Archive for October, 2012
Makuuhaavoja-kirjatraileri
Sain vihdoin valmiiksi kirjatrailerin pian ilmestyvälle Makuuhaavoja-romaanilleni. Alun perin ajattelin, että en tällä kertaa tee kirjatraileria, kun on ihan tarpeeksi muitakin projekteja, mutta sitten sain tämän idean ja pitihän se toteuttaa.
Parhaan katseluelämyksen saa, kun volyymin säätää niin, että hengitys juuri ja juuri kuuluu.
(Jostain syystä YouTube-upotus ei näytä videota kokonaan vaan oikeasta reunasta rajautuu pois osa ja vasemmassa reunassa on outo musta palkki; itse YouTube-sivulla se näkyy oikein.)
Joo, kirjan piti tulla jo tässä kuussa, mutta sen ilmestyminen menee marraskuun puolelle. Ennakkotilata voi jo nyt ja sillä tavalla saa alennusta!
Kirjailijahistoriani osa 2, vaikeuksien kautta voittoon
Aloin kirjoittaa ensimmäistä romaanikäsikirjoitustani hyvin spontaanisti vuoden 1998 alussa. Siivet oli eräänlaista urbaanifantasiaa ja kertoi enkeleistä, missä ei ollut mitään järkeä, koska en ole koskaan pitänyt fantasiasta enkä varsinkaan enkeleistä.
Minulla ei ollut hajuakaan, mitä olin tekemässä. Alkuvuodesta 2000 lähetin tekstini Hesarin pöytälaatikkopalstalle ja siitä julkaistiin Nyt-liitteessä arvostelu, lempeä tietysti, koska ikäni oli tiedossa.
Seuraavina vuosina kirjoitin useita romaanikässäreitä. Kakkosromaanini kertoi leukemiaa sairastavasta tytöstä ja oli kökköydestään huolimatta sikäli merkityksellinen, että luin kymmeniä kirjoja syövästä ja kahlasin netissä tietoa. Kiinnostukseni lääketieteeseen oli syttynyt.
Kolmas romaanini Sitä jonka saat oli hirveän teinimäinen nuortenkirja, jossa ei varmaan ollut muuta hyvää kuin loppu. Olin kuitenkin niin optimistinen, että kierrätin sitä kustantajilla, ensimmäistä kertaa. Edellisissä romaaneissani oli vierähtänyt varmaan puolisen vuotta, mutta se ja sitä seuraava Atlaskehrääjä syntyivät noin kahdessa kuukaudessa kumpikin.
Syistä joita en jaksa tässä eritellä hautasin kuitenkin Atlaskehrääjän laatikkoon silloin syksyllä 2002 ja kaivoin sen esiin vasta syksyllä 2008, jolloin totesin, ettei se ollutkaan huono, editoin sitä lisää ja julkaisin sen omakustanteena.
2003-2007 välisenä aikana en kirjoittanut yhtään romaania, koska kärsin pahoista kognitiivisista vaikeuksista ja muutenkin sairauteni eteni. Usein romaanien lukemisestakin saattoi vain haaveilla (huonoina päivinä “luin” Anttilan kuvastoa). Muistan, kun kirjoitin novellin Letters from Norie vuonna 2004 ja mietin, onko se minun jäähyväisnovellini.
Novelleja syntyi sen jälkeenkin silti harvakseltaan, runoja pari vuodessa. Joitain julkaistiin zineissä. Innostuin raapaleista ja haikuista. Keräsin monta toista ja kolmatta sijaa pienistä kirjoituskilpailuista, sekä runoilla että novelleilla, ainakin kerran voitinkin. Kirjoitin tuhatmäärin kritiikkejä muiden ihmisten teksteistä ja voitin kaksi kritiikkikilpailua DeviantARTissa.
2007 keväällä sain sairauteeni vihdoin kunnon hoidot. Muutama päivä sen jälkeen kun olin saanut kognitiota parantavan lääkkeen (jonka jotkut taunot väittävät heikentävän luovuutta, hah), naputtelin pisimmän novellini koskaan, noin 3 000-sanaisen Forbidden Zonen (viimekesäinen Sabine tosin ohitti sen hieman) parissa päivässä. Ilman nootrooppeja en olisi kirjailija, se on selvää.
