Archive for December, 2012
Vammaisiin kohdistuvien viharikosten karmea todellisuus
Vammaisiin kohdistuvat viharikokset ovat asioita, joita ei virallisesti ole olemassa. Valitettavasti todellisuus on kuitenkin toinen. Niitä on Suomessa ja erityisen paljon niitä on Briteissä, jossa virallinen retoriikka leimaa sosiaalituilla elävät laiskoiksi pummeiksi ja vammaisiin kohdistuvien viharikosten määrä on noussut rajusti.
Kun Katharine Quarnby alkoi selvitellä vammaisviharikoksia, hänelle selvisi, ettei kukaan muu toimittaja ollut tutkinut asiaa aiemmin. Pengottavaa kuitenkin riitti ja siitä syntyi kirja nimeltä Scapegoat: Why We Are Failing Disabled People. Tarinat ovat todella kylmäävää luettavaa: vammaisia on mm. pidetty kaulapannassa ja kahleissa, poltettu syövyttävillä aineilla ja pakotettu juomaan puhdistusaineita ja omaa virtsaansa. Haimatulehdukseen kuolevan vammaisen naisen päälle oli virtsattu ja levitetty partavaahtoa.
Tekijät harvoin saavat rangaistusta viharikoksesta. Usein tuomioistuin ei tule ajatelleeksikaan koko asiaa. Toisaalta usein on vaikea osoittaa, että kyseessä on ollut viharikos. Hirveimmätkin sadistisimmatkin henkirikokset katsotaan “motiivittomiksi”.
Yksi syy, miksei vammaisiin kohdistuvia viharikoksia haluta nähdä on yleinen käsitys vammaisista säälin kohteina. Kuinka kukaan voisi vihata vammaisia, heitähän pitää sääliä?
Vammainen ei ole turvassa edes kotonaan. Tämän yksityiselle alueelle tulee usein pakosta monenlaisia työntekijöitä, kuten avustajia tai hoitohenkilökuntaa. Myös perheväkivallan ja seksuaalirikosten uhriksi vammainen joutuu paljon tervekehoista useammin.
Vammainen ei välttämättä pysty pakenemaan perheväkivaltaa samalla lailla kuin terve. Jos hän ilmiantaa pahoinpitelijän, raiskaajan tai hyväksikäyttäjän, häntä ei useinkaan uskota (jos hän on älyllisesti kehitysvammainen). Usein hän ei edes halua ilmiantaa, sillä se saattaisi merkitä avustajan tai puolison (joka voi toimia avustajana) tai esteettömän kodin menettämistä tai laitokseen joutumista. Turvakotiinkaan ei aina pääse pyörätuolilla.
Eräässä tunnetussa tapauksessa Fiona Pilkington oli valittanut poliisille 33 kertaa häiriköinnistä, jonka seurauksena hän ei uskaltanut edes nukkua. Poliisi ei tehnyt mitään. Hänet tapettiin. Eräs vammainen aikuinen oli joutunut sijaisperheessään mm. hakatuksi vasaralla päähän ja hänen useiden pakojensa jälkeen perhe kaappasi hänet aina uudestaan. Poliisi ei tehnyt mitään.
Kirja ottaa aiheeseen myös historiallisen perspektiivin. Puhutaan mm. noitavainoista ja eugeniikasta, jotka nekin olivat enemmän tai vähemmän viharikoksia vammaisia kohtaan. Useinhan noitavainoja on käsitelty nimenomaan feministisestä perspektiivistä, olivathan uhrit pääasiassa naisia, mutta tyypillisesti he olivat myös epileptikoita, mielenterveysongelmaisia tai muuten vammaisia.
Nykyisissä viharikoksissa on yllättävän monia samoja piirteitä kuin noitavainoissa. Esimerkiksi monet kirjassa dokumentoidut vammaisten murhat on tehty hukuttamalla. Aikoinaan ei tietysti ollut tapana, että koko juttu kuvattiin kännykkäkameralla ja naureskeltiin.
Vammaisviharikosten tekijät ovat yleensä nuoria, ilman koulutusta ja työpaikkaa, he toimivat usein ryhmässä, tuntevat vammaisen ja poikkeavan usein (muihin viharikoksiin verrattuna) ovat naisia. Usein viharikosten tekijät ja muut vammaisvihan lietsojat ovat itse vammaisia. Kenties samankaltainen ilmiö kuin homofobia – tutkimusten mukaanhan homofoobikot ovat usein itse homoja, mutta kieltävät sen.
