11 päivää Häpeämätöntä
NaNoWriMossa on vuorossa päivä numero 11. Tahtini on ollut aavistuksen nopeampi kuin missään aiemmassa NaNoWriMossani, reilu 2 000 sanaa päivässä. Joinain päivinä tuo määrä on syntynyt helpommin, toisina nihkeämmin. Yhden sanasodan olen käynyt viime maanantain miitissä, silloin syntyi 597 sanaa vartissa(?).
Hyvällä tuurilla huomenna voisin päästä kässärin maagiseen laskennalliseen puoliväliin eli 25 000 sanaan, mutta saa nähdä. Liuskoja on nyt 43, yleensä päädyn aika tarkkaan sinne sadan kieppeille (kirjoitan siis aina ykkösrivinvälillä).
Nyt kello on vähän yli kymmenen aamulla ja minulla on jo yli 700 sanaa, jotka syntyivät varsin kivuttomasti. Eilinen ja toissapäivä sen sijaan olivat tuskaa. Puoli vuotta popsimani viruslääke/immunostimulantti aiheuttaa välillä jotain oireilua, jossa ilmeisesti kyseessä on immuunijärjestelmän jälleenrakennus. Hyvä merkki sinänsä, mutta käytännössä se tarkoittaa korkeampaa kuumetta kuin mitä minulla yleensä on, toisaalta välillä taas vähemmän kuumetta, mutta on aivan mielettömän kuuma olo. Plus väsymystä, joka vaihtelee lievästä ramaisemisesta armottomaan nuijanukutukseen (paitsi ettei nukuta). Näin pahana sitä ei aikaisemmin ollut nähtykään.
Onneksi tuo kooma ei näy sanamäärissä, mutta helppoa se ei ollut. Toissapäivänä heräsin (siis henkisesti) puoli tuntia ennen nukkumaanmenoaikaani!
Itse romaani on edennyt vaihtelevasti. Välillä loistavia kohtauksia, mutta selvästi tavallista enemmän sellaisia, joista tiedän nyt jo, että ne lähtevät editointivaiheessa. Toivottavasti jäljelle jää vielä tarpeeksi, se on välillä epäilyttänyt. Hahmojen väliset konfliktit ovat myös jääneet vähän turhaksi kinisemiseksi kunnon riitojen yms sijasta, mutta sen saan toivottavasti korjattua.
Suurin ongelma NaNoWriMossa minulla on aina se koko ajan mielessä vaaniva pelko, riittääkö tässä tarinassa sisältöä 50 000 sanaan asti. Aina on onnistunut, mutta vain juuri ja juuri. Ennen NaNoa kässärini olivat yleensä lähempänä 35 000 sanaa. En juuri harrasta kuvailua, osittain siksi, että 1. persoonassa kirjoittaessa se ei usein tunnu luontevalta (miksi päähenkilö yhtäkkiä kuvailisi siskonsa ulkonäköä?).
Ikinä minulla ei ole ollut yhtä hauskaa, kuin suunnitellessani ja kirjoittaessani Ennan taidenäyttelyä. Vielä kun pääsisin itse rakentamaan sen!
Kirja alkaa näin:
ENNA: Kun mä olin pieni, mä halusin aina perustaa eläintarhan.
VESA: Mitä eläimiä sä olisit laittanut sinne?
ENNA: Mitä nyt eläintarhaan laitetaan. Hylkeitä, leijonia, merileijonia, jääkarhuja, riikinkukkoja, sisiliskoja, basiliskoja.
VESA: Mitä sä olisit tehnyt siellä? Olisitsä siis ollut niiden eläinten hoitaja vai pitänyt vain sitä eläintarhaa?
ENNA: Ei se ollut se idea. Kun mä halusin sen eläintarhan vaan siksi, että sitten mä voisin päästää ne kaikki eläimet vapaaksi.
Tietysti tuo tulee muuttumaan editoinnin myötä, mutta luulen, että pääpiirteissään se pysyy samana. On syytä tähdentää, että tuo on ns. “intro”, joita on useimmissa luvuissa. Se on nauhalta litteroitu ja siksi puhekielinen (ja erikoisesti formatoitu), vaikka itse romaani on kirjakieltä. Ja kyllä, se on sen verran olennainen kirjan kannalta, että mielestäni on perusteltua aloittaa sillä.
P.S. Minulla on ehkä (jyrkkä ehkä) idea jo ensi vuodenkin romaaniin. Mikä on ajoitukseltaan aika tyypillistä. Mutta aika näyttää, onko se oikea. Tällä viikolla on tullut myös kaksi muuta hienoa ideaa/tajuamista, joista toinen liittyy kirjoittamiseen. Siitä lisää lähiaikoina.
