Valkoinen oleanteri

Aluksi minulla meinasi mennä hermot White Oleanderiin. Kirjan päähenkilön Ingrid-äiti on kohtalokas runoilija ja ilmeisesti tämän takia nuori kertojatytärkin kuvailee kaikkea niin lyyrisesti, että lyhyessä tekstikappaleessa voi olla kolme raskasta metaforaa. Hollantilainen kaverini ei tämän takia koskaan päässyt kirjassa alkua pidemmälle, mutta minä sinnittelin. Ja oli se sen arvoista, vaikka yleensä en tällaisia kirjoja luekaan.

White Oleander -kansi

Astrid elää äitinsä varjossa, jonkinlaisessa symbioosissa. Symbioosi joutuu kuitenkin koetukselle, kun äiti myrkyttää petollisen miesystävänsä ja joutuu telkien taakse. Teini-iän kynnyksellä Astrid ajelehtii sijaiskodista toiseen. Elämä on rankkaa, välillä jopa hengenvaarallista. Silloin kun tasapaino tuntuu vihdoin löytyneen, se on toki vain hetkellistä.

Astridin on vaikea antaa äidilleen anteeksi sitä, että tämä tuhosi hänen elämänsä vain itsekkään mustasukkaisuuden takia – varsinkin kun äiti tuntuu pitävän itseään lähinnä sankarina. Astrid kaipaa äitiään ja samalla vihaa häntä. Asiaa ei auta, että äiti rakentaa itsestään traagisen, lähes myyttisen vankilajulkkiksen, joka vakuuttaa syyttömyyttään ja kerää suuren fanilauman, joista tuntuu välittävän enemmän kuin tyttärestään. Tällä on myös suunnitelmissa päästä vankilasta pois syyttömyyteensä vedoten.

Päästyäni 50 sivua pidemmälle taisin lukea koko loppukirjan kahdessa päivässä, se kertonee jotain. Olisi ihan mielenkiintoista tutustua myös kirjan suomenkieliseen käännökseen (tämä englanninkielinen pokkariversio lähti mukaan eurolla Boeken aan de Amstel -kirjakirppikseltä). Leffaa en ole nähnyt, enkä ole varma, haluanko nähdäkään.

Kommentoi
Name and Mail are required