Copypastetoimittajien etiikasta

Viime viikolla puhuttiin paljon Nokian emämokasta. Jos joku on onnistunut missaamaan, kyse oli siitä, että Nokia esitteli “uuden puhelimensa” kameraa ja kuvanvakainta videolla ja kuvilla – jotka oli otettu digijärjestelmäkameralla. Hups. Joidenkin mielestä tässä ei tosin ollut mitään väärää, koska “ainahan mainoksissa huijataan”, mutta useimmat ovat eri mieltä.

Vähemmän Suomessa on puhuttu Jonah Lehreristä. Harva varmaan edes tietää häntä nimeltä. Lehrer oli mm. Wiredin ja The New Yorkerin tiedetoimittaja, joka sortui mm. plagiarismiin. Lisäksi hän lainasi lehdistötiedotteiden lainauksia ja antoi ymmärtää joko kirjoittaneensa ne itse tai ihmisen sanoneen kommentin haastatellessaan häntä. Ei ehkä aivan sama kuin plagiarismi, mutta joka tapauksessa epäilyttävää. Myös Lehrerin tiedefaktat olivat ilmeisesti usein vähemmän faktaperäisiä.

Tuo Lehrerin “lainaanpa tämän ihmisen lausahduksen muualta ja annan ymmärtää, että hän sanoi sen haastattelussa” -tyyli tuo mieleen toimittaja Johann Harin, josta kirjoitin viime kesänä. Hari ei kai sortunut leipätekstin plagiointiin, mutta lainaili ahkerasti “vastauksia” esimerkiksi haastateltaviensa kirjoista jos “haastateltava ei puhunut tarpeeksi elegantisti itse haastattelussa”. (Plus haukkui kollegoitaan Wikipediassa.)

Hari ja Lehrer pyysivät molemmat anteeksi – vasta sitten kun jäivät kiinni. Niinhän se aina menee. Harin, Lehrerin ja Nokian tapauksessa, kuten monissa muissakin nykyajan huijauksissa, herää kaikissa sama kysymys: miten nämä ihmiset kuvittelivat, etteivät jää kiinni? Kiitos Internetin, nykyään on lähes mahdotonta huijata jäämättä kiinni. Joskus se voi tosin viedä jopa vuosia.

Suomessa kohua herätti jokin aika sitten Minttu Vettenterä kirjallaan Jonain päivänä kaduttaa, jonka traagisesti kuollut päähenkilö Enkeli-Elisa paljastui tositarinan sijaan fiktioksi. Tässä tilanteessa on sentään hieman helpompi ymmärtää, ei motiivia vaan sitä, miten tekijä kuvitteli, ettei jäisi kiinni. Tosin olihan tässäkin tarinassa ammottavia aukkoja.

Vettenterän tapaus herätti keskustelua myös journalistien etiikasta. Faktojen tarkistus oli pettänyt useassakin mediassa. Toisaalta jotkut toimittajat herättivät järkytystä vasta Vettenterän jo paljastuttua: he nimittäin väittivät, ettei ollut väliä sillä, oliko Enkeli-Elisan tarina totta vai ei.

Koko journalismin käsite on enemmän tai vähemmän hämärtynyt kaiken seksivaun, katsokuvien ja tämäotsikoinnin (aka klikkihuorauksen) myötä. Nykyään monet iltapäivälehtien “toimittajat” lähinnä copypastekääntävät kömpelösti ulkomaalaisten lehtien tyypillisesti listamuotoisia “uutisia”. Tökerössä käännöksessä voi pahimmillaan olla kymmeniä virheitä. Lehdet hyvin harvoin korjaavat virheitä, vaikka niistä valittaisikin, tästä on valitettavasti kokemusta.

Maailmalla paljon keskustelua on herättänyt se, miten monet toimittajat nykyään kierrättävät itseään, eli julkaisevat pahimmillaan monta kappaletta identtistä tekstiä kahdessa eri jutussa. Toisten mielestä tämä on ihan normaalia toimittajan työtä, jostain sitä pitää leipänsäkin repiä. Lukija voi ehkä vielä hyväksyä tämän, mutta hyväksyisivätkö työnantajat, jos tietäisivät?

Ja entä jos kierrättää jonkun muun tekstiä kuin omaansa?

Copypastejournalismissa lähde saatetaan mainita, mutta siihen ei useinkaan linkitetä. Monesti on kyseenalaista, olisiko koko tai melkein koko tekstin lähes suora kääntäminen oikeutettua, vaikka lähteeseen viitattaisiinkin. Onko se sitten yhtään parempaa kuin plagiarismi vai pelkästään tekopyhää? “Enhän minä edes väittänyt kirjoittaneeni tätä itse.”

Tuossa tulee hyvin esille kusettamisen peruslogiikka. Jos aiot huijata, älä jää kiinni. Vaihtoehtoisesti tee koko juttu täysin näkyvillä, jolloin et edes voi “jäädä kiinni”.

Jos toimittajien sijaan sisältöä aiotaan tuottaa kääntäjillä, niin käyttäisivät edes sitten oikeita kääntäjiä.

Kommentoi
Name and Mail are required