Elämä jäljittelee taidetta

Viime aikoina on taas saanut kuulla useita epäilyitä tai vihjauksia siitä, että Marian ilmestyskirja on todellisuudessa omaelämäkerrallinen teos. Kun sillä on se sairaus ja sullakin on… Kuulemma myös kirjan tyyli muistuttaa vahvasti tämän blogin tyyliä. Hyvin mahdollista.

Eräs kaveri oli vetänyt omia johtopäätöksiään myös siitä, että Marian mummi oli alkoholisti ja oma äitini oli alkoholisti (valitettavasti mitään muita yhtäläisyyksiä näiden kahden välillä ei ole). Ja kirjassa juhlitaan Puistolassa ja eräs yhteinen tuttumme asui ennen Puistolassa, selvä yhteys siis.

Kyllähän minä sen tiesin etukäteen. Mutta erityisesti se häiritsee, jos kaverit lukevat kirjaa ja yrittävät keksiä kaikista jutuista jonkin yhtymäkohdan minun elämääni tai miettiä, mitkä jutut ovat tosiperäisiä. No, 95 % ei ole.

Minulla ja Marialla on osittain sama sairaus, minäkin olen kuvannut ja editoinut videoita (en tosin työkseni) ja olen ollut HYKSin infektiopolilla, mutta oireiden, kokeiltujen hoitojen yms suhteen yhteneväisyyksiä on hyvin vähän.

Oikeastaan ainoita tosielämään perustuvia asioita ovat muiden ihmisten reaktiot pyörätuoliin ja jotkut Marian lääkäri/terveydenhuoltokokemukset. Niistäkin suurin osa pohjautuu tuttujeni kokemuksiin – enhän ole koskaan ollut pyörätuolissakaan (vaikka lähellä se on ollut, tästä lisää myöhemmin). Kaksi kirjan sivuhenkilöistä perustuu jossain määrin todellisiin henkilöihin, mutta kukaan yhtään tärkeämmistä henkilöistä ei.

En tiedä, pitäisikö omaelämäkerrallisuusväitteet ottaa imarteluina (kirja on niin aito ja uskottava, ettei sitä uskoisi fiktiiviseksi) vai olla loukkaantunut siitä, että mielikuvitukseni arvioidaan näin heikoksi.

Seitsemän vuotta sitten sain eräältä puolitutulta hyvin huolestunutta sähköpostia kirjoitettuani aika masentavan novellin (joka mielestäni on kyllä edelleen oikein hyvä). Ei auttanut sekään, että päähenkilö oli mies, tämä tuttu oli heti hyysäämässä minua terapiaan. Koska ei kai nyt kukaan voi kirjoittaa masentavaa novellia masentuneesta tyypistä olematta itse masentunut?

8 Responses “Elämä jäljittelee taidetta”

  1. Tuo on aika paha, että tuttavat päättelevät kaiken liittyvän omaan elämään. Mä olen niin monet kerrat motkottanut aiheesta perheessäni, ettei kukaan uskalla ajatellakaan moista. Mutta sitten taas toisaalta otan kyllä asioita omasta elämästä. Pikkujuttuja tai isompia. Mutta niillä ei silti ole mitään tekemistä oman elämäni kanssa. Onneksi suurin osa tämän ymmärtää. Sitä paitsi jos sinulla on osittain sama sairaus kuin Marialla, niin silloinhan päähenkilö on vain uskottavampi, koska tiedät, mistä kirjoitat. Eikä se silti tarkoita, että olisit Maria. Onneksi me kanssakirjoittajat ymmärrämme :)

  2. Salka says:

    Tykkäsin kovasti tuosta novellista.

    Tuo että kuinka omaelämänkerrallinen jokin teksti on kiehtoo minuakin joskus kun luen mielenkiintoisia kirjoja. En kyllä tuttujen tekstistä lähde ääneen arvailemaan onko mikä osuus totta ja mikä tarua. Se on mielestäni kirjoittajan oikeus pitää asiat salassa tai paljaana johon eivät lukijat saa puuttua.

