Kuolematon Henrietta Lacks

Minun ei ollut tarkoitus lukea tätä kirjaa, saati arvostella sitä. Yleensä arvostelen lääketiedekirjat toiseen blogiini tai en ollenkaan, mutta nyt teen poikkeuksen. Tämä on tosin ehkä enemmän avautuminen kuin arvostelu.

Olin hyvin yllättynyt, kun Rebecca Sklootin The Immortal Life of Henrietta Lacksista tuli bestselleri. Henrietta Lacks oli siis köyhä ja heikosti koulutettu tummaihoinen nainen Yhdysvaltojen etelävaltioista, joka sairastui kohdunkaulansyöpään 1950-luvulla. Ei todellakaan mikään potentiaalinen maailmanjulkkis.

Erittäin aggressiivinen syöpä vei Henriettalta hengen, mutta hänen kasvaimestaan otettiin häneltä salaa näytteitä. Ne olivat ensimmäiset solut koskaan, jotka saatiin kasvamaan ikuisesti. Niitä on edelleen kaikkialla maailmassa, tuhansissa eri laboratorioissa. HeLa-nimellä tunnettuja soluja on käytetty mm. poliorokotteen testaamiseen.

The Immortal Life of Henrietta Lacks -kansi

Kirja on oiva katsaus lääketieteen ja etenkin sen etiikan lähihistoriaan, mutta myös luokkaeroihin ja rasismiin. Vaitiolovelvollisuutta tai “informed consentia” ei ollut ja lääkärit tekivät karmivia kokeita potilaillaan, etenkin tummaihoisilla, kysymättä keneltäkään lupia (ja jos lupia kysyttiinkin, ei kouluttamaton tummaihoinen ymmärtänyt, mistä oli kyse, mutta valkoista auktoriteettia piti totella).

Henriettan perheelle selvisi vasta paljon myöhemmin, että hänen solujaan käytettiin ympäri maailman. He olivat tyytyväisiä, että niillä pystyttiin parantamaan ihmisiä, mutta he kokivat itsensä hyväksikäytetyiksi, kun jotkut tekivät miljoonia heidän Henriettallaan.

Uskovaisille, taikauskoisille, jopa voodoo-uskoisille ajatus “kuolemattomista soluista” oli abstrakti ja pelottava. Toisaalta he epäilivät, että kenties sairaalan ihmiset olivat tarkoituksella sairastuttaneet Henriettan, sillä hän oli vaikuttanut aivan terveeltä, ennen kuin aloitti karmaisevat syöpähoidot radiumilla ja röntgensäteillä.

Kirjassa on lukuisia tyrmääviä muistutuksia siitä, miten läpitunkevaa mustaihoisten syrjintä vielä muutamia vuosikymmeniä sitten Yhdysvalloissa oli. Mustat eivät päässeet valkoisten sairaaloihin, lukuunottamatta vaaleampi-ihoisia jotka onnistuivat lavastamaan itsensä latinoiksi. Vaaleammat saattoivat myös sukunsa häpeäksi “kääntyä puertoricolaisiksi” eli mennä naimisiin puertoricolaisen kanssa ja alkaa elää latinoina.

Kun Henriettalta otettiin verikokeita, jopa veriputkilot piti merkitä “colored”, etteivät ne menneet sekaisin valkoihoisten näytteiden kanssa. Ja silti sanasta “rotuerottelu” tulee yleensä ennemmin mieleen Etelä-Afrikka kuin Yhdysvallat (Rosa Parks on tietenkin tunnettu hahmo, mutta silti).

Henriettan älyllisesti kehitysvammainen ja epilepsiaa sairastanut tytär Elsie kuoli pian äitinsä jälkeen laitoksessa nimeltä “Negro Hospital for the Insane”. Laitoksen todellisuus ei juuri eronnut natsien keskitysleireistä, mukaan lukien kammottavat ihmiskokeet tieteen nimissä.

Kyse ei ole vain rasismista, vaan myös köyhyyden aiheuttamasta eriarvoisuudesta. Nykyään tummaihoiset pääsevät tietenkin kaikkiin sairaaloihin – jos heillä on rahaa. Monilla ei ole. Lacksien mielestä huutavin vääryys on, että jotkut tekevät miljoonia kuolleen Henrietan soluilla, eikä heidän perheenjäsenillään ole varaa mennä lääkäriin.

Rebecca Skloot on tehnyt kirjaa varten valtavan työn, haastatellut lukuisia Henrietta Lacksin omaisia ja entisiä lääkäreitä sekä muita toimittajia, käynyt läpi arkistoja, tiedelehtiä, videoita ja vaikka mitä. Median pommitukseen kyllästynyt suku suhtautui alkuun hyvin epäileväisesti tämän yhteydenottoihin, mutta toisaalta he ilahtuivat siitä, että pelkkien solujen lisäksi kerrottiin vihdoin myös Henriettan itsensä tarina.

Vaikuttavinta kirjassa on kuitenkin läsnäolon tuntu. Skloot ei ole ulkopuolinen tarkkailija, vaan osallistuu Lacksien elämään, muuttaa sen kulkua ja Lacksit muuttavat hänen elämäänsä. Etenkin hämmennyksen tunne joissain suorastaan bisarreissa kohtauksissa tulee hyvin läpi. Kuten monet kirjat, se tiivistyy loppua kohti ja sitä on pakko ahmia.

Vaikka kirja joskus käännettäisiinkin suomeksi (ruotsiksi se on jo käännetty), suosittelen ehdottomasti lukemaan sen englanniksi. Kirjassa on paljon haastatteluita, joiden kieli/puhetyyli on hyvin olennainen osa sisältöä, eikä sitä pysty täysin kääntämään.

Sklootin kirja on myös valanut minuun toivoa. Paitsi että se on keikkunut New York Timesin bestsellerlistalla, siitä ollaan tekemässä elokuvaa, tuottajana Oprah(!). Ei olisi uskonut, saati sitten Henrietta itse koskaan arvannut.

Itse nimittäin suunnittelen myös elokuvakäsikirjoitusta historiallisesta lääketiedeaiheesta, joka on kiehtonut minua jo todella kauan, kuten HeLakin Sklootia. Valitettavasti mahdollisuuteni tehdä tutkimusta ovat kovin rajalliset Sklootiin verrattuna – Yalessakin olisi 120 laatikollista aineistoa, vaan mistäs minä ne…

Kommentoi
Name and Mail are required