi, myös näyttelijäksi. Ei joko tai, vaan molempia. Ala-asteella osallistuin paitsi moneen koulunäytelmään (joissa olin mm. joulumuori sekä huonokuuloinen Liisa), olin pitkään myös näytelmäkerhossa. Onnenkantamoisen (hänelle epäonnen) ansiosta pääsin kerran jo toiselle tytölle arvottuun päärooliin. Siinä näytelmässä oli vaikka mitä hienoja efektejä ja teknisiä ratkaisuita, mm. piirtoheittimellä toteutettuna.
Kasiluokalla osallistuin koulumme teatteriproggikseen, joka toteutettiin yhdessä Kansallisteatterin kanssa. Näyttelin ja osallistuin käsikirjoittamiseen. Silloin vielä ajattelin, että minusta voisi tulla näyttelijä.
Eräästä proggikseemme osallistuneesta kaveristani (jonka kanssa myös kirjoitimme ja pidimme yhden puheen koulussa) tulikin varsin tunnettu näyttelijä, toisesta taas näytelmäkirjailija/ohjaaja, toistaiseksi harrastustasolla ja kolmaskin siinä ollut kaverini tekee nyt teatteria. (Olen muuten ollut samalla tai rinnakkaisluokalla hämmentävän monen sittemmin näytteljänuraa tehneen tyypin kanssa, niin ala- ja yläasteella kuin lyhyen lukiourani aikana.)
Lukiossa kävin pari kurssia näyttämöilmaisua, tosin en muista siitä muuta kuin fyysisesti erittäin rankat harjoitukset.
Ala-asteella olin videokerhossa, jossa meille varsin ansiokkaasti opetettiin alaa (kiitos Retu, työsi näkyy myös Marian ilmestyskirjassa!). Siellä näyttelin, käsikirjoitin, kuvasin ja editoin. Myöhemmin tuli tehtyä muutama pieni video itsekin, lähinnä tosin musiikkivideoita. Joskus kauan sitten tein yksin myös kuvakäsikirjoituksen lyhytelokuvaan.
Teoriassa kyseessä ei siis olisi uranvaihdos (enkä tietenkään lopettaisi muuta kirjoittamista, höpsöt), vaan ehkä ennemminkin paluu juurilleni.
Tällä hetkellä mietin, saisiko Marian ilmestyskirjasta mitenkään näytelmää. Siinä on muutama hieman hankala juttu, kuten laaja henkilökaarti sekä sähköpyörätuoli. Olen ehkä enemmän kallistumassa Makuuhaavoja-romaaniini, jonka suhteen selvittäisiin ehkä hieman vähemmällä kikkailulla (ja vähemmillä henkilöhahmoilla). Häpeämättömän tekee ongelmalliseksi se, että siinä tärkeää roolia näyttelee päähenkilön tyttöystävän monimutkainen taidenäyttely ja sen rakentaminen.
Blogaaja vai mainospelle?
Olen seurannut hämmennyksellä joitain jenkkiblogaajia, jotka käyttävät usein itsestään termiä “mommy blogger”, mutta käytännössä blogaaminen on heille vain tapa saada uusia tavaroita ilmaiseksi, liittyivät ne sitten äitiyteen tai eivät. En tosiaankaan sano, ettei blogaaja a) saa ansaita työllään b) vastaanottaa ilmaisia arvostelukappaleita siinä missä muutkin median edustajat (olenhan itsekin tehnyt maksublogausta sekä saanut ilmaisia tuotteita arvosteltavaksi median edustajana), mutta rajansa kaikella.
Minä näen blogaajan jonkinlaisena amatöörijournalistina. Tämän ei tarvitse sitoutua aivan samoihin periaatteisiin kuin vaikkapa sanomalehden toimittajan, mutta oikea blogaaja ajattelee omilla aivoillaan ja kirjoittaa omia tekemisiään tai ajatuksiaan (tästä syystä en myöskään pidä oikein “blogaamisena” sitä, että postaa ainoastaan linkkejä ja lainauksia niiden sisällöstä ilman minkäänlaista kommentointia), ei esimerkiksi syötä kritiikittömästi eteenpäin pressitiedotteita omana sisältönään.
Eräs (nyt entinen) tuttavani, joka on kunnostautunut ilmaistavaran ahkerana haalijana, kirjoitti hiljattain blogiinsa tekstin siitä, kuinka diabetes on hänelle hyvin tärkeä asia, sillä hänen veljensä melkein kuoli siihen. Postaus tosin keskittyi kananmunatuotteisiin, joita hän oli päässyt ilmaiseksi kokeilemaan (oli kuulemma ihan kerjännyt, että pääsisi), ja sisälsi diabeteksen kannalta “edullisia” reseptejä, joissa näitä tuotteita käytettiin. Nämä terveysreseptit olivat todellisuudessa silkkaa roskaruokaa, tasoa juustolla ja munalla höystetty paahtoleipä ilman mitään kasviksia.
