Usko, toivo ja epätoivo

Työkseen kirjoittaminen on todella lannistavaa, ainakin jos on kaunokirjailija, novellisti ja/tai freelancetoimittaja (tai sellaiseksi haluava). Romaanikäsikirjoituksen saaminen julkaistuksi on hyvin epätodennäköistä – runo- ja novellikokoelmista puhumattakaan -, mutta sama pätee myös esimerkiksi tekstin saamiseksi useimpiin kirjallisuuslehtiin (hyväksymisprosentit vaihtelevat yli 80:sta alle 0,1:een) ja palkinnon voittamiseen kirjoituskilpailussa. Näytelmät ja elokuvakäsikirjoitukset hyvin harvoin päätyvät tuotantoon.

Toimittajan työ ei ole aivan niin julmaa, mutta jos ei ole vakituista kirjoitussuhdetta mihinkään lehtiin, kuten minulla ei tällä hetkellä ole muihin kuin hyvin erikoistuneiden alojen julkaisuihin, eivastauksia tulee enemmän kuin kyllävastauksia. Paljon enemmän. Joskus sovittu juttu menee mönkään, kun vaikkapa haastateltava peruu, eikä uutta löydy (tai juttua ei voi tehdä ilman tiettyä tyyppiä).

Turhauttavinta asiassa on, että kyse on niin henkilökohtaisesta jutusta. Käytännössä missään näistä prosessi ei ole vertaisarvioitua (vertaisarviointi ei tietysti läheskään aina ole reilua tai objektiivista sekään, mutta kuitenkin), vaan kyseessä on useimmiten yhden ainoan tyypin päätös.

Voi olla, että sillä tyypillä on huono päivä. Tai hän inhoaa syvästi sulkapalloa, jota romaanikässärisi tai juttuehdotuksesi käsittelee. Tai että hän sekoittaa nimesi johonkin toiseen tyyppiin, joka on ärsyttävä. Ei riitä, että on hyvä, pitää olla oikeanlainen. Ja osua oikeaan saumaan.

Usein saat toisen mahdollisuuden. Useimpia lehtijuttuideoita ja romaanikäsikirjoituksia voi tarjota useampaan paikkaan. Yhtäkin juttuideaa tarjosin tusinaan paikkaan ennen kuin tärppäsi. Joskus torppaajana voi kuitenkin olla yksi ihminen, esimerkiksi kirjoituskilpailussa tai hyvin erikoistuneessa juttuaiheessa. Ei hän sitä ilkeyttään tee, mutta ei se lohduta. Jos kirjoituskilpailuun osallistuu 500 ihmistä, 499 heistä ei voita.

Itse koen, että hylyt (ja juttuehdotuksiin yms saadut ei-vastaukset) kuuluvat kirjailijan työhön, eivätkä ne yleensä lannista, mutta jos hylkyjä tulee kerralla monta tai tosi huonon päivän päätteeksi tulee hylky, kyllä se voi silloin lannistaa. Ja usein niitä tuppaa tulemaan monta kerralla. Hiljattain sain varmaan viisi yhdessä viikossa.

Ja kaikki hylyt eivät ole samanarvoisia. Jos eivastaus tulee siltä viimeiseltä/ainoalta lehdeltä, viimeiseltä isolta kustantamolta tai lempikirjallisuuslehdeltä. Tai jos onnistut vaikkapa saamaan personoidun hylkykirjeen, jossa ihana päähenkilösi haukutaan tylsäksi ja luotaantyötäväksi.

Jotkut lopettavat kirjoittamisen ensimmäiseen tai kymmenenteen hylkykirjeeseen. Jos haluaa menestyä, pitää vain jatkaa.

Itselleni on taas hiljattain iskenyt epäusko. Olen kirjoittanut 23 vuotta, romaanikäsiksiäkin 14 vuotta. Olen ollut kirjoittamiskursseilla, lukenut parikymmentä kirjoittamisopasta ja satoja artikkeleita aiheesta, saanut palautetta teksteistäni beetalukijoilta ja verkossa sadoilta eri ihmisiltä, monet heistä ammattilaisia.

Silti romaanini eivät kelpaa millekään isommalle kustantamolle. Lastenkirjani ei taida kelvata yhtään kenellekään. Proosani ei ole ollut mitalisijoilla muissa kuin lasten/nuorten (tai pienten piirien) kirjoituskilpailuissa. Ns. oikeissa kilpailuissa ei edes shortlisteillä. Eikä sitä ole hyväksytty mihinkään ns. oikeaan kirjallisuuslehteen. (Sabotaasin jälkeen olen joutunut lähestulkoon lopettamaan lähettelyn, mutta sitä ennen kyllä lähetin paljon.)

