Hengästyttävä kiinalaisamerikkalainen trippi 60-luvulle

Ostin tämän kirjan, kuten monta muutakin kirjaa, eurolla(?) Waterloopleinin kirjakirpparilta (täällä on kaksi kirjakirpparia/divaritoria, joista saa hyvin myös englanninkielisiä kirjoja). En tiennyt kirjasta mitään, sen nimi Tripmaster Monkey: His Fake Book vain vaikutti jännältä. Nolottaa myöntää, että en tiennyt edes, kuka oli sen kirjoittaja Maxine Hong Kingston.

Tripmaster Monkey -kansi

Aloin lukea kirjaa kai viime vuoden huhtikuussa ja sain sen, kuten tavoitteena olikin, valmiiksi 31.12. Kirja ei ole sinänsä raskas tai hankala, se on vain jotenkin …uuvuttava. Etenkin alussa tuntuu, ettei siinä ole varsinaista juonta, vaan kiinalais-amerikkalainen työttömäksi jäänyt hippi-intellektuelli Wittman Ah Sing vain seikkailee 60-luvun lopun San Fransiscon alueella, haaveilee eeppisestä, myyttejä sekoittelevasta kungfunäytelmästä ja päätyy huumehuuruisiin kotibileisiin, joista tarttuu mukaan tyttö nimeltä Taña. Wittmanin etninen alkuperä ja kulttuuri on kirjassa jatkuvasti läsnä.

Voi tietysti olla, että juonessa olisi pysynyt paremmin mukana, jos kirjan olisi lukenut nopeammin loppuun, mutta toisaalta tuntui, että nimenomaan kirjan tyylin ja hitaan etenemisen ansiosta kärryillä pysyi pitkistä tauoista huolimatta hyvin. Loppua kohden kirjasta kyllä löytyy selvä tarinakin.

Tripmaster Monkey on beat-vaikutteista tajunnanvirtaa, postmodernin psykedeelistä verbaali-ilakointia, jonka kanssa aika-avaruus jää toiseksi. Tavallaan tuntuu siltä, että kirja voisi olla vaikkapa oikea muistelma, jota olisi dramatisoitu ja tiivistetty monen vuoden tapahtumat näennäisen lyhyeen ajanjaksoon. Kyllä se lukemisen arvoinen oli, vaikka ei miksikään suosikikseni muodostunutkaan.

En yleensä ota arvosteluihin mukaan lukunäytteitä, mutta tämän kirjan kohdalla se lienee perusteltua. Keskeltä kappaletta, koska kappale on lähes sivun mittainen, tämä on siis Wittmanin puhetta.

“They think they know us – the wide range of us from sweet to sour – because they eat in Chinese restaurants. They’re the ones who order the sweet-and-sour pork and the sweet-and-sour spare ribs and the sweet-and-sour shrimp. I’ve read my Aristotle and Agee, I’ve been to college; they have ways to criticize theater besides for sweetness and sourness. They could do laundry reviews, clean or dirty. Come on. What’s so ‘exotic’? We’re about as exotic as shit. Nobody soo-pecial here. No sweet-and-sour shit. No exotic chop suey shit. So this variety show had too much motley; they didn’t have to call it ‘chop suey vaudeville.’ I am so pissed off.”

(Kirja ei muuten ole niin vaikea, sekava tai outo kuin tästä arvostelusta ehkä saa kuvan. Luin viime vuonna sekä oudompia että raskaampia kirjoja.)

Kommentoi
Name and Mail are required