Vammaisiin kohdistuvien viharikosten karmea todellisuus

Vammaisiin kohdistuvat viharikokset ovat asioita, joita ei virallisesti ole olemassa. Valitettavasti todellisuus on kuitenkin toinen. Niitä on Suomessa ja erityisen paljon niitä on Briteissä, jossa virallinen retoriikka leimaa sosiaalituilla elävät laiskoiksi pummeiksi ja vammaisiin kohdistuvien viharikosten määrä on noussut rajusti.

Kun Katharine Quarnby alkoi selvitellä vammaisviharikoksia, hänelle selvisi, ettei kukaan muu toimittaja ollut tutkinut asiaa aiemmin. Pengottavaa kuitenkin riitti ja siitä syntyi kirja nimeltä Scapegoat: Why We Are Failing Disabled People. Tarinat ovat todella kylmäävää luettavaa: vammaisia on mm. pidetty kaulapannassa ja kahleissa, poltettu syövyttävillä aineilla ja pakotettu juomaan puhdistusaineita ja omaa virtsaansa. Haimatulehdukseen kuolevan vammaisen naisen päälle oli virtsattu ja levitetty partavaahtoa.

Tekijät harvoin saavat rangaistusta viharikoksesta. Usein tuomioistuin ei tule ajatelleeksikaan koko asiaa. Toisaalta usein on vaikea osoittaa, että kyseessä on ollut viharikos. Hirveimmätkin sadistisimmatkin henkirikokset katsotaan “motiivittomiksi”.

Scapegoat-kansi

Yksi syy, miksei vammaisiin kohdistuvia viharikoksia haluta nähdä on yleinen käsitys vammaisista säälin kohteina. Kuinka kukaan voisi vihata vammaisia, heitähän pitää sääliä?

Vammainen ei ole turvassa edes kotonaan. Tämän yksityiselle alueelle tulee usein pakosta monenlaisia työntekijöitä, kuten avustajia tai hoitohenkilökuntaa. Myös perheväkivallan ja seksuaalirikosten uhriksi vammainen joutuu paljon tervekehoista useammin.

Vammainen ei välttämättä pysty pakenemaan perheväkivaltaa samalla lailla kuin terve. Jos hän ilmiantaa pahoinpitelijän, raiskaajan tai hyväksikäyttäjän, häntä ei useinkaan uskota (jos hän on älyllisesti kehitysvammainen). Usein hän ei edes halua ilmiantaa, sillä se saattaisi merkitä avustajan tai puolison (joka voi toimia avustajana) tai esteettömän kodin menettämistä tai laitokseen joutumista. Turvakotiinkaan ei aina pääse pyörätuolilla.

Eräässä tunnetussa tapauksessa Fiona Pilkington oli valittanut poliisille 33 kertaa häiriköinnistä, jonka seurauksena hän ei uskaltanut edes nukkua. Poliisi ei tehnyt mitään. Hänet tapettiin. Eräs vammainen aikuinen oli joutunut sijaisperheessään mm. hakatuksi vasaralla päähän ja hänen useiden pakojensa jälkeen perhe kaappasi hänet aina uudestaan. Poliisi ei tehnyt mitään.

Kirja ottaa aiheeseen myös historiallisen perspektiivin. Puhutaan mm. noitavainoista ja eugeniikasta, jotka nekin olivat enemmän tai vähemmän viharikoksia vammaisia kohtaan. Useinhan noitavainoja on käsitelty nimenomaan feministisestä perspektiivistä, olivathan uhrit pääasiassa naisia, mutta tyypillisesti he olivat myös epileptikoita, mielenterveysongelmaisia tai muuten vammaisia.

Nykyisissä viharikoksissa on yllättävän monia samoja piirteitä kuin noitavainoissa. Esimerkiksi monet kirjassa dokumentoidut vammaisten murhat on tehty hukuttamalla. Aikoinaan ei tietysti ollut tapana, että koko juttu kuvattiin kännykkäkameralla ja naureskeltiin.

Vammaisviharikosten tekijät ovat yleensä nuoria, ilman koulutusta ja työpaikkaa, he toimivat usein ryhmässä, tuntevat vammaisen ja poikkeavan usein (muihin viharikoksiin verrattuna) ovat naisia. Usein viharikosten tekijät ja muut vammaisvihan lietsojat ovat itse vammaisia. Kenties samankaltainen ilmiö kuin homofobia – tutkimusten mukaanhan homofoobikot ovat usein itse homoja, mutta kieltävät sen.

Miten hyvin kirjan ajatukset pätevät Suomeen? Hyvä kysymys. Briteissä tehtiin viime vuonna yli 2 000 vammaisiin kohdistunutta viharikosta (tietenkin todellinen määrä on paljon suurempi kuin ilmoitettu), missä oli selvää kasvua edelliseen vuoteen. Suomessa kukaan ei edes laske.

Tiedossani on useita tuttuihin vammaisiin kohdistuneita viharikoksia. Onneksi ei sentään niin vakavia kuin kirjassa. Mediasta tulee mieleen useita tapauksia. Termiä “viharikos” ei tosin ole käytetty.

2 Responses “Vammaisiin kohdistuvien viharikosten karmea todellisuus”

  1. Oona says:

    Tärkeää tekstiä taas sinulta!

    Vammaisen on oltava nöyrä ja kiitollinen. Tämä näkyy esim. kotipalvelussa. Lähihoitaja tulee vaikkapa kotiisi, ja laittaa lääkkeet väärin tai ei ymmärrä diabeetikon haavanhoidon hygieenisyyden tärkeyttä, ja näistä jos menet valittamaan, olet hankala potilas. Ongelma oletkin sinä, ei huono ja hutiloiva ja töykeä hoitaja.

    Harva edes uskoo, jos vammainen kertoo, mitä kaikkea joutuu kokemaan kotonaan. Herkästi ruvetaan vihjaamaan, että taitaa päässäkin olla pikku vikaa.

    Tämä vaan näin läheltä seuranneena.

  2. A-L says:

    Sattuneesta syystä olen herkällä mielellä, joten uskaltaudun kirjoittamaan:
    Mikä risoo ihmisiä, en kirjoita nykyään, kun en ole elänyt kuin 65 vuotta. Mitäpä minä muusta ajasta tietäisin.
    Ihmisen tarve harjoittaa isompaa ja pienempää sortoa, alas painamista, toisen mitätöimistä on aivan kuin sisäänrakennettuna. Onko se sisällytetty jokaiseen ja tietyllä hetkellä pulpahtaa esiin, vai onko se jotain luonnon valintaa.
    Sortoa, joka kohdistuu itseä heikompaan, matalammalla arvoasteikossa olevaan, voi, luoja, noita “vallan oikealla puolella olevia”. Jos pidät puolesi, olet todella ainakin päästäsi vialla, ja kun se kerrotaan jollekulle, tiedon tie jatkuu.
    Siinä itse asia, mikä olisi pitänyt korjata, unohtuu täysin tai ainakin painoarvo heikkenee läpinäkyväksi, joten se on helppo unohtaa.
    Kuten kirjoitin, ohuella nahalla varustettuna olen. Olenko Leinon tumma, joka havaitsi haltiat pahat, vai onko maailma ravistelun tarpeessa?

Kommentoi
Name and Mail are required