Lukijoilta tulee hyvää palautetta, mutta vielä kun saisi niitä lukijoita. Esim. novellien kanssa se on aika toivotonta ilman kirjallisuuslehtiä. Näytelmäni on kerännyt kehuja, mutta toistaiseksi kukaan ei ole lupautunut ohjaamaan sitä (vaikka yksi niin vihjailikin.) Onko näytelmä, jota kukaan ei esitä, edes olemassa?

Seuraavaksi aloitan kirjoittaa elokuvakäsikirjoitusta. Hollywood-elokuvaan (koska tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin, siitä ei pääse yli eikä ympäri). Hieman tulee mieleen tämä legendaarinen Flash-pläjäys pelkästä ajatuksesta…

On uskomatonta, miten niin moni jaksaa jatkaa työtä, jossa useimmat uutiset ovat huonoja. Jossa voi, ehkä kannattaakin olettaa, että vastaus on ei – siinä tilanteessa on melkein järjenvastaista uskaltaa edes toivoa kyllää. Monet eivät puhu kustantajilta saamistaan “vastauksista”, vaan esimerkiksi “sitten kun olen saanut hylyt lopuiltakin kustantajilta.”

Millä me oikein jaksamme?

5 Responses “Usko, toivo ja epätoivo”

  1. Oh älä lannistu! Sinulla on niin samat tuntemukset kuin minullakin välillä. Minä lohduttaudun sellaisina päivinä ajattelemalla, että noustakseen Suureksi Nimeksi tarvitaan vielä enemmän vuosia ja ikää :) Tavallaan lannistava ajatus, sillä eikö mikään puurtaminen muka riitä, mutta toisaalta tottahan se on, että monet suuret nimet ovat paljon vanhempia.

    Tsemppiä, lykkyä, voimia ja intoa :)

    • Voi hyvin olla, mutta se ei kauheasti lohduta, jos elinaikaa saattaa olla vain vuosi, pari, muutama jäljellä ja kirjoittaminen tekee aivan käsittämättömän tiukkaa. Ja kun miettii niitä kaikkia tyyppejä, jotka kirjoittavat ensimmäisen romaaninsa, lähettävät sen isoon kustantamoon, se hyväksytään heti ja kerää hurjasti lukijoita. Vaikea olla kadehtimatta.

  2. Liisa T. says:

    Kuvailemasi tilanne on varmasti todella rankkaa välillä. En äkkiseltään keksi muuta alaa, jossa joutuisi samalla tavalla kamppailemaan.

    Mutta varmasti on niin, että tämänkaltaiset tunteet / todellisuus pakottaa selvittämään itselleen, miksi jatkaa. Uskon, että kun näistä menee yli, vahvistuu.

    Minua lohduttaa omissa duuneissa se, että kun kaikki on välillä epävarmaa, siinä piilee myös loistavien tilaisuuksien mahdollisuus. Koska työni on epävarmaa ja vaihtelevaa, enhän koskaan tiedä, kuka huomenna ottaa yhteyttä ja mikä ovi avautuu. Noh, yleensä mitään ihmeellistä ei tapahdu, mutta onpahan omassa päässä jokin toivo. :)

    Paljon tsemppiä työhösi!

    • Minulle jatkamattomuus ei ole koskaan ollut realistinen vaihtoehto. Nykyään minulla ei ole oikeastaan mitään muuta kuin kirjoittaminen. Kaiken muun on joutunut käytännössä lopettamaan. Mutta useimmilla kirjoittajilla on paljon muutakin.

      Samahan se tietysti on muillakin taidealoilla. Kuvataide, musiikki jne. Suurin osa ei koskaan nouse tähdiksi tai pysty elättämään itseään. Ja monet niistä unohduksiin jäävistä olisivat helvetin hyviä.

  3. Hanna-Riikka says:

    Minulle se on yhdistelmä kutsumusammattia ja sitä, että en osaa oikeastaan kuvitella mitä muutakaan tekisin.
    Onko se kuitenkin usko omaan tekemiseen, mikä saa jatkamaan. Vaikka sitä ei huonona päivänä muistakaan…

Kommentoi
Name and Mail are required