Uranvaihdos edessä?

Olen miettinyt jo jonkin aikaa, että ensi vuonna, saatuani romaanini ja ruokakirjani valmiiksi, tekisin “jotain ihan muuta”. Ei niin, ettenkö rakastaisi nykyistä työtäni ja harrastuksiani, mutta joskus voisi varmaan vähän uudistaa elämäänsä.

Toissa viikolla elokuvia tekevä kaverini sanoi, että tarvitsisi lisää kässäreitä. Viime viikolla samaa vihjasi sähköpostissaan eräs teatterilainen.

Olen miettinyt teatteri- tai elokuvakäsikirjoituksen kirjoittamista jo pitkään, mutta aina tielle on tullut kysymys: osaisinko minä oikeasti kirjoittaa sellaisen? Yleensähän minut on helppo saada tekemään jotain: joko väittää minulle, etten pysty siihen tai osoittaa uskovansa, että pystyn. Heh.

En kyllä tiedä, miksen pystyisi. Minulla on ihan kohtuudella taustaa teatterissa ja lyhytelokuvien teossa. Kävin teatterissa paljon ihan lapsena ja sitten uudestaan yläasteella, kai lukiossakin, kun saimme usein ilmaisia/puoli-ilmaisia lippuja. Hassua sinänsä, että muistan paljon asioita aivan pikkulapsena nähdyistä näytelmistä, vaikka joskus minulle ei ole jäänyt mitään mieleen pari päivää aikaisemmin näkemästäni elokuvasta. Edellinen teatterireissuni oli tosin keväällä 2010, mutta sen hienosti toteutetun, “interaktiivisen” näytelmän muistan edelleen ihmeen kirkkaasti lähes alusta loppuun.

Pienenä halusin paitsi kirjailijaksi, myös näyttelijäksi. Ei joko tai, vaan molempia. Ala-asteella osallistuin paitsi moneen koulunäytelmään (joissa olin mm. joulumuori sekä huonokuuloinen Liisa), olin pitkään myös näytelmäkerhossa. Onnenkantamoisen (hänelle epäonnen) ansiosta pääsin kerran jo toiselle tytölle arvottuun päärooliin. Siinä näytelmässä oli vaikka mitä hienoja efektejä ja teknisiä ratkaisuita, mm. piirtoheittimellä toteutettuna.

Kasiluokalla osallistuin koulumme teatteriproggikseen, joka toteutettiin yhdessä Kansallisteatterin kanssa. Näyttelin ja osallistuin käsikirjoittamiseen. Silloin vielä ajattelin, että minusta voisi tulla näyttelijä.

Eräästä proggikseemme osallistuneesta kaveristani (jonka kanssa myös kirjoitimme ja pidimme yhden puheen koulussa) tulikin varsin tunnettu näyttelijä, toisesta taas näytelmäkirjailija/ohjaaja, toistaiseksi harrastustasolla ja kolmaskin siinä ollut kaverini tekee nyt teatteria. (Olen muuten ollut samalla tai rinnakkaisluokalla hämmentävän monen sittemmin näytteljänuraa tehneen tyypin kanssa, niin ala- ja yläasteella kuin lyhyen lukiourani aikana.)

Lukiossa kävin pari kurssia näyttämöilmaisua, tosin en muista siitä muuta kuin fyysisesti erittäin rankat harjoitukset.

Ala-asteella olin videokerhossa, jossa meille varsin ansiokkaasti opetettiin alaa (kiitos Retu, työsi näkyy myös Marian ilmestyskirjassa!). Siellä näyttelin, käsikirjoitin, kuvasin ja editoin. Myöhemmin tuli tehtyä muutama pieni video itsekin, lähinnä tosin musiikkivideoita. Joskus kauan sitten tein yksin myös kuvakäsikirjoituksen lyhytelokuvaan.

Teoriassa kyseessä ei siis olisi uranvaihdos (enkä tietenkään lopettaisi muuta kirjoittamista, höpsöt), vaan ehkä ennemminkin paluu juurilleni.

Tällä hetkellä mietin, saisiko Marian ilmestyskirjasta mitenkään näytelmää. Siinä on muutama hieman hankala juttu, kuten laaja henkilökaarti sekä sähköpyörätuoli. Olen ehkä enemmän kallistumassa Makuuhaavoja-romaaniini, jonka suhteen selvittäisiin ehkä hieman vähemmällä kikkailulla (ja vähemmillä henkilöhahmoilla). Häpeämättömän tekee ongelmalliseksi se, että siinä tärkeää roolia näyttelee päähenkilön tyttöystävän monimutkainen taidenäyttely ja sen rakentaminen.

Kommentoi
Name and Mail are required