Paskasadetta ja auringonpaistetta

NaNo etenee toisina päivinä paremmin, toisina huonommin. Numerot eivät kerro koko totuutta. Välillä on taottu kirjoitusenkkoja, välillä iskee sellainen jähmettävä suru ja lannistus, että hyvä kun saa kolme lausetta kerralla kirjoitettua, sitten on pakko pitää taukoa.

Joskus ei yksinkertaisesti pysty kirjoittamaan, kun ei tule edes lorem ipsumia ulos. Ei mikään writer’s block, pää on vain tyhjä. Kaverit ihmettelevät, että miten pystyt kirjoittamaan ollenkaan. Niin, no. En tee mitään muuta kuin NaNoa, joten voin epäonnistua kirjoittamisessa (ja kaikessa muussakin) 12 tuntia päivässä ja silti teksti etenee.

Ulkona sataa, mutta ennen kaikkea tuntuu, että sataa kaikkia ikäviä asioita niskaan. Apurahaa ei kai sitten tullut, mikä nyt ei ole maailmanloppu, vaikka harmittaa toki, varsinkin kun apurahat lienevät jatkossa käytännössä ainoa tulonlähteeni. Palsamoidulle ei herunut yhtä ainutta, enkä voi varmaan enää hakea sille, seuraavat haut ovat seuraaville romaaneille. Tulisi nyt edes tietokirjalle…

Kurjempia ovat olleet kaikki muut huonot uutiset ja jutut. Tuttavapiiristä yksi kuoli, yhden viisi vuotta kokonaan poissa pysynyt syöpä alkoi taas levitä ja parhaan ystävän terveys on romahtanut entisestään, minkä takia emme pysty enää juuri pitämään yhteyttä.

Itse olin peräti viikon aavistuksen paremmassa kunnossa uusien troppien ansiosta, sitten seurasi taas lisää sabotointia ja siitä seurasi, kuten yleensä, ilmeisen pysyviä elinvaurioita. Enpä pitkään ehtinyt siitäkään mömmöstä iloita.

Nyt riemunani on näiden elinvaurioiden takia mm. entistäkin vaikeampi hypoglykemia. On niin hirveä nälkä koko ajan että itkettää! Suututtaa, kun ihmiset aiheuttavat tahallaan stressiä, vaikka tietävät sen olevan minulle hengenvaarallista ja johtavan pysyviin vaurioihin.

Hyvän kaverin piti muuttaa tänne, oli jo kirjoittamassa työsopimusta ja katsomassa asuntoa, mutta sitten se peruuntui aivan viime hetkellä. Vituttaa todella paljon, vaikka ei saisi.

No, onhan tässä jotain odotettavaa. Kai. TV-esiintyminen ja toivon, että saisin nyt kustantajan lastenkirjakäsikirjoitukselleni, josta mielestäni tuli mainio, tosin kustantajat nyt tuppaavat olemaan näistä eri mieltä kuin minä. Elätin toivoa, että josko sittenkin olisin saanut järjestettyä kirjanjulkkarit Makuuhaavojalle (tammikuussa varmaan, joulukuussa on turha järjestää mitään), mutta uusimman romahduksen jälkeen ei näytä siltä.

Tutustuin yhteen kollegaan, joka olikin ensimmäinen uusi kaveri täältä melkein kahteen vuoteen, 2010 NaNon jälkeen. Lisäksi tapaan pian toisen uuden tutun ponchon ja Twitterin ansiosta.

Tammikuun lopussa menen Suomeen, mutta sitä on vaikea odottaa, kun en tiedä edes missä yövyn tai miten voin olla ulkona, kun en voi olla ulkona.

Makuuhaavoja tulee pian painosta, siitä on muuten nyt lukunäytekin verkossa. Periaatteessa olen tosi innoissani, tietenkin, mutta kaikki edellämainittu painaa maahan musertavalla tavalla. Ehkä eniten se oman kunnon romahtaminen. Joskus pari kuukautta sitten elämä oli tosi mustaa. Nyt tilanne on sama, paitsi on tullut kasapäin huonoja uutisia ja olen vielä huonommassa kunnossa (ja sääkin toki ankeampi). Vuosi sitten elämäni oli vielä ihanaa – ja tiedostin sen kyllä hyvin.

Jotta ei menisi liian angstiseksi, niin sain Helmi-Maarialta tällaisen tunnustuksen, joka tosin tuntuu hieman ironiselta. Kiitos! Tätä pitäisi jakaa eteenpäin muille blogaajille, mutta kaikki joille jakaisin tunnustusta taitavat jo olla saaneet sen. Anteeksi, en jaksa miettiä. Tunnustuksen yhteydessä sai myös haasteen vastata näihin kysymykseen:

Sunshine award

 

1) Pitääkö elämän suuri unelma saada/uskaltaa toteuttaa, vai pitääkö vain tyytyä sovinnaiseen: matkustaa kerran vuodessa etelään ja merkkipäivinä kaupunkilomille? Olisitko sinä valmis muuttamaan kaiken?
Kyllä, ja olen niin tehnytkin. Mutta osalla ihmisistä ei ole niin hurjia unelmia ja toisaalta monella unelman toteutumisen esteenä on esimerkiksi raha tai heikko terveydentila eikä vain uskalluksen puute. En minäkään olisi voinut yksin muuttaa Hollantiin.