Lisäksi tässä blogipostauksessa levitettiin runsaasti väärää tietoa lääketieteen alalta, mikä itseni lääketiedetoimittajana saa aina näkemään punaista. Osa oli ilmeisesti hänen omia väärinkäsityksiään (vihje: jos et tiedä mitään lääketieteestä/ravitsemuksesta, älä myöskään kirjoita siitä), mutta tiedustelin häneltä lähdettä kaikkein höperöimmille väitteille, kuten sille, että “kananmunat ovat eduksi lisämunuaisille”. No tämän “tiedon” lähdehän oli tietysti munafirman lehdistötiedote, kuinkas muuten.
Hän ei nähnyt missään tekemässään mitään väärää, vaan päinvastoin suuttui minulle ja kieltäytyi poistamasta mitään vääristä tiedoista, poisti kylläkin kommenttini ja torjui minut Twitterissä usean vuoden tuttavuuden jälkeen, minkä jälkeen haukkui minua seuraajilleen. (Havaintojeni mukaan jenkeille erityisen tyypillinen reaktio: jos joku huomaa, että olet tehnyt virheen ja huomauttaa siitä asiallisesti, valita tämän töykeydestä naama punaisena, hauku muille sekä blokkaa, tai vähintään kaksi näistä kolmesta.)
Jos haluat käyttää elämäsi markkinoiden (nimenomaan markkinoiden, en puhu nyt esimerkiksi kosmetiikkablogeista, joissa oikeasti arvostellaan tuotteita, ilmaiseksi saatuja tai ei) satunnaisten yritysten tuotteita, suosittelen ennemmin hakeutumaan mainosalalle, jossa ihmisille maksetaan palkkaa, sen sijaan että kutsuisit itseäsi “blogaajaksi”. Ilmaisten ruokanäytteiden kerjääminen on minusta vähän turhan halpa hinta sille, että myy veljensä melkein-kuoleman.
Vapaasti käytettävä kuva stck.exchng-käyttäjältä Richard Dudley
11 päivää Häpeämätöntä
NaNoWriMossa on vuorossa päivä numero 11. Tahtini on ollut aavistuksen nopeampi kuin missään aiemmassa NaNoWriMossani, reilu 2 000 sanaa päivässä. Joinain päivinä tuo määrä on syntynyt helpommin, toisina nihkeämmin. Yhden sanasodan olen käynyt viime maanantain miitissä, silloin syntyi 597 sanaa vartissa(?).
Hyvällä tuurilla huomenna voisin päästä kässärin maagiseen laskennalliseen puoliväliin eli 25 000 sanaan, mutta saa nähdä. Liuskoja on nyt 43, yleensä päädyn aika tarkkaan sinne sadan kieppeille (kirjoitan siis aina ykkösrivinvälillä).
Nyt kello on vähän yli kymmenen aamulla ja minulla on jo yli 700 sanaa, jotka syntyivät varsin kivuttomasti. Eilinen ja toissapäivä sen sijaan olivat tuskaa. Puoli vuotta popsimani viruslääke/immunostimulantti aiheuttaa välillä jotain oireilua, jossa ilmeisesti kyseessä on immuunijärjestelmän jälleenrakennus. Hyvä merkki sinänsä, mutta käytännössä se tarkoittaa korkeampaa kuumetta kuin mitä minulla yleensä on, toisaalta välillä taas vähemmän kuumetta, mutta on aivan mielettömän kuuma olo. Plus väsymystä, joka vaihtelee lievästä ramaisemisesta armottomaan nuijanukutukseen (paitsi ettei nukuta). Näin pahana sitä ei aikaisemmin ollut nähtykään.
Onneksi tuo kooma ei näy sanamäärissä, mutta helppoa se ei ollut. Toissapäivänä heräsin (siis henkisesti) puoli tuntia ennen nukkumaanmenoaikaani!
Itse romaani on edennyt vaihtelevasti. Välillä loistavia kohtauksia, mutta selvästi tavallista enemmän sellaisia, joista tiedän nyt jo, että ne lähtevät editointivaiheessa. Toivottavasti jäljelle jää vielä tarpeeksi, se on välillä epäilyttänyt. Hahmojen väliset konfliktit ovat myös jääneet vähän turhaksi kinisemiseksi kunnon riitojen yms sijasta, mutta sen saan toivottavasti korjattua.
