Archive for March, 2013
Muumiot takaisin arkkuun
Uusin romaanini Palsamoitu, yhdeksäs romaanikäsikirjoitukseni ja toivottavasti neljäs julkaistava sellainen, on nyt valmis. Yhdenkään aiemman romaanin kirjoittaminen ei ole ollut läheskään näin vaikeaa, koska en ole ennen ollut näin huonossa kunnossa (Häpeämättömän kohdallakin olin varsin huonona, mutta kuntoni romahti NaNoWriMon loppumista seuranneena päivänä.)
Silti en osaa juuri riemuita. Olen helpottunut, mutta en iloinen, siihen olen liian lannistunut.
Palsamoitu alun perin lähti ideasta: päähenkilö kuvittelee kuolleen veljensä luovutettujen (tai potentiaalisesti luovutettujen) elinten elämää uusilla vastaanottajillaan. Tämä idea lähti kuitenkin lopulta kirjasta kokonaan pois ja esiintyy vain muutaman tekstikappaleen verran. Ennen ei ole käynyt näin, että kirja muuttuisi näin vahvasti ideasta valmiiksi (tiesin kyllä jo kirjoittamista aloittaessani, että tämä jäänee pois).
Lähinnä kirja keskittyy luokanopettaja Marjaanan kautta käsittelemään kuolemaa, mitä sen jälkeen tapahtuu ja voiko elämää olla kuoleman jälkeen (nämä eivät niinkään spirituaalisella tasolla vaan käytännön), historiaa, perimää, antiikin Egyptiä yms. Kirjan teemana on ennen kaikkea pelkojen voittaminen.
“Jos kokeilen sitä sormella, joka kerta se kasvaa, laajenee kuin ilmapallo, kasvaa suureksi kirsikkapuuksi, joka työntää juurensa jokaiseen soppeen, kunnes jonain päivänä se on niin suuri, että se nielaisee minut kokonaan.
Niin voi käydä. Joistain porteista ei kuljeta kohti terveyttä. Toisista käydään ainoastaan kohti Maatia, joka punnitsee sydämet höyhentä vastaan. Ei tiedetä, onko hän koskaan punninnut yhtään sydäntä riittävän kevyeksi. Tämä on niitä asioita, joista en halua ottaa selvää.”
Muutama päivä sitten sain valmiiksi myös spekulatiivis-romanttis-humoristisen novellin Maun mukaan, reilun 1 000 sanaa eli aivan pisimpiä novellejani (varmaan pisin kahden noin 3 000-sanaisen jälkeen ja pisin suomenkielinen). Olen hyvin tyytyväinen siihen, toivottavasti myös lehti, johon sen lähetin, pitäisi siitä.
Huomenna piti mennä juhlistamaan kirjan valmistumista sekä muutaman päivän päästä olevaa syntymäpäivääni hienoon kasvisravintolaan. Mies jätti sen kuitenkin varaamatta ajoissa ja kun tästä alkuviikosta suivaannuin, hän anteeksipyytämisen sijaan luonnollisestikin suuttui.
Joka tapauksessa, suuri kiitos beetalukijoilleni, etenkin E:lle, joka on beetalukenut kolme viimeisintä romaaniani sekä lastenkirjani, ja joka jaksaa IRCissä tuntikausia pohtia hahmojen reaktioita. (Ja on muutenkin ollut merkittävä henkinen tuki.) Kiitos NaNoWriMon foorumin ihmisille sekä kaikille kirjan kanssa auttaneille, kuten Niinalle, Clairelle, Laurielle, Helleville ja Hannalle (varmaan olen unohtanut ison liudan nimiä).
Kauaa en ehdi huilata, sillä maanantaina starttaa Camp NaNoWriMo, jonka toteutan ScriptFrenzynä. “Screnzy” oli siis ennen huhtikuussa pidetty NaNoWriMon käsikirjoitusmaraton, jossa kirjoitetaan vähintään 100 liuskaa käsikirjoitusta (esim. näytelmä, elokuva tai peli) kuussa. Se kuitenkin lopetettiin viime kesänä.
Nyt kässäreitä voi kirjoittaa kesältä huhtikuuhun siirretyssä Camp NaNoWriMossa, jolle voi asettaa sanamäärätavoitteen, mutta ei sivumäärätavoitetta. Joten en varmaan liity “viralliseksi” osallistujaksi, vaan kirjoittelen lääketiedeaiheista leffakäsistäni muuten vain. Ihan hirveästi en voi sen sisällöstä paljastaa, paitsi että siinä liikutaan sekä historiassa että nykyhetkessä.
Tavoite olisi saada ensimmäinen versio valmiiksi ennen kuin anoppi saapuu 19.4. Viime vuonna ylsin sataan liuskaan jo 11.4., mutta muokkasin näytelmää Marian ilmestyskirjasta, niin pääsin käyttämään valmista runkoa (jonka olin etukäteen taivuttanut näytelmäoutlineksi niin hyvin, ettei rakennemuutoksia juuri lainkaan tarvittu) ja välillä copypasteakin. Vaikka onhan minulla nytkin outline, mutta ei se ole sama kuin muokata valmiista tekstistä.
Leffakässärit ovat vielä rohkaisevampi laji kuin romaanit. Vaikka olisit tunnettu käsikirjoittaja ja kirjoittaisit häikäisevän hyvän käsikirjoituksen, se ei silti välttämättä myy, saati päädy elokuvaksi, vaikka myisikin. (Kuvittele tilanne, jossa Sofi Oksanen tai Stephen King kirjoittaisi romaanin, jossa ei olisi mitään vikaa, eikä sitä silti julkaistaisi?)
