Archive for June, 2013
Lainsäädäntöä kello kaulassa ja kupla otsassa
Eilen ja toissapäivänä äänestettiin maailmalla useasta tärkeästä asiasta. Yhdysvaltojen korkein oikeus äänesti DOMA-lakia vastaan, jolloin saman sukupuolen avioliitot ovat jälleen laillisia Kaliforniassa ja ne pitää tunnustaa myös valtiotasolla. Toisaalta päivää aiemmin korkein oikeus teki äänestäjien oikeuksien kannalta monien mielestä erittäin kyseenalaisen ratkaisun. Briteissä puolestaan British Medical Association teki historiallisen päätöksen, että lääketieteellisten tutkimusten pimittäminen (jota tapahtuu paljon) on virkavirhe.
Eilen tapahtui Texasin senaatissa myös jotain hyvin hämmentävää. Demokraattisenaattori Wendy Davis puhui noin 11 tuntia putkeen (ns. filibustering) estääkseen aborttia entisestään rajoittavan lain läpimenon. Lopulta äänestys tapahtui liian myöhään, pari minuuttia yli puolenyön – mutta senaatti väärensi aikaleimat, vaikka oli jo ehtinyt päivittää ajankohdat nettiin (esim. Hesari kutsui tätä huhuksi – siitä on kyllä selvää näyttöä).
Raivoisan yleisöreaktion takia huijaus jouduttiin kuitenkin pian myöntämään, eikä laki mennyt läpi. Paikalla oli satoja tai tuhansia protestoijia ja netissä kiersi runsaasti huijauksen osoittavia ruudunkaappauksia. Aborttilain muutos koettiin kovaksi iskuksi ihmisoikeuksia vastaan, vaikka luonnollisestikin sekoilu on ainoastaan viivyttänyt prosessia.
Filibuster on suomalaiselta kannalta melko käsittämätön konsepti. Senaatissa saa puhua käytännössä rajoittamattoman kauan (ja siten voi yrittää lykätä lakiesityksen äänestyksen aikarajan taakse) kunhan ei syö, juo, käy vessassa, istu alas tai nojaa mihinkään. Pitää puhua aiheeseen liittyen yhteen menoon, tosin kysymyksiä saa ottaa.
Davisin 13 tunnin puhemaraton kalpenee kovimmille filibustaajille, joista yksi höpötti aikoinaan 43 tuntia ja toinenkin yli 42 tuntia. He tosin sulloivat salaa suuhunsa ruokaa ja heillä oli pissapussit vessassakäynnin tarpeen välttämiseksi.
Käsien kielellä
Oliver Sacksin Seeing Voices (suom. Käsien kieli) selittää, miten Mies joka luuli vaimoaan hatuksi -kirjan kirjoittanut ableisti muuttui yhtäkkiä paljon inhimillisemmäksi. Kirja on jäänyt Sacksin tunnetumpien teosten varjoon. Sitä on haukuttu vanhentuneeksi ja se sisälsi jonkin verran virheellistä tietoa jo ilmestyessään.
Mutta yksi asia tekee siitä huikean hyvän. Siinä on vahvasti läsnä intohimoa ja oivallusta parhaimmillaan. Sacks kiinnostuu viittomakielestä ja hänelle aukeaa aivan uusi maailma, jossa esimerkiksi täysin kuulevat ihmiset Martha’s Vineyardissa saattavat kesken lauseen vaihtaa viittomakieleen ja sitten takaisin.
Usein ajatellaan, että sokeus on paljon pahempi vamma kuin kuurous. Se ei ole aivan totta. Ennen kielellistä kehitystä kuuroutuminen voi tehdä maailmasta todella hämmentävän paikan, jos ei pääse viittomakieliseen kanssakäymiseen. Ilman kieltä esimerkiksi abstrakti ajattelu jää heikoksi ja muilta ihmisiltä opittu jokapäiväinenkin tieto jää puuttumaan.
Viittomakielen maailma on aivan omanlaisensa. Se on tila-aika-avaruuteen sijoittuva kieli, mutta nimenomaan enemmän kieli kuin liike – esimerkiksi hemineglectistä kärsivät ihmiset pystyvät viittomaan tilassa, jota kielen ulkopuolella ei ole heidän kannaltaan ollenkaan olemassa!
