Archive for January, 2013
Sosiaalinen media kirjailijan työssä
Uusinta romaaniani Palsamoitu kirjoittaessa olen käyttänyt pitkästä aikaa paljon lähdeteoksia. Egypti-aiheisia kirjoja olen lukenut peräti kuusi (mm. Sinuhe, Egyptin lääketiedettä sekä matkaopas). Omasta kirjahyllystäkin on löytynyt hyödyllisiä, kuten lääketieteen historiaa. Toisaalta suurin osa kirjaan tarvittavasta lääketieteellisestä tietämyksestä on ollut jo päässäni, vaikka sitä olen kartuttanut myös lisää.
Mutta tietenkin kirjailija käyttää paljon myös nettiä. Seuraavista nettipalveluista on ollut tämän kirjan kanssa erityisen paljon hyötyä:
- Ammattinetti (mitä eri ammatteihin oikeasti kuuluu, hyvin käytännöllinen ja suomalainen näkökulma)
- Flickr (miltä näyttää esim. Malmin hautausmaa tai Oulunkylän siirtolapuutarha tiettyyn vuodenaikaan)
- Google Maps/Street View (miltä näyttää paikka X, mutta myös esim. voiko päähenkilö järkevästi kävellä paikasta A paikkaan B)
- IRC (peruspaikkani erilaisten satunnaisten juttujen kyselemiseen, mm. kummius ja voileipäkakut)
- Wikipedia (tietenkin, mm. murrosikä, palsamointi ja kidutusvälineet – eivät liity toisiinsa)
- PubMed (lääketieteellisiä artikkeleita, olen täysin addikti)
- Twitter (kyselty kavereilta mm. sikojen kasvattamista)
- blogit ja foorumit (erilaiset opettajien/opettajaopiskelijoiden blogit ja foorumit, lasten käyttäytymistä sekä koulua käsittelevät ketjut mm. Suomi24:stä, Vauva.fistä ja muilta vastaavilta foorumeilta sekä NaNoWriMo-foorumi, jossa olen kysellyt vaikka mitä, mm. osapäiväsairaspäivärahasta, raskauspahoinvoinnista ja sateenkaariperheistä)
Lisäksi olen hyödyntänyt verkosta mm. kasvatustieteen oppimateriaaleja, papukaijan hoito-oppaita sekä raksakameroiden arkistoja tutkimalla lumikasojen kokoa eri ajankohtina!
Some-palveluista taustatyöhön soveltuvat hyvin myös ainakin Facebook (ihmisluonnon syövereitä), YouTube (videomateriaalia esim. eri harrastuksista tai paikoista, joita ei ole itse nähnyt) ja IRC-galleria (millainen on nykynuorten maailma?). Voisikohan Pinterestistäkin olla hyötyä (inspiraatio?)?
Yksi, mitä olen aiempien romaanieni kohdalla oppinut on, että jos saat joltain kaverilta tämän tuttavan osoitteen ja tuttu on luvannut vastata kysymyksiisi koskien ammattia/harrastusta/sairautta, älä kirjoita pitkää viestiä. Tällaiset ihmiset eivät koskaan vastaa. Itse en ainakaan ole saanut koskaan vastausta.
Sinuhe, viimeinkin
Luin Seitsemän veljestä viisivuotiaana, mutta sittemmin en ole juuri suomalaisia klassikoita lukenut. Juhani Ahot sun muut ovat kaikki lukematta (jos ei lasketa Peukaloisen retkiä, jonka Aho käänsi suomeksi). En ole tainnut lukea muita Finlandia-voittajia kuin Sinisalon.
Nolotti vähän, etten ollut lukenut Sinuhea. Mieheni, joka ei kuitenkaan varsinainen lukutoukka ole, oli hänkin lukenut sen jo ala-asteella. Sinuhe vaikutti vaikealta ja raskaalta kirjalta, onhan sillä pituuttakin 800 sivua.
Heinäkuussa aloitin lukemalla 30 sivua ja sitten lukeminen jäi moneksi viikoksi muiden juttujen takia, vaikka tiesin koko ajan, että lukisin sen kyllä loppuun. Syyskuun alussa kuitenkin innostuin uudestaan ja parhaimmillaan meni 270 sivua päivässä.
Tuntuu vähän hassulta arvostella tällaista suomalaista klassikkoa, mutta tuskin olen maailman ainoa ihminen, joka ei ollut Sinuhea lukenut. Mika Waltarin kirjahan kertoo siis antiikin Egyptistä ja osittain sen naapurivaltakunnista, mikä on hyvin mielenkiintoista aikaa, etenkin Sinuhen elinaika, jolloin valtaan oli päässyt uudistusmielinen farao Akhenaton (Ekhnaton), Tutankhamonin isä.
Akhenaton saa päähänsä, että kaikki Egyptin lukuisat jumalat ovat vääriä jumalia ja ainoa oikea jumala on auringonjumala Aton. Akhenatonin ajatukset tuovat mieleen kristinuskon: on vain yksi jumala joka on enemmän idea kuin mikään puupökkelö tai kivihahmo, kaikki ihmiset yhteiskuntaluokasta ja ihonväristä yms riippumatta ovat samanarvoisia, ei saa sotia tai vuodattaa verta jne. Lisäksi Akhenaton uudistaa myös taiteen.
Waltari panee Akhenatonin visiot “pyhän taudin” eli epilepsian piikkiin. Sinuhe epäröi alkuun, mutta alkaa pitää niitä järkeenkäypinä. Ihmisille nämä ajatukset ovat kuitenkin aivan liian radikaaleja. He haluavat säilyttää asiat niin kuin ne ovat aina olleet.