Miten hyvin kirjan ajatukset pätevät Suomeen? Hyvä kysymys. Briteissä tehtiin viime vuonna yli 2 000 vammaisiin kohdistunutta viharikosta (tietenkin todellinen määrä on paljon suurempi kuin ilmoitettu), missä oli selvää kasvua edelliseen vuoteen. Suomessa kukaan ei edes laske.
Tiedossani on useita tuttuihin vammaisiin kohdistuneita viharikoksia. Onneksi ei sentään niin vakavia kuin kirjassa. Mediasta tulee mieleen useita tapauksia. Termiä “viharikos” ei tosin ole käytetty.
Kun litsi joulukuuseen kiipesi
Sen jälkeen kun muutin pois vanhempieni luota 12 vuotta sitten en ole koskaan hankkinut joulukuusta. Puut ovat kivempia metsässä, joulukuusessa on paljon työtä, se varistelee neulasia jne.
Muutenkaan en ole juuri harrastanut mitään koristeluita. Mutta tänä vuonna lähikaupan tarjous “kaksi minijoulukuusta viidellä eurolla” vei voiton (torilta olisi kyllä saanut lähes metrisen ruukkukuusen samaan 2,50 euron hintaan, mutta se olisikin sitten ollut jo turhan oikea).
Päätin koristella kuusen vain syötävillä jutuilla, joten siihen päätyi kanelitankoja, chilejä, aurinkotomaatteja, litsejä ja latvaan tähtianis. Miehen kuusessa on Milkan suklaakuusenpalloja ja latvassa Milkan suklaapyrstötähti.
Hauskaa joulua/yulea/jne kaikille blogin lukijoille!
Propsit kaikille, jotka huomaavat mitä outoa kuvassa on. :-P
Kaksi uutta näkemystä Makuuhaavojasta
Makuuhaavoja-romaanistani on tullut kaksi arvostelua kirjoittajakollegoilta. Stazzy eli Calendula on Ranskassa asuva kirjoittajablogaaja, joka sanoi kirjasta mm. seuraavaa:
“Makuuhaavoja on yllättävän monitasoinen kirja, joka avautuu vasta vähitellen, Kain silmien, tai ennemminkin korvien kautta. Kuunteleminen on suunnilleen ainoa asia, johon Kai pystyy. Ja siihenkin vain, jos äänet eivät ole liian kovia. Makuuhaavoja on kertomus sairaudesta, muttei sairauskertomus.”
“Makuuhaavoja on kirja, jossa ei anneta valmiita vastauksia, eikä yksiselitteisesti onnellisia loppuja. Mutta ainakin se jää mieleen.”
Toinen ulkosuomalainen kollegani, Münchenissä asuva Helmi-Maaria, jolta on julkaistu kaksi romaania, luki kirjan flunssaisena ja joutui toteamaan, että kirjassa annettua ohjetta “älä googleta kuvia makuuhaavoista” kannattaa noudattaa.
“Suosittelen Makuuhaavoja etenkin heille, joiden elämä tuntuu kurjalta. Heille, jotka kitisevät pikkuisista asioista, kuten tukkeisesta nenästä, kipeästä kurkusta. Eli siis sellaisille kuin minä tässä viime päivinä. En kuitenkaan, oikeasti, suosittele lukemaan tätä flunssaisena. Ettei vain tule ylimääräisiä pelkotiloja.”
Paskapuhetta vanhustenhoidosta
Hollannissa päätettiin keväällä, että hoitokodeissa asuvien vanhusten pitää päästä päivittäin ulos ja pesulle, se on perusihmisoikeus. Siitä en tiedä toteutuuko tämä, mutta Suomessa ei ainakaan. Monissa paikoissa – muissakin kuin vanhustenhoidossa, olen kuullut myös nuorilta potilailta – suihkuun pääsee kerran kahdessa viikossa. Ulos ei välttämättä ole asiaa.
Laitosten lisäksi sama voi koskea myös kotonaan asuvia ihmisiä, niin vammaisia kuin vanhuksiakin. Pitääkö suihkuun päästä joka päivä? Vanhuksen ei ehkä tarvitse, sillä he hikoilevat yleensä varsin vähän. Eivät kaikki nuoremmatkaan peseydy joka päivä, vaan ainoastaan joka toinen. Mutta joka toinen päivä olisi sitten se tavoite, ei joka toinen viikko!
