Saamarin ylireagoijat

Minua on sanottu monesti ylireagoijaksi.

Esimerkiksi nyt se, että äiti pahoinpitelee lastaan. Ei se nyt ole mikään iso juttu. Varsinkin kun sitä tekee jollain hersyvän nokkelalla apuvälineellä, kuten äitini, joka kerran sai ystävättäriensä kanssa hyvät naurut hakattuaan minua päähän pääsiäistipukynällä. Vallattoman lystikästä!

Ja siitä se kersa vielä kehtasi ottaa nokkiinsa, pääsiäistipusta! Olkoonkin nyt, että se oli lihapullan kokoinen keraaminen tipu, mutta silti. Melkoista ylireagointia.

Ja sitten joskus, vuonna 2002, kun katkaisin äitini väliit, sitten vasta ylireagoinnista jaksettiin jauhaa. Olin itsekäs, lapsellinen, pitkävihainen ja tietenkin ylireagoija.

Mitä siitä, että loukkasin polveni, kun minua tuplasti painavampi äitini taklasi minut alleen. Mitä siitä, että minulla oli traumaperäinen stressihäiriö eli PTSD. Näin painajaisia äidistäni ja tuli huono olo, jos kadulla tuli vastaan äitiä etäisestikin muistuttava hahmo. Ylireagointia!

Tappouhkauksia häiriintyneeltä nettitutulta, joka kuristi minua julkisella paikalla ilman, että ketään kiinnosti? Ylireagointia. Sehän teki sen vain leikillään, kuristi. (Jostain syystä minuun kohdistuneet väkivallanteot eivät koskaan ole olleet ylireagointia, mutta minun suhtautumiseni niihin kyllä on.)

Ja se sairaus sitten… Että se jaksaakin siitä jauhaa! Lääkäritkin neuvoivat, että kuume menee pois, kun sitä ei mittaa. Ei saa keskittyä liikaa oireisiinsa. Ylireagoida.

Sydänlihastulehdus? Ei se nyt ainakaan ole mikään paha juttu, sellainen mistä kannattaisi potilaalle itselleen kertoa. Ties miten se siitä ylireagoi. Hiustenlähtö? Turha sellaisesta on marista niin kauan kuin ei ole kalju.

Hengenvaarallinen sairaus, joka reagoi rajusti stressiin? Siitä nyt ei ainakaan kannattaisi pitää liian kovaa melua. Y-sana. Jos ei ole vielä kuollut, niin kyllähän siitä nyt näkee, ettei siihen kuolekaan. Ja entä sitten, jos nyt vaikka kuoleekin? Ei kai se nyt niin iso juttu ole?

Mitä siitä, että on ollut hengenvaarallisessa tilanteessa kymmeniä kertoja viimeisen vuoden aikana. Kuka nyt sellaista jaksaa edes noteerata? Että kehtaatkin suuttua ja protestoida sellaista pikkujuttua, että joku toinen vaarantaa henkesi. Mokomakin ylireagoija.

Naisen rooli on selkeä ja yksiselitteinen: ota tyynesti vastaan kaikki. Jos sinua kohdellaan paskasti, syy on luonnollisestikin sinussa, joten parempi olla ihan hys hys vaan. Jos ei tee mieli olla hys hys, kannattaa pyytää lääkäriltä vaikka jotain rauhoittavia.

Ehkä tämä selittää myös sen, miksi joskus keskeneräisistä teksteistäni on valitettu, että hahmot alireagoivat johonkin…

20 Responses “Saamarin ylireagoijat”

  1. Katja P-M says:

    Olipa puhutteleva postaus kaikin puolin, ja rohkea, rehellinen. Tuli mieleeni tuohon mitä naiselta odotetaan sellainen kommentti (ei itselleni, jollekin toiselle osoitettu), että : Ajattele nyt, miehes on rakentanut sinulle talon ja elättänyt sinut, ei ole oikeutta kitistä. Pah, pah ja vielä kerran pah, se ei oikeuta kohtelemaan mitenkään päin huonosti!