Sinuhe on lääkäri, ajoittain myös kallonporaaja, rauhanneuvottelija ja diplomaatti. Häntä arvostetaan laajalti, tosin naisten kanssa hänellä ei mene hyvin. Kaikkein eniten tuskaa tuo Nefernefernefer, jonka kauneus ja häikäilemättömyys saa Sinuhen tekemään hirveitä asioita.
Sinuhella on useita paljon uskollisia ystäviä, ennen kaikkea hänen (entinen) orjansa Kaptah, opportunismin ja sivun pituisten lörpöttelymonologien kuningas, joka rakastaa viiniä. Monologit alkavat yleensä sillä, että Kaptah sanoo Sinuhen uusinta suunnitelmaa pähkähulluksi ja murehtii, kuinka kaikki menee pilalle.
Lisäksi on sotapäällikkö Horemheb haukkoineen ja kuvanveistäjä Thotmes (Thutmosis), joka oikeassa elämässäkin veisti Nefertitin kuuluisan rintakuvan, jota kävin katsomassa Berliinissä elokuussa. Sinuhella on kuitenkin lisänimi “hän joka on yksinäinen”, koska hän tuntee aina itsensä ulkopuoliseksi.
Eräät kaverini kutsuivat Sinuhea “teiniangstiksi”. Kirjassa riittääkin (melo)draamaa, sillä egyptiläiset ovat melkoisia drama queenejä. He kirkuvat, itkevät, kynsivät rintaansa, repivät hiuksiaan ja sirottavat tuhkaa tukkaansa. Kun jokin menee hiukankin pieleen, he sanovat toivovansa, etteivät olisi koskaan syntyneet. Eikä muuten kovin monessa kirjassa ryypätä ja elostella näin taajaan. Väitetysti kirjailija Maila Talvio piti kirjaa liian rivona julkaistavaksi…
Sinuhe egyptiläinen on mielenkiintoinen tulkinta egyptiläisten elämästä. Hyvin esiin tulee etenkin se, miten voimakkaasti läsnä uskonto/taikausko ja kuolema ovat kaikessa.
Kirja ei ole kovin raskas, vaikka kieli onkin usein runollista ja virkkeet venyvät hurjan pitkiksi. Kirjassa riittää myös paljon kaikkea hupaisaa, kuten elämässäkin. Kaptahin monologien lisäksi itseäni huvitti erityisesti se, miten liika oluen juonti aiheuttaa virtahevosten näkemistä.
“Keskustelimme tähdistä ja lampaanmaksasta eivätkä keskustelunaiheet suinkaan loppuneet meiltä, sillä tähdistä ja lampaanmaksasta voi ihminen keskustella koko ikänsä kuluttamatta tyhjiin suurta aihetta.”
Lopuksi jokerikysymys: minkä kirjan kohdalla sinua eniten nolottaa/hävettää/harmittaa, ettet ole saanut sitä luettua? Onko syynä tieto tai oletus siitä, että kirja on raskas/vaikea/hyvin pitkä, vai etkö vain ole tullut lukeneeksi sitä?
Cripficiä valkokankaalla
Of Human Bondage on erinomainen cripficromaani, jonka arvostelin blogissani viime vuonna. Sattumalta äkkäsin vähän aikaa sitten, että sen elokuvaversio oli tulossa BBC2-kanavalta, joka meillä näkyy. Hieman olin skeptinen, jaksaisinko katsoa vuodelta 1934 olevaa elokuvaa, mutta päätin kokeilla.
Kun 800-sivuinen järkäle tiivistetään tunnin ja 20 minuutin elokuvaksi, on väistämätöntä, että paljon jää ulkopuolelle, vaikka kirja onkin hyvin hidastempoinen ja jaaritteleva. Oli kuitenkin järkytys, miten paljon.
Kirja alkaa Philin ollessa lapsi (jota kiusataan hänen kampurajalkansa takia) ja jatkuu siitä hitaasti hänen aikuistuessaan, opiskellessaan Saksassa ja Ranskassa, kokeillessa eri ammatteja ja kokiessa ensimmäisiä naissuhteita. Elokuva alkaa kun Phil on jo kolmikymppinen lääketieteen opiskelija. Eli kyseessä on ihan eri tarina kuin kirja – joka on kuitenkin kasvutarina, tarina siitä millaisia valintoja elämässä voi tehdä. Leffassa ainoa valinta tuntuu olevan, kenen naisen valitsee…
Aivan alussa on kohtaus, jossa Philin kampurajalka on huomion keskipisteessä, mutta muuten vammasta ei hirveästi elokuvassa puhuta pitkään aikaan, eikä se loppupuolellakaan nouse kovin tärkeäksi. Elokuva keskittyy Philin naisseikkailuihin, etenkin Mildrediin, köyhään tarjoilijattareen, joka on bimbo (voisi melkein sanoa, että pissis), hulluna rikkaisiin miehiin ja kohtelee Philiä törkeästi yhä uudestaan ja uudestaan.
Elokuvasta jää kuitenkin puuttumaan kirjan yksi tärkeimmistä pointeista: Phil pitää Mildrediä vastenmielisenä (mm. kloroottisen vihertävän ihon takia) jo ennen kuin tämä tekee hänelle mitään ikävää, vaikka onkin ihastunut tähän. Kyse on ensi hetkistä asti vastentahtoisesta rakkaudesta.
