Paljon mölyä tyhjästä

Viime aikoina mediassa on kohistu paljon polyamoriasta eli monirakkaussuhteista. Typerin otsikko oli Uuden Suomen “Uusi ilmiö kuohuttaa”, joka on sarjassamme älyttömimpiä otsikoita ikinä. (Joo, monisuhteet ovat ihan uusi juttu…) Yksi kohun pääsyypäistä on kaverini Joonas, joka on ollut useissa lehdissä (mm. Hesari) ja televisiossakin puhumassa aiheesta.

Erään lehden gallupissa 2/3 suomalaisista ei hyväksynyt polyamoriaa. Mitä helvettiä? Keskiajallako me vielä elämme? Samaan aikaan suuri osa ihmisistä (jopa suurin, riippuu mitä tilastoja uskot) on kuitenkin pettänyt. Eli on enemmän jees pettää kuin olla useamman ihmisen kanssa niin, että kaikki tietävät asiasta?

Nolottaa, että suomalaiset (ja toki monet muutkin, erityisesti jenkit) ovat suurelta osin niin hölmöjä, että jos eivät ymmärrä jotain asiaa, sen täytyy olla väärin, vaikka mitään haittaa siitä ei olisi kenellekään. Hollannissa tällainen ajattelutapa on vieras, yksi syy miksi pidän tästä maasta.

Jotkut epäilevät, että ennakkoluuloissa on kyse kateudesta. Polyt vievät muiden naiset! Ja miehet myös! Mutta ehkä kateus kohdistuukin siihen, että miten joku ei muka ole mustasukkainen, vaikka minä olen? Epäreilua! Pakko olla kusetusta, koska minähän olen itse maailman paras ihminen. Hesarinkin piti päästä käyttämään sanoja kuten “mehiläiskuningatar” ja “hullunkurinen perhe”.

Polyamoria on kiehtonut minua jo vuosia. Ei omakohtaisesti, että haluaisin kokeilla monisuhdetta, mutta ilmiönä. Kaveripiiristä löytyy runsaasti polyja, mm. paras ystäväni. Monet heistä ovat naimisissa. Joillain on vakkarimonisuhteita, toiset elävät yhdessä avoimessa suhteessa. Kenellekään ei ole ollut mitään harmia polyamoriasta. Miksi olisikaan?

Polyamoriasta kirjoitin romaanissani Elinkelpoinen, joka jäi julkaisematta, sekä eräässä novellissani. Vuosina 2008-2009 tarjosin aihetta useille suomalaisille aikakauslehdille, mutta yksikään ei ollut kiinnostunut. Ei kai ihme. Jos Uutta Suomea on uskominen, polyamoriaa ei silloin ollut vielä keksitty.

P.S. Vammaiskirjallisuutta käsittelevä esseeni The Cripfic Manifesto on nyt julkaistu Breath & Shadow -lehdessä. Minulla on työn alla vammaiskirjallisuutta käsittelevä englanninkielinen sivusto (tai siis, sivu – ainakin alkuun sen on tarkoitus olla lähinnä linkkilista).

12 Responses “Paljon mölyä tyhjästä”

  1. Dee says:

    Hyvä teksti, jälleen kerran. Sinä osaat puhua ennakkoluuloista oikeasti herättäen ajatuksia. Toiset ovat vielä puhumassa homoista (mikä on tarpeellista, jotta tasa-arvo joskus saavutettaisiin…) mutta Maija tarttuu aiheeseen, jota moni ei ole vielä edes ajatellut. Eli mielestäni polymoriasta ei kohista, ei ainakaan ollenkaan samalla lailla kuin homojen oikeuksista/sairaasta kierosta elämäntavasta jne.

    Minunkin on niin hankalaa ymmärtää, miksi ihmiset haluavat tuomita asian, joka ei loukkaa muita. Mutta no joo, joku toinen ei ymmärrä miksi minä haluan rikkoa avioliiton ihanan, tärkeän, vanhan, miehen ja naisen – yhden miehen ja yhden naisen! – välisen instituution. Täytyy siitä huolimatta sanoa, että vaikka “jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen” niin minusta esim. huoleen verhottu viha (“toivottavasti pelastut, syntinen homosuhteessa/monisuhteessa jne elävä”) ei oikein ole mielipide.

    • On hassua, että polyamorian suhteen ollaan niin “jäljessä”. Paitsi että sitä katsotaan karsaasti, siitä on nyt vasta oikeastaan alettu puhua. Maailmanhistoriassa se on kuitenkin tainnut olla suunnilleen yhtä yleistä kuin homouskin (homous ei tietysti ole samalla lailla kulttuurisidonnaista, vaikka tietysti sen hyväksyttävyys on vaihdellut kulttuurista toiseen).

      Nyt jotkut oikeistolaiset yrittävät leimata sitä muslimien jutuksi. Joku juttu oli, että Vihreät nuoret tms vaativat polyamoristeille oikeuksia ja persut(?) valittivat, että nyt ne viherpiiperot taas ajaa vaan muslimien asiaa (homomamusalaliitto!). Huoh.