    • On sinänsä hassua, miten monta sanaa suomessa on valittamiselle. Kitinä, marina, ininä, vinkuminen jne (teinit sanovat nykyään “vine”). Totta on, että monet valittavat ihan kaikesta ilman syystäkin (eivätkä tee mitään asioiden parantamiseksi), mutta sitten taas joistain asioista ei muka saisi valittaa, vaikka syytäkin olisi!

  2. Polga says:

    Minä valitan, märisen, marisen, narisen ihan jatkuvasti – kun ei muutenkaan jaksa.

  3. Aura says:

    Minusta tuntuu, että Y-korttia käyttävät varsinkin ne, jotka eivät tajua, että toiset vaan ovat herkempiä kuin toiset ja siitä syystä myös reagoivat asioihin voimakkaammin.

    Sinun kokemuksesi kuulostavat kyllä sen verran rankoilta, ettei niihin reagoidakseen tarvitse edes olla erityisen herkkä ihminen. Itselleni ei ole tapahtunut mitään noin kamalaa, mutta mitätöintiä olen silti kohdannut. Eräs läheinen on tarjonnut Y-korttia monesti, mm. kun olen kertonut koulukiusaamisesta.

    Luin joskus erään erityisopettajan kirjoittaman kirjan, jossa sanottiin jotenkin niin (en muista enää sanatarkasti), että joskus sopeutuminen vallitseviin oloihin on sairasta, kun taas protestointi on tervettä ja “normaalia”. Esim. jos lasta kohdellaan kaltoin, niin totta kai hän reagoi siihen. Sama pätee tietysti minkä tahansa ikäisiin ihmisiin, jotka välittävät omasta elämästään. Mielestäni sopeutuminen on muutenkin ihan yliarvostettu juttu, eihän maailma ikinä mihinkään muutu jos ei sitä muuteta.

    • Joidenkin asioiden suhteen voi ylireagoida. Toisten asioiden välttämättä ei, esim. väkivalta, koulukiusaaminen, vakava sairaus, avioero tms asiat ovat mielestäni niin vakavia, että niihin on vaikea ylireagoida. Mutta enemmän kai se Y-sana tarkoittaa, että en nyt jaksa tuota sinun reaktiotasi, se on minulle liian raskasta.

  4. SusuPetal says:

    Terveisiä maan alta…näköjään zombie-vaihe alkaa hieman hellittää.

    Kiusaaminen huumorin varjolla sylettää. Mutta minulla onkin siinä suhteessa heikko huumorintaju…

    Vanhempien, heille näennäisesti harmittomat lasten nolaamiset ja kiusaamiset, sylettävät.

    Soisi jokaisen vanhemman ajattelevan “haluaisinko itseäni kohdeltavan tällä tavalla”. Suostuuko aikuinen samaan, johon aikuinen pakottaa lapsen? Annan puolisolle luunapin, jos se ei heti nosta vaatteitaan lattialta, kun minä sanon.

    Vuosien reagoiminen teki minusta zombien, joka ei enää jaksanut reagoida. Sen takia olisi hyvä, että reagoivia ihmisiä olisi paljon, paljon.
    Reagoiminen on tervettä.

    (harmi, ettei tavattu, liian huono päivä minulla silloin)

    • Minun äidilläni on ollut aina hyvä syy kaltoinkohteluun: hän on mielisairas, hän ei voi itselleen mitään. Mikä on tietysti ihan täyttä roskaa, koska suurin osa mielialahäiriöisistä ihmisistä ei käytä fyysistä tai henkistä väkivaltaa tai ole muutenkaan julmia. Mutta hänelle diagnoosi on aina ollut suojakilpi, jonka takana voi tehdä mitä vain. Ja sitten jos siitä suivaantuu niin saa kuulla, että kannattaa mennä terapiaan. Tämä terapiakortti on myös tosi rasittava. “En jaksa vaivautua sinua paremmin, mutta jos se haittaa sinua, kannattaa mennä terapiaan/hankkia lääkkeitä”.

      Joskus sain äidiltäni lahjaksi kirjan “Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus”.

  5. Voi, arvostan tällaisia rehellisiä postauksia. Olet joutunut kokemaan kovia. Toivottavasti pääset eroon menneisyyden haamuista!