Jotkut muutkin kirjan syy-seuraussuhteista ja tapahtumien vivahteista tuntuvat muuttuneen, lähinnä sen takia, että elokuva etenee paljolti kuin pikakelauksella ja asioita jää väliin paljon. Varttikin lisää pituutta olisi voinut tehdä terää. Eräs kirjan kaikkein kamalimmista kohdista ei yllä valkokankaalla samanlaiseen tehoon, kun “taustoitus” puuttuu.
Leffasta puuttuu myös eräs melko tärkeä sivujuoni epäillystä raskaudesta, joka ehkä siihen aikaan olisi valkokankaalla ollut liian uskalias (vaikka elokuvassa esiintyy kuitenkin avioton lapsi…).
Hahmot ovat yllättävänä samanlaisia kuin kirjan perusteella heidät kuvittelin. Etenkin Phil Careyn näyttelijä (Leslie Howard) on jotenkin juuri oikealla tavalla jäyhän sympaattinen. Myös Mildred (Bette Davis) on kohtuullisen samanlainen kuin kirjassa, vaikka ylinäytteleekin vietävästi. Mutta paljon vähemmän kökköä näyttelijäntyö on kuin vaikkapa saman ajan suomifilmeissä.
Voin suositella kyllä elokuvaa – varsinkin niille joiden mielestä kaikki vanhat elokuvat ovat tylsiä, tämä ei tosiaankaan ole tylsä – mutta ei sillä kirjan kanssa ole paljoa tekemistä ja vammaisuusaspektikin on aika vähäinen.
Miten vammaisia syrjitään Suomessa?
Kannanottoni Abu-Hanna-“jupakkaan” on herättänyt lisäkysymyksiä. Yleinen sellainen on ollut: “En tiennyt, että Suomessa on vammaisten syrjintää. Miten tämä ilmenee?”
Se on tietysti monisyinen asia, jota on vaikea tiivistää blogiin, saati sitten twiitteihin. Siksi olen kirjoittanut asiasta kirjoissani, Marian ilmestyskirja -romaanissa sekä Hankala potilas vai hankala sairaus -tietokirjassa (sekä tulevassa Häpeämätön-romaanissa). Vaikka Marian ilmestyskirja on fiktiivinen teos, esim. siinä oleva pyörätuolin käyttäjien kohtelu sekä lääkäreiden asenteet perustuvat paljolti tosielämään, kuten tuntemieni ihmisten kokemuksiin.
Tiivistän nyt tähän pari isointa juttua.
Esteettömyys
Esteettömyys ei ole Suomessa hyvällä mallilla, vaikka siihen on alettu panostaa enemmän. Miltä tuntuisi käydä ravintolassa, jos et pääse siellä vessaan? Tärkeää on myös tieto esteettömyydestä/esteellisyydestä. Esimerkiksi täällä Hollannissa monissa lehtiarvosteluissa kerrotaan, onko ravintola tai yökerho esteetön. Pienet asiat voivat olla isoja asioita.
Esteettömyys on kuitenkin paljon muutakin kuin vain fyysiset kynnykset (tai kapeat ovet), joista pyörätuolilla ei pääse. Se koskee esimerkiksi lyhytkasvuisia, lukihäiriöisiä, erikoisruokavalioisia, näkövammaisia, kuuroja/huonokuuloisia, allergikkoja, aistiyliherkkiä, autisteja, kehitysvammaisia jne.
Terveydenhuolto ja vammaishuolto
Eri sairauksia ja vammoja kohdellaan hyvin eri lailla. Esimerkiksi joistain melko yleisistä sairauksista ei voi Kelalta saada eläkettä tai edes sairaspäivärahaa, vaikka kyseessä olisi vaikea, etenevä, pahimmillaan jopa kuolemaan johtava sairaus. Lääkärit pitävät naisten sairauksia usein hysteriana/neuroosina ja muutenkin leimaavat helposti vaikeatkin fyysiset sairaudet stressistä johtuviksi. Kehitysvammaisten on vaikea saada terveydenhuoltoa.
Sairaat/vammaiset nähdään lääketieteellisinä tapauksina eikä elämänlaatua nähdä ihmisen elämän keskeisenä asiana, vaikka se sitä tietenkin on. Esimerkiksi psykososiaalista tukea (mm. syöpähoidoissa), omaisten ja omaishoitajien tukemista, itsemääräämisoikeutta, itsenäisyyttä/riittävän avun saamista, saattohoitoa, kivun hoitoa, apuvälineitä, sairaaloiden ja muiden hoitolaitosten viihtyvyyttä (ja pitkäaikaislaitosten kodinomaisuutta) ei pidetä riittävän tärkeinä asioina. Täällä ainakin useimmat noista saavat enemmän huomiota.
Vammaiset laitetaan usein tarpeettomasti laitokseen ja/tai erityiskouluun (joissa opetuksen taso on usein huono). Laitoshoidossa on paljon ongelmia, mm. ylilääkitystä ja pakkotoimenpiteitä. Huonosta kohtelusta valittavia omaisia voidaan näpäyttää niin, että näiden ei enää anneta tavata läheistään ollenkaan – tämän voi aina perustella niin, että se ei ole ihmisen “oman edun mukaista”.
Asenteet ja tiedot
Monelle vammaiselle pahinta ovat arkipäivän asenteet, se ulkopuolisuus, jota Marian ilmestyskirjakin käsittelee. Ulkopuolisuus koskee valitettavan usein myös päätösten tekoa – tervekehoiset päättävät vammaisten asioista.