Suurin ongelma NaNoWriMossa minulla on aina se koko ajan mielessä vaaniva pelko, riittääkö tässä tarinassa sisältöä 50 000 sanaan asti. Aina on onnistunut, mutta vain juuri ja juuri. Ennen NaNoa kässärini olivat yleensä lähempänä 35 000 sanaa. En juuri harrasta kuvailua, osittain siksi, että 1. persoonassa kirjoittaessa se ei usein tunnu luontevalta (miksi päähenkilö yhtäkkiä kuvailisi siskonsa ulkonäköä?).
Ikinä minulla ei ole ollut yhtä hauskaa, kuin suunnitellessani ja kirjoittaessani Ennan taidenäyttelyä. Vielä kun pääsisin itse rakentamaan sen!
Kirja alkaa näin:
ENNA: Kun mä olin pieni, mä halusin aina perustaa eläintarhan.
VESA: Mitä eläimiä sä olisit laittanut sinne?
ENNA: Mitä nyt eläintarhaan laitetaan. Hylkeitä, leijonia, merileijonia, jääkarhuja, riikinkukkoja, sisiliskoja, basiliskoja.
VESA: Mitä sä olisit tehnyt siellä? Olisitsä siis ollut niiden eläinten hoitaja vai pitänyt vain sitä eläintarhaa?
ENNA: Ei se ollut se idea. Kun mä halusin sen eläintarhan vaan siksi, että sitten mä voisin päästää ne kaikki eläimet vapaaksi.
Tietysti tuo tulee muuttumaan editoinnin myötä, mutta luulen, että pääpiirteissään se pysyy samana. On syytä tähdentää, että tuo on ns. “intro”, joita on useimmissa luvuissa. Se on nauhalta litteroitu ja siksi puhekielinen (ja erikoisesti formatoitu), vaikka itse romaani on kirjakieltä. Ja kyllä, se on sen verran olennainen kirjan kannalta, että mielestäni on perusteltua aloittaa sillä.
P.S. Minulla on ehkä (jyrkkä ehkä) idea jo ensi vuodenkin romaaniin. Mikä on ajoitukseltaan aika tyypillistä. Mutta aika näyttää, onko se oikea. Tällä viikolla on tullut myös kaksi muuta hienoa ideaa/tajuamista, joista toinen liittyy kirjoittamiseen. Siitä lisää lähiaikoina.
Valkoinen oleanteri
Aluksi minulla meinasi mennä hermot White Oleanderiin. Kirjan päähenkilön Ingrid-äiti on kohtalokas runoilija ja ilmeisesti tämän takia nuori kertojatytärkin kuvailee kaikkea niin lyyrisesti, että lyhyessä tekstikappaleessa voi olla kolme raskasta metaforaa. Hollantilainen kaverini ei tämän takia koskaan päässyt kirjassa alkua pidemmälle, mutta minä sinnittelin. Ja oli se sen arvoista, vaikka yleensä en tällaisia kirjoja luekaan.
Astrid elää äitinsä varjossa, jonkinlaisessa symbioosissa. Symbioosi joutuu kuitenkin koetukselle, kun äiti myrkyttää petollisen miesystävänsä ja joutuu telkien taakse. Teini-iän kynnyksellä Astrid ajelehtii sijaiskodista toiseen. Elämä on rankkaa, välillä jopa hengenvaarallista. Silloin kun tasapaino tuntuu vihdoin löytyneen, se on toki vain hetkellistä.
Astridin on vaikea antaa äidilleen anteeksi sitä, että tämä tuhosi hänen elämänsä vain itsekkään mustasukkaisuuden takia – varsinkin kun äiti tuntuu pitävän itseään lähinnä sankarina. Astrid kaipaa äitiään ja samalla vihaa häntä. Asiaa ei auta, että äiti rakentaa itsestään traagisen, lähes myyttisen vankilajulkkiksen, joka vakuuttaa syyttömyyttään ja kerää suuren fanilauman, joista tuntuu välittävän enemmän kuin tyttärestään. Tällä on myös suunnitelmissa päästä vankilasta pois syyttömyyteensä vedoten.
Päästyäni 50 sivua pidemmälle taisin lukea koko loppukirjan kahdessa päivässä, se kertonee jotain. Olisi ihan mielenkiintoista tutustua myös kirjan suomenkieliseen käännökseen (tämä englanninkielinen pokkariversio lähti mukaan eurolla Boeken aan de Amstel -kirjakirppikseltä). Leffaa en ole nähnyt, enkä ole varma, haluanko nähdäkään.