Viittomakielen kielioppi on spatiaalinen eli syntyy tilassa. Mielenkiintoista oli se, että jos lapsille viitotaan puhuttua englantia, he alkavat itse muokata siihen ASL:n tyypistä kielioppia (ah, Chomsky!). Vaikea uskoa, että viittomakieli on vasta muutaman vuosikymmenen ajan tunnustettu aidoksi kieleksi ja sitä ennen sitä pidettiin lähinnä vaillinaisena piktoriaalisena(!) elehdintänä.
Kirjassa kritisoidaan paljon myös oralismia, eli ajatusta siitä, että kuurojen pitäisi opetella puhumaan ääneen. Syntymäkuuroille ja varhain kuuroutuneille se on yksinkertaisesti epäluontevaa ja kuurojen koulutustaso jää alhaiseksi, kun he opettelevat vuosia vain puhumista sen sijaan, että voisivat oppia normaalissa koulussa opetettavia asioita viittomakielellä.
Koska kirja keskittyy viittomakieleen kuurojen ja heidän läheistensä äidinkielenä, siinä ei käsitellä sen muita käyttötarkoituksia, kuten autistien, muiden vammaisten tai ihmisapinoiden kanssa kommunikointi.
Kirjan luettuani vakuutuin siitä, että jos koskaan saisin lapsen (mitä ei tule tapahtumaan), tärkeintä mitä voisin tehdä heidän älyllisen kehityksensä eteen (pl. itsestäänselvyydet kuten kirjojen lukeminen) olisi viittomakielen opetuksen hankkiminen. Viittomakieltä äidinkielenään puhuvat tai sen nuorena oppineet hahmottavat aikaa ja tilaa yksityiskohtaisemmin ja ovat muutenkin visuaalisempia.
Dippijuhlat ankarasti kielletty
Viime aikoina on kirjoitettu useampiakin lehtijuttuja Suomen naurettavasta byrokratiasta. Kaiken taisi käsittääkseni aloittaa Madventuresin Riku Rantalan kolumni. Maailmaa paljon kolunneella Rikulla on varmasti oiva perspektiivi suomalaiseen kulttuuriin ja hän on aiemminkin kritisoinut sen masentavimpia puolia. Sittemmin asiasta on ollut useampi juttu Iltalehdessä.
On uutisoitu myös sitä, että verottaja haluaisi verottaa aikapankkien toimintaa. Toisten mielestä tämä on okei, minä kallistun enemmän sille “mitä helvettiä” -kantille.
Hienoa, että tästä asiasta kirjoitetaan, koska se on yksi niistä jutuista, jotka eniten Suomessa ärsyttävät. Hollannissa on tosi paljon byrokratiaa, joissain asioissa selvästi enemmänkin kuin Suomessa. Silti turhia sääntöjä ei valvota. Eikä se ole hällä väliä -asennetta, vaan suhteellisuudentajua. Maalaisjärkeä. Suomessa tuntuu usein, että ne on kielletty.
Minusta syynä ei ole pelkästään lainkuuliaisuus, kuten sosiologian professori Hannu Melin Iltalehdelle tulkitsi. Monissa maissa on vahva auktoriteettiusko, mutta ei silti samanlaista ankeutuskulttuuria.
Minusta kyse on myös tiukoista sosiaalisista normeista ja yleisestä kyttäysmentaliteetista. Jos Suomessa jollain on kivaa, pitää heti keksiä, miksi se on laitonta, kiellettyä tai vähintäänkin epäilyttävää. Aina pitää sanoa ei ennemmin kuin kyllä, miksi ennemmin kuin miksi ei.
Muistan edelleen elävästi kun ala- tai yläasteella koulussa tarjottiin samana päivänä ranskanperunamaisiksi suikaleiksi leikattuja raakoja juureksia sekä tartarkastiketta. Parin kaverin kanssa kokosimme tartarkastiketta yhdelle lautaselle ja ison kasan juureksia toiselle ja dippailimme.
