Kun sankaritar onkin leikekuvatyttö

Tulevan romaanini kansikuva julkaistiin joitain viikkoja sitten ja olen sen lisäksi miettinyt myös muiden kirjojen kansia, onhan monilta tutuiltani ilmestynyt tai ilmestymässä lähiaikoina kirja. Useiden näistä kannessa on leikekuvasta peräisin oleva tyttö.

Esimerkiksi J.S. Meresmaalle selvisi, että hänen kansikuvansa tyttö on eri kuvina esiintynyt monien eri kirjojen kannessa. Kristiina Vuoren kehutusta Näkijän tyttärestä on ihmetelty, miksi keskiaikainen neito käyttää kirjan kannessa huulipunaa. (Minulle heräsi sama fiilis Sofi Oksasen Puhdistuksen leffajulisteesta, jossa naisella on melkoiset ripsiväripaakut…)

Leikekuvat (stock photo) ovat kuvapankeista löytyviä (valo)kuvia, joita saa käyttää joko ilmaiseksi tai varsin kohtuullista maksua vastaan. Koska suomalaisten kustantajien kansibudjetit ovat usein varsin rajallisia ulkomaisiin verrattuna, on leikekuvien käyttö ymmärrettävää, sillä se tulee paljon halvemmaksi kuin omien valokuvien ottaminen (tai lahjakkaan kuvittajan käyttäminen), jos kannessa halutaan esitellä vaikkapa henkilö. Toki leikekuvia hyödynnetään paljon Yhdysvalloissakin.

Leikekuvatytöissä on kuitenkin omat ongelmansa:

  • jotkut eivät pidä tunnistettavien henkilöiden käyttämisestä kansikuvassa, koska haluavat itse kuvitella hahmot
  • kansikuvan henkilö ei välttämättä näytä suomalaiselta (mikä ei tietenkään aina ole ongelma, päinvastoin)
  • sama kuva voi päätyä jonkin toisenkin kirjan kanteen tai ties mihin

Atlaskehrääjä-kansi

Ihmisen kasvot kirjan kannessa tietysti kiinnittävät katseen ja herättävät kiinnostuksen helposti. Minusta monet leikekuvien käyttötarkoitukset ovat kuitenkin aika kliseisiä, esimerkiksi selektiivinen väritys (osa mustavalkoista, osa väriä) tai sellaiset, joissa pääosassa on silmä.

En osaa kuvitella, että Marian ilmestyskirjan kantta koristaisi leikekuvatyttö, tai mikään Mariaa esittävä hahmo. (Toisaalta jos kannessa olisi pyörätuoli ilman, että siinä istujan kasvoja näkyisi, se vasta kliseistä olisikin!) Olin tietysti tosi onnekas, että löysin kanteen niin upean ja kirjaa kuvaavan teoksen, jota tekijä antoi käyttää ilmaiseksi. Makuuhaavojan kannessa on valokuva, mutta se on suunnittelijan itse ottama.

Omista kirjoistani kahden kannessa on leikekuvatyttö. 2008 julkaisemani omakustanteen Atlaskehrääjä (jonka kannen on muuten suunnitellut sama Stephen Caissie kuin Makuuhaavoja-kirjan) kannessa olevat naisen kasvot ja atlaskehrääjä ovat molemmat leikekuvia. Mielestäni kansi on kuitenkin erittäin onnistunut ja näyttää etenkin livenä upealta, kuva tietysti jatkuu takakanteen asti. Muutama ihminen on tosin kysellyt, että “onks tossa kannessa niinku sä”.

CFS:n ja fibromyalgian hoito -kansi

Leikekuvaneitokainen venyttelee myös CFS:n ja fibromyalgian hoito -tietokirjani kannessa. Tässä tulee esiin leikekuvien tyypillinen ongelma: ne näyttävät leikekuvilta. Kansi ei myöskään aivan hirveän hyvin kuvaa kirjan sisältöä (kirja käsittelee vain lääkkeitä) ja se on kirjoistani, joita omakustanteet ja Makuuhaavoja mukaan lukien on ollut kahdeksan, ulkoasultaan vähiten suosikkini.

Olen toki kannen itse hyväksynyt ja oli kuitenkaan vaikea keksiä kirjalle sopivaa kantta, joissa ei olisi käytetty jotain leikekuvia. Eräs kansiehdotuksista Hankalalle potilaalle sisälsi myös leikekuvanaisen, perinteisen huonovointisen sellaisen. Siitä kieltäydyin ehdottomasti, se ainakin olisi ollut kliseiden klisee.

6 Responses “Kun sankaritar onkin leikekuvatyttö”

  1. Dee says:

    Käsikseni ei ole läheskään valmis, mutta ainahan kansiasioista voi haaveilla. Kuvapankin käyttäminen tuntuu tällä hetkellä epämiellyttävältä JOS sieltä otettaisiin ihmisten kuvia. Muutenkin suosin kansia, jossa ei ole ihmisiä (tai no lähinnä kasvoja) juuri siitä syystä että haluan itse kuvitella miltä henkilöt näyttävät – etenkin oman käsikseni kohdalla. Vaikka ne letit voisivat olla aika pysäyttäviä kannessa.