Pyörätuoliin joutuminen on tragedia eikä pyörätuolin käyttäjää voi kohdella kuten muita, hänelle ei välttämättä edes puhuta suoraan. Vammaista ei nähdä seksuaalisena, parisuhteeseen kelpaavana, hyvänä työntekijänä, vanhemmuuteen sopivana, ihmisenä joka voi harrastaa tanssia tai juhlia yökerhossa. Potentiaalisena kaverina.
Uuteen asuntoon muuttanut mieheni perhetuttu kysyi “Miksi kaikista asunnoista pitää tehdä esteettömiä, kun suurin osa ihmisistä ei ole vammaisia?” Hänelle ei tullut mieleenkään, että a) kuka tahansa voi vammautua milloin tahansa b) hänellä voisi olla vaikkapa pyörätuolia käyttävä kaveri!
Ableismi näkyy monesti myös kielenkäytössä. Ei vain “vammainen”, “hullu”, “separi” jne, vaan vieläkin näkyy esim. iltapäivälehdissä käytettävän sanoja kuten “pyörätuoliin sidottu” tai “raajarikko”. Vammaisista tai vammaisuudesta tosin puhutaan hyvin vähän valtamediassa, silloin kun kyse ei ole “sankareista” tai muista “inspiroivista hahmoista”. Harva tietää Suomen vammaislainsäädännöstä mitään.
Vammaisuutta tunnetaan huonosti. Harva tietää, että esimerkiksi CP-vamma ei useinkaan tarkoita älyllistä kehitysvammaa tai että pyörätuolin käyttäjä ei useinkaan ole halvaantunut. Tai että ihminen voi olla normaaliälyinen (tai tavallista älykkäämpi), vaikka ei kommunikoi puhumalla. Skitsofrenia ja dissosiatiivinen identiteettihäiriö (monipersoonallisuus) menevät sekaisin. Todella harva osaa viittomakielestä edes perusteita.
Vammaisiin kohdistuu myös henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Esimerkiksi kaverini lähisukulaista on uhkailtu mm. pyörätuolin kaatamisella. Vammaisiin kohdistuvista viharikoksista yleisesti lisää tässä tekstissä.
Eri maiden tilanne
Monet näistä eivät toki ole pelkästään Suomen ongelmia, mutta esimerkiksi esteettömyys ja yleiset asenteet vaihtelevat todella paljon länsimaidenkin välillä. Yhdysvaltojen ihmisoikeustilanteessa on toki monia suuria ongelmia, mutta siellä on voimassa ADA eli American with Disabilities Act, joka on parantanut mm. esteettömyyttä huimasti, useimpia länsimaita paremmalle tasolle.
Esimerkiksi täällä Hollannissa pyörätuolin tai sähkömopon saa paljon helpommin kuin Suomessa, mm. jalkansa murtaneet liikkuvat monesti pyörätuolilla ja vanhukset sähkömopolla. Niinpä näiden liikunta-apuvälineiden käyttö ei yhdisty ajatukseen “tuon ihmisen elämä on pilalla”. (Elämä ei tietysti välttämättä ole yhtään pilalla siitäkään, vaikka olisikin pysyvästi pyörätuolin käyttäjä.)
Kuulokoje on täällä yhtä tavanomainen apuväline kuin silmälasit, optikon vieressä on usein kuulokojekauppa. Suomessa moni vanhus ei halua kuulokojetta, koska se yhdistyy nöyryyttävästi heikkouteen. Vammaisuuteen.
Miksi tästä ei puhuta?
Ableismista ei ole juuri koskaan puhuttu julkisuudessa, ainakaan ilmiönä yleisesti eikä vain yksittäisenä esimerkkinä. Vammaiset julkisuuden henkilöt eivät välttämättä asiasta halua puhua, koska syrjinnästä puhuminen Suomessa johtaa helposti “prinsessaksi” nimittelemiseen ja korostaa entisestään sitä vallitsevaa dynamiikkaa, että vammainen on (säälin/syrjinnän/muiden avun/jne) kohde.
Ja kuuntelisiko kukaan edes, kun vammaisten asiat eivät tunnu kiinnostavan ketään? Usein syrjintä on niin törkeää, että siihen liittyy myös pelko: uskooko tätä kukaan?
Lisää vammaisten syrjinnästä ja kohtelusta Suomessa mm. Amu Urhosen kirjassa Kompastuksia (jonka arvostelin), Anja Alasillan usein hyytävässä blogissa Sydän paikaltaan sekä Ihmisoikeudet vammaisten arkeen -verkostossa, jossa onneksi puhutaan paljon myös positiivisista ihmisoikeusasioista.
Hyvä esimerkki Kompastuksia-kirjasta: “Tampereen Kela lähetti taannoin kutsuja vammaisjärjestöjen edustajille tilaisuuteen, jonne ei päässyt pyörätuolilla. Asiasta huomautettaessa he sanoivat, ettei tarkoitus ollut missään vaiheessa kutsua vammaisia ihmisiä, vaan nimenomaan järjestöjen edustajia, jotka sitten kertoisivat samat asiat vammaisille itselleen.”
Haastatteluni Seura-lehdessä ja uusi arvostelu
Tänään ilmestyneessä Seura-lehdessä on minusta juttu. Se ei käsittele juuri lainkaan kirjoittamistani tai kirjojani, mutta jos kiinnostaa silti, kannattaa etsiä lehti käsiinsä ajoissa. Seurahan ilmestyy kerran viikossa, joten lehti on myynnissä ensi keskiviikkoon asti.