Entäpä ulkoilu? Espoon vanhusten palveluiden johtaja Jukka Louhija esitti hiljattain asiasta Hesarissa seuraavan näkemyksen:
“Geriatrina minua ahdistaa aika paljon, että vanhukset pitäisi viedä väkisin ulos vain sen takia, että heidät pitää vielä ulos. Moni vanhus ei halua ulos”, Louhija sanoo. Vanhukset eivät hänen mukaansa näe siinä järkeä.
Ei voi kuin sanoa, että niin, jos vanhus on niin masentunut, ettei mikään enää kiinnosta, ehkä hän tosiaan ei halua mennä ulos. Tähän oikea ratkaisu ei kuitenkaan ole todeta, ettei vanhusten tarvitse päästä ulos (tai syöttää vanhukselle kasapäin psyykenlääkkeitä.
Vierailin kaksi viikkoa sitten dementoituneiden vanhusten hoitokodissa, mistä luette toivottavasti lisää pian eräästä aikakauslehdestä. Siellä vanhukset peseytyvät joka aamu hoitajien avustuksella. Ulos saa lähteä milloin vain, kävellen, pyörätuolilla tai polkupyörällä, tarvittaessa hoitajan kanssa. Joka viikko käydään torilla ja retkiä tehdään paljon muutenkin.
“Lähinnä näissä paikoissa on ihmisiä, joille ei ole sinänsä merkitystä, missä he ovat. He ovat tajuttomia tai syvässä dementian tilassa. Heille tärkeintä on se hoiva ja lääketieteellinen hoito.” lateli Louhija taas viisauksiaan. “Kukaan ei halua asua ja elää laitoksessa. Kun puhutaan sairauksista, laitos tarkoittaa sairaalanomaisuutta, tehokkuutta ja hyvää hoitoa.”
Tuohon ei voi kuin sanoa, että VMP.
Hogeweyk on kodinomainen, ei sairaalanomainen paikka, vaikka siellä hoidetaan vain vaikeasti dementoituneita vanhuksia, aina hautaan asti. Koko paikkaa perustettaessa tärkeintä oli se, että se ei ole laitosmainen tai sairaalamainen ja siellä ei keskitytä lääketieteellisiin ongelmiin vaan ihmisiin.
Hogeweykissä tyytyväisiä ovat niin asukkaat, heidän omaisensa, paikan työntekijät kuin lähiseudun asukkaatkin, jotka vierailevat siellä usein. Hoito maksaa saman verran kuin tavallisessa hoitokodissa, niin Hollannissa kuin Suomessakin.
Haista vittu, Louhija. Muistisairaatkaan vanhukset eivät ole mitään tiedottomia paketteja, kuten sinä haluat heidät nähdä, vaan he ovat ihmisiä, perheenjäseniä, läheisiä.
Vanhustenhoidon ongelmia ei ratkaista sillä, että ihmiset sanovat toisilleen “toivottavasti kuolen ennen kuin tulen vanhaksi”. Tai sillä, että psykopaattisen kuvan itsestään antava “asiantuntija” kertoo lehdessä, että vanhukset eivät halua ulos, eikä ole mitään väliä, missä he ovat, kunhan hoito on “tehokasta”.
P.S. Linkkaamassani Hesarin jutussa on tyypillinen kuva, josta tulee vain paha mieli. 80-vuotias mies makaa sairaalasängyssä vihreine lakanoineen. Hogeweykissä ei ole vuodepotilaita, koska kaikilla on oikeus osallistua yhteisön elämään.
Kertauksesta ei ole koskaan haittaa
Joitain kirjoitusoppaita luen yhä uudelleen. Toiset ovat niin samankaltaisia kuin muut, että tuntuu vanhan kertaukselta, vaikka kyseinen opus olisikin vieras.
Mutta kertaus on opintojen äiti ja se tulee tässäkin hyvin esille. Kun olen juuri lukenut jotain kirjoitusopasta, huomaan kirjoittavani ja editoivani terävämmin. Esimerkiksi kirjoittaessani lastenkirjakässäriä luin netistä jotain oppaita aiheesta. Sen jälkeen teksti alkoi muokkautua napakammaksi, vaikka kyse oli vain neuvoista, joita annetaan myös muille tekstilajeille ja jotka ovat periaatteessa hyvin tuttuja.