    • Menneisyyden haamut eivät onneksi enää juuri vaivaa, paitsi fyysisen terveyden muodossa. Uskon, että vaikeat kotiolot osaltaan laukaisivat fyysisen sairauteni. Mutta traumat, painajaiset sun muut ovat pitkälti mennyttä elämää, onneksi. Monien ihmisten tuntuu vain olevan mahdoton ymmärtää, että haluan myös ne pitää nimenomaan menneisyytenä.

      Viimeksi viime viikolla Suomen reissullani eräs perhetuttu, jota en ollut tavannut varmaan 10 vuoteen, yritti painostaa minua tapaamaan äitiäni tajuamatta ollenkaan, kuinka vaarallista se olisi.

  6. Ajattelen niin, että ihminen automaattisesti (ja virheellisesti) suhteuttaa muiden henkilöiden kokemukset omiin kokemuksiinsa. Jos omiin kokemuksiin sisältyy monin kerroin pahempia juttuja, kuin mitä kuulee jonkun toisen kertovan, niin sitä automaattisesti tahtoo ajatella, että “no eihän tuo ole mitään!” Olen minä itsekin tähän syyllistynyt, pakko myöntää. Mutta tosiasiahan on, että kukaan ei voi päästä sisälle jonkun toisen henkilökohtaiseen kokemusmaailmaan. Sillä kokemukset vertautuvat aidosti vain kunkin henkilön oman eletyn elämän sisällä, ei sen ulkopuolella.

    • Minä taas olen kokenut asian paljolti päinvastoin: monet Y-korttia heiluttavat eivät ole kokeenet kovin kamalia asioita, joten heidän on vaikea kuvitella muitakaan kokemassa sellaisia, jolloin voimakkaat reaktiot tuntuvat väistämättä ylivedetyiltä.

      • Totta, voi se varmasti noinkin päin mennä. Tosin itse jäin miettimään, että miten paljon sitä loppujenlopuksi muiden kamalista kokemuksista ja traumoista edes tietää. Ne kun usein piilotetaan jopa niiltä läheisimmiltäkin ihmisiltä.

  7. Polga says:

    Tuosta äiti-asiasta; minä en ole tavannut häntä yli 10 vuoteen. En sen jälkeen, kun hän kirosi minut eroni jälkeen. Hän itse erosi kyllä isästäni, mutta sehän on Eri Asia! Ja kun ihminen on palannut (ainakin lähelle) lapsuuden uskoaan (sylettää) voi tehdä näköjään jessen nimissä ihan mitä tahansa *sorry, tämä vuodatus, mä saan näppylöitä kaikista sukulaisista – äidistä eniten*!

    • Nämä äitijutut ovat tosi mälsiä. Varsinkin kun niiden suhteen nousee aina se Y-kortti tai vähintäänkin L-kortti. Äidit rakastavat lapsiaan, eivät ne nyt mitään kovin pahaa voi tehdä. Varmasti liioittelet.

      “Jos katkaiset välisi äitiisi, kadut sitä vielä.” Kumma kyllä kukaan näin tehneistä tutuistani ei ole koskaan katunut, vaikka yksikin on vanhempi kuin äitini ja toisen äiti teki itsemurhan vain pari viikkoa välien katkaisun jälkeen, osittain sen takia.

  8. Hanna-Riikka says:

    Täällä kanssa yksi ylireagoija, yliherkkä, hypersensitiivinen, tyyppi joka ottaa aina itseensä jne… Mitä kaikkea olen kuullutkaan. Minulla myös krooninen PTSD + useita kroonisia sairauksia. Niin joo, ja rutisija ja vinkuja ja valittaja jne.
    *huokaus*
    + tsempit!

  9. Hanna-Riikka says:

    Niin ja olet tosi rohkea, kun kerrot asioista niiden oikeilla nimillä. Omakohtaisuus koskettaa aina. Itse olen niin herkkä (=jonkun mielestä se ylireagoija), että yritän ainakin tässä vaiheessa elämääni pitää osittain julkisen työminäni erillään joistakin asioista.
    Mutta se minusta; todella liikuttava kirjoitus Maija. Sekin osoittaa ääretöntä rohkeutta, että olet pystynyt katkaisemaan välit sinua satuttaneeseen äitiin. Moni vielä aikuisenakin hakee epätoivoisesti tavalla tai toisella kaltoinkohdelleen vanhemman hyväksyntää…

    • Kiitos tuesta. Ei se minusta vaatinut mitään erityistä rohkeutta, se oli asia, joka oli pakko tehdä. Eikä ole koskaan kaduttanut, ei sekuntiakaan, niin sinänsä se on ollut tosi helppo päätös pitää.

