Lue uusin novellini

Uusin novellini Taloni, linnani (jos aivan totta puhutaan, se on toiseksi uusin, koska sain sen valmiiksi lauantaina päivällä ja Trespasserin vasta lauantai-iltana) on nyt julkaistu muiden KaNoKiKu-novellien kanssa KaNoKiKun eli kansallisen novellinkirjoituskuukauden sivuilla. Novellista on johonkin kadonnut yksi kappalevaihto, keskeltä viimeistä kappaletta, mutta ei se onneksi tunnu juuri haittaavan. Mitä pidätte?

P.S. En edes muista, milloin olen viimeksi kirjoittanut suomenkielisen novellin. Tai no, muistan. Vasemmistonuorten Yhdenvertaisuus-kilpailuun kirjoitin tekstin kiireessä vain reilua viikkoa ennen Hollantiin muuttoamme. Se ei kuitenkaan sijoittunut eikä päätynyt julkaistavaksi, enkä ole saanut aikaiseksi julkaista sitä muuallakaan. Voisi joskus julkaista sen täällä.

6 Responses “Lue uusin novellini”

  1. Katja Pellikka-Mikkonen says:

    Tykkäsin kovasti novellistasi. Helppoa ja kevyen mukavaa luettavaa – “rytmitys” miellyttää minua (en tiedä onko tuollaista termiä olemassa :) ). Tulee tunne niin kuin pikkutytön lailla hyppelisi kevein askelin eteenpäin, välillä kivelle ja taas tielle lauleskellen “pappadappada pippaduppada”. En oikein osannut kuvata mielikuvaani kovin hyvin, mutta tarkoittaa kuitenkin positiivista kaikessa sekavuudessaan :)

    • Minusta tuo oli oikein hyvä ja selkeä kommentti. En tunne suomenkielistä kirjoitussanastoa hyvin, mutta englanniksi pacing on ainakin yksi perustermejä, ja tietysti ihan rhythm eli rytmi. Toinen viittaa enemmän “suurempaan rakenteeseen” ja toinen siihen, miten sanat soljuvat yhteen. Omasta mielestäni tämä on yksi kirjoittamisen vaikeimpia osa-alueita, varsinkin siinä mielessä, että pystyisi itse sanomaan, onko se kunnossa, joten kiva kuulla, että se puoli toimii. :-> Ei minulle siitä ole koskaan erityisesti valitettu, mutta sitä puolta aina jään itse eniten epäilemään.

  2. Niin kuin olen sanonut ennenkin, pidän lyhytproosasta. Se on niin vaivatonta. :D Hyvästä tarinasta jää mieleen kuvia ja tunteita, joita kirjailija ei ole kirjoittanut sanoiksi, mutta on antanut ymmärtää. Tästä novellista jäi ehdottomasti surullinen, haikea ja vähän päähenkilön puolesta kiusaantunutkin olo. Se on hyvä. :) Toisaalta tuli ihan vähän sellainen olo, että siinä olisi voinut olla muutama rivi lisääkin. Joku konkreettinen tapahtuma tai hetki keskivaiheille, kenties?

    • Aika usein saan kuulla tuon, että tässä olisi voinut olla muutama rivi lisää. Yleensä se tosin koskee loppua. Juuri sain hylyn yhdelle novellille lehdeltä, josta sanoivat, että jos siinä olisi selkeämpi lopetus, he voisivat kyllä julkaista sen. Mutta en minä saa siitä sen selkeämpää, kaikki on jo sanottu. :-P

      Olin kyllä alun perin kaavaillut, että Riston lähtemisestä tai Ristosta muuten olisi kerrottu vähän enemmän, mutta sitten totesin sen tarpeettomaksi. Mutta tietysti jokin muu konkreettinen tapahtuma siihen olisi voinut sopia. Helposti kirjoitan turhan abstraktisti, etenkin novelleissa (vaikka tässä olikin paljon yksityiskohtia kyllä). Aika rivien välistä -juttuhan tämä toisaalta kyllä on.

  3. Aura says:

    Minä tykkäsin myös erityisesti novellin rytmistä, siis sanojen soljumisesta, kuten sanoit. Mielestäni hyvä, ettei Ristosta kerrottu enempää, tällä tavalla lukijalle jää juuri sopivasti tilaa mielikuvitukselle.

    Kiitos muuten etanasiadokumentin linkityksestä! Minäkään en tajua, miksi eutanasiaa ei voisi saada muuten kuin kuolemaan johtavan sairauden vuoksi. Voihan elämä olla pelkkää kärsimystä muutenkin. (Anteeksi että kommentoin aiheesta tähän, en käytä Twitteriä itse, huomasin vain linkin tuossa blogin sivupalkissa.)

    • Puhumattakaan siitä, kumpi “tarvitsee” eutanasiaa enemmän – ihminen jolla on jäljellä 3 kk kivuliasta elinaikaa vai ihminen, jonka elämä on pelkkää kärsimystä, mutta saattaa joutua kärvistelemään sen kanssa jopa kymmeniä vuosia? Titenkin jälkimmäiseen liittyy kenties toivo, että jos sairaus vaikka vielä joskus saadaan parannettua. Kuitenkin jos ihmisen elämä on tarpeeksi hirveää, häntä ei ihan oikeasti kiinnosta, tuleeko 10 vuoden päästä ihmeparannus. Siihen on liian kauan!

      Se minusta tuossa dokkarissa tuntui kyllä pahalta, kun suhteellisen nuori mies jolla oli MS-tauti teki avustetun itsemurhan. MS-tauti on jossain harvoissa tapauksissa parannettavissa kantasoluhoidolla, joka on kallista, raskasta ja siihen liittyy iso kuolleisuus (noin 5 %), mutta riski kuolla nyt ei varmaan hänelle olisi ollut ongelma.

      MS-tautiin on myös tehokkaita hoitoja, joista suurin osa lääkäreistä ei ole koskaan kuullutkaan. Olen kirjoittanut tässä blogissakin aikoinaan Lindasta, joka vetää erästä lisätutkimuksia pieniannoksiselle naltreksonille eli LDN:lle ajavaa järjestöä. MS:ää sairastava Linda on ollut niin huonossa kunnossa, ettei pystynyt syömään ja pukeutumaan itse. Ja tavatessani hänet hän oli (LDN:n ansiosta) niin hyvässä kunnossa, ettei hänestä huomannut koko sairautta lainkaan! Tunnen monia muitakin tapauksia, lähes “ihmeparantumisia”, mutta hän on kaikkein dramaattisin sellainen, jonka olen itse tavannut. (LDN tehoaa myös motoneuronisairauksiin, mutta selvästi huonommin, yleensä vain hidastaa sairauden etenemistä, siinä missä MS-potilas voi parhaimmillaan saada menetettyä toimintakykyään takaisin paljonkin.)

      Se kuolema tuntui siis turhalta. Oli kuitenkin hienoa, että dokumentissa olleen MS-potilaan äiti pystyi ymmärtämään hänen päätöksensä ja olemaan poikansa tukena, vaikka ei asiaa varsinaisesti hyväksynytkään.

Kommentoi
Name and Mail are required