Se siitä

Aistikkaiden kirja-arvosteluiden jumalatar Leena Lumi suositteli minulle Lionel Shriverin kirjaa Jonnekin pois, jonka luin alkuperäiskielellä nimellä So Much For That. Leena oli kehunut sen maasta taivaisiin ja ryhtynyt sen luettuaan fanittamaan kirjastaan Poikani Kevin parhaiten tunnettua Shriveriä, joka muuten nimestään huolimatta on nainen – tämä oli minulle yllätys.

So Much For Thatissa oli vaikea päästä alkuun. Tai siis, tuntui ettei kirjailija meinannut päästä alkuun. Jaariteltiin ties kuinka kauan jostain suihkulähteistä. Amazonissa on valitettu paljon myös siitä, että ei tämä ole mikään romaani, vaan romaaniksi naamioitu kritiikki Yhdysvaltain terveydenhuollosta. Etenkin alussa hahmoilla onkin pitkiä keskusteluita aiheesta.

So much for that -kansi

Mutta kyllä se kirja lähtee käyntiin. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä nopeammin sitä oli pakko ahmia. Aikoinaan minulla olisi mennyt tämä 500 sivua päivässä, mutta 10 päivääkin tuntui nykytahdilla vauhdikkaalta.

Etenkin hahmot ovat aivan loistavia (varsinkin Shepin vaimo, sarkastinen metallitaiteilija Glynis), vaikka jotkut aika keskiössä olevat jäävätkin vähän etäisiksi. Sinänsä on jännä, että kirjan päähenkilöt ovat kaksi ystäväpariskuntaa lapsineen. Ainakin minun lukemissani kirjoissa tämä on harvinainen asetelma.

Erittäin yksityiskohtaisen lääketieteellisen materiaalin runsaus kiehtoi minua, mutta välillä tosin tuntui, että olisi lukenut “harvinaiset sairaudet -pornoa” (siis pornoa merkityksessä sosiaaliporno, ei seksuaalisessa mielessä). Kirjasta löytyi hyvin harvinainen sairaus familiaalinen dysautonomia sekä harvinaisen syövän harvinainen muoto.

Sairastaminen on kirjassa juuri niin rujoa kuin oikeassa elämässäkin. Syövästä tai etenevästä perinnöllisestä sairaudesta ei opi mitään elämänohjeita, se on vain perseestä. Ruumiinnesteitä (ja harvemmin seksuaalisessa mielessä) kirjassa riittää, paitsi Flickalla, joka sairautensa takia ei pysty edes vuodattamaan kyyneleitä. Ja sairas ihminen voi olla vittumainen ja vittuuntuu entisestään, kun muut kävelevät ympärillä munankuorilla.

Kirja siis kertoo sekatyömies Shepistä, joka on koko elämänsä haaveillut, sekä myös konkreettisesti työskennellyt sen eteen, että pääsisi perheineen eläkepäiviksi johonkin trooppiseen maahan, jossa on halpaa asua. Tutut tosin epäilevät, lähteekö hän koskaan oikeasti. Sitten kun Shep vihdoin ostaa lentoliput, tielle tuleekin jotain karmeaa ja kaikki alkaa mennä ns. päin helvettiä.

So Much For That on ehkä yksi parhaita kirjannimiä ikinä (“Se siitä”), siis nimenomaan se, miten hyvin se sopii kirjalle aivan ensimmäisestä luvusta loppuun asti. Suomenkielinen nimi ei minusta ole yhtään niin hyvä.

Kirjan loppu oli olosuhteisiin nähden yltiöonnellinen (vaikka läheskään kaikille ei käykään hyvin – tai riippuu sen määritelmästä) mikä tuntui ylivedetyltä, mutta samalla ehkä kuitenkin ansaitulta.

Varmasti luen Shriveriä jatkossakin, vaikka huolettaa, voinko pitää hänen muista kirjoistaan yhtä paljon (kun niiden aiheet eivät kuulosta yhtä kiinnostavilta).