2) Jos elämässäsi olisi koko ajan kuin harmaa kalvo, vaikka kaikki näyttää ulospäin upealta ja tuntisit, että jossain on toinen juna johon nousta, uskaltaisitko jättää kaiken ja nousta uuteen junaan muiden kauhisteluista huolimatta?
Minun kohdallani tuo toinen juna olisi se, että jättäisin lääkkeeni syömättä (eli passiivinen eutanasia). Kyllä se pyörii ihan jatkuvasti mielessä, mutta olen turhan nössö. Ja lopputuloksen kannalta todennäköisesti aika sama. :-P

3) Kolme tärkeintä asiaa elämässäsi?
Läheiset, kirjoittaminen, aktivismi/muiden auttaminen.

4) Jos ryhtyisit kaksoiskansalaiseksi, mikä olisi toinen kotimaasi?
Hollanti, mutta Hollanti ei hyväksy kaksoiskansalaisuutta. Loogisempaa minulle kyllä olisi olla Hollannin kuin Suomen kansalainen.

5) Elämäsi parhain saavutus?
Kirjani. Monen ihmiselämän (varmaan kymmeniä) pelastaminen. Se että olen yhä hengissä!

6) Suosikkiharrastuksesi?
Kirjoittaminen ei ole harrastus vaan työ ja elämä. Valokuvausta ja ruoanlaittoakin teen puoliammattimaisesti. Mikähän sitten olisi enää harrastus? Kuvataide (ASCII-kuvat ja maalaaminen), joita en kyllä melkein koskaan päädy tekemään. Energiaa ei ole oikein tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa.

7) Suosikkimusiikkisi?
Kuuntelen tosi vähän musiikkia nykyään, vaikka olen musiikkilehdessä töissä. Lähinnä CMX, Nick Cave, Tori Amos, goa, suomisoundi, industrial, EBM, (dark) ambient, d’n’b. Konebändeistä Juno Reactor on ehdoton suosikkini, joka räjäytti tajunnan myös livenä. On minulla musiikkihyllyssä vaikka mitä, mm. jotakuinkin kaikki Björkin, Beatlesin ja Bon Jovin levyt, useita Radioheadeja jne. Yksi suosikkilevyistäni on Ismo Alangon Onnellisuus ja yksi suosikkibiiseistäni Front 242:n Headhunter.

Harkitsen Sigur Rósin keikkaa ensi vuoden alussa, mutta olen kyllä käynyt tosi laiskasti täällä keikoilla Suomeen verrattuna – vain VNV Nationin toistaiseksi. Missasin Radioheadin, Richie Samboran sekä Torin ainakin kahdesti. (Periaatteessa täällä esiintyy paljon enemmän maailmantähtiä kuin Suomessa, ei kovin yllättäen, mutta silti useat suosikkiartistini ovat viimeisen 2 v aikana konsertoineet Suomessa, mutta eivät täällä…)

8) Paheesi?
Ennen liiallinen suklaan syönti, nykyään syön sitä paljon vähemmän kiitos vadelmaketonin. Varmaan hiilihydraattien syöminen, koska en saisi syödä niitä juuri lainkaan (mukaan lukien hedelmät, ruisleivät, täysjyväpastat sun muut terveelliset).

9) Suosikkivuodenaikajuhlasi?
…NaNoWriMo? En juuri vietä mitään, joulua sen verran, että on lahjoja ja ruokaa, mutta ei sukua, koristeita tai muuta. Solstice-festivaalin voinee laskea vuodenaikajuhlaksi, mutta en edes tiedä, kenet saisin sinne mukaan ensi kerralla tai pääsenkö edes itse.

2 Responses “Paskasadetta ja auringonpaistetta”

  1. Voi, älä lannistu ikävistä asioista ja uutisista :( Tokihan tuntuu varmasti kamalalta ja ikävältä ja harmaalta, mutta lohduttaudu vaikka suklaata syöden ja kirjoittamisesta iloiten. En minäkään tainnut apurahoja saada, mitään ilmoitusta kun ei ole kopsahtanut kohdalle, ja sellaisen olisin jo olettanut tulevan. Kiitos kun otit haasteen vastaan :)

    Ja ai niin, lukunäytteiden perusteella (ja muutenkin!) pitää muistaa, heti kun talous sallii, tilata kirjasi!

    • Kiitos tsempeistä. :-> Vähiten se apurahan saamattomuus näistä surettaa… Se oli vain sellainen piste i:n päälle. Tiedät varmaan sen tunteen, että kun tulee hyvänä päivänä hylky, niin sitä ei juuri jaksa murehtia, mutta jos kaikki menee muutenkin pieleen, niin silloin se kyllä harmittaa. Ja tosiaan kun viime vuonna sain tämän saman apurahan (Kordelin) niin siinä oli sellainen erilainen fiilis kuin niissä kaikissa muissa apurahoissa, joita en ole saanut…

Kommentoi
Name and Mail are required