Neljäs seinä tulee rymisten alas

Stranger than Fiction

Eilen RTL 8 lähetti, ilmiselvästi NaNoWriMon kunniaksi, elokuvan nimeltä Stranger than Fiction, joka kertoo verokarhu Haroldista, jonka päässä kertojanääni alkaa kuvailla hänen elämänsä tapahtumia. Erityisen häiritseväksi tämä muuttuu siinä vaiheessa, kun kertoja povaa miehen kuolemaa. Tietysti muut epäilevät skitsofreniaa, mutta onneksi Harold löytää kirjallisuudentutkijan, joka alkaa uskoa häneen. Harold onnistuu myös rakastumaan tatuoituun anarkistihippileipuriin, jolta on jäänyt verot maksamatta.

Aluksi Stranger than Fiction vaikutti perus-Hollywood-tauhkalta, mutta mukaan on saatu pari oivallista näyttelijää, kuten loistava Emma Thompson ketjupolttavana, writer’s blockiin jumiutuneena hermorauniokirjailijana (kannattaa katsoa myös näytelmällinen elokuva Wit, joka pyörii lähes kokonaan Thompsonin ympärillä – sisältää myös leffahistorian surullisimman kohtauksen ikinä, eikä vain minun mielestäni). Dustin Hoffmann kirjallisuudenproffanakin toimii hyvin.

Kliseisistä piirteistä huolimatta leffassa on muitakin hyviä puolia kuin pari taitavaa näyttelijää. Jotkut kohtaukset ja hetket ovat todella herkullisia. Leffassa oli mielestäni kirjailijan kannalta myös inspiroivia piirteitä ja ajoittaista oivaltavuuttakin. “Kaikki luulevat miestä hulluksi, mutta ei hän oikeasti olekaan” -asetelmaankin oli saatu jotain tuoreita ideoita.

2 Responses “Neljäs seinä tulee rymisten alas”

  1. Jahas. Että ääniä saa kuulla kunhan ei ole hullu? Täh? Mitähän tähän sanoisi? Ei kyllä minun mielestä tällainen edistä mielisairaiden asemaa eikä auta poistamaan sitä stigmaa mikä siihen liittyy.

    • Ei se varmasti autakaan vähentämään mielisairauteen liittyvää stigmaa. En usko, että siihen auttaa mikään tällainen “päähenkilö vaikuttaa skitsofreenikolta, mutta ei hän oikeasti ole, hänelle vain tapahtuu tosi outoja juttuja” -leffa. Mutta ainakaan tämä leffa ei mielestäni lisää ennakkoluuloja psykiatrisista sairauksista kärsiviä ihmisiä kohtaan.

      Minusta oli vain mielenkiintoinen havainto, miten elokuvassa mies on ns. täysjärkinen (koska katsoja tietää, että “ääni päässä” on ns. “oikea” eikä harha), mutta alkaa käyttäytyä “hullusti” (esim. paiskomaan tavaroita ja huutamaan suutuksissaan) siinä vaiheessa, kun ääni alkaa puhua epämieluisia asioita, kuten vihjailla miehen pian kuolevan. Eli tuo konsepti, että ihminen voi alkaa ensin kuulla ääniä ja niistä “tulla hulluksi”. Eikä pakosti niin, että hän kuulee ääniä, koska on “tullut hulluksi”.

      P.S. Edellisen romaanikässärini, Marian ilmestyskirjan seuraajan, pääidean inspiroi erään minulle läheisen ihmisen psykoottinen äänten kuuleminen. Romaanin päähenkilöllä ei kuitenkaan ole mitään psykiatrista sairautta, vaan hänellä on hyvin paha hyperakusia eli ääniyliherkkyys yhdistettynä erittäin villiin mielikuvitukseen.

Kommentoi
Name and Mail are required