    Sitä ei kuitenkaan tiedä, miten vähästä olen valmis myymään näkemykseni jos joku haluaa joskus julkaista käsikseni.

    Mikäköhän pointtini oli? Ainakin se että Oksasen leffan paakut ovat pahempia kuin meikkaamaan opettelevan teinitytön liioittelut. (Yksi ex-syyllinen ilmoittautuu.)

  2. Marian ilmestyskirjan kansi on muuten todella upea, olen hiljaa ihaillut sitä siitä lähtien, kun löysin tänne. Ajattelin ensin, että Makuuhaavoja-kirjassa on aika simppeli kansi, mutta se jippo teki siitä hauskan ja mielenkiintoisen. :)

    Yleisemmin: Itseäni ei lukijana häiritse se, että kirjan kannessa on leikekuva. Kansikuvan tärkein tehtävä on luoda kiinnostusta ja kuvata osuvasti sitä, mitä löytyy kansien välistä. Jos se onnistuu siinä, kaikki hyvin. Tosin siinä tilanteessa, jos vastaan alkaisi tulla useampia kirjoja, joissa on käytetty samaa kuvaa, mielikuvat sekaantuisivat ikävästi ja asia alkaisi kieltämättä haitata.

    Jossain vaiheessa pohdiskelin itsekseni, millaista kantta Kerjäläisprinsessaan oli Karistolla suunniteltu ja silloin mietin, että omasta puolestani leikekuvakin olisi voinut olla mahdollinen, mutta tytön olisi silloin todella pitänyt näyttää Gigiltä. Onneksi kustantaja päätyi piirrettyyn kanteen ja kuvittaja Sarakin oli niin ihana, että kysyi etukäteen, miltä Gigi näyttää (kirjassa Gigin ulkonäköä ei juurikaan kuvailla). Lopputulos on erinomainen ja olen todella tyytyväinen.

    • Kiitos. Minusta Makuuhaavojan kansi on aika simppeli, mutta graafiessa suunnittelussa yksinkertaisuus on usein valttia. Se on kuitenkin selkeä, väreiltään kiinnostava ja kiinnittää katseen. Monissa kirjankansissa on minusta liikaakin juttuja. Kirjaan mietittiin aika monenlaisia kansia, joista suurin osa oli valokuvamanipulaatioita, mutta mielestäni useimmat niistä olisivat olleet liian osoittelevia ja muutenkin “liikaa”. Sanoin myös, että en halua esittävää ihmistä kanteen (ja ihminen, jonka kasvoja ei näy, on usein aika klisee).

      Marian ilmestyskirjaan mietittiin yhtä toistakin saman taiteilijan työtä, muistaakseni taiteilija itse ja mieheni olivat sen kannalla, mutta minä ja kustantaja kannatimme tätä – ja nuo kaksi muuta eivät olleet lukeneet kirjaa, joten annoimme oman näkemyksemme painaa ja hyvä niin. Nyt tuntuu aivan itsestäänselvältä, että päädyimme siihen kanteen. Jotkut kaverit tosin ilmaisivat viime viikonloppuna näkemyksensä, että kansi toimisi paremmin ylösalaisin!

      Sen perusteella, mitä kirjastasi tiedän, piirroskuvitus kannessa tuntuu oikealta valinnalta. Olisi jotenkin hassua kuvitella valokuva kannessa.

  3. Lukuhoukka says:

    Minuakin häiritsisi kuvapankin käyttäminen, jos sieltä otetaan ihmisten kuvia, kuten Deetäkin. Lähinnä tuon takia, että sama kuva voi päätyä monen eri kannen kuvaan. Ylipäätään pidän enemmän kansista, joissa ei ole ihmisiä (tai ainakaan kasvoja). Jos saisin joskus kirjan julkaistua, toivoisin piirrettyä kantta. Pidän jostain syysä häiritsevinä myös kansia, joissa kirjailijan nimi on isommalla fontilla kuin kirjan nimi.

  4. Lila says:

    Minäkään en tykkää, että kannessa on tunnistettavia ihmishahmoja. Kuitenkin ihmisiä voi olla, jos kuva on esim. takaapäin otettu tai kasvot eivät näy. Silloin kuva voi olla hyvin mielenkiintoinen.

    Hirveimpiä ovat kannet, joita käytetään useassa kirjassa. Ja ehdoton inhokkini on WSOY:n Linnunradan käsikirjan liftareille -kansi, jossa on keskellä keltainen piirretty naama (en viitsinyt laittaa linkkiä, kun se oli niin pitkä, mutta löytyy googlaamalla).

    Makuuhaavoja-kirjan kansi kyllä houkuttelee lukemaan. :)

    • Minusta nuo tunnistamattomat hahmot ovat usein aika kliseisiä. Riippuu toki toteutuksesta ja siitä, miten hyvin se istuu kirjaan. Mutta esim. kliseinen “vammaiskuva” on sellainen, missä pyörätuolin käyttäjän kasvoja ei näy ja usein tämä vielä katselee kaihoisasti ulos ikkunasta. Siksi en koskaan haluaisi sellaista, vaikka joku hyväätarkoittava graafikko olisikin tehnyt miten hienon.

Kommentoi
Name and Mail are required