2007 lopussa(?) tuli idea transhumanistiseen scifiromaaniin. Lopulta siitä ei tullut scifiä lainkaan, mutta Elinkelpoinen sai alkunsa 2008 NaNoWriMossa. Inarin kunnianhimoinen elämäntarina jäi kuitenkin julkaisematta, vaikka pari kustantajaa sitä kehuikin. Kuulemma liian vaikea myydä…
2009 alussa sain idean löyhästi Raamattuun pohjautuvasta vammaisromaanista. Tajusin vihdoin alkaa lukea romaaninkirjoitusoppaita, mikä oli valtava ahaa-elämys. Sen vuoden NaNoWriMossa kirjoitin Marian ilmestyskirjan ensimmäisen version ja loppu on historiaa.
Kirjailijahistoriani osa 1, OVIsta Evaan
Opin lukemaan nelivuotiaana. Ensimmäinen lukemani sana oli väitetysti OVI peilikuvana Imatran Voiman IVO-lipusta. Viisivuotiaana luin jo aikuisten kirjoja (mm. Seitsemän veljestä) ja päätin, että minusta tulee kirjailija. Mitä pikemmin, sitä parempi.
Kuusivuotiaana kirjoitin novellia Word Perfect 5.1 -ohjelmalla MS-DOSissa (moni muistanee sen kauniin värimaiseman, sininen tausta ja harmaa teksti, ihana). Tarvitsin isän apua, että sain päähenkilöiden nimiin aksenttimerkit, Mirét ja Sirét. Se taisi olla olennaisinta. En tiennyt edes, mikä aksenttimerkkien idea oli.
Ala-asteella rakastin kouluaineiden kirjoittamista ja niistä tuli aina ylipitkiä. Aloin kirjoittaa runoja vihkoon ja ollessani noin 8-vuotias vanhempani “julkaisivat” niistä valokopioidun kuvan. Muistan, että piirsin kansikuvan piirtoheitinkalvoon, jotta se olisi helpompi monistaa hyvälaatuisena.
Ahmin kymmenen romaania viikossa. Olin edelleen varma, että saisin ensimmäisen romaanini julkaistua varhaisessa teini-iässä, kuten muutama suomalainen kirjailija, joiden kirjat olin lukenut.
Tekstejäni julkaistiin myös Kevätpörriäisessä (monia kertoja) ja Muumi-lehdessä. Osallistuin Valion Pingviiniklubi-lehden kirjoituskilpailuun, jonka voitti häpeämättömästi Maija Poppasesta lähes sanatarkasti plagioitu teksti – hänestä oli vain tehty koira. Valitin, mutta en koskaan saanut vastausta. Suututti. Jostain WSOY:n kirjoituskilpailusta useita runojani valittiin antologiaan. Äitiäni tämä ärsytti, koska hän oli myös osallistunut, mutta ei päässyt siihen.
Yläasteella rakastin edelleen ainekirjoitusta. Runoja kirjoitin ajoittain varsin aktiivisesti ja novelleja syntyi parhaina aikoina noin yksi kuussa. Joistain tykkään paljon edelleen. Meillä oli koulussa luovan kirjoituksen kurssi ja julkaisimme sen antimista valokopioidun vihkosen nimeltä Päivä jona poltimme lipputangon. Sillä ansaituilla rahoilla menimme intialaiseen ravintolaan syömään. Se oli rakkautta ensi haukulla.
Yläasteella sijoituin viidenneksi Helsingin Sanomien kirjoituskilpailussa. Voitin valokuvateoksen, jonka kuvista yksi, kuolevasta kymmenvuotiaasta pojasta, on ahdistavasti porautunut verkkokalvoilleni kuin se Noidan käsikirjan sininen pää aikoinaan.
Tulin toiseksi Romeo ja Julia vuonna 2000 -kirjoituskilpailussa, josta sain palkinnoksi 1 500 markan kirjalahjakortin. Sitä onnea! Olin finalisti myös Ylen runokilpailussa (voittajia ei ollut, vain finalisteja…), millä pääsin toiseen antologiaan ja sain runoni televisioon(!). En ole itse koskaan nähnyt sitä, vanhemmillani lienee se nauhalla.