Elokuvien leijonaemot ja -isät parantavat lapsensa
Extraordinary Measures (2010) ja Lorenzo’s Oil (1992) ovat tositapahtumiin perustuvia elokuvia. Molemmat kertovat kuolemaan johtavaa geneettistä sairautta sairastavasta lapsesta, jonka vanhemmat eivät suostu luovuttamaan kuultuaan, että sairauteen ei ole hoitoa. Katsoin kummankin leffan muutaman viikon sisään. Huom. tämä teksti sisältää spoilereita!
Extraordinary Measuresissa päähenkilöperheessä on kaksi Pompen tautia sairastavaa lasta, Lorenzo’s Oilissa perheen pojalla diagnosoidaan adrenoleukodystrofia eli ALD. Pompen tauti etenee melko hitaasti, mutta ALD erittäin nopeasti, johtaen kuolemaan viimeistään kahdessa vuodessa, usein jo vuodessa.
Molemmissa perheissä isä päättää, että työstä viis, lapsen pitää tervehtyä. EM:ssä Brendan Fraserin esittämä isä löytää eksentrisen ja misantrooppisen rockia luukuttavan tutkijan Dr. Stonehillin (Harrison Ford), joka on tutkinut Pompen tautia, mutta rahoitus on katkolla. Hän jättää hyvinpalkatun työnsä perustaakseen tutkijan kanssa yrityksen, jonka tehtävänä on kehittää biologinen lääke Pompen tautiin.
Firmalla on kuitenkin raha tiukassa ja se myydään isommalle lääkeyritykselle, joka ei tutkijaa miellytä lainkaan. Perheen isä herättää erittäin pahaa verta raahatessaan omat lapsensa ja muita Pompe-perheitä lääkeyritykseen vierailulle motivoimaan tutkijoita.
Lorenzo’s Oilissa vanhemmat (Nick Nolte ja Susan Sarandon) alkavat tehdä tutkimustyötä itse. ALD on tunnistettu vasta vähän aikaisemmin, eikä siitä tiedetä muuta, kuin että tietyt tyydyttyneet rasvat kertyvät aivoihin, kun niitä hajottava entsyymi ei toimi. Hoidoksi kokeillaan vähän näitä rasvoja sisältävää ruokavaliota, mutta pojan rasva-arvot vain nousevat.
Isä viettää kaikki iltansa kirjastossa ja lukee biotieteellisiä tiedelehtiä ilman mitään alan koulutusta. He löytävät eläinkokeita, joiden mukaan tietyillä rasvoilla (oliiviöljyn öljyhappo ja rapsiöljyn erukahappo) voitaisiin normalisoida tilanne. Isä joutuu soittelemaan läpi satoja kemian alan yrityksiä, ennen kuin eläkkeelle jäänyt kemisti suostuu yrittämään valmistaa erukahappoa.
Molemmissa elokuvissa riidellään paljon. Vanhemmat taistelevat paitsi aikaa vastaan, myös tiedettä ja lääkeyrityksiä, sillä he haluaisivat tietysti uudet lääkkeet heti lapselleen kokeiluun ja tutkijoiden näkemys on, että ensin pitää tehdä vuosia kestävät tutkimukset.
ALD-perhe taistelee myös ALD-järjestöä vastaan, joka on samoilla linjoilla, “ei saa herättää turhaa toivoa”. Michaela-äiti potkii ulos oman sisarensa sekä sairaanhoitajan. EM:ssä Harrison Fordin esittämä tutkija on napit vastakkain kaikkien kanssa.
Molemmissa elokuvissa on hyvät ja huonot puolensa. Ne ovat Hollywoodille tyypillistä melodraamaa ja itketystä ja tietysti korostetaan tarinan inspiroivuutta. Toki vanhempien taistelutahto ja sillä saadut tulokset ovat oikeastikin vaikuttavia.
Vammaiselokuvana EM on mielenkiintoisempi ja mielekkäämpi, koska Pompe-lapset ovat yhä aktiivisia toimijoita ja etenkin Meganilla on vahvan anarkistinen persoonallisuus. Muutenkin henkilöissä on ehkä enemmän syvyyttä. ALD-lapset ovat Lorenzo’s Oilissa enemmän surullisia, kuolaavia ja liikuntakyvyttömiä lapsia, eivät välttämättä elokuvan lähestymistavan vaan sairauden luonteen vuoksi.
Lorenzo’s Oilissa on toisaalta teknisesti taidokkaampi käsikirjoitus ja se olikin Oscar-ehdokkaana käsikirjoituksesta. Myös Sarandon sai ehdokkuuden. Muutenkin se on paljon arvostetumpi. Silti elokuva on jäänyt varsin tuntemattomaksi ja oli taloudellinen katastrofi, vaikka saikin hyvät arvostelut.
On sinänsä jännä, että terve Lorenzo pääsi leffajulisteeseen, Pompe-lapset eivät. Muutenkin elokuvajulisteet ovat täysin erilaisia, vaikka vierähtihän välissä melkein 20 vuottakin. Toinen on lämpimänvärinen, hymyilevä ja perhekeskeinen, toinen kylmänsininen, kuvaa pelkkiä miehiä ja kertoo taistelusta.
Sen verran on pakko sanoa, vaikka se spoilaakin loput, että molempiin sairauksiin löytyi (tietysti) lääke. Pompe-entsyymi toimi ja Lorenzon veren rasva-arvot saatiin kokonaan normalisoitua Lorenzon öljyllä. Vuoden kestänyt prosessi oli uskomattoman nopea, mutta Lorenzon kannalta valitettavasti ei tarpeeksi, sillä hän oli jo sokeutunut ja menettänyt liikuntakykykynsä lähes kokonaan.
Elokuvat perustuvat varsin pitkälti tositapahtumiin, vaikka esim. ALD-järjestö oli hyvin tyytymätön siihen, miten heidät elokuvassa esitettiin, eikä ihme. Lorenzon öljystä annetaan turhan ruusuinen kuva, sillä monella se ei toimi lainkaan. Elokuvan lopputekstit antavat ymmärtää, että Lorenzo sai näkökykynsä takaisin ja pystyi kommunikoimaan tietokoneella, mutta tämä ei ilmeisesti pidä paikkansa.