Kirjavinkit-blogissa ilmestyi varsin positiivinen arvostelu arvostelu Makuuhaavoja-romaanistani.
“Suosittelen jokaiselle hyvänä lukuromaanina, mutta erityisesti itse sairastaville tai sairastuneiden läheisille tällä on vielä enemmän annettavaa. Valmiita ratkaisuja tässä ei anneta ja montaakin asiaa voi lukija miettiä itse mielessään vielä pitkäänkin. Erinomainen teos Marian ilmestyskirjan kirjoittajalta.” tiivisti Irja lukukokemuksensa.
Kirjaa tituleerattiin lukuromaaniksi, joka minusta on hauskaa, kun kirjojani on usein pidetty raskaina (enemmän aiheiden kuin kirjoitustyylin puolesta) ja lukuromaani, vaikka monien karsastama sana onkin (jotkut käyttävät sitä melkein synonyymina viihdekirjalle, ja viihde taas on melkeinpä vakavastiotettavan vastakohta, viittaa mm. helppoon luettavuuteen.
Kannattaa tsekata myös Kirjavinkkien uusi, modernimpi ulkoasu! Kirjojen kannet ovat nyt isommassa roolissa. Ihan varauksettomasti en tästä uudesta lookista tykkää, mutta enimmäkseen kyllä.
P.S. Paenneen haastateltavan tilalle on nyt (toivottavasti) saatu uusi. Mutta edellisen lehtijuttuni kohtalo ei vieläkään, kuukauden odottelemisen jälkeen ole selvä. Aargh.
Mielen synkimmät syöverit
Enpä ole tainnut ennen käyttää alle 300-sivuiseen romaaniin melkein vuotta, mutta Joanne Greenbergin I Never Promised You a Rose Gardenin kanssa vierähti ainakin 10 kuukautta. Aluksi kirja ei iskenyt ollenkaan ja pakotin itseni lukemaan sitä (en edes oikein tiedä/muista miksi). Jossain vaiheessa tykästyin siihen enemmän, ehkä totuin erikoiseen tyyliin.
Osittain omaelämäkerrallinen romaani kertoo teini-ikäisestä Deborahista, jonka mielessä traumat lapsuudessa leikatusta kasvaimesta sekä antisemitistisestä kiusaamisesta yhdistyvät erikoiseksi mielikuvitusmaailmaksi nimeltä Yr, jolla on oma kieli, omat säännöt ja oma uskonto/mytologia. Aluksi Yr lohduttaa, mutta kääntyy lopulta Deborahia vastaan ja hän päätyy mielisairaalaan.
Tämä ei ole “tyypillinen mielisairaalakirja”, jossa esiteltäisiin kasapäin erikoisia persoonia tai kauhisteltaisiin julmia hoitoja tai potilaiden hirveää kohtelua. Painopiste on Deborahin taistelulla Yriä vastaan, jossa auttaa lääkäri nimeltä Dr. Fried, Deborahille Furii. Ensin lähes katatoninen Deborah pitää kuitenkin saada täysin tähän maailmaan, jotta hän voi valita maailmoiden välillä.
Parantumisprosessi ei ole helppo. Yrin johtajat pitävät Deborahia petturina ja muistuttavat tälle, kuinka kelvoton hän on. Deborahin on vaikea puhua englantia (yrin sijasta) eivätkä hänen aistinsa toimi normaalisti, maailma on valju ja mustavalkoinen. Hän polttaa käsivartensa kauttaaltaan savukkeilla, eikä tunne mitään. Hän uskoo yrittäneensä tappaa pikkusiskonsa ollessaan vasta viisivuotias.
Kirjaa oli vaikea lukea siksi, että tavallaan se tuntui liian epäuskottavalta lähinnä hyvin erikoisen Yrin takia ja samaan aikaan se tuntui turhan dokumentoivalta ja elämäkertamaiselta, ei romaanilta. Kokonaisuutena kuvaus mielen hajoamisesta on kuitenkin vaikuttava.
“The tumor woke, angered that there were other powers contending for her allegiance, and it sent a sharp bolt through its kingdoms to remind them that it was still supreme. Deborah doubled up, gasped with pain, and began to tremble. I warned you, the Censor said. The heavy smell of ether and chloroform came to her and she heard her heart pounding. “I tried to kill my sister when she was born,” she said. She was surprised that the information did not come out any louder than her own voice. No cannon boomed.”
On sinänsä mielenkiintoista, että kirjan kirjoittajan Joanne Greenbergin saama skitsofreniadiagnoosi on kyseenalaistettu. Aikoinaanhan sen saattoi saada mitä erinäisimmistä jutuista. Jotkut asiantuntijat olivat kirjan perusteella sitä mieltä, että Deborahilla/Greenbergillä oli vaikea masennus ja somatisointihäiriö, mitä taas en ymmärrä ollenkaan. Psykoottinen masennus, dissosiatiivinen häiriö tai traumaperäinen stressihäiriö kenties, mutta somatisointi?
Kirjasta on tehty myös elokuva, jossa on ilmeisesti muutettu monia ydinjuttuja. Mm. Deborahin taiteellinen lahjakkuus sekä sairauden takana osittain ollut antisemitismi on häivytetty kokonaan.
Tämä on erään lääkiksessä opiskelevan hollantilaisen kaverini lempikirja.
