Archive for May, 2012
Mitä vammainen voi tehdä?
Iltalehden uutena muotiblogaajana aloitti parikymppinen neliraajahalvaantunut Jasmin Koskiranta, joka vähän aikaa sitten kirjoitti lehdelle blogia Miamin matkastaan. Jasmin käyttää hengityskonetta ja tarvitsee hoitajia ympäri vuorokauden, joten reissun organisoiminen ei ollut helppoa. Kaikeksi epäonneksi Jasmin vielä sairastui keuhkokuumeeseen matkan kynnyksellä, mutta lääkäreiden kielloista huolimatta hän päätti matkustaa.
Jasminin matkablogi ja uusi muotiblogi ovat herättäneet runsaasti myönteistä palautetta. Tuntuu kuitenkin, että monien kommenttien sisältö on: “olet vammainen, mutta silti teet jotain, olet siis sankarini”. Cripspiraatiota, mistä en yhtään perusta. Eräs kommentoija jopa kommentoi, että “ihanaa, että olet löytänyt itsellesi mielekästä tekemistä”. Minun korvaani tämä särähti pahasti.
On toki ehdottoman hienoa, että Jasmin on löytänyt (toivottavasti ja oletettavasti) palkallisen työn. Työllistyminen ei usein ole helppoa vammaiselle, saati sitten neliraajahalvaantuneelle. Jotenkin sain tästä kommentista kuitenkin kuvan, että mielekkyys yhdistettiin nimenomaan siihen palkkioon, tai kenties julkisuuteen.
Voi olla vaikea uskoa, mutta moni hyvinkin vaikeasti vammainen, mukaan lukien neliraajahalvaantuneet, elää mielekästä elämää. Palkkatyötä voi olla vaikea löytää, mutta hekin pystyvät silti opiskelemaan, harrastamaan monia asioita (netti ja muu moderni teknologia toki helpottaa paljon!), ja ylläpitämään sosiaalista elämää.
Monet vaikeavammaiset ovat parisuhteessa, monilla on lapsia tai lemmikkieläimiä, jotkut tekevät vapaaehtoistyötä tai ovat järjestöaktiiveja, toiset pitävät jopa omaa firmaa. Kuten Jasminin esimerkki osoitti, matkustaminenkin onnistuu, ainakin jos rahaa riittää tai saa sponsoreita.
Seksiä?
Keskustellessamme tästä aiheesta IRCissä joku kysyi, voiko neliraajahalvaantunut harrastaa seksiä. Toimiiko alapää yhä? Tämä on muuten hyvin yleinen kysymys paljon lievemminkin vammaisille: tuota, krhm… pystytkö harrastamaan seksiä? (Usein tähän tosin liittyy taustavivahde: suostuuko joku tuollaisen kanssa harrastamaan seksiä…)
Valitettavasti monella selkäydinvammaisella ei tosiaan ole alapäässä mitään tuntoa. Yhdyntä saattaa silti onnistua (miehelle voi usein saada aikaan erektion), mutta mitään ei fyysisesti tunnu. Kuulostaa ehkä vähän mälsältä – riippuu tosin keneltä kysyy.
Mutta osalla selkäydinvammaisista värkit kyllä toimivat. Tätä on tutkittu, Suomessakin. Alaraajahalvaantuneista 78 % ja neliraajahalvaantuneistakin 60 % oli seksuaalisesti aktiivisia. Varmaan korkeampi prosentti kuin oletit? Jälkimmäisestä ryhmästä samat 60 % kykenee yhä saamaan orgasmin, tosin osalla se on aiempaa heikompi.
Seksielämää ei tietysti voi määrittää sen mukaan, että seisooko tai kostuuko, saako sen laitettua sinne (tai haluaako edes). Seksi voi olla niin paljon muutakin. Kysehän on siitä, millaiseksi ihminen kokee seksuaalisuutensa kokee.
Ko. tutkimuksessa lähes puolet alaraajahalvaantuneista ja neljännes neliraajahalvaantuneistakin koki seksielämänsä tyydyttäväksi. Okei, prosentit voisivat olla korkeampiakin, mutta silti ne ovat mielestäni kohtuullisen korkeita verrattuna siihen yleiseen oletukseen, ettei halvaantunut ihminen harrasta seksiä, piste (ja ei kai se tyytyväisyys tai aktiivisuus nyt terveilläkään ole 100 %).