Lorenzo menehtyi keuhkokuumeeseen vuonna 2007 30-vuotiaana, eli hän eli 20 vuotta ennustettaan pidempään. Moni on tosin kysynyt, oliko se ihmisarvoista elämää, kannattivatko ponnistukset. Itse olin vaikuttunein siitä, että Lorenzon äidin Komoreilta Afrikasta (jossa perhe asui isän työn takia ennen sairastumista) pojan tueksi lennättämä Oumouri hoiti Lorenzoa tämän kuolemaan asti.
Näihin elokuviin oli sinänsä helppo samaistua, kun tietää, että itse tuskin olisin elossa, ellen olisi tehnyt todella massiivista tutkimustyötä sairauksistani. Olisi tosin helpottanut, jos minullakin olisi ollut tukena perhettä ja tutkijoita – ja yhtä paljon rahaa kuin näillä elokuvien henkilöillä.
Onko seksityö työtä?
Seksin myyminen on aihe, joka nousee aina välillä lööppeihin. Viime aikoina on puhuttu esimerkiksi hollantilaiskaksosista, jotka myivät seksiä 50 vuoden ajan ja kirjoittivat siitä kirjan, leffakin tehtiin. Kaveri nosti tämän esiin Twitterissä ja käytti termiä “career” (lainausmerkeissä) huoran työstä.
Seksin myymistä (ja pornon tekemistä, jonka monet, tosin eivät kaikki, siihen rinnastavat) vastustetaan paljon. Sitä vastustaa niin osa feministeistäkin kuin monet täysin antifeministiset tahot. Minusta seksin myyminen on työ missä muutkin.
Listasin seuraavaan perusteluita, joilla seksin myymistä usein vastustetaan. Ne eivät ole selkeästi erillisiä argumentteja, vaan ne kietoutuvat usein keskusteluissa yhteen.
- Seksin myyminen (/pornon tekeminen) on väärin/syntiä/inhottavaa, koska seksi on kaunis kahden ihmisen välinen asia, josta ei pidä tehdä kauppatavaraa (tai vastaava perustelu).
- Seksin myyminen (/pornon tekeminen) alistaa naista ja heikentää naisen asemaa yleisellä ja/tai yksilötasolla (feministinen näkökulma).
- Seksiä myyvät naiset ovat usein ihmiskaupan uhreja/muuten hyväksikäytettyjä (tai vähintään he hakeutuvat työhön taloudellisesta pakosta, eivät aidosti vapaaehtoisesti).
- Seksin myyminen (/pornon tekeminen) aiheuttaa/voi aiheuttaa psykologista haittaa, vaikka sen tekisikin vapaaehtoisesti.
Toki muita argumentteja voi nostaa esille kasapäin. Sukupuolitaudit, seksiaddiktion ruokkiminen, ostajien syyllisyyden tunne/väärät odotukset, mahdollinen lisääntynyt pettämisen riski, pimeää työtä (useimmissa maissa – se on toki lainsäädännön eikä ammatin vika).
Vasta-argumentteja
Ihmiskauppa ja paritus ovat toki todellisia ongelmia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki seksin myyjät olisivat hyväksikäytettyjä tai kärsisivät työstään. Myös köyhyys ja huumeriippuvuus ovat erillisiä ongelmia, samoin kuin transfobia, joka monissa paikoissa ajaa ihmisiä prostituutioon.
Hesarissa oli hiljattain kolumni (en valitettavasti löydä sitä enää), jonka kirjoittaja alkoi vastustaa prostituutiota, koska oli tavannut seksityöläisen, joka seurusteli, mutta ei voinut kertoa poikaystävälleen työstään. Yksittäistapaus siis osoitti, että prostituutio on haitallista/väärin. Niin, no, seuraavassa romaanissani päähenkilö ei uskalla kertoa tyttöystävälleen, että on Kelassa töissä.
Siinä missä aiemmat feministiset suuntaukset yleensä tuomitsivat seksikaupan ja pornon, 1980-luvulla heräsi ns. seksimyönteinen feminismi. Feministi voisi kysyä esimerkiksi, että kokeeko patriarkaalinen yhteiskunta uhkana naisen, joka on seksin suhteen aktiivinen toimija, neitsyt Marian sijasta Maria Magdalena? Eikö ole törkeää väittää, että nainen ei voisi olla vapaaehtoisesti seksityöläinen?
Toki seksiä myyvät myös miehet, niin naisille kuin miehillekin. Tämä aspekti jää usein prostituutiokeskustelussa aika vähäiseksi. Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueellakaan ei (tietääkseni) ole miesikkunoita, vaikka homoprostituoituja tässä kaupungissa varmasti riittää.
Omat mielipiteeni
Seksin myymiseen liittyy paljon erilaisia kysymyksiä, joihin vastaukset eivät välttämättä eri ihmisillä samat. Onko seksin myyminen väärin? Minusta ei. Onko seksin ostaminen väärin? Minusta ei (jos ei osta potentiaalisesti alaikäiseltä/ihmiskaupan uhrilta). Onko prostituoidun työ oikea ammatti? Tietenkin on. Kannattaako seksin myymisen olla laillista? Minusta kyllä. Pitäisikö sitä käsitellä kuten mitä tahansa työpaikkaa? Kyllä.
Minusta seksityö on rehellistä työtä ja siten arvostan sitä enemmän ammattina kuin monia muita, joita en nyt tässä ala listaamaan, koska se olisi varsin epäkohteliasta näissä ammateissa työskenteleviä kohtaan.
