Tarinat vailla loppua
Luin nyt viime viikolla useita englanninkielisiä “amatöörikirjallisuuslehtiä” verkossa ja tulin siihen tulokseen, että on paljon ihmisiä, jotka kirjoittavat tosi hyvin, mutta eivät silti osaa kirjoittaa.
Mitä ihmettä sitten tarkoitan tällä? Tuli vastaan vaikka kuinka paljon novelleja, joissa oli hyvä ääni/kirjoitustyyli, paljon osuvia havaintoja ja ajatuksia sekä tarkkanäköistä kuvailua, usein näppärää, aidonoloista dialogiakin. Silti niistä saattoi puuttua kokonaan koukku ja konflikti. Tarina ei koskaan alkanut tai vähintään ensimmäiset kolme kappaletta kuvailtiin vaikkapa päähenkilön asuntoa (vaikka se ei olisi tarinan kannalta kovin olennainen).
Osa novelleista ei tuntunut tarinoilta ollenkaan vaan ns. vigneteiltä. Minulla ei ehdottomasti ole mitään juonettomia novelleja vastaan, olenhan kirjoittanut sellaisia itsekin, mutta mielestäni juonettoman tarinan pitää olla sitten jotenkin idealtaan omaperäisempi ja/tai kerronnan todella sykähdyttävää (ja/tai koukun olla nimenomaan siinä, että mitään ei tapahdu).
Ihan liikaa tuli vastaan tekstejä, jotka olivat tasoa “Mies ruokkii lintuja. On kaunis kesäpäivä. Mies miettii entistä elämäänsä, jonka suhteen linnut ovat allegoria. Vihdoin hän oivaltaa sen. Mies menee takaisin sisään. Loppu.” Tällöin oivalluksen pitää olla todella mullistava, ettei lukija pety.
Joissain novelleissa oli kyllä tarina, mutta siihen ei tuntunut olevan mitään mielekästä loppua. Tai kyseessä olisi voinut olla ihan juonellinen tarina, mutta lopun puuttuminen sai sen vaikuttamaan vigneteltä.
Muutama näistä minun mielestäni torsoista novelleista oli jopa voittanut jotain novellipalkintoja tai ollut sellaisiin ehdolla.
Ja sitten joistain minun novelleistani (ja joskus romaaneistakin) on valitettu, että tarinalla ei ole riittävän selkeää loppua. Häh.
P.S. Näemmä tämä oli jo 200. postaus tässä blogissa. :-o
6 Responses “Tarinat vailla loppua”
Tosi on. Pelkkä korukieli ilman tarinaa saattaa olla rasittavaa. Tai ainakin siihen tulisi olla jokin painava syy. Toisaalta – on myös paljon kirjoittajia, joilla on juoni ja koukku, mutta ei kykyä taiteelliseen ilmaisuun. Omasta mielestäni ideaali on näiden välillä tasapainotteleminen.
Mutta tosiaan, ehkä mainitsemasi kielellinen kikkailu ilman koukkua kannattaisi säästää proosarunoon/lyhytproosaan. Kirjoitusharjoituksin voi niukka juoni-ihminen kokeilla lihavoittamista ja korukielinen niukkaa ilmaisua. Itselläni lehtikirjoittaminen on auttanut vähän siinä, että osaa editoida sen neljännen adjektiivin tai adverbin saman asian kuvailussa…
P.S. Niin ja avoin vai ratkaisukeskeinen loppu on puhtaasti makuasia. Mielestäni myös tarinan ehdoilla. Elämässä ei kuitenkaan ole “kaikki elivät elämänsä onnellisena loppuun asti”-loppuja.
En nyt puhu avoimista lopuista vaan tarinoista, jotka eivät lopu millään tavalla, vaan ainoastaan hiipuvat pois. Kirjoittaja lopettaa kirjoittamisen. Lukija on koko ajan odottanut, että saisi tarinasta jotain irti, odottaa että lopussa tulee jotain, ja sitten sitä ei koskaan tulekaan.
Tiedän tyylin. Olen mieltänyt sen aloittelevien kirjoittajien ongelmaksi. Ehkä sen takia, että itse kirjoitin juuri tuollaisia tarinattomia tarinoita silloin, kun aloitin. Nehän ovat käytännössä kirjoitusharjoituksia (kirjoita allegoria elämästä ja linnuista). Mutta toisaalta juonivetoiset novellit olivat ainakin vielä vähän aikaa sitten niin passé ja kielellä kikkailu hienon kirjoittamisen merkki, joten voi olla kyse siitäkin trendistä. Mutta joo, olen samaa mieltä siitä, että juonettomassa novellissa pitää olla jokin juju, joka on niin hieno, että se korvaa käänteiden puuttumisen.
Ehkä nuo juonettomat novellit, joissa ei tapahdu mitään, ovat vähän kuin kappaleet, joissa ei ole kertosäettä. Sitä odottaa ja odottaa, että ne alkaisivat, mutta ne eivät ala koskaan kunnolla vaan loppuvat ennen sitä. Mutta voivat nekin joskus olla hienoja lukukokemuksia, ihan niin kuin kappaleessakaan ei aina tarvitse olla kertosäettä…
Minulle ei lukijana kuitenkaan riitä pelkkä hieno kieli, jos tarinaa ei muuten ole tai se on kehno. Samoin kuin hyvä tarina ei mielestäni pelasta huonoa kieltä. Vaadin molempia. :)
Minä kuuntelen paljon sellaista musiikkia, jossa ei ole kertosäkeitä, mutta yleensä taustamusiikkina. Lukea ei voi “taustalla”, se on aina enemmän tai vähemmän päällä.
Minusta erittäin hyvä tyyli + olematon tarina tai mitäänsanomaton tyyli + erittäin hyvä tarina voivat molemmat luoda lukemisen arvoisen lopputuloksen. Mutta sen toisen osuuden pitää sitten olla oikeasti todella hyvä, eikä se vähäpätöisempi osuuskaan saa olla aivan surkea. Sellaisia klassikkokirjoja on, joissa ei tapahdu oikeastaan mitään, mutta ne ovat aivan häikäisevän hyvin kirjoitettuja (ja jotenkin kirjoittaja onnistuu kuitenkin tuomaan hahmot eloon).