Olin Kallion ilmaisutaidon lukiossa vuoden. Siellä kävin tietysti laajaa kirjallista ilmaisua (KILL), jonka opettaja Eva oli legendaarinen. En silti muista tunneista oikein muuta kuin kerran, kun normaalisti mutkaton ja rempseä opettajamme meni hämilleen erään oppilaan kysyttyä, pitäisikö hänen runossaan käyttää ilmausta “pallisi kämmenelläni” vai “pallisi kämmenessäni” (en valitettavasti muista, kumpaan hän päätyi).
Jatkuu pian…
Sinisalon mestariteos
Mistähän kaivaisin riittävän suuret ylisanat? Minuun Ennen päivänlaskua ei voi ei iskenyt erityisesti. Lasisilmä oli loisto, vaikka sen salkkarimaailma vähän häiritsi. Linnunaivojen maailma oli mukavampi, mutta siitä en silti pitänyt siitä yhtä paljon kuin Lasisilmästä.
Miksi Enkelten verta ei saanut Finlandia-palkintoa tai ollut edes ehdolla? Sinisalon muut kirjat tuntuvat tähän verrattuna “harjoitusteoksilta”.
Enkelten verta osui minulla loistavaan aikaan, heinäkuuhun. Intohimoinen kiinnostukseni eläinten älyyn yms oli ollut vahvassa nousussa, mutta olin juuri ennen kirjan aloittamista saanut valmiiksi aihetta käsittelevän novellini Sabine, joten ei tarvinnut pelätä, että saisin kirjasta liian suuria vaikutteita.
Enkelten verta kertoo mehiläisiä hoitavasta erakkomaisesta Orvosta, joka pitää myös hautaustoimistoa. Orvon isä Ari on teurastaja ja Orvon poika Eero puolestaan eläinaktivisti. Kirjassa on pitkiä pätkiä Eeron blogeista, osin kommentteineen.
Kirjan päähenkilö ovat kuitenkin mehiläiset. On vuosi 2017(?) ja maailmaa uhkaa pesäautio, mehiläisten kato. Se on iskemässä myös Orvon mehiläisiin. Orvo saa kuitenkin selville, mihin mehiläiset pakenevat. Voisiko hänkin paeta sinne?
Olen lukenut ennenkin yhden mehiläiskatodystopian, Douglas Couplandin Generation A. Vaikka Coupland onkin yksi lempikirjailijoistani, ei kirjaa voi edes verrata tähän.
Joitain kirjan jatkuva infodumppeilu, niin mytologiasta kuin biologiastakin, on häirinnyt, mutta minua ei Mehiläisjuttujen lisäksi tulevaisuudenvisiot ovat muutenkin mielenkiintoisia ja erittäin realistisia. Esimerkiksi tupakointi on kielletty, mutta ketään ei kiinnosta enää huumausaineiden käyttörikokset.
Enkelten verta on paitsi häikäisevän mielenkiintoinen, myös aivan helvetin hyvin kirjoitettu. Johanna Sinisalo tykittää sellaisella tyylillä, että henki salpautuu. Jokainen sana on huolella valittu ja silti ihanan vaivaton. Oli pakko monesti lukea sama kohta useita kertoja, eikä siksi, ettei olisi ymmärtänyt jotain.
Kirja on hyvä esimerkki siitä, ettei upean tyylin tarvitse tarkoittaa vaikeaa, teennäistä tai raskaslukuista. Adjektiiveja lauseisiin on ripoteltu runsaasti, mutta koska ne ovat juuri oikein valittuja (oli sana sitten “kaunis” tai “ritisevä”), ne eivät tee tekstistä raskasta. (Tähän piti tulla lukunäyte, mutta huomasin vasta lainattuani kirjan pikkusiskolleni, että olin unohtanut ottaa sellaisen talteen.)
Luokittelisin kirjan ennemmin maagiseksi realismiksi kuin scifiksi, vaikka jälkimmäistä se teknisesti onkin. Paino sekä sanalla maaginen että realismi. Siinä on vahvoja dystopiaväritteitä, mutta siinä missä useimmissa dystopioissa ollaan ajassa täystuhon jälkeen, tässä ollaan juuri ennen sitä. Sekö vasta onkin kutkuttavaa. Tuhoa ei voi estää. Miksi pitäisikään?
Ainoa mikä kirjassa häiritsi oli Marja-Terttu, jonka paperinohut kaksiulotteisuus oli toki tarkoituksellista, mutta silti vähän rasittavaa. Se yksi kohtaus(tm) tuntui vähän päälleliimatulta ja huonosti motivoidulta. Eräästäkin toisesta hahmosta odotin tulevan esille vähän enemmän, mutta ei sitten tullut.