Jos muuten sinulla on jotain painokasta sanottavaa vammaisuudesta ja seksuaalisuudesta, osallistu ihmeessä tähän englanninkieliseen antologiaan. Voin varmaan tarjota käännösapuani, jos englanti ei muuten suju riittävän hyvin.
Valkea
Tällainen runo löytyi jokin aika sitten digitaalisista arkistoistani. Ei hajuakaan, että milloin olen sen kirjoittanut, viimeisen kolmen vuoden aikana kuitenkin. Vähän ehkä poikkeaa tavallisesta tyylistäni.
Lausuin runosta myös audioversion (MP3, 770 kt). Voi että siinäkin oli sitten työtä, koska tässä perheessä ei voi mitään äänijuttuja tehdä helposti, vaan pitää hakea kellarista parempi mikseri ja virittää kaikkea ihmeellistä. Annoin tälle olohuoneen studioviritykselle nimityksen “Snakes on a Plane”, sen verran niitä paksuja piuhoja siellä luikerteli.
Joten kuunnelkaa pliis, jotta käärmeet eivät turhaan vallanneet olohuonettamme. Tulkintojakin saa kommenteissa esittää. ;->
Valkea
paperi-iho, perhosensiipisuomuina pois variseva
paperinhauraat ajatukset, pian joku nekin
pois lakaisee, kaikki lakaistaan pois.
yö on harso joka laskeutuu, siihen uskaltaa
tuskin koskea, hämähäkinseitti joka
laskeutuu, putoaa,
aamut tulevat saksenterävinä, suden hampaina
keskeltä pimeyttä nousevat, painavat
kynsillään haavat, tihkuvat verta,
virkkuukoukut painavat jäljet, uppoavat
syvälle lihaan, aamuruskon valkeaan
Se siitä
Aistikkaiden kirja-arvosteluiden jumalatar Leena Lumi suositteli minulle Lionel Shriverin kirjaa Jonnekin pois, jonka luin alkuperäiskielellä nimellä So Much For That. Leena oli kehunut sen maasta taivaisiin ja ryhtynyt sen luettuaan fanittamaan kirjastaan Poikani Kevin parhaiten tunnettua Shriveriä, joka muuten nimestään huolimatta on nainen – tämä oli minulle yllätys.
So Much For Thatissa oli vaikea päästä alkuun. Tai siis, tuntui ettei kirjailija meinannut päästä alkuun. Jaariteltiin ties kuinka kauan jostain suihkulähteistä. Amazonissa on valitettu paljon myös siitä, että ei tämä ole mikään romaani, vaan romaaniksi naamioitu kritiikki Yhdysvaltain terveydenhuollosta. Etenkin alussa hahmoilla onkin pitkiä keskusteluita aiheesta.
Mutta kyllä se kirja lähtee käyntiin. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä nopeammin sitä oli pakko ahmia. Aikoinaan minulla olisi mennyt tämä 500 sivua päivässä, mutta 10 päivääkin tuntui nykytahdilla vauhdikkaalta.
Etenkin hahmot ovat aivan loistavia (varsinkin Shepin vaimo, sarkastinen metallitaiteilija Glynis), vaikka jotkut aika keskiössä olevat jäävätkin vähän etäisiksi. Sinänsä on jännä, että kirjan päähenkilöt ovat kaksi ystäväpariskuntaa lapsineen. Ainakin minun lukemissani kirjoissa tämä on harvinainen asetelma.
Erittäin yksityiskohtaisen lääketieteellisen materiaalin runsaus kiehtoi minua, mutta välillä tosin tuntui, että olisi lukenut “harvinaiset sairaudet -pornoa” (siis pornoa merkityksessä sosiaaliporno, ei seksuaalisessa mielessä). Kirjasta löytyi hyvin harvinainen sairaus familiaalinen dysautonomia sekä harvinaisen syövän harvinainen muoto.
Sairastaminen on kirjassa juuri niin rujoa kuin oikeassa elämässäkin. Syövästä tai etenevästä perinnöllisestä sairaudesta ei opi mitään elämänohjeita, se on vain perseestä. Ruumiinnesteitä (ja harvemmin seksuaalisessa mielessä) kirjassa riittää, paitsi Flickalla, joka sairautensa takia ei pysty edes vuodattamaan kyyneleitä. Ja sairas ihminen voi olla vittumainen ja vittuuntuu entisestään, kun muut kävelevät ympärillä munankuorilla.