Kannattaa muistaa, että vaikka jokin olisi omasta mielestä ällöttävää, tai ei ymmärrä sitä (vaikkapa homojen seksielämä), niin se ei tarkoita, että se olisi väärin tai huono asia.
Moraalifilosofin näkökulma
Journal of Medical Ethicsissä julkaistun artikkelin Is Prostitution Harmful? kirjoittaja, filosofi Ole Martin Moen on sitä mieltä, että jos yhden illan jutut eivät ole haitallisia, prostituutiokaan ole. Vaikka miljardin ihmisen mielestä porsaanlihan syöminen on vastenmielistä ja syntistä, se ei tarkoita, että possun syöminen olisi haitallista, vaan ihmisten hyvinvointia häiritsevät tässä tapauksessa siihen kohdistuvat asenteet.
Kirjoittaja uskoo saman koskevan myös seksityöläisten henkistä hyvinvointia. Heillä on enemmän psykiatrisia ongelmia ja heihin kohdistuu enemmän väkivaltaa ja raiskauksia, mutta sama koski homojakin silloin, kun homoutta pidettiin yleisesti sairaana, perverssinä ja rikollisena. (Ja toki psykiatriset ongelmat, esimerkiksi huono itsetunto, voivat johtaa prostituutioon.)
“If prostitution means buying and selling sex – and buying and selling, to be applicable concepts, presuppose at least a thin notion of voluntariness – it seems just as unreasonable to label sex slavery ‘prostitution’ as to label someone who is filmed while raped a ‘porn actress’.”
Moen on myös sitä mieltä, että prostituutioon voi ajatella sisältyvän vähemmän esineellistämistä kuin moneen muuhun ostotilanteeseen, koska ostajaa luultavasti kuitenkin kiinnostaa myyjä enemmän kuin useimmissa muissa myyntitilanteissa tai vaikka siinä, että lehdenjakaja tuo lehden kotiin.
Kaikissa ammateissa on varjopuolensa
Useimmissa ammateissa on vähintään jotain (jonkun mielestä) eettisiä ongelmia, on kyseessä sitten myyjä tai lastentarhanopettaja. Moniin ammatteihin, lähes kaikkiin, osa ihmisistä ajautuu muuten kuin omasta tahdostaan.
Omissa töissäni eettiset kysymykset ovat, kenties hieman yllättäen, tullut vastaan eniten kääntäjän työssä. Olen tehnyt käännöksiä “Big Pharmalle”, myös lääkkeistä joiden käytöstä en ole kovin riemuissani, mutta en niitä kiihkolla vastustakaan. Olen kääntänyt ruokapakettien tekstejä ruoille, joita en koskaan suostuisi syömään. Vedän kyllä rajan. En todellakaan kääntäisi esim. äärioikeistolaisia tekstejä.
Minun olisi vaikea olla ruokakaupan myyjä, koska minua ahdistaisi myydä asiakkaille esimerkiksi tupakkaa, alkoholia, lihaa tai erittäin epäterveellisiä ruokia. (Tiedostan toki, että tämä on hyvin klassistinen ja etuoikeutettu ajattelumalli – kaikilla ei ole varaa valita, voivatko he olla ruokakaupassa töissä vai eivät.)
Monet työt voivat aiheuttaa psykologista haittaa (usein jopa pysyvää). Se näkyy esimerkiksi siinä, että mm. lääkäreillä on selvästi muita korkeammat itsemurhaluvut.
Vielä yksi lainaus em. artikkelista: “The governmental New Zealand Accident Compensation Corporation interestingly categorises being a prostitute, which is legal in New Zealand, as safer than being an ambulance nurse.”
Tanskassa prostituoitu vähentää veroissa
Luin hiljattain artikkelin tanskalaisesta homoprostituoidusta, joka ajeli asiakkaiden luokse polkupyörällä. Hän sai vähentää ajokilometrit verotuksessa, 0,5 kruunua per kilometri. Kun hän oli asiakkaan kanssa Kroatiassa, hän soitti verotoimistoon ja kysyi, saako matkakulut vähentää. Lennot kuulemma sai, muuta ei.
“My reason for paying taxes wasn’t because I’m a socialist, or a philanthropist,” he says. “When someone confronts me with this, I want to be able to say, in so many words, ‘It was work, nothing else. I worked, I paid taxes. What do you care?’”
Eli suomeksi: en maksa veroja mistään aatteellisesta syystä, koska haluan voida sanoa, että teen työtä, joka on työ muiden joukossa.
EDIT: Lue myös eräs mielestäni mielenkiintoinen vastine tähän tekstiin. Miksi ammattitappajaa arvostetaan enemmän kuin ammattipanijaa, vaikka väkivalta on paljon haitallisempaa kuin seksi?
Enteellistä lempeä uskonsotien pyörteissä
En ollut varma, saisinko Kristiina Vuoren esikoisromaania Näkijän tytär luettua loppuun. En ole juurikaan lukenut historiallisia romaaneja (ainakaan 1800-1700-lukua vanhempia) enkä käytännössä lainkaan viihdekirjoja tai romantiikkaa. Ja tämä oli 1200-luvulle sijoittuva romanttinen viihderomaani.
Kirja kertoo punatukkaisesta Eirasta, joka on Ilvesten näkijäsukua ja siksi pelottaa ihmisiä. Suomessa taistelevat kristinusko ja pakanallinen muinaisusko. Jotkut sekoittelevat niitä keskenään – Eirakin saattaa samassa hengenvedossa kiittää Ukkoa ja Neitsyt Mariaa – mutta tähän on tulossa loppu, sillä ristiretkeläiset haluavat käännyttää suomalaiset kunnon kristityiksi.
