Romantiikkaa ilman romantiikkaa
En lue romanttista kirjallisuutta ja olen saanut sellaisen kuvan, että goottilainen kirjallisuus on yksi kaikkein vahvimmin kaavoihin perustuvia genrejä. Herää siis kysymys, miksi aloin lukea Daphne de Maurierin klassikkoromaania Rebecca, jonka sanotaan olevan nimenomaan goottilainen romanssi, kaikkien nyyhkykirjojen äiti. Tai näin kuvittelin.
Rebecca ei ole romanttinen tarina sanan nykymerkityksessä – hyvä jos kirjan puoliväliin mennessä päähenkilöt ovat vaihtaneet pikaisen pusun keskenään, eikä sen jälkeenkään luvassa ole juuri mitään tällä saralla. Kirjan todelliset päähenkilöt ovat nimettömän kertojaäänen 20 vuotta vanhemman miehen entinen vaimo Rebecca sekä Manderley, legendaarinen, salaperäinen ja henkeäsalpaava linna/kartano, johon tapahtumat sijoittuvat. Rebecca tuntuu olleen melkoinen ihmenainen: kaunis, älykäs, huumorintajuinen ja ennen kaikkea sosiaalisesti valtavan lahjakas, mitä ei voi sanoa kirjan kertojasta.
Rebeccan suosio on helppo ymmärtää. Päähenkilö ei ole fiksu eikä filmaattinen ja kirja on ennen kaikkea tarina epävarmuudesta ja riittämättömyyden tunteesta, jollaista useimmat ihmiset lienevät ainakin joskus tunteneet. Sympatia, empatia ja samaistuminen ovat siis taattuja. Nyyhkyjuttuja ei kirjasta juuri löydy ja melodraamaakin vähemmän kuin ajattelin, ainakin kerronnan puolelta.
Rebecca on oiva ajankuva ja mielestäni hyvä kirja etenkin sellaisille, jotka kirjoittavat itse. Vaikka jotkut hahmot ovat aika pahvisia ja osa käänteistä arvattavia (jotkut tietysti tarkoituksellakin), kirja on rakennettu taitavasti. Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää – tai väistämättäkin kiinnittää – sellaisiin tekijöihin kuin foreshadowing (mitä liekään suomeksi) ja etenkin red herrings, eli väärät vihjeet, joita viljellään ronskilla kädellä. Eli vihjaillaan paljon kaikkea, mutta selkeät vihjaukset johtavat harhaan ja niitä muita ei aina tajua.
Myös kirjan aivan viimeiset rivit ovat varsin ovelat.
3 Responses “Romantiikkaa ilman romantiikkaa”
Minäkin olen lukenut Rebekan, joskus kauan sitten. Ei tosiaan ollut mikään romanttinen nyyhkytarina, sen verran mitä nyt kirjasta muistan, kun lukemisesta on jo aikaa. Tykkäsin kirjasta kyllä. Pitääkin ehkä ottaa taas luettavaksi, itsekin kun yritän vähän jotain kirjoitella, niin voisihan tuon uudelleen lukemisesta olla hyötyä. Lukulistani on kyllä muutenkin jo melko pitkä… Rebekallehan on myös jatko-osa, Susan Hillin kirjoittama Mrs de Winter (suomeksi ilmestynyt nimellä Rebekan varjo). En tiedä mitä tykkäät klassikon jatko-osasta ajatuksena, kun kirjoittajakin on ihan toinen kirjailija, mutta ei se minusta huono ollut. Tämänkin lukemisesta tosin on jo aikaa.
En minä sinänsä vastusta sitä, että klassikoille kirjoittaa jatkoa joku muu. Useimmille kirjoille ei mielestäni vaan pitäisi kenenkään kirjoittaa jatkoa, ei itse kirjailijankaan. Minusta tässäkin koko hohto on siinä, että loppu jää arvoitukseksi.
Amazonin käyttäjät ovat muuten aika lailla tyrmänneet tuon jatko-osan: http://www.amazon.com/Mrs-Winter-Susan-Hill/dp/1559272732
Oho, no noiden täystyrmäysten perusteella ei kyllä kannata tuohon jatko-osaan tarttua. :D En muista, että se olisi minusta ollut noin huono, mutta aikaa tosiaan on kulunut, joten saattaisin nykyään olla eri mieltä. Tuolloin olin niin utelias, etten voinut jättää lukemattakaan, kun kirjan jostain löysin.