Kirja siis kertoo sekatyömies Shepistä, joka on koko elämänsä haaveillut, sekä myös konkreettisesti työskennellyt sen eteen, että pääsisi perheineen eläkepäiviksi johonkin trooppiseen maahan, jossa on halpaa asua. Tutut tosin epäilevät, lähteekö hän koskaan oikeasti. Sitten kun Shep vihdoin ostaa lentoliput, tielle tuleekin jotain karmeaa ja kaikki alkaa mennä ns. päin helvettiä.
So Much For That on ehkä yksi parhaita kirjannimiä ikinä (“Se siitä”), siis nimenomaan se, miten hyvin se sopii kirjalle aivan ensimmäisestä luvusta loppuun asti. Suomenkielinen nimi ei minusta ole yhtään niin hyvä.
Kirjan loppu oli olosuhteisiin nähden yltiöonnellinen (vaikka läheskään kaikille ei käykään hyvin – tai riippuu sen määritelmästä) mikä tuntui ylivedetyltä, mutta samalla ehkä kuitenkin ansaitulta.
Varmasti luen Shriveriä jatkossakin, vaikka huolettaa, voinko pitää hänen muista kirjoistaan yhtä paljon (kun niiden aiheet eivät kuulosta yhtä kiinnostavilta).
Tänään Imagessa
Kanteenkin päässyt juttuni siitä, millaista on syödä pohjoiskorealaisessa ravintolassa (siis Amsterdamissa, ei Pohjois-Koreassa sentään), on tänään ilmestyvässä Imagessa. En ole ihan varma, tuleeko se tänään jo kauppoihin, mutta tilaajille ainakin. Kannessa on myös Tuomas Kyrö karvareuhkassa sekä kysytään, miksi jonne juo (ES:ää).
Näin viime yönä unta, että kirjoitin juttuja sekä Iltasanomiin ja Iltalehteen ja minun piti täyttää avustajasopimukset, jotka olivat melkoisia pumaskoja.
Laitoin seuraavasta tietokirjastani kirjaehdotuksen menemään kohti isoja kustantamoja. Saa nähdä.
Saamarin ylireagoijat
Minua on sanottu monesti ylireagoijaksi.
Esimerkiksi nyt se, että äiti pahoinpitelee lastaan. Ei se nyt ole mikään iso juttu. Varsinkin kun sitä tekee jollain hersyvän nokkelalla apuvälineellä, kuten äitini, joka kerran sai ystävättäriensä kanssa hyvät naurut hakattuaan minua päähän pääsiäistipukynällä. Vallattoman lystikästä!
Ja siitä se kersa vielä kehtasi ottaa nokkiinsa, pääsiäistipusta! Olkoonkin nyt, että se oli lihapullan kokoinen keraaminen tipu, mutta silti. Melkoista ylireagointia.
Ja sitten joskus, vuonna 2002, kun katkaisin äitini väliit, sitten vasta ylireagoinnista jaksettiin jauhaa. Olin itsekäs, lapsellinen, pitkävihainen ja tietenkin ylireagoija.
Mitä siitä, että loukkasin polveni, kun minua tuplasti painavampi äitini taklasi minut alleen. Mitä siitä, että minulla oli traumaperäinen stressihäiriö eli PTSD. Näin painajaisia äidistäni ja tuli huono olo, jos kadulla tuli vastaan äitiä etäisestikin muistuttava hahmo. Ylireagointia!
Tappouhkauksia häiriintyneeltä nettitutulta, joka kuristi minua julkisella paikalla ilman, että ketään kiinnosti? Ylireagointia. Sehän teki sen vain leikillään, kuristi. (Jostain syystä minuun kohdistuneet väkivallanteot eivät koskaan ole olleet ylireagointia, mutta minun suhtautumiseni niihin kyllä on.)
Ja se sairaus sitten… Että se jaksaakin siitä jauhaa! Lääkäritkin neuvoivat, että kuume menee pois, kun sitä ei mittaa. Ei saa keskittyä liikaa oireisiinsa. Ylireagoida.