Merihevoset ja kaikki muu, mitä voi tehdä sekaisin
Kolme päivää töitä 11 päivän loman jälkeen. Uusi tietokirja aloitettu. Nyt työn alla on kaksi kirjaa ja pitäisi kirjoittaa artikkeli, mutta olen päätynyt taas jokaisen toimittajan vakkari-inhokkitilanteeseen: haastateltava muuttuu vaikeasti tavoiteltavaksi. Jes! Tämä on vieläpä haastateltava, joka on jo kerran istunut nenäni edessä, mutta silloin tuli ns. tilanne ja häntä tarvittiin akuutisti muualla.
Lomalla lähinnä editoin romaania ja söin (kuten ehkä aika moni muukin). Laitoin jouluksi herkkuruoat bataattikakusta herkkutatti-pekaanipateeseen, kylvin erilaisissa tuoksumömmöissä ja luin montaa kirjaa sekaisin (kirjat olivat sekaisin, minä toivottavasti en). Kävin paljon kävelyillä, ulkona oli ihanan lämmintä (lue: 10C). Minun piti maalata merihevonen ja luonnostelinkin sen jo pahvipohjalle, mutta voimat loppuivat. Mies vietti suurimman osan lomasta piirtäen piirilevyä tulevaan syntetisaattoriinsa.
En ole vuosiin pelannut juuri mitään (paitsi joskus Wiitä), mutta lomalla keksin, että haluan pelata pasianssia. En tavallista, vaan jotain erikoista. Pelasin yhtä pasianssia jotain 200 kertaa ennen kuin se meni läpi. Toista peliä 98. En tiedä vaatiiko se kärsivällisyyttä vai tyhmyyttä. Nyt onneksi ehdin jo kyllästyä.
Sain joululahjaksi vuohia (puussa; seinälle), tiikeriankan (kakkuvuoan), suklaata (paljon) ja leivontatarvikkeita glitteristä sokerimassamuotoleikkureihin (joita pyysin yhden ja sain kassillisen). Osa kirjoista ja suklaista on vieläkin postissa.
Olen sortunut myös shoppailemaan. Mitä en yleensä myöskään tee, jos ei lasketa ruoan ja puoli-ilmaisten hippivaatteiden ostamista torilta ja ajoittaisia kirjakasoja. Nyt on tullut shoppailtua vaatteita (miten joku voisi vastustaa paitaa, jonka nimi on fleur-schach, tai turkooseja paisleykuvioisia housuja?), alekosmetiikkaa, kirja (joo, yksi vain!), koru, ruokaa sun muuta. En ole koskaan pelannut Scrabblea, mutta yhtäkkiä tuli tunne, että sellainen pitää olla. Nyt pitää pistää hölmöilyhanat kiinni.
Eräs jenkkiläinen nettituttu lähetti minulle lahjaksi (lue: koska olen äänekäs tyyppi, josta voi hyötyä) kasan tosi kalliita ja hienoja lisäravinteita kaupastaan. Mm. maailman vahvinta B12-vitamiinia sekä lukuisia ainesosia sisältäneitä unipillereitä, jotka ihme kyllä eivät jääneet tulliin. En ollut hirveän toiveikas, mutta sen verran hifikamaa nuo ovat, että vähän mietti, että jos ne kuitenkin auttavat.
No, B12 lakkasi minulla toimimasta vuonna 2006, eikä tuo muuttanut sitä. Unipillerit aiheuttivat puolikkaalla annoksella sen, että en saanut nukuttua tuntikausiin. Olen vetänyt lähemmäs 150 eri troppia ja ensimmäistä kertaan vastaan tuli ns. paradoksaalinen reaktio. Luulen tietäväni kyllä, mistä on kyse. Se ei ole yhtään hyvä merkki, koska yhdessä erään aiemman reaktion kanssa se viittaa siihen, että välttämättä mikään piristävä aine ei toimi minulla enää.
Aina ei voi voittaa. Onneksi sentään romaanin editointi sujuu hyvin ja leffakässäriinkin on tullut ideoita. Näitä kirjoja jaksan kyllä, mutta vaikea jaksaa mitään muuta. Ei yhtään huvittaisi esim. lukea sähköposteja ja novellit lojuvat keskeneräisinä, vaikka niitä piti lomalla työstää ja lähetellä. Yhden kyllä aion ainakin saada valmiiksi seuraavaa Ursulaa varten.
Suomen matkaan (joka on siis 24.1.-3.2.) on enää pari viikkoa ja jänskättää kauheasti. Näillä näkymin reitti on Hki-Tre-Hml-Hki. Matkan suunnitteleminenkin on aika uuvuttavaa, kun pitää organisoida tropit ja tuliaiset/lahjat (olen menossa häihin ja syntymäpäiville) ja juhlavaatteet ja esiintymisvaatteet ja tapaamiset. Kivaahan on tietysti suunnitella kivoja juttuja, ja odotan innolla uusien ja vanhojen tyyppien tapaamista, mutta vie se silti resursseja.
Sääennuste on vähän sitä mieltä, että Suomessa liikun lähinnä junalla, taksilla, jonkun muun autolla sekä Asematunnelissa ja sen vieressä olevissa paikoissa.
