Oliver Sacks: ableistista antropologiksi

Oliver Sacks on neurologi, joka tunnetaan parhaiten populääritieteellisistä kirjoistaan. Niissä käsitellään tyypillisesti “neurologian kummajaisia”, vaikka on hänellä muunkinlaisia kirjoja, kuten migreeniä käsittelevä teos.

Kerron usein, mistä lukemani kirjat ovat peräisin. Sain Sacksin klassikon Mies joka luuli vaimoaan hatuksi (1985) pokkarina lahjaksi pikkusiskoni poikaystävän äidiltä, joka on lukenut lääketiedekirjojani. Sinänsä yllättävää, etten ollut vielä lukenut kirjaa.

Mies joka luuli vaimoaan hatuksi -kansi

Teoksessa ärsyttää nimenomaan sen freak show -henkinen ihmettely, mikä tietysti on koko kirjan pointti. Sacks suhtautuu usein potilaisiinsa inhimillisesti ja toverillisesti, mutta toisaalta jaksaa koko ajan ihmetellä, kuinka neurologiset vammat ovat aina mittaamattomia tragedioita, joita ei voi käsittää, ja sitten yllättyy, kun asia ei aina olekaan näin.

An Anthropologist on Marsin (1995) pyysin lahjaksi ennen kuin olin lukenut tuota toista. Hyvä niin, sillä muuten se olisi jäänyt hankkimatta. Kirja on kuitenkin erittäin paljon parempi kuin tuo toinen.

Vaikka nimi ei viittaakaan itse Sacksiin (vaan autistin näkökulmaan maailmasta), on kirjankin näkökulma enemmän antropologinen tai muuten humanistinen kuin neurologinen, vaikka tietysti myös neurologisia näkökulmia käsitellään. Tämäkin kirja esittelee “aivofriikkejä”, mutta näkökulmasta on kadonnut ableismi (syykin selvisi minulle näiden kirjojen lukemisen jälkeen, siitä lisää myöhemmin). Erilaisuus nähdään rikkautena, vaikka joskus se voikin aiheuttaa myös kärsimystä.

Myös kirjassa esitellyt “tapaukset” ovat mielenkiintoisempia kuin MJLVH:n. Sitä tekee mieli oikein ahmia. Kirjassa esitellään mm. taiteilija, joka menettää värinäkönsä neurologisista syistä, mies joka sokeutuu ja kadottaa lähes koko muistinsa tajuamatta/myöntämättä sitä itse, kirurgi jolla on Touretten oireyhtymä sekä idiot savant -tyyppisiä superlahjakkuuksia.

An Anthropologist on Mars -kansi

Kirjan mielenkiintoisinta antia tiedenäkökulmasta ovat mielestäni näön käsittely – ihmisen silmät eivät todellakaan ole “kameroita”, vaan näkeminen vaatii aktiivista prosessointia. Niinpä on mahdollista olla paitsi neurologisesti värisokea, myös esimerkiksi “muotosokea” ja jopa “liikesokea”. Toisaalta on mahdollista olla sokea ja kuvitella näkevänsä normaalisti.

Kolmas näköä koskeva luku liittyy mieheen, joka 50-vuotiaana näkee käytännössä ensimmäistä kertaa elämässään. Se kuvaa erityisen hyvin sitä, miten vammaisuus käsitetään. Moni kuuro ei halua sisäkorvaistutetta, vaan on tyytyväinen sellaisena kuin on. Moni sokea taas haluaa nähdä, mutta näön saaminen voi aiheuttaa pahoja vaikeuksia ja viedä vuosien tottumisen (kts. edellinen kappale).

Toisaalta hyvin mielenkiintoisia ovat myös näiden ihmisten henkilökuvat. Esimerkiksi Tourette-kirurgi sekä piirtämisessä huippulahjakas autistipoika, jonka pään sisään Sacks yrittää useilla matkoillaan päästä. Kirja aika hyvin mielestäni onnistuu selittämään syvällisesti, mistä Tourettessa oikeastaan on (ja ei ole) kyse.

Kirjassa on myös kaksi mielenkiintoista kuvaliitettä, jossa esitellään tuon autistisen taiteilijan sekä erään muun “supermuistajan” taideteoksia sekä värinäkönsä menettäneen taiteilijan töitä.

2 Responses “Oliver Sacks: ableistista antropologiksi”

  1. anuh says:

    Heiippa, meilailin sulle jokin aika sitten Syysmaa-kisan tiimoilta, mutta vastausta ei oo kuulunut. Onkohan joko mun viesti tai sun vastaus haihtunut bittihöyryiksi jossain matkan varrella? :)

    • Voi kamalaa, ihan totta. Olen niin pahasti jäljessä kaiken suhteen. Viesti on kyllä tullut perille ja minun oli tarkoitus vastata siihen, mutta …jotain selittämätöntä selvästikin tapahtui. Kiitos että jaksoit jahdata perään, vastaan siihen nyt. :->

Kommentoi
Name and Mail are required