Sydänlihastulehdus? Ei se nyt ainakaan ole mikään paha juttu, sellainen mistä kannattaisi potilaalle itselleen kertoa. Ties miten se siitä ylireagoi. Hiustenlähtö? Turha sellaisesta on marista niin kauan kuin ei ole kalju.
Hengenvaarallinen sairaus, joka reagoi rajusti stressiin? Siitä nyt ei ainakaan kannattaisi pitää liian kovaa melua. Y-sana. Jos ei ole vielä kuollut, niin kyllähän siitä nyt näkee, ettei siihen kuolekaan. Ja entä sitten, jos nyt vaikka kuoleekin? Ei kai se nyt niin iso juttu ole?
Mitä siitä, että on ollut hengenvaarallisessa tilanteessa kymmeniä kertoja viimeisen vuoden aikana. Kuka nyt sellaista jaksaa edes noteerata? Että kehtaatkin suuttua ja protestoida sellaista pikkujuttua, että joku toinen vaarantaa henkesi. Mokomakin ylireagoija.
Naisen rooli on selkeä ja yksiselitteinen: ota tyynesti vastaan kaikki. Jos sinua kohdellaan paskasti, syy on luonnollisestikin sinussa, joten parempi olla ihan hys hys vaan. Jos ei tee mieli olla hys hys, kannattaa pyytää lääkäriltä vaikka jotain rauhoittavia.
Ehkä tämä selittää myös sen, miksi joskus keskeneräisistä teksteistäni on valitettu, että hahmot alireagoivat johonkin…
Transfobia tappaa
Tällä viikolla on ollut monta mielenkiintoista teemapäivää, jotka matkustelun ja sairastelun takia ovat jääneet “viettämättä”. Tiistaina oli maailman valokuvauspäivä, keskiviikkona flash fiction day ja eilen homofobian ja transfobian vastainen päivä. Tarkoitus oli eilen postata transfobiasta, mutta se nyt jäi. Tänään asia alkoi vaivata.
Periaatteessahan transfobialle on omakin päivänsä, Transgender Day of Remembrance, jota vietetään 20.11. Koko päivän nimi kertoo karua kieltään siitä, mistä on kyse: transfobian uhrien muistelusta. Ja niitä uhreja ei ole aivan vähän. Wikipediassa on listakin, joka tosin on vain murto-osa koko totuudesta.
Homofobiakin johtaa viharikoksiin, mutta transfobia vielä sitäkin enemmän. Transsukupuolisia tapetaan jatkuvasti hyvin raa’asti, myös länsimaissa. Joissain tapauksissa puolustuksena on käytetty “transpaniikkia”, eli “mun nyt vaan oli pakko tappaa se, koska järkytyin siitä, että värkit oli vääränlaiset”.
Joissain tapauksissa transsukupuolinen on jätetty kuolemaan vammoihinsa tai sairauksiinsa, kun hoitohenkilökunta ei olekaan esimerkiksi halunnut hoitaa naista, jolla on ollutkin miehen elimet. Tunnetuin tällainen tapaus oli Tyra Hunter.
Jotkut naiset näkevät kaikki miehet potentiaalisina raiskaajina. Toiset transsukupuoliset näkevät kaikki cissukupuoliset (eli ei-transihmiset) potentiaalisina murhaajina (toki transsukupuolisiin kohdistuu myös erittäin paljon seksuaalista väkivaltaa!). Voi kuulostaa ylireagoinnilta, mutta toisaalta on minusta erittäin ymmärrettävää.
Kuten vammaisuus, transsukupuolisuus on asia, josta vielä paljolti vaietaan. Medialla tuntuu olevan vaikeuksia hahmottaa sukupuolta ollenkaan. Chaz Bonosta puhutaan usein Cherin “poikana” lainausmerkeissä. Muutamia vuosia sitten media kohisi Janinan ja tämän ex-managerin Cris Owenin väitetystä menneestä lesbosuhteesta. Cris Owen on mies, miehen kanssa ei voi olla lesbosuhdetta!
Monella ei ole tarkkaa käsitystä siitä, mitä transsukupuolisuus edes tarkoittaa ja transvestiitit ja transsukupuoliset menevät iloisesti sekaisin keskenään, drag queeneista, lady boyista sun muista puhumattakaan. Naiseksi pukeutuva mies on yhä monen mielestä maailman hauskin vitsi ja siksi transsukupuolisuuskin on melkein kuin vitsi.