1200-luku oli karua aikaa. Kirjassakin suurin osa henkilöistä kuolee, kuka rokkotautiin, kuka lapsivuoteeseen, kuka villieläinten raatelemana, kuka sotaan tai kaksintaisteluun. Eiralla on kyky vaivuttaa sairaat parantavaan uneen ja joskus onnistuukin estämään kuoleman, mutta jos unessa näkyy kuukkeli, silloin kohtalo on sinetöity. Moni perhe joutuu hautaamaan lähes kaikki lapsensa.
Toisaalta kirjassa myös rakastetaan tulisesti ja paljon. Järjestetyt avioliitotkin ovat joskus rakastavia, mutta jos eivät, aina voi etsiytyä jonkun toisen vuoteeseen. Esiaviollisia suhteitakin katsotaan usein läpi sormien – niin kauan kuin ei erehdy tulemaan raskaaksi ja saamaan äpärälasta. Eira ei osaa päättää, onko tosirakkaus lapsuuden kasvinveli Rikhard vai etäiseksi jäänyt tietäjäsuvun vesa.
Kirja sijoittuu Hämeeseen ja Hauholle, mikä tuntui hassulta, kun oma mökki on siellä. Tärkein tapahtumapaikka Lauttian kartano, nykyinen Lautsia, on aivan parin kilometrin päässä mökistämme. Hämäläisiä pidetään nykyään usein hitaina, mutta kirjan hahmot ovat hyvin vahvapersoonaisia. Temperamenttisia, räiskyviä, juonittelevia… Hyviksetkin kuten Eira tuppaavat olemaan hyvin itsepäisiä.
Aluksi ja välillä muutenkin “viihdekirjamainen” kieli hieman häiritsi, mutta hyvin kirja vei mukanaan. Välillä historiallisia yksityiskohtia selitellään hieman turhan pitkään, mutta ei niin, että alkaisi tylsistyttää. Romaanissa on oiva yhdistelmä ajankuvaa ja henkilökuvaa. Etiäiset ja muut unet toimivat hyvin. Pari kohtaa juonessa tosin tuntui hieman epäuskottavilta enkä ihan ollut myyty kirjan lopulle.
Kirjan kannen suhteen en ollut aivan myyty, sitä kommentoin jo aikaisemmin.
“Kallis” ja 9 muuta hollannin kielen tärkeintä sanaa
Oletko aikeissa matkustaa Hollantiin? Kenties haluat vain briljeerata kavereillesi osaamalla mahdotonta kuuma peruna suussa -kieltä? Opetan tässä hollannin tärkeimmät 10 sanaa. Nämä ovat siis ihan oikeita, eivät mitään kirosanoja, joilla yritän teitä huijata.
Suomalaiselle tarkoitetut äntämisohjeet on hakasuluissa. “G” (ja ch) ääntyvät siis kuten “ch” sanassa “Loch Ness”, eli suunnilleen “khh”. Alueesta riippuen äänne voi olla lähellä pehmeää hoota tai sitten erittäin rutiseva “krrhrhhrh”, joka soveltuu pienten lasten pelotteluun.
vertraging [fertraaching]
Viivästys, eli myöhässä. Kun kaikki kuitenkin on.
omleiding [omläiding]
Poikkeusreitti, esim. ratikan. Kts. ed.
rijdt niet [räit nit]
Ei kulje. Esim. juna. Kts. ed.
lekker [lekör]
Herkullinen, kaikissa mahdollisissa merkityksissä, oli kyse sitten omenapiirakasta, pyllystä tai makeista unista. Hollantilaisten lempisana, jota kuulee jatkuvasti.
mooi [mooi]
Kaunis, kiva, ihku. Toinen lempiadjektiivi, jota voi käyttää aina kun lekker ei sovi. On epäilty, että suomen kielen sana “moi” olisi tullut tästä. Kolmas vastaava sana on leuk [löyk], jonka merkitys on enemmän hauska, nasta, mukava.
duur [dyyr]
Kallis. Kaikki on hollantilaisen mielestä kallista. Jos tulee oikein hyvä diili, niin sitten voi myöntää, että se oli “niet duur”. (Sanan toinen merkitys tarkoittaa kestoaikaa, sama kuin duration.)
gratis [chraatis]
Ilmainen! Maailman paras asia! Se mitä saa ilmaiseksi ei ole niin olennaista. Esim. keltainen mainospipo on ihana, jos siitä ei tarvitse maksaa mitään.
graag [chraach]
Ulkomaalaisten kauhuksi keksitty sana, joka tarkoittaa “mielellään” (esim. “ja, graag” tai “ik wil graag en biertje”. Kuulostaa siltä, että yrittää saada puhdistettua räkää kurkustaan. Mahdotonta koskaan oppia lausumaan natiivin kuuloisesti.
grapje [chrapje]
Kaikki hollannin kielen sanat eivät ala “gr”, vaikka ehkä tästä voisi luulla. Grap = vitsi ja grapje on siitä diminutiivi. Hollannissa voi sanoa melkein mitä vain ja sitten hetken päästä lisätä “grapje”, jolloin se on hauska vitsi. Tätä ei tosin voi tehdä pari viikkoa myöhässä, kuten Suomessa poliitikot.
“…”
Ääni jonka vieressäsi istuva hollantilainen päästää halutessaan päästä pois seinänpuoleiselta paikalta ratikasta. Yllättävän samankuuloinen kuin suomalaisen interjektio vastaavassa tilanteessa.
Tanssiva papukaija, dippaava simpanssi
En yleensä postaa videoita. En ainakaan hauskoja eläinvideoita. Mutta näissä on ehkä muutakin.
Tämä neitokakadu jorailee ja vislaa Michael Jacksonin tahtiin.
Kaunis valkoinen Frostie tanssii YouTube-kanavallaan vaikka mitä musiikkia. Tällä videolla siivet leviävät juuri oikeassa kohdassa kuin Lordilla ikään.