6 Responses “Se siitä”

  1. Marja Leena says:

    Luin tuon kirjan kevättalvella omien hoitojeni ollessa menossa. Aluksi mietin, jaksanko, sillä alku on tosiaan aika raskas tyyliltään ja aihepiiriltäänkin. Mutta sitten, kaikesta huolimatta, luin kirjan. Kumma kyllä, sen rujoudesta löytyi jotain kaunista ja lohdullista synkkään talveeni.

  2. Aura says:

    Kuulostaa kiinnostavalta, pitää ehkä ottaa mukaan kirjastosta seuraavalla kerralla, jos vaan sattuu hyllyssä olemaan. Kiitos arvostelusta.

    Kirjojen nimien suomentaminen on kyllä joskus outoa, en tajua miksi tässäkään tapauksessa ei ole käännetty nimeä yksinkertaisesti muotoon “Se siitä”. Tietty aina ei voi kääntää sana sanalta tai ei löydy alkukielistä nimeä vastaavaa soveliasta fraasia, mutta miksei säilytetä alkuperäisen nimen merkitystä silloin, kun se on mahdollista.

    • Kai se on sitä, että nimen pitäisi olla paitsi kirjaa kuvaava, myös myyvä. Se siitä ei kuulosta erityisen myyvältä, siinä missä Jonnekin pois -nimeen liittyy runollinen ulottuvuus. Ja kyllä sekin kuvaa kirjaa hyvin, ei vain osu niin täydellisen nappiin kuin englanninkielinen.

      • Aura says:

        Minä taas varmaan helpommin tarttuisin kirjaan nimeltä “Se siitä”. “Jonnekin pois” kuulostaa jo vähän liiankin runolliselta. Makukysymys, kai, ehkä useimmat ihmiset ovat eri mieltä kanssani. :D

  3. Leena Lumi says:

    Minä arvasin, että pidät!

    Samaistuin itse pelottavasti Glynisiin…Nyt mietinkin, että…

    Niin, tämä on nk. avioliittoromaani ja vaikka Poikani Kevin on vielä Shrverin kuuluisin teos, niin hänellä on ilmeisesti taipumusta avioliittoromaaniin, joka taas minusta on kovasti kiinnostavaa.

    Kun tästä selvisin luin Poikani Kevinin ihan vain sen tähden, että ‘olen nyt lukenut Kevinin’. Sitten luin Shrvierin Kaksoisvirheen, jossa naispäähenkilö on Willy (jälleen siis miehen nimi…) ja putosin täysin, sillä oli pakko myöntää: Minä olen se kauhea Willy, tuo voisi tapahtua minulle, sillä en voinut antaa pisaraakaan myötätuntoa Ericille…

    Minun ‘kirjailija-alter egoni’ siis olkoon Lionel Shriver. Suven laiskoina viikkoina aion lukea häneltä Syntympäivän jälkeen ja toivon nyt, että en löydä kirjasta mitään muuta kuin suurta lukunautintoa.

    Flicka oli myös hyvä tyyppi. Selvityjä omalla järkähtämättömällä tavallaan. Ja koska olen mm. hoitanut syöpään sairastunutta äitiäni, kirja oli mielestäni hyvin uskottava sairauskuvauksissaan. Minusta loppu oli hiukan erikoinen teoksen muuhun antiin nähden, mutta Lionel uskaltaa mitä vain. Hän on melkein pelottava;-)

    • Jotenkin Poikani Kevin ei houkuttele minua yhtä paljon kuin muut Shriverin kirjat. Ei niinkään aiheen takia, vaan jotenkin se kaikki mediahuomio on vähentänyt sen houkuttelevuutta, niin paradoksaaliselta kuin se ehkä kuulostaakin. Kyllä sen vielä ehdottomasti jossain vaiheessa luen, mutta luultavasti jotain muuta Shriveriltä ensin.

Kommentoi
Name and Mail are required