      En ole myöskään koskaan erityisesti kaivannut vanhempien hyväksyntää. Oikeastaan päinvastoin. Minua ärsytti aina se, miten äitini kehuskeli esim. kouluarvosanoillani. Eräs kaveri muuten suutahti oman äitinsä vastaavaan käytökseen niin, että väitti hänelle, että lukion viimeiset kurssit olivat menneet hänellä tosi huonosti ja arvosanat laskeneet surkeiksi, vain jotta äiti ei ylpeilisi arvosanoilla tutuilleen. :-P

      Jotenkin minua myös ärsyttävät ihmiset, jotka aina jaksavat ylpeillä lastensa saavutuksilla, oli kyse sitten arvosanoista tai pianonsoitosta tai urheilukilpailusta. Jokin vastareaktio varmaan.

  10. :( Ihmiset tekevät tuota paljon. Äitien ja perheiden suhteen siinä on kyse todella ison luokan harhasta: “Perhe-elämä on kivaa ja äidit haluavat aina lastensa parasta.” Ihmiset, joilla näin on, eivät pysty ymmärtämään, ettei se ole totta kaikille. “Olemme mekin kokeneet niitä hetkiä, kun äiti on epäreilu tai äiti ei ymmärrä.” Niin, tavallisesti kyse on siitä, että äiti laittaa lapsen arestiin, kun tämä on hölmöillyt. Ei jotain sellaista, mitä sinäkin olet kokenut. Kokemukset ovat täysin eri maailmoista.

    Jännä tosiaan tuo, että mistään ei saisi valittaa. Ihan niin kuin valittaminen mitätöisi automaattisesti valittamisen aiheen. Varsinkin nalkuttaminen (eikö olekin jännä, että Suomen kielessä on ihan ihka oma sanansa naisen suorittamalle valittamiselle?) on synti, jota naiset itse varovat yli kaiken. “Minä en ole mikään nalkuttava akka…” Miksi? Entä jos nalkuttamiseen ja valittamiseen on syy?

  11. Rina says:

    Voi Maija, olet joutunut kokemaan sellaisia mitä yhdenkään lapsen/naisen ei kuuluisi joutua kokemaan. Postauksesi oli koskettava ja rehelllinen. Miksi väkivaltaa usein vähätellään ja yritetään syyllistää uhria? Yksi oma havaintoni on, että vähättelijöillä ei ole aavistustakaan mistä puhuvat. Toinen kategoria ovat ne, jotka ovat syyllisiä itse jollain tavalla. Tuosta ylireagoinnista olen kuullut minäkin, kun ymmärsin jättää silloisen väkivaltaisen poikaystäväni. Kommentti tuli naispuoliselta ystävältäni.
    Äideillä on valtavan suuri valta lapsiinsa, ja lapsipolot vielä puolustelevat näitä kotihirviöitä. Naapurissamme asui lapsiperhe, jonka normaalina käytäntönä oli tehdä lapsistaan naurunalaisia ja yksi rangaistusmuoto oli lukita lapsi ulkovarastoon. Tähän oli sitten jo pakko puuttua, mutta tuskin auttoi paljoa. Höh!

    • Minä en ole koskaan kokenut tarvetta puolustella äitiäni, päinvastoin. Tiesin aina, että se paska kohtelu oli väärin ja hänen vikansa, ei minun. Kerroin siitä kavereilleni, mutta he eivät uskoneet, sillä kun he tulivat meille, äiti kantoi nenän eteen keksiä, jätskiä yms… “Sun äitihän on tosi kiva.” Niin helposti lasta voi huijata, valitettavasti.

      Kuulostaa kyllä tosi oudolta tuo ystävättäresikin kommentti, huh.

Kommentoi
Name and Mail are required