YouTuben selaamisen perusteella papukaijojen suosikkimusiikkia ovat dubstepin ja Michael Jacksonin lisäksi esim. Gangnam style, Lady Gaga (erityisesti Pokerface, tosin eräs papukaijalauma tykkäsi tanssia Just Dancea, mutta Pokerfacen alkaessa soida lopetti ja huusi “No!”). Eli vahvasti melodinen musiikki, ei ehkä ihme. Eräs suosituimpia viheltelybiisejä tosin tuntuu olevan Addams Family.
Papukaijoilla on erilaisia tanssityylejä. Löytyy pään heiluttelua, moshausta, siipien levittelyä, hytkymistä, jaloilla “joraamista” (niin kuin ihminen heiluttaa käsiään ylös alas) ja edestakaisin kävelyä. Jotkut yhdistelevät kaikkia näitä. Neitokakadu voi myös nostaa ja laskea töyhtöään, mikä näyttää aika makealta.
Olen jonkin verran perehtynyt nyt papukaijoihin, koska niitä esiintyy kahdessa nykyisessä kirjoitusprojektissani ja mahdollisesti enemmän myös seuraavassa romaanissani (tämä on lähinnä sattumaa, kaikissa papukaija on ihan eri syistä ja eri roolissa).
Ihmisillä on hyvin erikoisia käsityksiä siitä, kuinka rajoittuneita eläimet ovat. Joku oli kommentoinut erääseen videoon tanssivasta neitokakadusta, että “I didn’t know animals could enjoy music”. Herranjumala, kyseessä on eläinlaji, joka viheltelee toisilleen melodioita!
Itsellekin tulee kyllä välillä tällaisia spesistisiä aivopieruja. Muutama päivä sitten näin kuvan, jossa simpanssille oli tehty syntymäpäivän kunniaksi salsaa, jonka kanssa oli suolattomia tortillasipsejä. Mietin “osaakohan se simpanssi dipata noita?” Niin, kyseessä kuitenkin eläin, joka osaa mm. sekoittaa itselleen drinkkejä sekä tehdä nuotion ja paahtaa sillä vaahtokarkkeja ja pelata Pacmania. Eiköhän se osaa (ja tajua) myös dipata sipsejä…
Papukaijasivustoilla aina muistutetaan, että älä antropomorfisoi (inhimillistä) papukaijoja. Niistä sanotaan usein, että ne ovat kuin “viisivuotiaita lapsia” (närhet ovat joissain asioissa suunnilleen yhtä fiksuja kuin seitsemänvuotiaat lapset), ja tietysti puhe lisää tunnetta ihmisyydestä, mutta ne eivät esimerkiksi voi käyttäytyä “hyvin” tai “huonosti” kuten sen ikäinen lapsi. “Huono” käytös kertoo aina siitä, että jokin on vialla – tai sitten se on vain linnulle lajityypillistä, kuten esim. kovaäänisyys ja esineiden nakertaminen.
Muutenkin aina hoetaan eläinten antropomorfisoimisesta. Jotkut eivät suostu uskomaan, että gorillat ja simpanssit pystyvät keskustelemaan viittomakielellä. Tanssivista papukaijoista on epäilty, että ne on “opetettu tekemään temppuja”.
Monilla eläimillä on hyvin samanlaisia tapoja kuin ihmisillä. Parempi sanoa noin, kuin että niillä on “ihmismäisiä” tapoja. Gorilla ja simpanssi, hyvin mahdollisesti muutkin eläimet kuin kädelliset, kykenevät empatiaan. Se ei ole inhimillistämistä, vaan sen tunnustamista, että on vähän asioita, joihin ihmisellä on yksinoikeus.
Perhe on pahin ja kamalin ja inhottavin ja ärsyttävin ja raadollisin
Tykästyin kovasti Lionel Shriveriin luettuani romaanit The Post-Birthday World ja So Much For That. A Perfectly Good Family on Shriverin vähemmän tykättyjä kirjoja, eikä ihme. Aihe ja henkilöt jäävät mielestäni vähemmän mielenkiintoisiksi kuin muissa kirjoissa ja siten tuppaavat hukkumaan Shriverille tyypillisen selittelyn alle. Tässä kirjassa ei varsinkaan päde “show, don’t tell” vaan “show and compulsively tell”!
Kirja kertoo perintötaistelusta, taistelusta lapsuudenkodista, kolmen hyvin erilaisen sisaruksen välillä. Päähenkilö Corlis on taiteilija, kuten Shriverin useimmat(?) naispäähenkilöt, kuvanveistäjä. Hän on siitä erikoinen hahmo, että hänen tärkein ominaisuutensa tuntuu olevan se, että hän kuvittelee voivansa saada kaiken. Kyse ei ole niinkään ahneudesta, tai ei ainakaan siitä, mitä sillä on perinteisesti tarkoitettu. Ehkä sitä voisi kutsua ihmissuhdeahneudeksi. Joskus kaikkien kaveri tarkoittaa ei-kenenkään ystävää.
Tuntuu, että hahmojen kaikkia maneereja, tapoja, piirteitä ja ominaisuuksia toistetaan ja alleviivataan jatkuvasti. Henkilöt ovat rasittavia ja heidän rasittavuudellaan oikein ilakoidaan. Pakastimen ruokia voidaan ihmetellä pari sivua ja vielä palata niihin useasti. Siten on jännä, että kirja on selvästi lyhempi kuin The Post-Birthday World ja So Much For That, sillä se “tuntuu pidemmältä”.
Eräs Amazon-arvostelija sanoi toisesta Shriverin kirjasta “Lionel Shriver ranges from mediocre to brilliant”. Voisin olla helposti samaa mieltä.
