Aistisignaalien muuttaminen verbaalisiksi

Kuvailu ei koskaan ole ollut suosikkijuttujani kirjoittamisessa. Ehkä siksikin olen viime aikoina kovasti tykästynyt näytelmien ja elokuvien kirjoittamiseen. Siinä missä jotkut naputtelevat NaNoWriMossa sivun pitkiä kuvailukohtia sanamäärää kasvattaakseen, minä kirjoitan lähinnä hyvin riisuttua, funktionaalista tekstiä ja lisään kuvailut myöhemmin. Usein lukiessani skippaan liian pitkiä kuvailukohtia.

Inhoan ihmisten pukeutumisen kuvaamista. Sitä ei onneksi paljoa tarvitse, kun kirjoitukseni sijoittuvat yleensä nykymaailmaan (eivätkä vaikkapa historiaan tai tulevaisuuteen), mutta joskus pitäisi sillekin suoda ajatusta.

Oma pukeutumiseni on sen verran epätavallista, että on vaikea miettiä, millaisia vaatteita henkilöni käyttävät ja niin, että kaikilla ei olisi esim. musta/sininen/punainen/raidallinen t-paita ja farkut. Toisaalta pitää miettiä, mitä minäkertoja voi muiden vaatteista sanoa. Kaikki tunnistavat paisleykuvion sen nähdessään, mutta tietääkö miespuolinen minäkertoja sen nimeltä?

Tietysti minäkertojaa käytettäessä pitää kaikki kuvailu suodattaa kertojan kautta. Osaako hän nimetä näkemänsä kasvin tai koirarodun ja sanooko vihreä, vaaleanvihreä vai omenanvihreä. Toisaalta vaikkapa hifi- tai taideharrastaja (tai pyörätuolissa istuva) huomaa sellaisiakin yksityiskohtia, joihin ei itse kiinnittäisi huomiota.

Vaatteita sentään voi etsiskellä netistä – katselenkin usein inspiraatiota vaikkapa ASOS-nettikaupasta. Asuntojen kanssa on vaikeampi löytää visuaalista apua, koska omien kotiensa kuvia laittavat nettiin yleensä vain sisustusintoilijat, ja harva henkilöistäni asuu kodissa, joka näyttää siltä kuin se olisi suoraan sisustuslehdestä tai Pinterestistä.

Koen myös ihmisten äänten kuvailemisen vaikeaksi. Aika harvoinhan sitä tarvitsee – mutta sekä Makuuhaavojassa että etenkin Häpeämättömässä ihmisten äänellä on varsin tärkeä rooli tarinassa. Tosin ihmisten ääniä on tosielämässäkin aika vaikea kuvailla, siinä missä vaatteita on helppo (ainakin jos näkee tyypin, jota parhaillaan kuvailee).

Olen (ainakin omasta mielestäni) hyvä kuvailemaan erilaisia fiktionaalisia kuvia ja esimerkiksi taideteoksia. Marian ilmestyskirjassa on tarkoituksella kuvailtu Marian piirroksia hyvin vähän, mutta Häpeämättömässä on paljon juttua Ennan monimediataideteoksista ja tämän näyttelystä, jota koelukijat kehuivat paljon. Palsamoidussa kuvaillaan jonkin verran esimerkiksi valokuvia ja erästä fiktiivistä sarjakuvaa.

Makuja ja tuoksuja on melko helppo kuvailla ja yritänkin sisällyttää niitä teksteihini varsin paljon, samoin tuntoaistiin liittyviä kuvauksia, enkä nyt puhu mistään erotiikasta. Esimerkiksi How to Write a Damn Good Novel II -opas oli sitä mieltä, että tällaista kuvailua vaaditaankin, jotta tilanne saadaan riittävän aidoksi nimenomaan lukijan empatioiden saamiseksi päähenkilön puolelle, oli tämä sitten millainen limanuljaska tahansa.

Vaikkapa vastapaahdetun kahvin tuoksu aiheuttaa voimakkaamman mielikuvan kuin selkeä ja tunnepitoinenkaan visuaali (vaikkapa luhistuva talonmurju tai kukkiaan varistava kirsikkapuu). Tässä tietysti helpottaa, jos teksti sijoittuu suunnilleen nykyaikaan, koska esimerkiksi 1800-luvulla tai 3000-luvulla on varmasti paljon hajuja ja tuoksuja, joita nykylukijan on vaikea hahmottaa.

4 Responses “Aistisignaalien muuttaminen verbaalisiksi”

  1. Hanna-Riikka says:

    Minä taas voisin kuvailla loputtomiin, mikä on sekin rasittavaa. Olen joutunut karsimaan adjektiiveja, joita muuten ilmenisi turhankin vuolaita virtoja.

    • Voisin lainata sinua sitten, tuletko haamukuvaajaksi. :-> (Kuulostaa kyllä joltain Ghostbusters-jutulta…)

      Adjektiivit ovat haastava juttu. On joitain kirjailijoita, jotka osaavat tunkea niitä joka väliin ilman, että se häiritsee yhtään, mutta useimmat eivät siihen kyllä pysty.

  2. Saara says:

    Pienenä vinkkinä, että ns. tavallisiin koteihin pääsee tirkistelemään asuntomyyntisivustojen kautta. Toki kuvissa kaikki on siistimpää kuin tavallisesti, koska niiden on tarkoitus myydä, mutta silti pääsee kauhistelemaan irvokkaita tapetteja, IKEA-hyllyköihin tungettuja matkamuistoja ja mauttomiin paikkoihin iskettyjä sisustustarroja. (Yhdessä katsomassani asunnossa oli ilmeisesti suuri Dalmatiakoirapatsas nurkassa. Se näytti ihan täytetyltä koiralta. Toivottavasti se oli patsas…)

Click here to cancel reply.

Kommentoi
Name and Mail are required