Plan B: eutanasia
Kaverini Timo lentää tänään Yhdysvaltoihin ja tapaa huomenna Charlottessa tunnetun CFS-asiantuntija Charles Lappin. Timo uskoo, että hänen ns. viimeinen toivonsa on tutkimuslääke Ampligen, vaikka tietenkin olen muistuttanut häntä kaikista muistakin hoitovaihtoehdoista.
Ulkoisesti Timosta ei huomaa, että hänessä on mitään vialla. Hän ei vaikuta sairaalta. Hän ei ole myöskään masentunut, ainoastaan helvetin turhautunut.
Tein Timosta viime vuonna henkilökuvan erääseen urheilulehteen. Hän on entinen huippu-urheilija. Ilman urheilua mikään ei tunnu miltään, paitsi korkeintaan paskalta.
Jos Timo ei onnistu saamaan Ampligeniä, mikä on mahdollista, tai se ei toimi, eikä hän onnistu saamaan mitään muuta hoitoa, hänellä on kuitenkin plan B.
Kaikkein eniten Timo pelkää sitä, että hänen elämänsä jäisi turhaksi. Hän innostui saatuaan idean, että voisi jotenkin luovuttaa elimiään niitä tarvitseville. Hän voisi jopa pelastaa jonkun hengen, eikä hänen elämänsä olisi ollut merkityksetön.
Timo on toiminnan mies, joten saatuaan tämän ajatuksen hän alkoi heti ottaa selvää, voisiko asia olla käytännössä mahdollinen. Hän otti yhteyttä useisiin eutanasiaklinikoihin kuten Dignitasiin.
Klinikat ovat pahoitelleet, että he eivät voi auttaa asiassa. Belgialainen eutanasiajärjestö ilmeisesti kuitenkin on järjestänyt joitain eutanasioita, joihin liittyy elinluovutus. Timo yrittää saada järjestöön yhteyden.
Huomaan, että kirjoittaessani tästä kirjoitustyylini muuttuu asiallisen etäiseksi, ehkä hivenen lakoniseksikin. On helpompi ajatella, että kerron jonkin kuvitteellisen henkilön tarinaa.
Timo on kuitenkin kaverini, vaikka en voikaan sanoa, että olisimme läheisiä tai tuntisimme hyvin. Minusta hänen eutanasiaideansa on samaan aikaan helvetin tyhmä ja samaan aikaan ymmärrän sitä täysin.
“Tyhmyys” tulee lähinnä siitä, että CFS:ään on niin paljon hoitoja. Juuri sain kuulla, että eräs tuttuni, joka sairastaa useita muitakin hyvin vakavia sairauksia – tai sairasti, ainakin osa niistä on ilmeisesti parantunut -, eikä pari vuotta sitten usein jaksanut edes harjata hiuksiaan, on tullut niin paljon parempaan kuntoon, että matkustelee, ajaa 50 kilometrin pyörälenkkejä ja aikoo matkustaa jopa Aasiaan.
Minulla monen tehokkaan hoidon saamisen esteeksi on muodostunut budjetti, oma ja/tai yhteiskunnan. Timolla on kuitenkin mahdollisuus lähteä Yhdysvaltoihinkin. Ampligen ei ole halpaa lystiä, eikä tietysti reissu muutenkaan.
Uskon myös, että Timo hätäilee koko ajatuksen kanssa. Pitkäaikaissairauden kanssa voi oppia elämään, nauttimaankin elämästä, vaikka olisi ollut urheilijakin, eikä se ole “luovuttamista” tai “häviämistä”. Se voi tosin viedä vuosia, eikä Timo ole vielä sairastanut niin kauaa. Elämään voi löytää merkitystä muutenkin kuin elinluovutuksen kautta.
Minulla ei ole mitään eutanasiaa vastaan, harmittaa vain, miten niin monet ihmiset tekevät sen koska sairastavat jotain sellaista, joihin on erittäin tehokkaita hoitoja (kuten CFS tai MS-tauti, jonka eteneminen pystytään lähes aina LDN:llä pysäyttämään ja oireita tehokkaasti lievittämään). Toisaalta ajatus paranemisesta “joskus” ei välttämättä lohduta.
CFS/fibromyalgiakirjani ensimmäinen versio oli omistettu Kathleen Walkerille, joka sanoi itse rakastavansa elämää, mutta vihaavansa sitä, millainen hänen elämästään oli tullut. Hän ei saanut kipuihinsa riittävää hoitoa. Taitaa olla jo lähemmäs 10 vuotta siitä, kun sain uutisen hänen kuolemastaan.
Entinen paras ystäväni, joka hänkin sairasti CFS:ää, kysyi minulta joskus, olisinko hänen luonaan, jos hän tekisi itsemurhan. Vastasin myöntävästi. Nyt en ole kuullut hänestä mitään moneen vuoteen mitään. Googletan aina välillä hänen nimeään, joten tiedän, ettei hän ole kuollut. (Hän on erittäin tunnetusta perheestä, joten Google kyllä tietäisi, jos hän olisi.)
