Perhe on pahin ja kamalin ja inhottavin ja ärsyttävin ja raadollisin

Tykästyin kovasti Lionel Shriveriin luettuani romaanit The Post-Birthday World ja So Much For That. A Perfectly Good Family on Shriverin vähemmän tykättyjä kirjoja, eikä ihme. Aihe ja henkilöt jäävät mielestäni vähemmän mielenkiintoisiksi kuin muissa kirjoissa ja siten tuppaavat hukkumaan Shriverille tyypillisen selittelyn alle. Tässä kirjassa ei varsinkaan päde “show, don’t tell” vaan “show and compulsively tell”!

A perfectly good family -kansi

Kirja kertoo perintötaistelusta, taistelusta lapsuudenkodista, kolmen hyvin erilaisen sisaruksen välillä. Päähenkilö Corlis on taiteilija, kuten Shriverin useimmat(?) naispäähenkilöt, kuvanveistäjä. Hän on siitä erikoinen hahmo, että hänen tärkein ominaisuutensa tuntuu olevan se, että hän kuvittelee voivansa saada kaiken. Kyse ei ole niinkään ahneudesta, tai ei ainakaan siitä, mitä sillä on perinteisesti tarkoitettu. Ehkä sitä voisi kutsua ihmissuhdeahneudeksi. Joskus kaikkien kaveri tarkoittaa ei-kenenkään ystävää.

Tuntuu, että hahmojen kaikkia maneereja, tapoja, piirteitä ja ominaisuuksia toistetaan ja alleviivataan jatkuvasti. Henkilöt ovat rasittavia ja heidän rasittavuudellaan oikein ilakoidaan. Pakastimen ruokia voidaan ihmetellä pari sivua ja vielä palata niihin useasti. Siten on jännä, että kirja on selvästi lyhempi kuin The Post-Birthday World ja So Much For That, sillä se “tuntuu pidemmältä”.

Eräs Amazon-arvostelija sanoi toisesta Shriverin kirjasta “Lionel Shriver ranges from mediocre to brilliant”. Voisin olla helposti samaa mieltä.

3 Responses “Perhe on pahin ja kamalin ja inhottavin ja ärsyttävin ja raadollisin”

  1. Elegia says:

    Olen lukenut yhden Shriverin kirjan, Poikani Kevin, enkä ihastunut siihen. Mielestäni kirja oli mahdotonta jaarittelua, joka pilasi kirjan.

    Aloin miettiä ovatko muutkin Shriverin kirjat samaa jaaritusta? Minulla olisi hyllyssä tuo So much for that, mutta olen jo harkinnut sen lahjoittamista jollekin, koska jäi “trauma” Kevinistä.

    • En ole Keviniä lukenut, vaikka varmaan aloitan sen vielä tässä kuussa. Shriverillä on tosiaan tapana jaaritella. Riippuu kirjasta, miten paljon se haittaa. So Much For That starttaa tosi hitaasti, mutta on mielestäni ehdottomasti lukemisen arvoinen. The Post-Birthday Worldissa jaarittelu ei juuri häiritse. Tässä kirjassa taas se vaivasi paljon.

      En ole kyllä kuullut Kevinistä juuri haukkuja, että jos sekin sinusta oli liian jaaritteleva, niin ehkä muutkin Shriverit. Mutta anna So Much For Thatille mahdollisuus, jos sinulla kerran on jo se.

  2. Elegia says:

    Minäkin olen lukenut Kevinistä lähinnä positiivisia kirjoituksia – ei ole paljon soraääniä ilmennyt. Jos ylenpalttisesta jaarittelusta olisi leikattu noin puolet, olisin voinut pitää kovastikin kirjasta.

    Ajattelin, että odottelen ensin sinun “tuomiotasi” Kevinistä ja päätän sitten luenko So much for that. ;)

Kommentoi
Name and Mail are required