Usko, toivo ja epätoivo
Työkseen kirjoittaminen on todella lannistavaa, ainakin jos on kaunokirjailija, novellisti ja/tai freelancetoimittaja (tai sellaiseksi haluava). Romaanikäsikirjoituksen saaminen julkaistuksi on hyvin epätodennäköistä – runo- ja novellikokoelmista puhumattakaan -, mutta sama pätee myös esimerkiksi tekstin saamiseksi useimpiin kirjallisuuslehtiin (hyväksymisprosentit vaihtelevat yli 80:sta alle 0,1:een) ja palkinnon voittamiseen kirjoituskilpailussa. Näytelmät ja elokuvakäsikirjoitukset hyvin harvoin päätyvät tuotantoon.
Toimittajan työ ei ole aivan niin julmaa, mutta jos ei ole vakituista kirjoitussuhdetta mihinkään lehtiin, kuten minulla ei tällä hetkellä ole muihin kuin hyvin erikoistuneiden alojen julkaisuihin, eivastauksia tulee enemmän kuin kyllävastauksia. Paljon enemmän. Joskus sovittu juttu menee mönkään, kun vaikkapa haastateltava peruu, eikä uutta löydy (tai juttua ei voi tehdä ilman tiettyä tyyppiä).
Turhauttavinta asiassa on, että kyse on niin henkilökohtaisesta jutusta. Käytännössä missään näistä prosessi ei ole vertaisarvioitua (vertaisarviointi ei tietysti läheskään aina ole reilua tai objektiivista sekään, mutta kuitenkin), vaan kyseessä on useimmiten yhden ainoan tyypin päätös.
Voi olla, että sillä tyypillä on huono päivä. Tai hän inhoaa syvästi sulkapalloa, jota romaanikässärisi tai juttuehdotuksesi käsittelee. Tai että hän sekoittaa nimesi johonkin toiseen tyyppiin, joka on ärsyttävä. Ei riitä, että on hyvä, pitää olla oikeanlainen. Ja osua oikeaan saumaan.
Usein saat toisen mahdollisuuden. Useimpia lehtijuttuideoita ja romaanikäsikirjoituksia voi tarjota useampaan paikkaan. Yhtäkin juttuideaa tarjosin tusinaan paikkaan ennen kuin tärppäsi. Joskus torppaajana voi kuitenkin olla yksi ihminen, esimerkiksi kirjoituskilpailussa tai hyvin erikoistuneessa juttuaiheessa. Ei hän sitä ilkeyttään tee, mutta ei se lohduta. Jos kirjoituskilpailuun osallistuu 500 ihmistä, 499 heistä ei voita.
Itse koen, että hylyt (ja juttuehdotuksiin yms saadut ei-vastaukset) kuuluvat kirjailijan työhön, eivätkä ne yleensä lannista, mutta jos hylkyjä tulee kerralla monta tai tosi huonon päivän päätteeksi tulee hylky, kyllä se voi silloin lannistaa. Ja usein niitä tuppaa tulemaan monta kerralla. Hiljattain sain varmaan viisi yhdessä viikossa.
Ja kaikki hylyt eivät ole samanarvoisia. Jos eivastaus tulee siltä viimeiseltä/ainoalta lehdeltä, viimeiseltä isolta kustantamolta tai lempikirjallisuuslehdeltä. Tai jos onnistut vaikkapa saamaan personoidun hylkykirjeen, jossa ihana päähenkilösi haukutaan tylsäksi ja luotaantyötäväksi.
Jotkut lopettavat kirjoittamisen ensimmäiseen tai kymmenenteen hylkykirjeeseen. Jos haluaa menestyä, pitää vain jatkaa.
Itselleni on taas hiljattain iskenyt epäusko. Olen kirjoittanut 23 vuotta, romaanikäsiksiäkin 14 vuotta. Olen ollut kirjoittamiskursseilla, lukenut parikymmentä kirjoittamisopasta ja satoja artikkeleita aiheesta, saanut palautetta teksteistäni beetalukijoilta ja verkossa sadoilta eri ihmisiltä, monet heistä ammattilaisia.
Silti romaanini eivät kelpaa millekään isommalle kustantamolle. Lastenkirjani ei taida kelvata yhtään kenellekään. Proosani ei ole ollut mitalisijoilla muissa kuin lasten/nuorten (tai pienten piirien) kirjoituskilpailuissa. Ns. oikeissa kilpailuissa ei edes shortlisteillä. Eikä sitä ole hyväksytty mihinkään ns. oikeaan kirjallisuuslehteen. (Sabotaasin jälkeen olen joutunut lähestulkoon lopettamaan lähettelyn, mutta sitä ennen kyllä lähetin paljon.)
Lukijoilta tulee hyvää palautetta, mutta vielä kun saisi niitä lukijoita. Esim. novellien kanssa se on aika toivotonta ilman kirjallisuuslehtiä. Näytelmäni on kerännyt kehuja, mutta toistaiseksi kukaan ei ole lupautunut ohjaamaan sitä (vaikka yksi niin vihjailikin.) Onko näytelmä, jota kukaan ei esitä, edes olemassa?
Seuraavaksi aloitan kirjoittaa elokuvakäsikirjoitusta. Hollywood-elokuvaan (koska tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin, siitä ei pääse yli eikä ympäri). Hieman tulee mieleen tämä legendaarinen Flash-pläjäys pelkästä ajatuksesta…
On uskomatonta, miten niin moni jaksaa jatkaa työtä, jossa useimmat uutiset ovat huonoja. Jossa voi, ehkä kannattaakin olettaa, että vastaus on ei – siinä tilanteessa on melkein järjenvastaista uskaltaa edes toivoa kyllää. Monet eivät puhu kustantajilta saamistaan “vastauksista”, vaan esimerkiksi “sitten kun olen saanut hylyt lopuiltakin kustantajilta.”
Millä me oikein jaksamme?