Vaikka minulla on monia transkavereita ja kavereita, joiden sukupuoli-identiteetti ei muuten sovi perinteiseen kromosomit = binäärinen sukupuoli -jaotteluun, haluaisin kiittää erityisesti Jyri-Petteriä, jonka transaiheisesta blogista olen oppinut ja ymmärtänyt paljon uutta viime aikoina. Blogissa tulee erittäin hyvin selväksi se, mitä termi “gender dysphoria” tarkoittaa, sillä hänellä kyse on nimenomaan dysforiasta, euforian vastakohdasta.
Eläessään naisena Jyri-Petteri ei vain ajatellut, että on todellisuudessa mies, vaan naisen keho aiheutti hänelle suunnatonta kärsimystä ja henkistä ristiriitaa, joka ajoi hänet itsemurhan partaalle. “Naiselämän” jatkaminen ei ollut hänelle vaihtoehto. Hormoni- ja leikkaushoitojen aloittamisen myötä hän tuntuu vihdoin olevansa matkalla kohti omaa itseään, sellaista kehoa ja elämää, jossa hän voi olla onnellinen.
Jos vielä mietityttää, mistä transsukupuolisuudessa on kyse, suosittelen lukemaan Jyri-Petterin blogia. Se on tietenkin vain yhden ihmisen kokemus, mutta usein sellainen voi kertoa enemmän kuin mikään muu.
EDIT: Jyri-Petteri on valitettavasti poistanut bloginsa. :-/
Suomessa ja Hollannissa
Suomen matka oli …mielenkiintoinen. Kaikki mahdolliset terveysongelmat tuli päälle, harvinaisempiakin, mutta siinä ei ole ehkä mitään yllättävää. Ei tullut nukuttua edes sitä vähää, mitä täällä (tästä syystä en saanut juuri blogattuakaan, vaikka valmiita tekstejä oli varalla paljon).
Alunperin minulla piti olla kasakaupalla työkeikkoja, mutta lopulta oli vain kaksi. Haastattelu erääseen isoon lehteen (tulee ulos noin kuukauden sisällä) sekä kirjailijakeikka Kallion kirjastossa. Keikka meni ihan mukavasti ja paikalle oli eksynyt mm. kahdeksankymppinen perhetuttu, yksi beetalukijoistani sekä eräs tietokirjojani suurella innolla lukenut ihminen. Kuvan otti isäni – en muuten oikeasti ole ihan noin tanakka, ainoastaan huonoryhtinen.
Luin yleisölle pätkän Makuuhaavoista ja pikkusiskoni totesi, että hänen mielestään kohta oli hyvin valittu, koska hän oli siinä kohdassa “joko itkenyt tai nauranut”. Tykkään lausua ja lukea ääneen ja siksi tekisin mielelläni kirjoistani äänikirjoja, mutta hengitysvaikeudet rajoittavat tosi paljon.
Kavereita on tietysti tosi kiva tavata (mukaan lukien kaksi vanhinta ystävääni, jotka olen tuntenut vuosista 1992 ja 1997) ja tapasin myös erään mukavan sukulaisen ensimmäistä kertaa. Lisäksi osallistuin Sometime2012-tapahtumaan, jossa tuttuja suorastaan vilisi. Harmittaa kyllä, että kukaan ei informoinut minua lauantaisesta kirjailijatapaamisesta, jossa olisi myös ollut paljon tuttuja, muitakin ulkomaan asukkeja.
Suomessa tulee kyllä selvästi vieraantunut olo: en minä tänne kuulu. Paikat ovat periaatteessa tuttuja, mutta silti on vaikea uskoa, että olisi asunut siellä.
Eilen olisi pitänyt taas aloittaa työrutistus: kääntämistä, käännöstarkistusta, lehtiartikkelia supermielenkiintoisesta aiheesta, ruokakirjaa, kirjaehdotusta…. Pää on vain vielä ihan toipumismoodissa.
Elätin toivoa, että vuosia himoitsemani ja viime viikolla vihdoin materialisoituneet B12-vitamiini-injektiot (jotka pistetään ainakin seitsemän metriä pitkällä piikillä, ei kynäruiskulla kuten toiveikkaasti kuvittelin!) piristäisivät, mutta ei ainakaan vielä ole havaittavissa. Injektioruiskut ovat pelottava asia, niihin liittyy niin vahvoja konnotaatioita. Joudun pistämään makuuasennossa jalat ylhäällä, ettei ala heikottaa.