  2. anuh says:

    “Nyt jotkut oikeistolaiset yrittävät leimata sitä muslimien jutuksi.”

    Joo, mäkin olen törmännyt siihen kummalliseen käsitykseen, että polyamoria tarkoittaa samaa kuin patriarkaalinen moniavioisuus = vain mies saa ottaa useita vaimoja, eikä ko. naisten mielipidettä useimmiten kysytä lainkaan.
    Eihän siitä ole lainkaan kyse, vaan nimenomaan vapaaehtoisuudesta, omasta valinnasta. Tokihan vaikkapa lasten saaminen voi olla polysuhteessa hiukan mutkikkaampaa, mutta onhan esim. sellaisia yksinhuoltajiakin joilla ei ole edes tietoa lapsen isästä, eikä heitäkään enää ihmeemmin kauhistella.

    Mutta tiettyjä ihmisiä nyt ylipäätään tuntuu järisyttävän ytimiä myöten ihan kaikki elämäntavat, jotka ei noudata sitä perinteistä mies+nainen+ok-talo+2 lasta -kaavaa (ja usein sen kauhistelun voimalla ohitetaan kepeästi maailman TODELLISIA ongelmia). Eihän sitä oikein muuta voi kun sääliä niin ahdasta ajatusmaailmaa.

    • Tuo on erityisen huvittava väärinkäsitys siksi, että ainakin omien havaintojeni mukaan yleisin kuvio tuntuisi olevan naimisissa oleva tai muuten vakiintunut pariskunta, joista nimenomaan naisella on muita tyttö- tai poikaystäviä. Kuten tässä Joonaksen perheessä ja aika monilla tutuilla. Ei tule mieleen yhtään tapausta, jossa vain miehellä olisi rinnakkaisia suhteita (vaikka tietysti sekin on ihan okei, jos se sopii kaikille osallistujille).

      Mutta sitten nainen on “mehiläiskuningatar”.

      Nykyään hyvin suuri osa lapsista on kuitenkin epätavallisessa perheessä. Esim. uusperheet. Lapsen kannalta tietysti vain parempi, jos kotona onkin yhden tai kahden sijasta vaikkapa kolme “vanhempaa”.

      Yksi ongelma on tietysti se, että jos tulee riitainen ero, sillä kolmannella (tai useammalla) vanhemmalla ei ole mitään oikeutta tavata lasta (ja toisin päin), vaikka olisi 10 vuottakin asunut samassa taloudessa. Lapsenkin kannalta tosi kurja tilanne. Mutta sehän on juridinen/yhteiskunnallinen ongelma enemmän kuin polyamoriaan liittyvä.

      • anuh says:

        Mä voisin kuvitella, että koska polyamorinen suhde vaatii muutenkin ihmiseltä vahvaa itsetuntoa ja ajattelu- sekä sopeutumiskykyä, polysuhteissa eroaminenkin voi sujua keskimäärin sivistyneemmin kuin perinteisessä parisuhteessa.
        Mutua tämä toki on, mutta omien havaintojeni mukaan ihmiset jotka kykenee katsomaan asioita laajemminkin kuin yhden kapean ja valmiiksi säädetyn putken läpi, ovat yleensä myös kykenevämpiä selvittämään ristiriitatilanteita empaattisella asenteella ja ns. järkevästi keskustellen.

  3. JohannaH says:

    Polyamorikoissa on tosin sellainen vähän ärsyttävä piirre, että ainakin osa heistä vaikuttaa lehtijuttujen perusteella suhtautuvan yksiavioisiin vähän ylenkatsoen, ts. siten, että perinteisen parisuhteen haluavat ovat heidän mielestään vähemmän ei-sinut itsensä kanssa, rajoittuneempia, epävarmempia, mustasukkaisempia tjsp jne. Ja sitten taas polyamorisia pidetään – itsensä ja muiden toimesta – kaikissa noissa asioissa parempina ihmisinä. Ok, hekin kyllä kertovat keskustelevansa vaikeista asioista eli mm. mustasukkaisuudesta, mutta en kyllä niele noita väitteitä siitä, että polyamoriaan epäillen (tai joo, jopa negatiivisesti) suhtautuvat olisivat vaan kateellisia polyjen “vitun hienosta elämästä”, kuten jossain sanottiin :D

    Itselleni koko polyamoriajuttu on aika yhdentekevä, tosin yritän ymmärtää näkemyksiä sekä polyjen että siihen epäilevästi suhtautuvien puolelta. En itse haluaisi polysuhdetta siksi, että, no, en vaan halua ja ei minulla olisi aikaakaan useammalle kuin yhdelle parisuhteelle! Ok, ehkä minua myös kiinnostaa nähdä, millaiseksi parisuhdemalli (tai ilmiö) kehittyy ihmisten vanhetessa. Eli suomeksi sanottuna kai haluan nähdä, onko kyseessä vain “nuoruuden juttu” vai koko elämän säilyvä tapa olla suhteessa. Ja sanon tuon ilman sarvia ja hampaita, ja ei sillä minulle ole merkitystä, jos ihmisillä on eri ikäkausina erilaisia toiveita parisuhteilleen :)

    • Monilla vähemmistöillä on tapana vähän ylenkatsoa “taviksia”. Jotkut homot ja lesbot pitävät heteroita vähän tylsinä, toiset heterosinkutkin naureskelevat “kaksi lasta, omakotitalo ja kultainen noutaja” -ihmisille. Uskovaiset saattavat pitää itseään ateisteja parempina – ja toisinpäin. Kroonisesti sairas voi helposti sortua ajattelemaan, että terve ihminen ei ole “yhtä kypsä henkissti”, kun hän ei osaa arvostaa terveyttään. Liikuntafriikki ei ymmärrä, miten joku jaksaa olla “sohvaperuna”, mokomakin laiskuri. Jne.