Luettuaan leffakirjoitusopasta huomaa kirjoittavansa paremmin novellia ja romaaninkirjoitusopas voi parantaa blogitekstien ja artikkelien tyyliä. Näin ainakin minulla. Luulen, että kyse on osittain siitä, että yksinkertaisesti kiinnittää tekstiin huomiota hieman eri tavalla. Siksi suosittelen kirjoittamisoppaiden (tai vähintään alan blogien) lukemista säännöllisesti, ja mielellään myös hieman omien kirjoitusalueiden ulkopuolelta.
Kaikissa meissä asuu Håkan
Leena Krohnin Pereat Mundus on kantensa mukaan “romaani, eräänlainen”. Sitä voi pitää myös novellikokoelmana, joissa kaikkien novelleiden päähenkilö on Håkan. Joissain Håkan tuntuu olevan sama, toisissa eri. Ideana kuitenkin on, että Håkan tavallaan edustaa kaikkia maailman ihmisiä.
Novellit ovat scifiä, jossa vastaan tulevat lähes kaikki pelotellut tulevaisuudenkuvat. Kryoniikka, eugeniikka, transhumanismi, pelottavat sairaudet, teinien rappion riistäytyminen käsistä… Monissa novelleissa on kultteja, lahkoja tai muita suuntauksia ja useissa odotetaan maailmanloppua, joka hyvinkin voi tullakin. Myös unimaailmat ja muut toiset todellisuudet ovat vahvasti läsnä.
Monessa novellissa on Håkanin lisäksi mukana myös psykoterapeutti Keinolempi, joka terapoi asiakkaitaan lähinnä sähköpostilla. Välillä näiden mielenliikkeet käyvät turhankin ahdistaviksi.
Pereat Munduksen kirjoitustyyli vaikutti etäiseltä. Joskus tuli sellainen tunne kuin lukisi käännöstekstiä, eikä mitään suomeksi kirjoitettua. Tämä johtui kai paljolti siitä, että dialogi oli varsin “kirjallista”, ei puhemaista.
Alussa kirja tuntui myös turhan hajanaiselta, mutta loppua kohden punainen lanka alkoi hahmottua paremmin. Pidin kirjasta, vaikka korkeiden odotusteni takia se olikin hienoinen pettymys.
Lopussa lumiaura seisoo
On ollut aika uuvuttava viikko, enimmäkseen kuitenkin tosi hyvä. Tiistaina oli mielenkiintoisin juttukeikkani ikinä. En olisi koskaan uskonut, että dementikkojen hoitokotiin tutustuminen voi olla niin hieno kokemus.
Pääsin jopa puhumaan vanhusten kanssa hollantia. Se oli aika …jännää, kun he eivät olleet ihan koherentteja. Olisinpa vähän paremmassa kunnossa, paikka hieman lähempänä ja hollannintaitoni paremmat, niin menisin mielelläni vapaaehtoiseksi.
Pääsin kotiin vähän ennen kuutta illalla ja naputtelin vielä melkein 10 000 merkkiä juttua sen jälkeen. Aika saavutus, kun monena päivänä nykyään en ole saanut tuntiakaan töitä tehtyä.
Keskiviikkona oli sitten vähemmän mieltäylentävä keikka. Matkaan jälleen kaatosateessa (luojan kiitos ilman edellisen päivän myrskytuulta), sitten odotin kaksi tuntia sovittua haastattelua jääkylmässä, käsistä ja jaloista meni tunto, ja sen jälkeen tyyppi tulee sanomaan, että ei kyllä onnistu nyt. Ihan kauheasti ei naurattanut (ja ilta ja yö menivät tosi kuumeisena, kuten aina käy kun olen kylmässä).
Mutta kotiin tultuani postilaatikossa oli kirje Suomen Tietokirjailijoilta, jonka avasin kädet täristen, ja siellä luki, että olen saanut apurahan seuraavaan lääketiedekirjaani! Mahtava juttu, etenkin kun en saanut tänä vuonna yhtään romaaniapurahaa.