Tällä hetkellä otan erilaisia pillereitä noin 10 kertaa päivässä, määrä vaihtelee 1/2 tabletista noin kahdeksaan per kerta. Päälle nesteet, jauheet, voiteet ja kolme piikkiä viikossa. Koetan nyt olla ilman viruslääkettä. Vähän kyllä tympii tuo määrä, mutta ei voi mitään. Mitäpä sitä ei tekisi voidakseen kirjoittaa.
En ole kyllä kirjoittanut oikein mitään paitsi työjuttuja Marian ilmestykset -näytelmän jälkeen. Novelleja ja runoja olisi toki kesken ja ideatasolla, mutta jostain pitäisi repiä aikaakin, ja niitä voimia. Lukeminenkin tökkii, kun kesken on monta kirjaa, mutta mikään niistä ei oikein täysillä sykähdytä.
No, täällä on sentään vihreää parsaa, mansikoita, mustikoita ja vadelmia ja pionimme alkaa juuri kukkia. Huonomminkin voisi mennä.
Lisääkö kirjoittajan tuttuus tekstin kiinnostavuutta?
Omakustanteista sanottiin ennen, että niitä ostavat vain kaverit. Nykyään tilanne on toki muuttunut, mutta 2009 julkaisemani omakustanneromaanin Atlaskehrääjän ja sen englanninkielisen version The Atlas Moth myötä opin, että suurinta osaa kavereistakaan ei kiinnosta (ainakaan minun kavereistani).
Pari kaukaisempaa tuttua kiinnostui heti ja osti sen, mukaan lukien Marian ilmestyskirjan kansitaiteilija. Läheisemmässä kaveripiirissä juuri kukaan ei noteerannut sitä, paitsi paras ystäväni sekä toinen hyvä ystäväni, jolle annoin kirjan joululahjaksi ja hän piti siitä niin, että suostutteli äitinsäkin ostamaan sen.
Ajattelin, että ehkä kyse oli siitä, että se oli omakustanneromaani. Mutta eipä Marian ilmestyskirjakaan ole herättänyt juuri lainkaan kiinnostusta kaveripiirissäni. Kaksi kaveria, joista en olisi ehkä arvannut, hankki sen kiinnostuttuaan kirjan aiheesta. Muutama kaveri sanoo että “varmaan ostaa sen jossain vaiheessa”. Tietäähän sen, mitä tuo tarkoittaa. Jonkin verran tuttuja on ollut kiinnostunut, mutta aika vähän huomioiden, että tuttavapiirini on hyvin laaja.
Blogikollegoistani aika harva on kai kirjaani lukenut. Kirjablogaajista joo, kun ovat arvostelukappaleita saaneet, mutta ei kirjailijoista.
No, ei tietysti saisi purnata. Miksi jonkun pitäisi lukea kirja vain siksi, että minä olen sen kirjoittanut? Ei se ole mikään syy, joskus vain kuvittelin, että näin kävisi.
Ihmiset lukevat kirjoja, jos heitä kiinnostaa kirjan aihe ja se on sopivaa genreä. Joskus myös henkilökohtaisen siteen kautta, mutta oman kokemukseni perusteella näyttää todennäköisemmältä, että niin käy sellaiselle, joka “tutustuu netissä kirjailijaan”, kuin jos oma kaveri yhtäkkiä ryhtyykin sellaiseksi. Miksiköhän?
Ja totuus on, että en itsekään ole lukenut kovin monen blogikollegan romaaneja. Usean ulkomaalaisen tutun kirjat olen lukenut ja pari niistä on tosi hyviä (kts. A Life Transparent ja The State of ME). Mutta harvemmin luen lasten- tai nuortenkirjallisuutta tai fantasiaa (maaginen realismi ja slipstream kyllä menevät) ja useimmat suomalaiset kirjailijablogaajat tuntuvat kirjoittavan näitä. Myöskään viihdekirjallisuus, dekkarit tai historia eivät useimmiten hirveästi kiinnosta, vaikka en niitä millään lailla aliarvioikaan.