Sitten paikalle tuli vararehtori, joka kiekaisi tylyyn sävyyn, että “Nämä eivät ole mitkään dippijuhlat!” Näin paljon meitä siis kannustettiin syömään vihanneksia. Ei kai kouluruoasta saa nauttia? (Miksei koulussa voisi useamminkin tarjoilla dippikasviksia!)
Täällä Amsterdamissa näin kerran kun nuori mies istui suihkulähteen reunalla ja antoi koiransa polskutella vedessä. Paikalla oli paljon muitakin ihmisiä, nuorista vanhuksiin, ja kaikkien mielestä tämä oli hauska tilanne. Suomessa paikalle olisi välittömästi tullut joku sanomaan, että koira ei voi uida suihkulähteessä.
Sosiaalinen kontrolli on mennyt aivan metsään silloin, kun ulkosalla viiniä nauttiva voi saada sakot, mutta vaikkapa työkaverin alkoholismiin ei puututa. Suomessa kytätään ja puututaan aivan väärissä asioissa. Silloin kun pitäisi, niin “ei se mulle kuulu, ei saa sekaantua muiden asioihin”. Mutta yleensä kuitenkin voi?
No, Suomessa ollaan kuitenkin menty parempaan suuntaan. Ravintolapäiväkin saa jatkaa, vaikka kyttääjät ja ankeuttajat haaveilevatkin siitä, miten voisivat senkin hukuttaa byrokratian syövereihin.
Joskus tuli vastaan mainio twiitti: “Have you guys tried lucid living? If you realize you are alive while you’re alive you can do stuff like pet dogs and eat ice cream”.
Suosittelen tutustumaan tähän kiinnostavaan konseptiin.
Häpeämätön-romaanini kansi
Tässä on nyt vihdoin syksyllä ilmestyvän kolmannen romaanini Häpeämättömän kansi, joka on tällä kertaa omaa käsialaani. Kansi kuvaa erittäin hyvin kirjan sisältöä, vaikka sanelukoneen lopulta jätinkin pois.
En ole vielä saanut kustantajani kommenttia, mutta toivottavasti kelpaa myös sinne. Oma nimenihän siitä vielä puuttuu, se pitää varsinaisen kansisuunnittelijan lisätä. Myös kuvan rajaus ja kuvasuhde voi vielä muuttua.
Kiitokset:
Avusta tilt shift -linssin ja kuvankäsittelyn kanssa: mieheni
Lomake: Kela
Vaaleanpunainen paperi: Lidl
Muffinivuoka: Albert Heijn
Muffiniresepti: Vegan Cupcakes Take Over The World
Karhunvatukka-limettikuorrutteen resepti: minä itse
Sokeritähdet: skotlantilainen supermarket
Kirjaimet: lääkeyhtiöiden ja muiden terveysalan yritysten minulle avokätisesti lähettämiä lehtiä sekä isäni talous- ja kiinteistöalan lehtiä
Tuosta karhunvatukkakuorruteesta tuli aivan järjettömän hyvää. Lisäsin vegaaniseen perus”voikreemiin” karhunvatukkajauhetta, karhunvatukkaesanssia, vaniljauutetta ja limemehua. Nuo jenkkiläiset marjajauheet ovat selvästi hienompia kuin suomalaiset. Suomalaisella marjajauheella tulos ei välttämättä ole aivan yhtä tasaisen värinen kuorrute. Ensi kerralla kokeilen jauhaa erytritolia, josko saisi saman aikaan ihan ilman sokeria.
Häpeämättömästä on nyt vihdoin pidempi kuvausteksti sivulla Kirjat.
Juttuni MeNaisissa ja surffailua ksylitolitabletilla
Tänään ilmestyi kaikkien aikojen ensimmäinen naistenlehtijuttuni Me Naiset -lehdessä, aiheena Quantified Self. Miten oman terveyden mittaaminen mullistaa terveydenhuollon? Ei aivan perinteisin naistenlehtiaihe, joten kiitokset toimitukselle rohkeudesta ottaa lehteen juttu aiheesta. Haastateltavina olivat Mikko Ikola, Nelli Lähteenmäki ja puhelimitse myös Jari Sarasvuo.