Annoin Timolle Makuuhaavoja-romaanini sähköisessä muodossa matkalukemiseksi, vaikka sitä ei ole vielä edes lopullisesti oikoluettu. Sen päähenkilö on tosin vuoteenoma, CFS:ää sairastava entinen urheilija, mutta Timo sanoi, että lukee sen mielellään silti.
Timolle voi halutessaan jättää viestin tähän (tai minulle sähköpostitse). Poistan kyllä kaikki aivottomat positiivislässytysjeesustelut ja muut perseilyt. :-P
3 Responses “Plan B: eutanasia”
En tunne ystävääsi Timoa, mutta uskon, että kirjoittamasi perusteella tavallaan ymmärrän häntä. Itse en ole urheilija, mutta liikunta on kuitenkin tärkeä osa elämääni. Vielä tärkeämpää on kuitenkin musiikki ja kirjallisuus. Kirjoitan jonkin verran myös itse. Joskus en pitkään aikaan saa kirjoitettua yhtään mitään, ja se on todella turhauttavaa. Jos en pystyisi kuuntelemaan musiikkia tai käyttämään mielikuvitustani, en tiedä, selviäisinkö. Jos jollekulle urheileminen on yhtä tärkeää kuin minulle nämä mainitsemani asiat, niin ymmärrän, jos kokee elämän turhaksi ilman urheilua. Totta kai toivon, että Timo voisi löytää jotain muuta tilalle, mutta en yritä väkisin tyrkyttää esim. omia harrastuksiani. Eihän hän välttämättä ole yhtään niistä kiinnostunut.
Kuulostaa varmaan tosi lattealta, mutta toivon Timolle kaikkea hyvää ja että uusi lääke auttaisi. Jos ei, niin minun mielestäni kannattaisi kokeilla myös Maijan mainitsemia muita hoitoja. Turhautunut ihminen ei tietysti välttämättä jaksa ryhtyä käymään listaa läpi ja odottaa kenties pitkiäkin aikoja vaikutuksia, joista ei kumminkaan ole välttämättä takeita. Joka tapauksessa toivon, että Timo voi tehdä kuten parhaaksi näkee. Eutanasiasta pitää mielestäni jokaisen saada päättää itse, vaikka en tietenkään halua yllyttää ketään tappamaan itseään. Olennaisinta minusta on, että Timon elämää koskevat päätökset ovat hänen omiaan, eikä minulla tuntemattomana ihmisenä ole niihin loppujen lopuksi mitään sanomista.
Tulipa jaariteltua, toivottavasti en ajattelemattomuuttani sanonut mitään loukkaavaa tai muuta tyhmää. Olen oikeasti paljolti samaa mieltä Maijan kanssa, en vaan tiedä, osasinko oikein ilmaista itseäni. Tarkoitus oli kuulostaa rohkaisevalta muttei kuitenkaan miltään jeesustelijalässyttäjältä, inhoan itsekin sellaisia.
En tunne ystävääsi Timoa, mutta tavallaan ehkä jollain asteella ymmärrän. Krooninen sairaus on vaikea hyväksyä, olen nähnyt mitä MS-tauti tekee ihmisen psyykelle. Myös se, että joutuu luopumaan jostain itseselleen rakkaasta unelmasta on aluksi musertavaa. Mutta siitäkin voi selvitä tahdonlujuudella ja periksiantamattomuudella.
Eutanasia ratkaisuna silloin, kun muita teitä on vielä tutkimatta kuulostaa hätiköidyltä. Ratkaisuna se olisi Timon osalta lopullinen. On myös muita tapoja luoda elämälleen merkitystä kuin elinten luovutus. Myös sairaana voi auttaa toisia ja luoda elämälleen merkitystä. Ja löytää uusia unelmia.
Timolle sanoisin, että taistele vielä. Älä luovu elämästä, ennenkuin olet kääntänyt joka kiven johon voimasi vielä riittävät. Huomaa, että tämäkin saattaa auttaa jotakuta toista samaa tautia sairastavaa.
Ole kärsivällinen, ei urheilussakaan tuloksia saavuteta hetkessä. Toivon, että löydät hoidon joka auttaa sinua.
Sehän siinä onkin, etten tunne oikein ketään lujatahtoisempaa ja periksiantamattomampaa ihmistä kuin Timo! Hänen asenteensa on se, että mennään läpi vaikka harmaan kiven, pää edellä. Ainakin yhdessä vaiheessa hän sairaudestaan huolimatta treenasi, vaikka siitä seurasi hirveitä kipuja, karmea olo ja hän saattoi oksentaakin.
Ehkä se juuri onkin osa ongelmasta: sairauden hyväksyminen voi tuntua luovuttamiselta. Timo sen sijaan ei koe tätä eutanasiajuttua luovuttamisena – kyse ei ole niinkään itsemurhasta vaan enemmänkin siitä, että hän haluaisi auttaa muita tavalla, johon useimmat ihmiset eivät ole valmiita. Tai jotain sellaista.
Monissa tilanteissa itsensä uhraamista muiden hengen pelastamiseksi pidetään täysin hyväksyttävänä ja normaalina. Esim. sota tai jotkut onnettomuus/katastrofitilanteet. On sinänsä jännä, että ensireaktio tällaisessa tilanteessa sen sijaan on “eihän noin voi tehdä”.