Pasi Ilmari Jääskeläisen romaaneista kyllä tykkäsin kovasti. Seija Vilénin Mangopuun alla -kirjan luin vihdoin hiljattain ja pidin todella paljon (arvostelu tulossa myöhemmin). Myös Saara Henrikssonin Moby Doll vaikuttaa mielenkiintoiselta.
Ihmisellä, ainakin minulla, on vain sellainen hassu bias, että jos jostain asiasta on itse kiinnostunut, niin täytyyhän sen kiinnostaa muitakin. Ehkä Atlaskehrääjä tai Marian ilmestyskirja eivät vain aiheensa puolesta kiinnosta suurta osaa ihmisistä. Mutta olisihan se toki kiva, jos kaikki kaverit ja tutut olisivat niistä automaattisesti innostuneet…
Kuulisin mielelläni muilta kirjoittajilta, miten paljon omat tekstinne, kirjat tai muut, kiinnostavat tuttavianne. Ja tietysti lukijoiden näkökulmaa myös.
Ota riski: rakastu simpansseihin
Jos kirjalla on Amazon.comissa keskiarvo 4,9 kymmenien arvosteluiden jälkeen, siihen on luultavasti syynsä. Niin tässäkin tapauksessa. Next of Kin: My Conversations With Chimpanzees on yksinkertaisesti loistava kirja. Se on erittäin hyvin kirjoitettu, tieteellisesti perusteltu ja täynnä huumoria, rakkautta ja lämpöä – olematta koskaan siirappinen tai korni.
Kirjan kirjoittaja Roger Fouts päätyi puolivahingossa opettamaan viittomakieltä Washoe-simpanssille ja sittemmin monille muillekin simpanssille. Ei mennyt kauaa, kun hän tajusi, että simpanssit ovat persoonia, henkilöitä, vaikka eivät ihmisiä olekaan. Oli karmaisevaa todeta, miten niitä kohdeltiin eri puolilla Yhdysvaltoja tutkimuslaboratorioissa.
Fouts julkaisi simpanssien viittomakielen taidoista useita artikkeleita arvostetuissa tiedelehdissä. Ne herättivät paljon kohua ja Chomskya seuraavat kielitieteilijät ja monet biologit olivat erittäin kärkkäitä väittämään, että simpanssit eivät oikeasti osanneet kieltä (koska se on ihmisen yksinoikeus), ne ainoastaan matkivat ihmisten eleitä.
Fouts pystyi osoittamaan, ettei tämä ollut totta. Simpanssit tunnistivat kaksoissokkotesteissä esineitä ilman ongelmia, ne viittoivat keskenään ja yksinkin kun ihmisiä ei ollut paikalla, yhdistelivät viittomia luovasti (mm. retiisi = “cry hurt fruit”) ja opettivat viittomat myös jälkeläisilleen. Tiedemaailman lisäksi simpanssit esiintyivät myös TV:ssä ja populäärilehdissä. Moni heräsi miettimään, mitä ihmisyys oli, mikä erottaa ihmisen ja eläimen, vai erottaako mikään.
Fouts kuitenkin tajusi, että hänellä oli vastuu hänen kasvattamistaan simpansseista. He olivat hänen perheenjäseniään siinä missä hänen lapsensa. Ura ja julkaisut olivat toissijaisia Washoen ja tämän perheen rinnalla. Toisaalta Fouts halusi taistella myös muiden simpanssien oikeuksien puolesta.
Kirja käsittelee kiehtovasti ja hyvin helppotajuisesti kielitiedettä, neurotiedettä, pedagogiikkaa, antropologiaa, biologiaa, historiaa, moraalifilosofiaa ja ties mitä tieteitä. Erittäin mielenkiintoinen on myös osuus, jossa Fouts kertoo viittomakielen opettamisesta autistisille lapsille.
Oikeastaan koko kirja on häikäisevän mielenkiintoinen, ajoittain hyvin surullinen ja toisinaan hillittömän hauska. Jokaisen simpanssin persoonallisuus herää Foutsin kuvaamana henkiin. Myös mieheni, joka harvemmin lukee tietokirjoja omien alojensa ulkopuolelta ja jota en olisi ajatellut aiheen kovasti kiinnostavan, on nyt lukemassa kirjaa todella innoissaan. Haluaisin antaa tälle yli viisi tähteä!