    • Kiitos. Kyllä minusta periaatteessa saa kysyä, perustuuko asia X tositapahtumiin, mutta se, että automaattisesti arvelee, että niin on siksi, että vaikkapa jokin asia tapahtuu samassa kaupunginosassa kuin jokin oikea asia…

      Ehkä tämä on yksi syy fantasian kirjoittamisen “helppouteen”. Kukaan ei tule kyselemään, että perustuiko tuo päähenkilön taistelu örkkiarmeijan kanssa muuten tositapahtumiin. ;-P

  3. Katja P-M says:

    Tuo on aika ikävää, että luokitellaan vaikkapa masentuneeksi kun kirjoittaa aiheesta tms :/ Nauttisivat vaan teksteistä ilman sen syvällisempää pohdintaa, että kenestä tarina kertoo – vaikka se niin mukavaa varmasti onkin :)

  4. Salka says:

    Tuo on totta! Örkkiarmeija :D :D

  5. Dee says:

    Kirjoittajasta tuollaiset mietteet tuntuvat tosi hassuilta. Itse en ota niitä yleensä hyvällä, enkö muka osaa keksiä mitään itse.

    Minä idiootti menin antamaan Markuksen tärkeälle henkilölle äitini nimen. Tai siis en todellakaan tehnyt sitä tietoisesti. Ensinäkin äiti on minulle äiti, ei *etunimi* ja toiseksi jos ajattelenkin äitini etunimeä, se on hänen venäläinen etunimensä, ei “suomennos” siitä.
    Olii silti pitänyt muuttaa ajoissa saatana… No, tuskinpa Markus Saarikoskea voittaa. Sitten voidaankin editoida nimi toiseksi.

    • Minä lainaan usein aika härskisti kavereideni nimiä. Voisin käyttää äitini tai isäni nimeä, mutta en kyllä omaani tai miehen, ellei tarina sitä jostain syystä vaatisi. Marian ilmestyskirjan kanssa tuli hieman vaivaannuttava olo, koska minulla on Maria-niminen ystävä, joka käyttää pyörätuolia. Mutta henkilön nimi ei olisi voinut olla mikään muukaan, koska koko kirjan idea lähti siitä.

      Eräälle kaverilleni tuli hassusti vähän “päinvastainen” ongelma, kun hän harkitsi yhtä nimeä uudeksi nimekseen (kun joutuu vaihtamaan nimeä sukupuolen korjauksen takia) ja sitten omakustanneromaanissani jonka hän luki oli sen niminen vanha mummo, jolloin nimi alkoi assosioitua mummeliin. Hänelle on siis tosi suuri ongelma esim. se, että ei koe voivansa ottaa kenenkään tuntemansa ihmisen nimeä (mikä tietysti aikuisella rajoittaa poolia aika paljon…) Lopulta hän kuitenkin päätti olla ottamatta tätä nimeä, ei virallisesti ainakaan tämän takia, mutta ei sitä tiedä.

  6. Aura says:

    Ihmisten kannattaisi jo tajuta, että biografismi meni muodista jo aikaa sitten. ;) Minua ärsyttää myös kirjoittajan elämän ja fiktiivisen tarinan sotkeminen toisiinsa. Totta kai monet kirjoittajat varmaan ottavat JOTAIN juttuja omasta/kavereiden elämästä, mutta se on ihan eri asia, kuin että kirja olisi omaelämäkerrallinen ja kaikki tai edes suuri osa asioista itselle/läheisille tapahtuneita. Omissakin tarinoissani tapahtumapaikat ovat usein sellaisia, joissa olen itse käynyt, mutta eivät aina, ja tapahtumat sinänsä ovat yleensä täysin keksittyjä. Joillakin henkilöillä on samoja nimiä kuin tuntemillani ihmisillä, mutta se on puhdasta sattumaa. Olisi aika vaikea kirjoittaa niin, ettei yhdelläkään henkilöhahmolla olisi samaa nimeä kuin jollakin edes etäisesti tuntemallani ihmisellä.

    Luin tuon novellisi, en ymmärtänyt ihan kaikkea siitä, mutta pidin kuitenkin. Varsinkin loppu oli hyvä, viimeinen virke erityisesti.

Kommentoi
Name and Mail are required