Jos Sinisalon tämän syksyn uutukainen on edes puoliksi yhtä hyvä, en malta odottaa.
P.S. Kirjan lopussa olevat lähdeluettelot. <3
Kaukokaipuuta
Tuleva romaanini liittyy Egyptiin, vaikka tapahtumat eivät sinne sijoitukaan. Olen tehnyt paljon taustatyötä asian tiimoilta. Ostin matkaoppaankin, kun sain sen puoli-ilmaiseksi kirja-alennuksesta.
No, tässä vaiheessa joku ehkä arvaa, mitä tapahtuu, kun lukee Egyptin matkaopasta. Iskee tietenkin kamala matkakuume! Pyramidit, hautakammiot, basaarit ja kaikki muut siistit jutut, lääh. Aleksandrian nykyinen kirjastokin on muuten varsin komea.
Asiaa ei tietenkään helpota se, että Egyptin matka olisi vielä jotenkuten realistinen. Olin kuvitellut, että siellä on talvellakin tukahduttavan kuuma, mutta ei, mukavat parikymmentä astetta. Lentoja saa reilusti alle 500 euron, matka ei kestä tolkuttoman kauaa eikä aikaeroakaan juuri ole, kaikki kiistämättömiä etuja moniin eksoottisiin kohteisiin verrattuna. Rokotteitakaan ei ole pakko ottaa.
Ainoa isompi ongelma on tietysti se, että Egyptissä on …hieman levotonta nyt. Ja terveytenikään ei ole parhaimmillaan. Miksi en keksinyt tätä Egypti-juttua pari vuotta sitten?
Mutta en olisi varmaan kuitenkaan lähtenyt sinne, kun olisin lykännyt sitä, kuten sitä erittäin hypoteettista Perun matkaa, joka olisi kuitenkin ollut vielä teoriassa mahdollinen ollessani paremmassa kunnossa.
Jos haluatte matkustaa johonkin, se on mahdollista ja rahaa on (tai sitä voi hankkia), menkää!
Fraktaalinen kirjoittaminen
Luonto on täynnä fraktaaleja. Ihmisen DNA:takin voi pitää enemmän tai vähemmän fraktaalipakattuna. Usein kirjoittamiseen ja tarinoiden rakenteeseen liitetään erilaisia kaari- tai käyrämaisia muotoja, mutta fiktion rakennetta voisi pitää myös fraktaalimaisena.
Mitä tarkoitan tällä? Yksi tapa määritellä fraktaali on se, että se koostuu yhä pienemmistä osista, joilla on samanlainen rakenne (ajattele vaikkapa saniaista, jonka lehtien osat ovat kuin minisaniaisia). Monet kirjoittamisoppaat korostavat esimerkiksi sitä, että kaikilla tarinan tapahtumilla, sivujuonilla, kohtauksilla ja joidenkin mielestä jopa yksittäisillä repliikeillä on alku, keskiosa ja loppu.
Mitä tämä sitten tarkoittaa käytännössä? on tietysti se olennaisin kysymys. Niin, siihen onkin sitten vaikeampi vastata. Esimerkiksi leffakirjoitusopas on sitä mieltä, että nämä kolme osaa pitää olla aina ja yksikään ei saa olla turha. En tiedä, miten tämä periaate toteutuu vaikkapa yhden lauseen repliikeissä, mutta oletettavasti silloin se yksi sana on sekä alku, keskiosa että loppu.
Meneekö yksittäisten repliikkien analyysi “fraktaalitasolla” ylianalysoimiseksi? Dialogi ei ole sitä, miten ihmiset oikeasti puhuvat, mutta silti kukaan ei puhuessaan mieti, ainakaan tietoisesti, että tämä on nyt repliikkini alku, keskiosa ja loppu. (Miten kamalaa se olisikaan!)
Voisiko tarinan rakenteesta tehdä tietoisesti jotenkin “fraktaalisemman” ja olisiko siitä hyötyä? Tunnistavatko ihmisen aivot alitajuisesti fraktaalirakenteita?