Mitä kaikkea opin simpansseista, etenkin ihmisten kanssa kasvaneista simpansseista, kirjasta?
- Simpanssit ovat erittäin empaattisia, hyvin taitavia lukemaan ruumiinkieltä ja niillä on erinomainen hienomotoriikka.
- Simpanssit kommunikoivat luonnossakin paljolti elekielellä.
- Simpanssit oppivat ymmärtämään hyvin puhuttua kieltä. Eräs simpanssi komennettiin aina syömään sanomalla “ajattele nälkäänäkeviä simpansseita Afrikassa!”
- Simpanssit voi opettaa puhumaan muutaman sanan. Mitään järkeä tässä ei tosin ole, koska niiden kurkunpääkään ei sovellu siihen samalla lailla kuin ihmisen. Viittominen on paljon luontaisempaa.
- Simpanssit halailevat ja pussailevat paljon.
- Simpanssit eivät pysty uimaan tai kellumaan, koska niillä on liian vähän rasvakerrosta. Veteen päätyminen on siis niille hengenvaarallista.
- Simpanssit tykkäävät leikkiä nukeilla aivan samaan tapaan kuin ihmisetkin. Monet pitävät myös kissoista lemmikkeinä.
- Simpanssien lempiruokia ovat mm. coca cola, jäätelö ja jugurtti.
- Simpanssit rakastavat selata aikakauslehtiä ja jutella niistä toisilleen. Tyttösimpanssit tykkäävät yleensä katsella etenkin muotilehtiä ja komeiden miesten kuvia, jotkut myös Playgirliä.
- Muutenkin simpanssit tykkäävät erilaisista esineistä: vaatteet, lelut, pelit, hammasharjat, huulipunat, toki henkilökohtaisista mieltymyksistä riippuen. Ne rakastavat juhlapäiviä ja lahjojen saamista.
- Lucy-simpanssi tykkäsi laittaa vieraille teetä, miksailla itselleen gin toniceja ja masturboi pölynimurilla.
- Taitava simpanssi voi houkutella vaikeasti saavutettavan naaraan seksipuuhiin viittomakielellä.
- Simpanssi voi menehtyä stressiin alle vuorokaudessa, jos vanhempi (myös ihmisvanhempi) poistuu paikalta.
- Simpanssit voivat tehdä hyvinkin pitkäjänteisiä ja monimutkaisia suunnitelmia – etenkin jos tavoitteena on ruoan saaminen, mutta muutenkin. Eräs simpanssilapsi oli pelännyt uutta kynnysmattoa, niin tämä heitti nukkensa sen päälle ja myöhemmin varovasti onki sen pois, testatakseen selvisikö nukke “hengissä”.
Burkakuntoon kesäksi
Taas se aika vuodesta, kun pitää päästä talven jäljiltä burkakuntoon. Kaikilla on liikaa läskiä, liikaa selluliittia tai jos ei muuta, ainakin sentit ovat väärissä paikoissa.
Paineita ei tietenkään helpota se, miten media tulvii kuvia huippumalleista burkissaan. Niitä katsoessa on helppo unohtaa, että kuvien tytsyt syövät vain makrobioottisia herneenversoja, treenaavat salilla tuntikausia personal traineriensa kanssa ja lopuksi kulkevat Photoshopin läpi kuin autopesun.
Katsoja pystyy ajattelemaan vain: mä en koskaan näyttäisi yhtä hyvältä, vaikka mulla olisi sama burka. Mun perse on liian iso, mun tissit liian pienet. Maha pömpöttää ja reidet hyllyvät.
Vaikka itse kokisikin näyttävänsä omassa burkassaan makaaberilta norsukamelivalaalta, vuosituhantiseen burkatraditioon kuuluu olennaisena osana se, että itseään pulskempia burkan käyttäjiä saa pilkata. Eikö niitä hävetä!
Onneksi burkat on jo joissain maissa kielletty ja monissa maissa niitä ollaan kieltämässä.
(P.S. Kirjoitin tämän joskus maaliskuussa, mutta se jäi odottamaan julkaisua. Sitten kuulin, että Katja Kettu(?) oli myös kirjoittanut jonkin burka-aiheisen kolumnin. No, tämä oli kuitenkin kirjoitettu ennen sen julkaisua, vaikka varmaan nyt vaikuttaakin idean plagioimiselta.)
