Aina häviää

Viime aikoina on ollut harvinaisen mälsää. Jatkuvaa taistelua erilaisia sairauksia vastaan, aina altavastaajana. Erinäiset hermoja koetelleet hammas/purentaongelmat nyt varmaan saadaan vielä kuntoon, mutta diabetes insipiduksen raju paheneminen lienee pysyvää, samoin kuin yli puoli vuotta kestänyt kuntoni yleinen romahtaminen. Yleensä olen aina hyvällä tuulella, mutta nyt viime aikoina on lähinnä vituttanut. Paljon.

Sanottakoon, ettei diabetes insipidus eli “vesitystauti” ole puolikaimaansa sokeritautiin verrattuna kovin kamala sairaus. Lisämunuaisten vajaatoiminnan kanssa yhdistelmä on vaarallinen, mutta periaatteessa DI hoituu yhdellä lääkkeellä (joka tosin aiheuttaa jalkoihin turvotusta, jota vastaan olen vuosia taistellut, pahimmillaan lähes täysipäiväisesti).

On vain iso kynnys siirtyä satunnaislääkityksestä jatkuvaan. Myöntää, että jälleen on yhdellä rintamalla häviämässä, jälleen on tullut lisää vaurioita, jotka eivät korjaannu. Kun päivässä syö yli 20 pilleriä, yhden tai parin lisääminen ei pitäisi juuri tuntua, mutta kyllä se tuntuu. Menee niin paljon voimia vain siihen, että saa itsensä pidettyä edes hengissä.

Jatkuvasta taistelusta huolimatta tappioita on aina enemmän kuin voittoja. Viime marraskuun jälkeen tahti on vain kiihtynyt. Olenko hävinnyt lopullisesti? Siltä pahasti näyttää.

Myös B12-vitamiinipistokset olivat karvas pettymys. Tiesin hyvin, että ne eivät välttämättä toimi, mutta en ole kuitenkaan miltään hoidolta toivonut niin paljoa yli viiteen vuoteen. (Aikoinaan B12-tabletit piristivät minua hurjasti, mutta vaikutus lakkasi, eikä koskaan palautunut.) Nyt olisin todella kaivannut, tarvinnut sitä lisäenergiaa.

En osaa kaivata elämää terveenä, mutta kaipaan elämääni ennen viime marraskuun 23. päivää, jonka jälkeen mikään ei ole ollut entisensä. Kolmea hormonilääkitystä on lisätty, yksi jopa ~tuplattu, mutta vielä ollaan kaukana kunnosta, jossa olin sitä ennen.

Tällä hetkellä syön lähinnä kertakäyttölautasilta tai käytetyiltä lautasilta, jotta tiskiä säästyy. Olen ottanut käyttöön sähköposteihini vastaamisessa ns. haimasyöpäpolitiikan, koska san tosi paljon viestejä esimerkiksi pitkäaikaissairailta. En vastaa tällä hetkellä kuin töideni kannalta olennaisiin viesteihin, kavereiden viesteihin, fanipostiin sekä hengenvaarallisista sairauksista kärsivien (kuten haimasyöpä) maileihin. :-P Harmittaa, mutta en muutakaan voi.

No, Haarlemissa viime viikonloppuna oli sentään kivaa. En uskonut, että koskaan hehkuttaisin kirkkourkuja, mutta ne olivat melkoiset urut, joita Mozart, Händel jne ovat käyneet soittamassa.

Söimme ravintolassa, jonka omistajalta Wouterilta (katso kuva!) saimme maailman innostuneinta ja avuliainta palvelua. Hän perusti paikan viime syksynä vain 21-vuotiaana ilman muuta kokemusta ravintola-alalta kuin Mäkkäri! Nyt hänen ravintolansa tarjoilee fiinejä lähiruoka- ja sesonkipainotteisia herkkuja. Erityisesti on panostettu kasvissyöntiin ja muihin erikoisruokavalioihin.

Viime viikonloppuna piti myös kirjoittaa, mutta en vain pystynyt. Mikään ei ole turhauttavampaa kuin 95 % valmis novelli lojumassa kovalevyllä viikkokausia! Turhautuminen, se on päivän sana. Vuoden sana.

Jo nyt hirvittää, miten NaNoWriMon käy. Tai seuraavan tietokirjani (nykyisenkin kanssa on ihan tarpeeksi vaikeaa). Tulisi nyt vaihteeksi edes jotain kivoja uutisia vaikka uran suhteen, mutta ei, ainoastaan huonoja.

