Rakkaus on harhaa, ja kuumetta

Kerron usein, mistä ostamani kirjat ovat peräisin. Miksi ostin nuortenkirjan, vaikka en ole lukenut niitä juurikaan edes nuorena?

Syy oli Kallion kirjasto, jossa olin kirjailijakeikalla toukokuussa. Siellä törmäsin 50 sentin poistokirjahyllyyn ja koin pakonomaista tarvetta ostaa sieltä jotain – en niinkään edullisen hinnan takia, vaan koska Kallion kirjasto. Olisin toki mieluummin ostanut suomalaisen romaanin kuin käännöskirjan, mutta ainoa kiinnostavan oloinen kirja oli Lauren Oliverin Delirium – rakkaus on harhaa.

Delirium-kansi

En tiedä, miksi vasta viime vuonna ilmestynyt kovakantinen kirja oli poistossa. Kenties pienten tahrojen takia? Aika outoa. Jotain Deliriumin maailmansuosiosta kertoi se, että alkuteos ilmestyi 2011 ja suomenkielinen käännös samoin 2011.

Delirium on tällä hetkellä käsittääkseni muodikasta dystopiascifiä. Tulevaisuudessa rakkaus on laitonta, sillä se katsotaan kaikkein vakavimmaksi sairaudeksi, joka ajaa ihmiset hulluuteen ja kuolemaan, kuten päähenkilön äidille kävi ja siksi koko perhe on huonossa maineessa.

Onneksi on kehitetty proseduuri, aivoleikkaus, joka estää tämän rakkauden. Samalla ihminen tosin menettää suunnilleen kaikki tunteensa, mutta pieni hintahan tällainen lobotomia on tasapainoisesta “onnellisuudesta”, vaikka se nyt joskus epäonnistuukin karmealla tavalla. Yhteiskunta määrää ihmiselle parit, joten deittailuakaan ei tarvitse miettiä. Tietysti jotkut eivät tätä hyväksy ja nämä kammottavat “invalidit” elävät paossa Korvessa.

Kaikille pakollinen proseduuri suoritetaan noin 18-vuotiaana ja 17-vuotiaalla Lenalla on “parantamiseen” jäljellä enää kolme kuukautta. Ensin hän odottaa sitä innolla, sitten kauhulla.

Ensimmäiset ajatukset Deliriumista olivat: huono käännös. Jo ensimmäisellä sivulla alkoi ärsyttää. Jotkut sanat tuntuivat liian slangilta kirjakieliseen kirjaan, olkoonkin nuortenkirja, toiset taas vanhentuneilta tai muuten oudoilta. Teini voisi ehkä sanoa “semiraivostuttava”, mutta käyttäisikö sama teini sanaa “metku”? Pari suoranaista käännövirhettäkin tuli vastaan.

Toinen ajatus on, että kirjan ajatus tuo erittäin paljon mieleen Margaret Atwoodin scifiromaanit, joissa eletään tulevaisuuden dystopisessa yhteiskunnassa. Niissäkin yhteiskunta perustuu eräänlaiseen “tiedepohjaiseen” kristinuskon muunnelmaan, jonka pyhistä kirjoista esitetään näytteitä. Atwoodin runolliset virret kyllä vievät voiton ja muutenkin Atwood on vain ylivoimainen kirjoittaja.

Melodraamaa ja arvattavia käänteitä riittää. Tyttö rakastuu poikaan ja poika on tietysti pahis. Tai siis hyvis-pahis: hyvien puolella ja ihana prinssi valkoisella hevosella, mutta samalla vapaustaistelija. Juuri muita ulottuvuuksia hänellä ei olekaan, paitsi että hän on romanttinen, sivistynyt, herkkä ja järkyttävän komea. Miten sattuikin.

Ja sanoohan se nyt järkikin, että Lena ei saa sitä proseduuriaan, tai muuten trilogiaa ei tulisi. Muutaman muunkin asian voi päätellä siitä, että kirja on trilogia.

Oliverin proosa on kiihkeää ja kuumeista – kirjaimellisesti. Vaikka Lena onkin rauhallinen tyyppi, hänen tunteensa räiskyvät ja muuttuvat jatkuvasti fyysisiksi, ehkä tarkoituksena kuvata teini-ikää. Kun eteen tulee paha paikka, Lena tuntee olonsa kuumeiseksi, oksentaa (tai ainakin melkein) tai vähintään dissosioi itsensä “kaikki hidastuu, hirvittäviä asioita tapahtuu ja kohta varmaan kuolen” -tilaan, kaikkia suunnilleen vuorotellen. Pussaillessa taas tajunta muuten vain räjähtää kappaleiksi, on se vaan niin ihanaa.

Oliverin kirjoitustyyliä on kuvattu monesti hyvin kauniiksi. Ehkä käännös syö osan kauneudesta, vaikka melodramaattisuudessaankin tyyli on silti varsin vaikuttavaa.

Kirjan suurin anti on kuitenkin se perusbestsellerin “pakko kääntää sivua, että tiedän, mitä seuraavaksi käy, vaikka oikeastaan tiedän jo mitä” -faktori. Aiheestaan huolimatta yhteiskunnallisuuden osuus kirjassa on hyvin vähäinen (tai siis minun mielestäni – olen toki tottunut lukemaan yhteiskuntakriittisempiä kirjoja kuin mitä nuortenkirjat yleensä ovat).

Luin sitten kakkososan Pandemoniumin sähkökirjana, mutta en puutu sen juoneen, sillä se paljastaisi ykkösen juonta. Kakkososa on vielä ykköstäkin leffamaisempi. Runsaasti väijytyksiä, piilottelua, takaa-ajoja, taisteluita, vangitsemisia, taas pakoja ja piiloutumisia. Hyökkääjiä eliminoidaan viime hetkellä, kun kuolema näyttää jo väistämättömältä. Liittoja ja salaliittoja, hämäyksiä ja kaksoishämäyksiä, valheita ja puolenvaihtoja.

Henkilöitä tulee paikalle kaikkein epätodennäköisimmällä hetkellä ja toisinaan kesken vaarallisen paon on pakko pysähtyä vähän fiilistelemään. Ja Lena jatkaa kuume-oksentelu-tajunnanmenetyslinjaansa, vaikka välillä onkin todella kylmähermoinen.

Siinä missä ykkösosa on kronologinen, kakkososa on kerrottu vuorotellen nykyhetkessä ja vuorotellen takaumina. Jotkut eivät ole tykänneet, mutta minusta se toimi. Alussa Pandemonium ei oikein sykähdyttänyt, mutta kyllä sen päättömän riehakkaaseen menoon nopeasti imeytyi mukaan.

Kommentoi
Name and Mail are required