Höpöttämässä BBC:llä
Kommentoin tänään aikaisemmin Twitterissä sitä, että EU voitti Nobelin rauhanpalkinnon (en todellakaan ole innoissani asiasta, mutta enpä ole useista muistakaan aiemmista voittajista). Sain peräti kaksi BBC-toimittajaa kyselemään, haluaisinko heidän ohjelmaansa puhumaan aiheesta. Suostuin sitten siihen ensimmäiseksi kyselleen pyyntöön.
No, äsken sitten oli se ohjelma BBC Worldilla, 25 minuuttia keskustelua studio- ja puhelinvieraiden kanssa. En nyt päässyt sanomaan ihan kaikkea, mitä halusin sanoa, mutta ihan hauskaa päästä kansainväliseen radioon puhumaan kansainvälisestä politiikasta. Tuonne nyt voi päästä keskustelemaan soittamallakin, mutta ei se ole niin siistiä kuin jos joku aivan erityisesti pyytää mukaan. :-P
Jos joku nyt jostain syystä haluaa kuunnella, niin ohjelma lienee pian täällä. En ole ihan varma missä kohtaa itse puhuin, joskus 10-15 minuutin välissä kait.
Läskien puolustuspuhe
Lihavuus johtuu siitä, että syö liikaa ja on liian huono itsekuri, eikö se niin mene? Tai sitten ei. Lihavuuteen on paljon muitakin syitä, mm. perimä (joka vaikuttaa erittäin paljon!), erilaiset sairaudet ja niiden hoidot, infektiot (tiesitkö, että mm. eräs adenovirus on yhdistetty lihavuuteen?) sekä epigenetiikka, eli käytännössä vanhempien ja isovanhempien elintavat, erityisesti raskausaikana.
Luin kesällä kaksi mielenkiintoista kirjaa, jotka käsittelevät tätä aihetta. Linda Baconin (jolla on kenties hieman ironinen nimi…) Health At Every Size sekä Gina Kolatan Rethinking Thin. Jälkimmäinen on enemmän terveystoimittajan journalistinen näkemys, Baconin kirja taas sekoitus lääketiedettä, self-helpiä ja populääripsykologiaa, kuitenkin hyvin runsailla lähdeviitteillä.
Kirjoilla, etenkin Baconin kirjalla, on tietenkin omat lähtökohtansa. Baconin mukaan lihavuuden terveyshaittoja ja toisaalta sitä, kuinka vahvasti painoonsa voi itse vaikuttaa, on kumpaakin voimakkaasti liioiteltu. Tätä osoiteltaessa unohtuvat uniapneat ja nivelrikot, mutta tosiasia on, että Baconilla on näyttää runsaasti vakuuttavia tieteellisiä tutkimuksia, jotka tukevat hänen kantaansa.
Kirjat ovat monella tapaa silmiä avaava kokemus: monet asiat, joita kuvittelet tietäväsi lihavuudesta, voivatkin olla väärässä. Lihavuus kenties lisää diabeteksen riskiä (syy-seuraussuhde ei tosin ole selkeä), mutta vähentää riskiä kuolla siihen. Yleisestikin lihavuus ennemminkin vähentää kuin lisää kuolleisuuden riskiä. Joissain suurissa tutkimuksissa ylipainoisten kuolleisuus on ollut alhaisempaa kuin normaalipainoisten ja ainoastaan sairaalloisen lihavilla se on ollut kohonnut.
Ne, joille tällaiset väitteet ovat liian kova pala purtaviksi, voivat aina tarkistaa viitatut tutkimukset lähdeluettelosta ja lukea itse, mitä niissä sanotaan.
Lihavuuden suurimmat haitat ovat sosiaalisia, väittävät sekä Bacon että Kolata, ja sille on jotain tutkimusnäyttöäkin. Lihavat ihmiset usein inhoavat itseään ja kokevat syyllisyyttä syömisistään. Lääkäriin mennessä lihavuudesta löytyy syy kaikkeen, oli kyse sitten masennuksesta tai murtuneesta jalasta. Niinpä he usein, kirjaimellisesti, kuolevat kuin menevät lääkäriin. Jojolaihduttaminenkin on epäterveellistä.
Oli lihavuudella sitten millaisia haittoja tahansa, itsensä vihaamisella ei laihdu. Itsensä vihaaminen ei myöskään paranna kenenkään hyvinvointia, sillä miten voisi voida hyvin jos inhoaa itseään? Itsetuntoa ei saa laihduttamalla vaan sillä, että opettelee hyväksymään itsensä ja ymmärtää sen, että asioita voi tehdä nyt, ei vasta “sitten kun olen laiha”.