Jotain olen sentään kuukausien ähräämisen jälkeen saanut valmiiksi: englanninkielisen cripfic-sivuni.

7 Responses “Aina häviää”

  1. Aura says:

    Ikävä kuulla, että olosi on noin kurja. :( 20 pilleriä päivässä kuulostaa hurjan paljolta. En oikein tiedä mitä pitäisi sanoa, en halua sanoa mitään mukalohduttavaa fraasia tai muuta typerää… Itseäni ainakin vaan ärsyttää entistä enemmän kaikenlaiset “kyllä se pian ohi menee” -vakuuttelut yms. Stressin välttely varmaan on aina hyvä neuvo, mutta sen nyt tiesitkin, ja voi olla hankalampi toteuttaa käytännössä, sairaudet kun tuppaavat lisäämään stressiä…

    Kyllä ihmiset varmaan ymmärtävät, jos et pysty vastaamaan maileihin. Ainakin ne joiden kanssa ylipäänsäkään kannattaa pysyä yhteyksissä. Blogisi on tosi tärkeä minulle, postauksien lisäksi katson myös Twitterissä linkkaamiasi juttuja, mutta ymmärrän, ettet nyt varmaan kauheasti jaksa postailla. Tärkeämpää on, että saisit levättyä, ja toivon tietysti myös, että vointisi jotenkin alkaisi kohentua.

    • Kyllä minä tähän blogiin jaksan postailla, se on eräänlainen “henkireikä”. Kirjoitan blogipostauksia silloin, kun olen niin huonossa kunnossa, etten pysty tekemään mitään varsinaista työtä (vapaamuotoinen kirjoittelu vaatii paljon vähemmän voimia), tai viikonloppuisin, kun ei tarvitse tehdä töitä. Ja minulla on valmiita postauksiakin hurja jono ties kuinka pitkältä aikaa…

      Jos olen paljon Twitterissä, se tarkoittaa yleensä, että olen melko huonossa kunnossa, enkä jaksa tehdä mitään ns. fiksua. Jos taas vähän, se taas voi tarkoittaa, että teen vain ahkerasti töitä, tai sitten olen tosi huonossa kunnossa.

      Välillä on ollut sellaista, etten jaksa oikein olla esim. koneella, mutta sängyssä jaksan lukea. Nyt lähiaikoina on ollut vaikea jaksaa lukea kirjoja, niin yritän vaikka väkisin roikkua tässä koneella, koska sängyssä makaaminen muuten vaan on niin tylsää. :-P

      Työjutuista en ota stressiä, mutta kieltämättä tämä terveystilanne itsessään stressaa. Ja se, ettei oikein realistisesti voi olettaa, että kunto palautuisi takaisin aiemmalle tasolle, vaikka elätänkin toiveita, että saisin sen vähän paremmaksi. Tämä viikko on ainakin ollut niin huono, että uskoisin ensi viikon, toivottavasti ainakin, olevan vähän parempi, ja sitten voi ainakin siitä vähän piristyä, jos se ei ole yhtä huono kuin tämä.

  2. Kristiina V says:

    Sanoi sitten mitä tahansa, se ei varmaan nyt paljon lohduta :( Kuitenkin tahdon kertoa, että hengessä ollaan mukana ja pidetään peukkuja, jotta olosi kohenisi mahdollisimman pikaisesti. Lepäile, yritä olla stressaamatta ns. velvollisuuksista ja jos ottaa pannuun, niin anna ottaa oikein kunnolla. Tsemppiä.

  3. Marja Leena says:

    Tuntui ikävältä lukea noita kuulumisia. Viime talven omien hoitojeni aikana tajusin, millaista on olla kehonsa vanki. Sitähän se on. Vaikka kuinka toistelisi itselleen “mind over matter” -mantraa, eivät kehon vaivat voi olla vaikuttamatta myös mieleen.

    Täällä blogimaailmassa on monia, jotka seuraavat kuulumisiasi lämmöllä ja minäkin lähetän sinulle jaksuja, mitäs muutakaan.

  4. JohannaH says:

    Hei, tähän ei tosiaan osaa sanoa oikein mitään järkevää :/ Vaikka emme tunnekaan, niin tuntuu kurjalta puolestasi. Haluaisin kaikesta kliseisyys-positiivisuudesta huolimatta sanoa, että pidetään yllä toivoa, että tilanne paranee :/

  5. E.K says:

    Tylsää että voit noin huonosti :/ Toivottavasti pääset vielä siihen vointiin joka sinulla oli ennen 23. marraskuuta.

Click here to cancel reply.

Kommentoi
Name and Mail are required