Jutun tekeminen oli kiehtovaa ja opetti minulle paljon, sääli että niin paljon huippumatskua piti jättää jutusta pois. Toimittajan työssä on parasta, kun pääsee tutustumaan mielenkiintoisiin uusiin ihmisiin ja uusiin asioihin. Ja bustaamaan ennakkoluulojaan. Voin myöntää suhtautuneeni joskus nuivasti Sarasvuohon, mutta häneltä tuli erittäin mielenkiintoiset kommentit. Sarasvuo kuulemma myös sponssasi ruoat maanantaina järjestettyyn ensimmäiseen suomalaiseen Quantified Self -tapahtumaan.
Itsehän olen siinä mielessä hassu teknoluddiitti, että vaikka olen käyttänyt tietokoneita kuusivuotiaasta, työskennellyt kuusi vuotta tietokonelehdessä ja kirjoittanut kirjan Twitteristä, en käytä edes nettiä kännykällä (koska minulla ei ole siihen voimia ja toisaalta olen lähes aina kotosalla). Olen hyvin aktiivinen ja innokas Twitterin (ja IRCin) käyttäjä, mutta Facebookiin minua ei saisi kirveelläkään.
En jaksa innostua älypuhelimista, sähkökirjanlukijoista tai muista gadgeteista, mutta erilaiset terveysmittarit alkavat kyllä houkutella. (Melkein ostin pikkusiskollekin yo-lahjaksi Necomimin – kokeiltu on, se toimii.) Teknologia kiehtoo minua raudan sijaan välineenä ja jos jokin voisi olla väline parempaan terveyteen, kyllähän se kiinnostaa.
Pikkusiskoni ylppäreissä viisi-kuusikymppiset naiset juttelivat siitä, kuinka kauheaa on kun kaikki ovat nykyään netissä ja Facebookissa ja kaikesta pitää ottaa kuva. Eräs nainen totesi, että hän ei suostu maksamaan laskuja verkkopankilla. “Tulkoot hakemaat rahat minulta kotoa, jos ei muuten voi maksaa!”
Hän kertoi myös tarinan parivuotiaasta lapsenlapsestaan, joka kärtti tablettiaan. Mummi luuli, että kyseessä oli ksylitolitabletti ja yritti tarjota niitä lapselle, mutta parkuhan siitä vain tuli. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli tietenkin nettitabletti, jolla lapsi pelasi Angry Birdsiä tai vastaavaa.
Meillä ei ole tablettia, mies kyllä lainasi reissullemme työpaikaltaan sellaisen. En nähnyt hänen tekevän sillä mitään muuta, hän vain pelasi Transport Tycoonia (joka on ilmiselvä VR-simulaatio – jumitat yhden junan paikalleen niin mikään ei pääse sen ohitse vuoteen). Peliasennosta päätellen seuraava gadgetti tässä talossa lienee kipukoukku…
Elämäni ensimmäinen tulostin meille hankittiin vuosi pari sitten. Se on osoittautunut ihan käteväksi, vaikka tekstejäni en sillä juuri koskaan tulostakaan, lähinnä lomakkeita, muistiinpanoja matkoille ja juttukeikoille, e-lippuja sun muita.
Ksylitolitabletit kyllä maistuvat.
Liito-oravat ja meidän verorahat
Yleensä lauseet joiden sisältö on “X laskee asuntojen arvoa” tulevat ylimielisiltä kusipäiltä, oli X sitten joukkoliikenne, päihdealan hoitopaikat tai vammaisten asuntolat/hoitolaitokset, kuten viimeksi Espoossa ja Seinäjoella. Se on jotakuinkin sama kuin aloittaa kommenttinsa “en ole rasisti, mutta…”
Kuten Tero Liukkonen Twitterissä asian hyvin tiivisti: “Espoossa liito-oravat eivät aja taksilla veronmaksajien rahoilla.”