Kovinkaan tahdonvoima ei auta, sillä keho taistelee pysyäkseen tietyssä painossa. Toki moni onnistuu laihduttamaan jopa kymmeniä kiloja, mutta vain häviävän pienellä osalla kilot pysyvät poissa viittä vuotta. Baconin kirja dokumentoi tätä tieteellisesti, Kolatan inhimillisestä näkökulmasta, koskien erään laihdutustutkimuksen osallistujia, vaikka mukana on myös paljon tiedettä, mm. leptiinin roolista.
Nimensä mukaisesti Health At Every Size jakaa myös paljon vinkkejä siihen, miten voi olla lihava ja terve – miten voi oppia nauttimaan terveellisestä ruoasta ja liikunnasta ja palauttaa kehonsa nälkäsignaalit, jotka on laihdutus- ja rangaistuskeskeisillä ruokailutavoilla onnistunut sotkemaan. Tavoitteena on terveelliset elämäntavat paremman voinnin, ei vaa’an lukemien takia.
Haluaisin kääntää tuon Health At Every Sizen suomeksi, mutta ainakaan tässä kunnossa ei ole toivoakaan.
On muuten sinänsä jännä, että lihavuutta positiivisessa tai neutraalissa valossa käsittelevien kirjojen (joita on paljon!) kannessa ei koskaan ole lihavaa naista tai miestä, en ainakaan muista yhtään.
Kirjoja, kirjoja, kirjoja
Minulta on kyselty, aionko osallistua tänäkin vuonna NaNoWriMoon. Vastaus on tietysti kyllä, vaikka kuntoni on mitä on (vaikka vielä on jotain huteraa toivoa, että saisin sen erinäisillä tropeilla paremmaksi). Työnimi Palsamoitu kertoo muinaista Egyptiä rakastavasta historianopettaja Marjaanasta, joka pelkää kuolemaa, mutta vieläkin enemmän neuloja.
Nyt on tällaista projektien sekamelskaa: suunnittelen tuota tulevaa romaania, korjailen viimeisiä virheitä Makuuhaavojasta ennen kuin se lähtee painoon (joo, ollaan aikataulusta hieman myöhässä, mutta pian se tulee!) ja editoin Marian ilmestykset -näytelmää vielä vähän (kun ammattilainen lupaili, että yrittää saada sen näyttämölle).
Lastenkirjan synopsis valmistui vihdoin, puuttuu enää itse teksti. Olen lähettänyt pari juttuehdotusta sekä apurahahakemuksia sekä romaanista että tietokirjasta. Pitäisi tehdä kirjatraileri ja saada muutama novelli valmiiksi, mutta jälkimmäinen ei kyllä taida onnistua mitenkään ennen NaNoa. Elokuvakässärikin pyörii jo mielessä.
Ruokakirjan suhteen on kai pakko todeta, että kiitos sabotoinnin, se ei tule valmistumaan, ellei nyt sitten jotain ihmettä tapahdu terveyden suhteen. Yksi ongelma on se, etten pysty seisomaan juuri yhtään (aiheuttaa heikotusta, hengenahdistusta ja jalkasärkyä; pystyn kyllä kävelemään, mutta en seisomaan) ja vaikka yrittäisi tehdä kaiken lattialla/tuolilla, jotenkin se seisomiskiintiö vain tulee aina täyteen.
Nyt on ihan ihme suma kaikkea: tänä viikonloppuna demopartyt, ensi torstaina meillä NaNoWriMo-miitti, perjantaista sunnuntaihin kaveri on meillä, sunnuntaista torstaihin pikkusiskoni on meillä… Kaikki tällainen on aina samaan aikaan. Ja sitten päälle tulee aina pari hauskaa terveyskatastrofia.
Näyttää siltä, että olen tulossa Suomeen reiluksi viikoksi tammi-helmikuun vaihteessa. Loistava ajankohta, koska en pysty olemaan talvella ulkona ja kaiken lisäksi en edes tiedä vielä, missä yövyn. :-P Mutta ehkä se selviää, toivottavasti.
Makuuhaavojan sähköisiä arvostelukappaleita voi kysellä jo, saan varmaan niitä ensi viikolla lähetettyä.