Eikä minulla kai ollut mitään fiksua sanottavaa, kun se kaikki fiksuus uppoaa noihin kirjoihin. Nimimerkki en osannut uutena vuotena laskea, montako tuntia oli puoli neljästä tai puoli viidestä iltapäivällä keskiyöhön – ja olen aina ollut taitava päässälaskija. Tarkoitan siis uudenvuodenaattona, “uusivuosi” kestää täällä noin kuukauden…
Onneksi tällainen ei voi johtua siitä, että en ole juuri nukkunut maaliskuun 2011 jälkeen. Kysykää vaikka mieheltäni, tuollainen ei vaikuta mitenkään suorituskykyyn.
Haluaisiko joku ryhtyä sihteerikseni? Palkka maksetaan vaikkapa kirkkaankeltaisina marsipaanikukkasina (viisi eri mahdollista kokoa!) tai puolivalmiina merihevosina.
Amsterdamilaisen vastine Umayya Abu-Hannan kritisoijille
Minulta on kysytty paljon kommentteja Umayya Abu-Hannan viraaliseksi ilmiöksi levinneeseen tekstiin Suomen rasismista. Abu-Hannan tapaan minäkin olen toimittaja ja muutin Helsingistä Amsterdamiin vuonna 2010. Minullakin syrjintä oli yksi tärkeä syy muuttoon, tosin ableismi, ei rasismi.
Abu-Hannan tekstiä on kommentoinut hyvin myös Tuuli, joka asui vuosia Delftissä, keskikokoisessa kaupungissa Haagin naapurissa. Ja sai tietenkin valtavan kasan törkeitä, paljolti anonyymejä trollikommentteja blogiinsa.
Abu-Hannan tekstiä on kritisoitu monestakin syystä, esimerkiksi:
a) “Ei Suomessa esiinny tuollaista rasismia, se on varmaan keksitty” (myös Tuulin kuulema argumentti)
b) Abu-Hanna (kuulemma) elää Koneen säätiön mittavalla apurahalla, joka tulee Suomesta, vaikka haukkuu Suomea
c) Hollannissa on rasismia, mutta Abu-Hanna ei ole törmännyt siihen, koska ei ole käynyt Amsterdamin ulkopuolella/koska ei ymmärrä hollantia
d) Ei Hollanti voi olla noin hyvä paikka, se on vain expatin ensiviehätystä.
Siihen en voi ottaa kantaa, onko teksti täysin todenperäinen, mutta nähdäkseni se voisi olla. Ikävä tosiasia on se, että ihminen ei useinkaan huomaa syrjintää, ellei se kohdistu itseen (aka VTKHMS)! Moni tosissaan kuvittelee, ettei Suomessa ole seksismiä, rasismia, homofobiaa, ableismia jne. Ne joihin tuo syrjintä kohdistuu ovat eri mieltä.
Kriitiikkiä b) en ihan ymmärrä. Tosin ehkä olen jäävi sanomaan, koska itsekin saan Suomesta apurahoja, tälläkin hetkellä (kaikki tosin määräaikaisia), vaikka kritisoin Suomea jatkuvasti. Minusta Suomessa suurin osa asioista on pielessä, mutta teen kyllä parhaani parantaakseni niitä – mm. kirjoittamalla näitä kirjoja, joihin olen saanut apurahoja, joista olen hyvin kiitollinen.
Ja toki Suomessa on hyviäkin asioita! Varmasti Abu-Hannakin arvostaa esimerkiksi Suomen neuvolajärjestelmää, mutta sen kehuminen ei yksinkertaisesti kuulu jutun aihepiiriin, koska jutun aihe ei ole “Suomen hyvät ja huonot puolet” vaan “Muutin suomalaisen rasismin takia Hollantiin”. Joskus yksikin omalta kannalta tosi huono puoli (esim. jos ei kestä talvea ollenkaan) voi kumota kymmeniäkin hyviä.
Onko Hollannissa rasismia?
Hollannissa kyllä on rasismia, kuten olen kertonut esimerkiksi Zwarte Piet -postauksessa. Tämä ja osa muustakin rasismista on täydellinen sokea piste, jota ei suostuta lainkaan myöntämään. En osaa sanoa miten paljon rasismia on noin yleisesti, koska se ei kohdistu minuun. (Suomessa olen kyllä törmännyt paljon rasismiin tästä huolimatta.) Erivärisiä ihmisiä näkee kuitenkin kaikkialla.
Monissa tilanteissa, kun en ole riittävän hyvin pystynyt kommunikoimaan hollanniksi, olen puhunut englantia ja usein on ilmeisesti oletettu, etten myöskään ymmärrä hollantia (vaikka ymmärrän sitä selkeästi puhuttuna oikein hyvin). Usein olen odottanut, että mitähän nuo kohta alkavat haukkua minua hollanniksi, kun luulevat etten ymmärrä. Vielä koskaan näin ei kuitenkaan ole tapahtunut. En ole kuullut myöskään muille osoitettuja ulkomaalaisvihamielisiä kommentteja.
On huomautettu, että Geert Wilders on paljon rajummin maahanmuuttokriittinen kuin Suomen vastaavan puolueen Timo Soini. Entä sitten? Persuista löytyy silti runsaasti erittäin maahanmuuttokriittistä porukkaa, joista osa on puolueelle hyvinkin tärkeitä, kuten Halla-aho.
Suurin osa hollantilaisista ei todellakaan kannata Wildersiä, vaan häntä vastustetaan voimakkaammin kuin persuja. Näkökantojen voimakas polarisoituminen ja provokaatio on mielestäni osa hollantilaista kulttuuria, jossa mielipiteiden ilmaisemista pidetään erittäin tärkeänä. Esim. erilaisilla huuhaahoidoilla on täällä suuri kannatus – mutta niin on myös erittäin äänekkäillä ja aggressiivisilla skeptikoilla, jotka jättävät Vapaa-ajattelijat varjoonsa.