Taivaalta on tullut valkoista tavaraa monenakin päivänä, mutta muina päivinä se on hyvin nopeasti kadonnut. Nyt tänään on ihan kunnon snowpocalypse päällä, pyrytti monta tuntia. Onneksi ei tarvitse mennä ulos.
En katsonut linnanjuhlia, mutta ihmettelin kyllä suuresti Twitterissä esiintynyttä valtavaa ableismin määrää ja nimenomaan sitä, kun ableistisissa twiiteissä syytettiin muita mokista. Joku piti mokana, että Haukio ei osannut kätellä “raajarikkoa”. Kun huomautin, että moisen sanan käyttäminen on paljon isompi moka, hän ei tiennyt mitään parempaa sanaa tilalle. Kuinka helvetin pihalla ihmiset voivat olla?
Sekin oli kuulemma moka, kun pyörätuolissa olijalta kysyttiin, että meneekö hän tanssimaan. Eikö suurempi ongelma ole ajatus, että pyörätuolin käyttäjä ei voi tanssia? Ja lisäksi paheksuttiin naisia, joilla on silmälasit. Koska kaikki ihmisethän voivat käyttää piilolinssejä. Paitsi että eivät.
P.S. Jos joku kokee sopivaksi, niin minua saa ehdottaa Suomen Kuvalehden Sisukkaat suomalaiset -juttuun.
Lukijat liekeissä räjähtävästä rakkaudesta
J.A. Redmerskin The Edge of Never on nuorten aikuisten rakkausromaani, tyttö tapaa pojan, jolla on GoodReadsissa melkein 4 000 arvostelua, keskiarvo 4,7. Tämä on mielestäni aivan huikea arvosana, sillä Goodreadsin lukijat tuppaavat olemaan kriittisiä ja joskus keskiarvo on jopa pisteen alempi kuin Amazonissa.
Amazonissa kirjalla on nelisensataa arviota. Kun viimeksi katsoin, keskiarvo oli 4,9. Molemmissa paikoissa on aivan tolkuttoman positiivisia kommentteja, joissa ei säästellä lihavointeja, huutomerkkejä ja caps lockia.
“There aren’t words for the awesomeness that is this book!” “WARNING: This book is Heart pounding, Toe curling, Panty melting, Tear shedding, Fist flying, Glass table shattering, Thought provoking GREAT!” “THIS IS, *HANDS DOWN*, ONE OF THE BEST BOOKS I’VE EVER READ!!!” (tämä viimeisin oli lihavoitu).
“I don’t think I can talk about this! I’m TRAUMATIZED and in RAPTUROUS ECSTASY…at the same effing time!! I LOATHE this author!!! I ADORE this author!!!! WHAT THE F***ING F**K WAS THAT I JUST READ?!?!”
(En seuraa Goodreadsiä juurikaan ja minulle oli uusi juttu, että nykyään arvostelut ovat täynnä myös animoituja giffejä…)
Moni lukija on itkenyt ja useampi on lukenut kirjan kaksi kertaa putkeen. Noita arvosteluita lukiessa minunkin alkaa tehdä mieli lukea tämä uskomaton tajunnanräjäyttävä kirja, vaikka en koskaan lue rakkausromaaneja.
Mielenkiintoisinta tässä tarinassa on se, että kirja on julkaistu pari viikkoa sitten. Se on myös omakustanne. Jotain tämä kirjailija on siis tehnyt todellakin oikein, sekä kirjaa kirjoittaessaan että sitä markkinoidessaan.
Miksi hän ei saanut sille perinteistä kustantajaa? Voi olla, että hän ei edes halunnut. Jenkeissä homma toimii näinkin.
Luulen, että kuulette Jessica Redmerskistä vielä.
EDIT: Redmerski on sittemmin myynyt kirjan isolle kustantajalle ja taisi olla myynyt elokuvaoikeudetkin.
LVI ja ihmisoikeudet
Suomen ihmisoikeustilanne on aika karsea (jos sitä vertaa useimpiin muihin länsimaihin), mutta yksi asia siellä on hoidettu mallikkaasti: LVI. Mutta mitä tekemistä on LVI:llä ja ihmisoikeuksilla? Enemmän kuin uskoisi.
Vesi on tietenkin tärkeää, eikä kaikissa ns. länsimaissakaan hanavesi ole juotavaa. Useimmissa käsittääkseni kuitenkin.