      Noin yleisesti ihminen ajattelee, että omat elämäntavat ja maailmankatsomukset yms ovat ainakin vähän parempia kuin muilla. Minusta tässä ei sinänsä ole mitään väärää, kunhan ei muutu siitä liian ylimieliseksi tai ala haukkua muita. Omat polytuttuni eivät ole koskaan tuntuneet ylimielisiltä, vaikka jotkut heistä tykkäävätkin “mainostaa” elämäntapaansa. Mutta no, miksei saisi?

      • JohannaH says:

        Olet kyllä oikeassa ja olen itsekin pohtinut noita samoja asioita. On oikeastaan taitolaji samaan aikaan olla terveen tyytyväinen omiin valintoihin ja elämäntapaan ja samaan aikaan kunnioittaa muiden erilaisuutta. Seksuaalisuuteen liittyvät elämäntavat eivät tosiaan ole varsinaisesti koskettaneet minua mutta omassa tuttavapiirissä perheen perustaminen ja perustamattomuus, poliittiset mielipiteet ja työelämän ja rahankäytön valinnat ovat olleet niitä enemmän arvosteluja ja siten keskustelua herättäneitä juttuja. Tuomitseva suhtautuminen toisiin on kauhean surullista, oli kyse sitten melkein mistä tahansa asiasta.

        • JohannaH says:

          Tai niin, pitäisi tietysti puhua lasten haluamisesta tai haluamattomuudesta eikä perheen perustamisesta, koska minulle (ja toivoisin myös, että muille) perhe on muutakin kuin nimenomaan (alaikäisiä) lapsia sisältävä yksikkö :)

          Muttajoo, uhkaan eksyä aiheesta!

        • Meille ei toistaiseksi ole tullut mitään valituksia tai ihmettelyitä lapsettomuudesta, vaikka ollaan 12 vuotta pidetty yhtä ja maaginen kolmekymppinenkin alkaa kohta lähestyä. Miehen veljellä onneksi on jo lapsi, niin ei voi tulla sieltä valitusta, kun ei saa lapsenlapsia. :-P

          Läheisimmällä ystäväpariskunnalla on kuusi lasta, siis ihan vapaavalintaisesti, eivät ole esim. uskonnollisia, ja käsittääkseni toivovat ehkä vielä yhtä. Tietysti heistä on outoa, että miten joku ei voisi haluta lapsia ja me ihmettelemme, että miten joku haluaa noin monta. Mutta eipä sekään nyt iso asia ole.

          Minun on varmaan vaikeampi käsittää, miksi joku haluaa seitsemän lasta, kuin että miksi joku haluaa kaksi kumppania, vaikka molemmat tuntuvat itselle vierailta.

          Makuuhaavoja-romaanissa muuten käsitellään aika paljon tätä lapsiasiaa, tai sitä, miten se joillekin tuntuu olevan asia, jonka muut voivat sanella…

          • JohannaH says:

            Minä tosiaan olen 34-vuotias (yksiavioisessa hetero-)parisuhteessa elävä naisihminen ja minulta on jo vuosia aina välillä kyselty lapsista. Tai no, sinkkuna ollessa on kyselty miehen perään ja sitten parisuhteessa lasten. Ahkerin kyselijä etenkin rakkausasioista on ollut mummoni mutta myös muut sukulaiset (serkut, tädit, sedät) ovat kunnostautuneet. Nyt sitten “suhteellisena” on parin kuukauden sisään parikin ihmistä kysynyt lapsista, viimeksi naapurini :D

            Lapsista kysely ei minua haittaa, koska vastaan aina vähän naurahtaen, etten tiedä ja että harmi, kun ei voi loputtomiin miettiä! Aiemmin sinkkuna kyselyt miehen perään tuntuivat kurjilta, koska niihin tuntui välillä sisältyvän pieni huoli ja jopa sääli siitä, että enkö minä ketään saa tai ketään huoli. Ja siinä kolmekymppisenä surin epäonnisia suhdeasioitani aika paljon ihan muutenkin ja sukurakkaana ihmisenä tuntui kurjalta mennä esim. sukujuhliin vain omat vanhemmat seurana.

            Itse varmaan haluaisin esittää molemmille, niin polyamorikolle kuin seitsemän lapsen vanhemmallekin, saman ihan vilpittömän kiinnostuneen kysymyksen: “miksi?” :)

Kommentoi
Name and Mail are required