Yksi asia, missä rasismi näkyy käytännössä on maahanmuuttajien työllistyminen. Hollannissa se on heikompaa kuin muiden, etenkin marokkolaisia ja puolalaisia karsastetaan. Toisaalta tilanne ei nähdäkseni ole läheskään niin paha kuin Suomessa.
Naapurikaupunginosa Overtoomse Veld on maahanmuuttajavoittoinen ja “Hollannin huonoimmat kaupunginosat” -listan (joka on hyvin Rotterdam-painotteinen…) TOP-20:ssä (lista ei koske vain rikollisuutta vaan mm. ihmisten tuloja sekä huonokuntoisia asuntoja!). Silti siellä työttömyys on 11,5 %, mikä minusta ns. “slummialueelle” on hyvin kohtuullinen. (Voisiko Suomessa yli puolet tummaihoisia/arabeja asuttava kaupunginosa yltää noin alhaiseen prosenttiin, hieman epäilen.) Turvalliseksi olen sielläkin tuntenut aina oloni.
(Oma kaupunginosani on myös maahanmuuttajavoittoinen – työllisyydestä en tiedä, mutta erittäin turvallista ja rauhallista täällä on, rikoksia kuulemma Amsterdamin keskiarvoa vähemmän.)
Onko Hollanti kehujen arvoinen?
Expatin ensi-ihastusta? Jos Abu-Hanna olisi asunut Hollannissa kauemmin, arvostelijat sanoisivat, ettei hän enää muista Suomen oloja todenmukaisesti (tai että ne ovat sittemmin muuttuneet). Suuri osa Abu-Hannan saamasta kritiikistä tuntuu kohdistuvan siihen, että ei Suomea saa kritisoida, koska lottovoittopisapohjoismainenhyvinvointivaltiojne. Suomi on aina maailman paras maa – sääli että tosiasiat kertovat jotain muuta.
Tunnistanko minä oman Hollantini Abu-Hannan Hollannista (tai siis, Amsterdamista)? Kyllä, ehdottomasti, vaikka minulla ei olekaan lapsia, joten en ole joutunut käytännön tekemisiin esim. koulujen kanssa (olen kyllä kuullut niistä paljon hyvää, mm. täällä pitkään asuneelta suomalaisperheeltä, joka takaisin Suomeen muutettuaan pettyi Suomen kouluihin).
Yhteisöllisyys on todellakin yksi hollantilaisia yhdistävä asia. Toki yhteisöllisyyttä on hyvin monessa maassa Suomea enemmän, mutta täällä erityisesti. Se näkyy maan historiassakin, esim. juutalaisten järjestelmällinen piilottaminen toisen maailmansodan aikana. Vapaaehtoistyötä täällä tehdään paljon. Muita kuuluu auttaa, se on itsestäänselvyys.
Kadulla moikataan tuntemattomia (omituisen kielen äänekäs puhuminen ei muuten lainkaan vähennä ihmisten tervehdysintoa). Kaupassa jutellaan ostoksista ventovieraiden kanssa, kärryasiakas päästää koriasiakkaan edelleen kassalle ja mamuteini auttaa pyörätuolin käyttäjää saamaan ostoksensa kassahihnalle. Kun tulee Suomeen, elämäntarinaansa pulputtava tuntematon mummo bussissa ei enää tunnu “höperöltä vanhukselta” vaan piristävältä juttukumppanilta.
Veikkaan, että moni sanoisi, että on Suomessakin yhteisöllisyyttä, kun menee Helsingin tai muiden suurien kaupungien ulkopuolelle ja etenkin maaseudulle. Kyllä, mutta pikkupaikkakuntien yhteisöllisyys ei monesti ole inklusiivista. Sateenkaariperheet, vammaiset ja mamut jäävät helposti ulkopuolelle.
Voi mikä prinsessa!
Iltasanomien trollimaisen kritiikin otsikko oli kuvaavasti “Prinsessa ja herne”. Siis kirjoittajansa ja monien muiden etuoikeuksien (privilege) sokaisemien ihmisten ajatusmaailmaa kuvaavasti. Vähemmistön edustaja, joka haluaa samanlaista kohtelua kuin muut on “prinsessa” (esim. vammaiset ja LGBT-porukka saavat kuulla tällaista jatkuvasti).
Jos jostain kritisoisin Abu-Hannaa niin siitä, ettei hän koe tarpeelliseksi opetella hollantia, mutta en tiedä kehtaanko, kun itsekään en sitä vielä niin hyvin puhu. Olen kuitenkin opiskellut sitä lähes päivittäin elokuusta 2009 asti (muutimme tänne syyskuussa 2010), mutta sairauteni heikentää merkittävästi oppimiskykyäni.
Ehkä kielitaidottomuuttakin pahempi ongelma kuitenkin on, jos ei opiskele kulttuuria. Siihen olen itse panostanut mahdollisimman paljon. Varmaan se Abu-Hannallekin tulee tutuksi esimerkiksi lapsen koulun kautta (ja kielikin sitä myötä tarttuu), mutta monia juttuja tästä maasta on vaikea ymmärtää, ellei perehdy niiden taustoihin.
EDIT: Myös Arkitehdin (joka on ulkosuomalainen, vaikkakaan ei Hollannissa) blogissa on osuva kannanotto asiaan.