Se mitä monista länsimaista puuttuu on talojen eristys. Kuka tahansa Keski-Euroopassa tai Briteissä asunut tietää tämän. Mitä etelämmäksi mennään, sitä vähemmän taloissa on mitään eristystä. Niinpä esimerkiksi Espanjassa voi talvella olla sisällä paljon kylmempää kuin Suomessa – huolimatta siitä, että lämmityskustannukset ovat moninkertaiset.
Kaksinkertaiset, saati kolminkertaiset ikkunat ja jopa ikkunoiden tiivistäminen ovat ymmärtääkseni paljolti pohjoismainen juttu. Esimerkiksi meidän makuuhuoneessamme tuntuu talvella usein siltä, että ikkuna olisi jäänyt auki. Pitää ihan varmistaa, ettei se ole. Briteissä olen nähnyt hotelleissa, kuinka ikkunassa on 10 sentin levyinen aukko, jota ei saa kiinni, ja heti sen alla patteri paahtaa täysillä.
Ekologiselta kantilta tällainen on aivan käsittämätöntä. Mihin unohtui öljykriisi? Eräskin amsterdamilainen kulttuurikeskus hankki hiljattain tuplaikkunat ja eristyksen ja teki joitain muita muutoksia. Talon energiankulutus laski 75 %.
Ihmisoikeuskysymyksen tästä tekee se, ettei kaikilla ole varaa lämmittää talojaan. Suomessa on miltei mahdoton ajatus, että pakkaseen kuolisi kukaan muu kuin koditon (tai humalainen tai eksynyt vanhus tms). Briteissä se on kaikkea muuta kuin mahdotonta – se on jatkuva tosiasia.
Viime talvena kylmyyteen kuoli ihminen jopa joka viides minuutti. Tavallisenakin vuonna kylmyyteen kuolee 15 kertaa enemmän ihmisiä kuin auto-onnettomuuksissa. Typerryttävää.
Over the past ten years, there have been on average 26,700 ‘excess winter deaths’ each winter in England and Wales, the vast majority among older people. This is more than fifteen times the number of people who died in road accidents last year.
Kuolemista noin 40 % johtuu sydän/verenkiertoperäisistä syistä, 33 % keuhkoperäisistä. Kylmyys heikentää immuunijärjestelmän toimintaa. Se lisää myös tapaturmia, koska kylmyys heikentää ihmisen ketteryyttä. Jotkut vanhukset kuolevat myös suoranaiseen hypotermiaan.
Vanhusten lisäksi myös lapset kärsivät hengitysteiden ongelmista, mutta myös mielenterveysongelmista ja koulumenestyskin kärsii. Pienet vauvat eivät kasva niin kuin pitäisi. (Tämän ja edellisen kappaleen tietojen lähde.)
Miten on mahdollista, että kylmä tappaa ihmisiä ns. sivistysmaassa? Koska monilla ihmisillä ei ole varaa lämmittää kotejaan, vaikka esimerkiksi (sairas)eläkeläiset saavatkin valtiolta talvisin lisärahaa nimenomaan lämmityskustannuksiin. Se ei riitä.
Jos kodit olisi kunnolla eristetty, tällaista ongelmaa ei olisi. Meidän Suomen kerrostaloasunnossamme lämmitystä ei tarvinnut pitää päällä ennen kuin pakkasta oli noin -15C. Täällä Hollannissa jo +15C voi vaatia lämmityksen. Em. raportin mukaan brittiläisistä kodista on hyvin eristettyjä vain 0,3 % ja melko hyvin 10 %.
Miten keskieurooppalaisille ja briteille saisi taottua järkeä päähän? (Ei ainakaan TED-kilpailuiden kautta; minun kilpailutyöni aiheesta TEDxAmsterdamin Ideas Worth Sharing -kilpailuun lempattiin koko kilpailusta ulos, perusteluja ei koskaan kerrottu.)
Tämä on tosi puuduttavan tylsän näköinen taulukko, kuvankaappaus tuosta PDF:stä, mutta se kertoo hyvin, miten eri Euroopan maissa talot on eristetty (seinän sisus, katto, lattia, tuplaikkunat). Tuo ensimmäinen luku on vuodenaikojen vaihtelun korrelaatio kuolleisuuteen (korkea numero = kylmä vuodenaika lisää kuolleisuutta paljon). Miksiköhän Norjassakin on noin huonot eristykset?