On vaikea kuvitella vastaavia kommentteja hollantilaisilta. Hollannissa asuva suomalainen Kati Erling huomautti Twitterissä, että Hollannin kaikkein kalleimmalla alueella Bosch en Duinissa sijaitsee Christophorus, useista eri taloista koostuva vaikeavammaisten asumisyhteisö. Myös muilla hienoilla alueilla on vastaavia, esimerkiksi Rotterdamissa. Erlingin mielestä Hollannissa tällaiset paikat enemmänkin nostavat alueen arvoa lisäämällä kulttuuritarjontaa. Hogeweykissä käytyäni tämä on helppo uskoa.
On kiva nähdä, että Hesarin artikkeli Espoon asuntolasta on herättänyt paljon keskustelua, suurimmaksi osaksi reaktioista pöyristynyttä. Valitettavasti yleensä ableismi ei herätä Suomessa minkäänlaisia tunteita, vaan se on olennainen osa järjestelmää. Ableismista ei puhuta – edes itse sana ei useimmille suomalaisille ole tuttu.
Olen kirjoittanut nyt kaksi lehtiartikkelia (toinen on vielä painossa) ja useita blogipostauksia liittyen siihen, miten media kohdistaa Briteissä vammaisiin aivan samanlaista “pummiretoriikkaa” kuin Suomen kaduilla kuulee maahanmuuttajista. Sossun rahoilla ne asuvat kartanoissa! Ja pelaavat vain golfia päivät pitkät!
Oli surullista kuulla vammaiselta britiltä eilen Twitterissä vastaavia kommentteja maahanmuuttajista kuin mitä paikallinen media parhaillaan esittää sellaisista kuin hän. Ulkomaalaiset kuulemma saavat hyvää terveydenhuoltoa NHS:ltä (jota ollaan parhaillaan rajusti ajamassa alas) ja nostavat loputtomasti sosiaalitukia, vaikka hän ei niitä saa. Hän ei kyennyt lainkaan näkemään yhteyttä median ableismin ja omien rasististen kommenttiensa välillä.
Briteissä vammaiset nähdään laiskoina pummeina, Suomessa taas asenne on NIMBY: not in my backyard. Molemmissa on pohjimmiltaan kyse samasta: Meistä ja niistä. Ulkopuolisuudesta.
Loppuun vielä lainaus Makuuhaavoja-romaanistani:
Toki julkisivuremontti maksaa paljon, mutta asunnon arvo nousee ja Sinikka on muutenkin leikitellyt mielessään ajatuksella asunnon myymisestä. Oskulle hän ei toki viitsi asiasta mainita, muistuttaapa vain arvonnoususta. Ja Osku miettii, miten kodin arvo voi nousta. Eihän siinä ole mitään järkeä.
Täpinää
Ehkä hienoin ilme, jonka olen nähnyt, oli pikkusiskoni kasvoilla lauantaina, kun ilmestyimme Hollannista asti hänen ylppäreihinsä kertomatta asiasta etukäteen, soitimme vain ovikelloa. (Tätä voisi vielä taustoittaa niin, että hän oli panostanut juhliin paljon, mm. tehnyt itse mekkonsa ja suuren osan ruoista). Itsehän en ole edes ylioppilas, siinä missä siskoni kirjoitti matikkalukiosta erinomaisin arvosanoin. En valitettavasti saanut ilmeestä kuvia, isäni sai kyllä jotain.
Veimme hänelle hollantilaisen valmistujaislahjan, jossa oli pahvinen karkki täynnä jelly beaneja (joita siskoni rakastaa), suklaakultarahan (pitäähän sitä rahaa viedä), lihansyöjäkasvin (pitäähän sitä kukkia viedä) sekä netissä teetetyn fraktaalikuvioisen seinäkellon (pitäähän sitä nyt fraktaaleja viedä).
Joo, rakastan yllätyksiä. Mehän menimme naimisiinkin perheiltämme salaa. Häihin kutsutuille vieraille kyllä kerrottiin etukäteen. Harkitsimme, ettei heillekään kerrottaisi vaan puhuttaisiin vain läksiäisistä, mutta totesimme, että jotkut voisivat pahoittaa siitä mielensä (jos he olisivat vaikka halunneet pukeutua hienommin tai tuoda lahjan tms, vaikka kumpaakaan ei edellytetty).