Viittomakieltä kouluihin
Olen miettinyt, miksi kouluissa ei opeteta lainkaan viittomakieltä. Itseäni harmittaa, etten sitä osaa, vaikka tietysti täällä Hollannissa suomen viittomakieli ei olisi kovin hyödyllistä (koska eri maissa on omat viittomakielensä), mutta helpottaisi varmaan hollannin viittomakielen opiskelua.
Olen yrittänyt opetella viittomakieltä netistä, mutta sairauteni vaikeuttaa kielten opiskelua, hollantikaan ei varmaan olisi tarttunut ilman Pimsleur-pedagogiikkaa. Ne eivät vain jää mieleen (eikä kurssille meno ole mahdollista).
Viittomakielestä tuskin voi tehdä omaa oppiainettaan, mutta sitä voitaisiin opettaa äidinkielen tunneilla ja lukiossa voisi olla vapaaehtoisia kursseja (varmaan jossain onkin, mutta ei yleisesti). Keksin ainakin kolme hyvää syytä opettaa viittomakieltä.
- Viittomakieli on ainoa tapa keskustella monien kuurojen ja huonokuuloisten kanssa. Tuhansille suomalaisille viittomakieli on äidinkieli siinä missä suomi, ruotsi tai saami (tai englanti). Sitä voi siis pitää yleissivistyksenä.
- Viittomakieli muistuttaa osaltaan siitä, että ihmisiä – ja kieliä – on hyvin erilaisia. Erilaisuus ei tarkoita, että jokin olisi huonompaa! Viittomakielellä on joitain selkeitä etujakin (minkä huomaa hyvin kun menee kovaääniseen paikkaan, jossa keskustellaan sujuvasti viittomakielellä).
- Se opettaa myös sitä, miten suuri osa viestinnästä on ei-sanallista. Äidinkielessä ei juuri käsitellä kehon kieltä (tai ainakaan minun aikanani ei käsitelty).
Viittomakieltä eivät käytä pelkästään kuurot ihmiset. Sillä kommunikoivat myös jotkut autistit ja vammaiset ja sitä on käytetty myös eläinten kanssa kommunikointiin.
Jos nyt lähdetään etsimään myös muita syitä, niin Suomi saisi varmasti positiivista julkisuutta maailmalla (vähintään opetus- ja kuuropiireissä, varmaan myös medioissa yleisesti).
Himskatin hyvä kirjoitusopas
Kuvittelin pitkään, että ehdoton suosikkikirjoitusoppaani, James N. Freyn How To Write a Damn Good Novel II oli vain paranneltu versio saman kirjan I-osasta, eikä jatko-osa (ei hajuakaan miksi). Kiitos blogin lukijan Sannun soittautui kuitenkin, että ne ovat kaksi aivan eri kirjaa, vaikka yhteisiä asioita jonkin verran onkin, joten päätin vihdoin lukea sen I:n.
Osa I keskittyy ennen kaikkea tarinaan ja rakenteeseen (ja moniin muihin yleisluontoisiin juttuihin), osa II taas superhyvien hahmojen luomiseen. Toki henkilöhahmoja käsitellään myös tässä ykkösosassa yhden luvun verran, muuten olisikin aika vaikea puhua kirjoittamisesta.
Puhutaan konfliktista ja kliimaksista, oikeassa kohtaa aloittamisesta jne, mutta aika paljon myös yleisluonteisia juttuja kirjoittamisesta, kuten dialogista, näkökulmasta, kuvailusta, editoinnista ja palautteen vastaanottamisesta. Siten tämä kirja soveltuisi hyvin myös novellien kirjoittajalle, ei vain romaanien.
Freyn kirjoitustyyli on aika kärkevä, tässä kirjassa enemmän kuin seuraavassa. Ei anneta vinkkejä vaan enemmän käskyjä. Ei tällaista väkisin väännettyä kökkösymboliikkaa, äläkä nyt hyvä ihminen kuvittele, että lukija haluaa psykoanalysoida hahmosi. (Frey ei ole mikään postmodernismin ystävä, mutta tämä onkin kirjoitusopas dramaattisen romaanin, ei kaikenlaisten romaanien kirjoittamiseen.)
On vaikea sanoa, mikä oli kirjan parasta antia. Ehkä dialogin käsittely, sillä sitä yllättävän harvassa kirjoitusoppaassa neuvotaan juuri lainkaan. Myös premissin (eli kirjan “kantavan ajatuksen”) selittäminen, mutta sama käydään läpi myös kakkososassa ja ehkä siksi se ei enää tuntunut niin oivaltavalta.
Eräs Freyn tärkeistä ideoista on “maximal capacity”. Se tarkoittaa mm. sitä, että kaikkien henkilöiden pitäisi aina toimia skarpeimmillaan (niin fiksusti ja järkevästi kuin kyseiseltä henkilöltä voi odottaa). Muuten syntyy vain epäuskottavaa campia, kuten kauhuleffoissa (“menenpäs nyt käymään tuolla ullakolla, josta kuuluu hirviöiden ääniä”). Sama pätee myös repliikkeihin: puhujien pitää aina olla nokkelimmillaan ja mielenkiintoisimmillaan.
Tämä ei ole periaatteessa aloittelijalle tarkoitettu kirja, tai siis virallisesti tämä ei ole “näin kirjoitat jonkinlaisen romaanin” vaan “näin kirjoitat mahtavan romaanin”. Sisältö on kuitenkin paljon kakkososaa enemmän perustasoa ja tätä voisi suositella myös ensimmäiseksi kirjoittamissoppaaksi. Varmasti kokeneempikin ja enemmän kirjoitusoppaita lukenutkin kirjoittaja saa tästä paljon irti, mutta tuskin niin paljoa kuin kakkososasta.
Kakkososan luen joka vuosi uudestaan, saa nähdä miten usein tätä päätyy tankkaamaan.
