Kaaosta ennen aamunkoittoa
En lue juurikaan genrekirjoja, mutta useimmiten teen poikkeuksen jännäreiden kohdalla, etenkin scifijännäreiden (vaikka yleensä en pidä kovasta scifistä). Blogissanikin on arvosteltu esimerkiksi A Life Transparent ja The God Patent. Myös Pasi Ilmari Jääskeläisen romaaneissa on mielestäni selviä jännärielementtejä.
Dane St. Johnin If Not For The Dawnin päätin lukea, kun kirjailija itse tarjosi arvostelukappaletta kuultuaan, että olen erityisen kiinnostunut vammaisia käsittelevistä romaaneista. Miten sellaisesta henkilökohtaisesta tarjouksesta voi kieltäytyä? Hänen omakustanneromaanissaan on yksi sokea hahmo sekä pyörätuolia käyttävä sivuhenkilö. Aivan alussa on myös fataalia familiaalista insomniaa sairastava nainen.
Kirjaa ei voi kuitenkaan pitää varsinaisena cripficinä, sen verran monta henkilöä siinä on ja muut ovat ei-vammaisia. Se on aiheiltaan aika perinteistä scifiä, johon yhdistyy kovaksikeitettyä dekkaria ja psykologista jännäriä. Tulevaisuudessa (vuotta ei kerrota) ollaan kehitetty lääke, vigoropaami, joka estää yöunen täysin. Se on erittäin kallista, mutta kukapa ei haluaisi vuorokauteen paljon lisätunteja? Mustan pörssin kauppakin rehottaa.
Kuten arvata saattaa, lääkkeellä on kuitenkin joskus karut sivuvaikutukset, etenkin ihmisillä, joilla on menneisyydessään pahoja traumoja. Ja niitä tässä kirjassa riittää, kuten koristähti Derrick jonka koko muu perhe kuoli tulipalossa tämän ollessa nuori, lapsensa menettänyt taiteilija Teri, Pohjois-Koreasta paennut Shin, nuorena raiskattu Rachel (joka on sokean pianonsoittajan Mian sisko) jne. Yöaikaan helvetti pääsee irti.
Päähenkilö on Terin aviomies, huumepoliisi Jake, joka parinsa Carlosin kanssa selvittelee häikäilemättömien vigoropaamiliigojen bisneksiä Los Angelesissa, mutta ei voi arvatakaan, millainen sarjamurhien, kidnappausten ja tuhotöiden soppa koko jutusta kehkeytyy. Henkilöitä on aikamoinen galleria ja välissä on vaikea pysyä kärryillä. Jake ja Jason ovat turhan samantyyliset nimet ja meinaavat sekoittua.
Muuten mukaansatempaavassa kirjassa ärsytti se, että se on täynnä infodumppeja, etenkin alkupuolella. Sivukaupalla käydään läpi henkilöiden lapsuutta ja muuta menneisyyttä. Kerronta ei loista erityisesti, kuvailu on välillä pompöösiä ja kirjoittajalta on tainnut unohtua vanha kultainen sääntö “show, don’t tell”. Dialogi on toisinaan turhan funktionaalista ja latinoiden espanjankielisillä fraaseilla höystetty englanti alkaa ärsyttää.
Erilaiset vigoropaamiin liittyvät lääketieteelliset teoriat, kuten REM-unta ja aivojen toimintaa koskevat selitykset, ovat varsin uskottavia ja toimivia. Muihinkin aiheisiin, kuten pianot ja niiden virittäminen, on selvästi perehdytty.
Muutama juttu kirjassa kuitenkin tuntui hieman epäuskottavalta. Esimerkiksi miksei neurokirurgi muka tunnistanut lääketieteellistä kirjallisuutta iltakaudet ahmittuaankaan vaimonsa fataalia familiaalista insomniaa, kun minäkin tajusin oikean diagnoosin välittömästi?
Jotkut hyvin tärkeät konfliktit kuten Terin lapsen kuolema käydään minusta läpi turhan nopeasti ja abstraktisti. Sokeuden kuvaus oli muuten hyvä, mutta siinä kohdassa kun Mia alkoi saada näköään takaisin, tuntui kuin entinen sokeus olisikin yhtäkkiä muuttunut kamalaksi tragediaksi…
Kuten jännärin kuuluukin, kirja muuttuu loppua kohden koko ajan jännittävämmäksi ja kiehtovammaksi. Lukuisten henkilöiden tarinat kietoutuvat kaikki yhteen, kuten arvata saattaa. Ruumiita tulee kasapäin ja sairaalaankin päätyy runsaasti porukkaa. Kirjan loppu oli kuitenkin ärsyttävä – ei se mitä siinä tapahtui, mutta miten se oli dramatisoitu.
Suurimmaksi ongelmaksi jäivät tuo aivan loppu (viimeiset 1/4 sivua) sekä infodumpit. Kirjaa olisi voinut lyhentää paljon. Muuten se tuntui huolella editoidulta. Omakustanteelle propsit siitä, että bongasin koko kirjasta vain yhden kirjoitusvirheen. Sen sijaan muotoiluvirheitä (parikymmentä puuttuvaa sisennystä, pari puuttuvaa lainausmerkkiä) löytyi enemmän, mutta eivät ne juuri haitanneet.
Tästä voisi saada varsin toimivan Hollywood-elokuvan.