Munasolu vs. mielenosoittaja
Taas arvoitus: mitä yhteistä on soodalla, viinietikalla, limpparilla ja magnesiamaidolla? Väitetysti kaikki auttavat kyynelkaasuun. Tämän olen oppinut Twitteristä, jossa mm. egyptiläiset mielenosoittajat neuvovat yhdysvaltalaisia kollegoitaan, jotka todella tarvitsevat näitä tietoja. (Ilmeisesti magnesiamaito ja muut antasidit ovat se, mitä nyt käytetään.)
Oaklandissa oli eilen yleislakko (väitetysti Jenkkien ensimmäinen vuoden 1946 jälkeen – edellinen oli kuulemma myös Oaklandissa). Kaduilla marssi eri arvioiden mukaan 7 000-40 000 ihmistä. Meininki oli hyvä, jos ei lasketa mm. sitä, että eräs autoilija ajoi tahallaan kahden mielenosoittajan päälle (ensihuhujen mukaan toinen olisi kuollut, mutta onneksi näin ei käynyt – ajajaa ei kuitenkaan pidätetty). Yöllä homma meni kuitenkin taas likaiseksi. Kyynelkaasua, kumiluoteja, jne. Tätä kaikkea on katsonut parhaimmillaan jopa 10 000 katsojaa livevideolla (kirjoitushetkellä tilanne jatkui yhä).
Jossain vaiheessa joku vielä kuolee. Veteraani Scott Olsenin kohdalla se oli jo hyvin lähellä. Mies sai aivovamman poliisin heitettyä tätä kyynelkaasukanisterilla(?) ja vaivutettiin koomaan. Nyt hän voi jo paremmin, mutta ei pysty edelleenkään puhumaan.
Mississipissä äänestetään pian laista, jonka toteutuessaan väitetään kieltävän e-pillerit. Yhdistelmäehkäisypillerihän periaatteessa estää ovulaation, mutta ovulaatio voi kuitenkin tapahtua, jolloin pilleri estää munasolua kiinnittymästä kohtuun. Ns. minipilleri (pelkkää keltarauhashormonia) toimii pelkästään estämällä hedelmöittynyttä munasolua kiinnittymästä kohtuun.
Aiemminhan Yhdysvalloissa on tuomittu ihmisiä vankeuteen keskenmenoista. HuffPo kertoo jotain taustoja tähän asiaan.
Millaisen johtopäätöksen näistä voi vetää? Munasolulla (ja alkiolla) on Yhdysvalloissa enemmän oikeuksia kuin mielenosoittajalla. Ei että siinä olisi mitään erityisen ihmeellistä, mutta kuulostaahan se vähän karulta.
(P.S. Joo, NaNoWriMo jatkuu, mutta pakko silti seurata maailman tapahtumia.)
Neljäs seinä tulee rymisten alas
Eilen RTL 8 lähetti, ilmiselvästi NaNoWriMon kunniaksi, elokuvan nimeltä Stranger than Fiction, joka kertoo verokarhu Haroldista, jonka päässä kertojanääni alkaa kuvailla hänen elämänsä tapahtumia. Erityisen häiritseväksi tämä muuttuu siinä vaiheessa, kun kertoja povaa miehen kuolemaa. Tietysti muut epäilevät skitsofreniaa, mutta onneksi Harold löytää kirjallisuudentutkijan, joka alkaa uskoa häneen. Harold onnistuu myös rakastumaan tatuoituun anarkistihippileipuriin, jolta on jäänyt verot maksamatta.
Aluksi Stranger than Fiction vaikutti perus-Hollywood-tauhkalta, mutta mukaan on saatu pari oivallista näyttelijää, kuten loistava Emma Thompson ketjupolttavana, writer’s blockiin jumiutuneena hermorauniokirjailijana (kannattaa katsoa myös näytelmällinen elokuva Wit, joka pyörii lähes kokonaan Thompsonin ympärillä – sisältää myös leffahistorian surullisimman kohtauksen ikinä, eikä vain minun mielestäni). Dustin Hoffmann kirjallisuudenproffanakin toimii hyvin.
Kliseisistä piirteistä huolimatta leffassa on muitakin hyviä puolia kuin pari taitavaa näyttelijää. Jotkut kohtaukset ja hetket ovat todella herkullisia. Leffassa oli mielestäni kirjailijan kannalta myös inspiroivia piirteitä ja ajoittaista oivaltavuuttakin. “Kaikki luulevat miestä hulluksi, mutta ei hän oikeasti olekaan” -asetelmaankin oli saatu jotain tuoreita ideoita.