Matka oli muutenkin tosi mukava, vaikka pätsi-ilmasto sotkikin kroppaa enkä juuri nukkunut kuuteen yöhön (en pysty nukkumaan jos on vähääkään nestehukka). Tapasin useita nettituttuja ensimmäistä kertaa, samoin ihmisen, joka jatkaa ruokakirjaani. Senhän piti ilmestyä alunperin jo keväällä 2012, mutta terveyteni romahtaminen sotki prosessin. Nyt tähtäämme ensi kevääseen. Hän oli tosi mukava ja kaiken lisäksi tunsi minut terveyssivujeni kautta, oli saanut niistä paljon hyötyä. Siistiä.
Eilen meni painoon ensimmäinen naistenlehtijuttuni ja olen jotenkin hirveän täpinöissä siitä. Aihe on tosi mielenkiintoinen. Kerron lisää ensi viikolla kun se ilmestyy.
Olen myös innoissani syksyllä ilmestyvästä Häpeämättömästä, jota aloin vielä vähän editoida lentomatkalla takaisin Suomesta. Sehän on vielä parempi kuin muistinkaan, etenkin loppupuoli on silkkaa tykitystä. Olen sen jo tietenkin monta kertaa lukenut läpi, kyllästykseen asti, mutta luin sitä taas oikein mielelläni ja ihan harmitti, kun se loppui.
Nyt on kyllä ihan pakko keskittyä seuraavaan lääketiedekirjaani. Tai no, keskityn lomailuun vielä seuraavat kolme päivää, mutta sen jälkeen.
Matkailua ajassa ja paikassa
391 oli kolmas lukemani J. Pekka Mäkelän kirja ja hänen esikoisromaaninsa. Nimi viittaa vuoteen 391, jossa merkittävä osa kirjasta tapahtuu. Päähenkilö on toisessa maailmansodassa lentokoneella matkustanut kanadansuomalainen sotavalokuvaaja. Hän päätyy vahingossa aikakuilun kautta muinaiseen Egyptiin, jossa tulevaisuuden ihmiset yrittävät pelastaa Aleksandrian kirjaston aarteita tuleville sukupolville.
Päähenkilö kertoo tätä tarinaa kollegalleen sairaskodissa. Nainen on hänet tunnistanut jostain lehtikuvasta. Tämä oli minusta turhan kaukaa haettua – kuka päättelisi lehtikuvassa olevan toisessa maailmansodassa kadonneen tyypin olevan kolmikymppinen työkaverinsa kymmeniä vuosia myöhemmin, vaikka yhdennäköisyys olisikin kuinka hyvä? Tuntuu myös erikoiselta sattumalta, että 391:n pieneen porukkaan päätyi useita eri suomalaisia.
Päähenkilön ja työtoverin välillä syntyy vipinää ja tarinaa kerrotaan vuorotellen nykyajassa ja vuorotellen vuodessa 391. Siellä onkin erilaisia mielenkiintoisia sattumuksia, vaikka ei ehkä mitään ihan jymypaukkuja, kun samaan aikaan pelastetaan muinaisaarteita, selvitään aavikolla, vältellään paikallisia kahnauksia ja toki yritetään päästä takaisin omaan aikaan.
Ihmissuhdekiemurat eivät mielestäni tässäkään romaanissa olleet erityisen mielenkiintoisia ja monet henkilöt (kuten vuoden 391 vuoteenlämmittäjä Kaarina) jäävät aika pahvisiksi. Myös sairaskotikehys tuntuu väkinäiseltä, kun se on enimmäkseen kuvausta vaippojen vaihtelusta yms ilman syvällisempää “fiilistä” paikasta. Sama ongelma kuin Mäkelän Karstassa, eli mielestäni juuri minkään suhteen ei päästä riittävän syvälle tai pitkälle.
Romaanin asettelu on kuitenkin mielenkiintoinen ja sitä voi suositella niille, jotka pitävät scifistä tai haluavat lukea vuodesta 391 Ala-Egyptissä. Mäkelälle tyypillisesti kirjassa käsitellään toki jonkin verran myös musiikkia.
