Archive for October, 2013
MSX:ää, mässyjä ja messuja
Yleensä en Suomen matkoilla ehdi hengähtää yhtään, mutta nyt oli vielä paljon enemmän sama tilanne. Ensin kävin Alternative Partyilla, sitten järjestin IRC-miitin, sen jälkeen vuorossa oli päiväkausia kestänyt ruoanlaitto- ja leivontamaraton kirjaa varten (jota varten Suomeen menin), sitten kirjamessut ja varjokirjamessut.
Altpartyilla näin useita tuttuja, joita en ollut tavannut jopa 5-7 vuoteen. Uusiakin tuttavuuksia tuli vastaan muutama. Suvilahden Kattilahalli osoittautui varsin kivaksi paikaksi. Compojen taso ei enimmäkseen ollut päätä huimaava, mutta democompo oli laadukas. Itse julkaisin kirjatrailerini sekä ASCII-logon, molemmat sijoittuivat neljänneksi.
Ruoanlaittomaraton oli varsin tuloksekas. Emme saaneet kehittämääni vegaanista sokeritonta sokerikakkureseptiä vieläkään aivan täydellisesti onnistumaan, mutta hyvin lähellä ollaan. Mm. gluteeniton, vegaaninen, sokeriton, melko vähärasvainen ja vähähiilihydraattinen kakku sen sijaan onnistui hyvin. “Eihän tästä arvaisi mitenkään, että se on terveellistä.”
Vanhempieni (onneksi valtava) jääkaappi täyttyi erilaisista herkuista. Onneksi pikkusiskoni oli kutsunut paikalle miitin, joka tuhosi niistä suurimman osan.
Kirjamessuille menin lähinnä tapaamaan kavereita, vaikka katselin kyllä Paula Tillin esiintymisen kokonaan ja muutamia muita osittain. Tapasin hurjan kasan Twitter-tuttuja, osan sovittuina ja osan sattumalta, sekä monia verkosta tuttuja kirjailijoita kuten Pasi Ilmari Jääskeläinen, Johanna Viitanen, Kirsti Ellilä, Saara Henriksson, Magdalena Hai, Anne Leinonen, Janos Honkonen, Taru Luojola, Vera Vala ja Tiina Raevaara. Kirjablogaaja Leena Lumikin bongasi minut tultuamme samasta ratikasta ja juttelin myös kirjablogaaja Morren kanssa.
Koska matkalaukkuni täyttymisaste oli erinäisten sattumusten takia muodostunut melko katastrofaaliseksi, en uskaltanut ostaa paljoa. Mukaan tarttuivat siis vain Jääskeläisen ja Viitasen uutuudet omistuskirjoituksilla sekä Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut -pokkari.
Omat kirjani eivät taaskaan vaihteeksi ehtineet messuille ajoissa. Vähän alkaa vituttaa, kun seitsemästä kirjastani kuusi on myöhästynyt kirjamessuilta – se seitsemäs ilmestyi keväällä.
Erityisen “lämpimät” terveiset sille “hienolle rouvalle”, joka suivaantui tavasta jolla astuin ratikkaan, valitti siitä kovaäänisesti matkan ajan ja vielä töni minua ja haukkui minut ja vanhempani lyttyyn päästyämme ulos ratikasta. Ehkä Känkkäränkkä-messut olisivat olleet sinulle oikeampi paikka?
Varjokirjamessuilla esiinnyin ensimmäisenä, mikä – kuten arvata saattoi – oli huono idea. Kuulijoita oli vähänlaisesti, vaikka vähän myöhemmin tupa oli täynnä. Kuuntelemaan halunneista tutuistani yksi sairastui, yksi nukkui pommiin, yksi joutui muuten perumaan ja kaksi ehti paikalle liian myöhään. Höh. Oli hauska olla pitkästä aikaa Rauhanasemalla, jossa olin TETissäkin ysiluokalla kaksi viikkoa.
Itse esiintyminen meni hyvin. Sanni Purhonen haastatteli minua liittyen vammaisuuteen kirjoissani. Lisäksi luin Makuuhaavojasta pätkän (teki tosi tiukkaa, toivottavasti ei kuulunut pahasti). Häpeämätön on siinä suhteessa hankala kirja, ettei sen alku oikein sovellu lukemiseen ja kaikki muut mielenkiintoisimmat kohtaukset taas spoilaisivat liikaa.
Tapasin Varjiksilla myös kiinnostavia ihmisiä, joiden livetapaamista olen odottanut. Useampi muu tunnisti minut “siksi blogaajaksi”. Joku tunnisti minut ihan kadullakin jo lähdettyäni, tuntui kuin olisin julkkis. No, kaverin illanistujaisissakin sain kuulla, että “Ollaan tavattu, muistan koska olet kirjoittanut Twitter-kirjan, niin olet julkkis”. Hah.
Vaikka shoppailin kummillakin messuilla varsin hillitysti, onnistuin ensimäistä kertaa ikinä pakkaamaan matkalaukkuuni yli sallitun 23 kiloa tavaraa (vaikka jätin useita ei-messukirjoja vanhemmilleni säilöön). Hups. (Suurin osa lastista oli tosin ruokatuliaisia.) No, onneksi huomasin tämän ennen kentälle lähtöä.
Hieno reissu, mutta todella uuvuttava. Kiitos kaikille ihanille ihmisille! Plus pikkusiskolleni kuvasta.
Tavataan kirjamessuilla, kaksillakin
Olen puhumassa vammaisaktivismista fiktion keinoin Varjokirjamessuilla Helsingin Rauhanasemalla sunnuntaina 27.10. kello 12. Minua haastattelee eräs varsin tunnettu vammaisaktivisti. Tapahtumaan on vapaa pääsy.
Minut löytää kyllä myös Helsingin Kirjamessuilta perjantaina ja lauantaina. En ole aivan varma, mistä mihin olen kumpanakin päivänä paikalla, mutta iltapäivään se painottuu. Perjantaina olen kolmelta kuuntelemassa Kirsti Ellilää ja lauantaina iltapäivällä Ylen paneelia jossa on mm. Pasi Ilmari Jääskeläinen, mutta en tiedä millä lavoilla, kun se messujen webbikilke on niin karsea.
Minut tunnistaa punaisista hiuksista ja suhteellisen värikkäistä vaatteista. Luultavasti on petrolin/tumman turkoosinväriset housut, sateenkaarenvärinen laukku ja sininen CFS-nauha rinnassa.
Kirjamessukävijöille on myös luvassa kiva yllätys, kannattaa pysäyttää minut jos kävelee vastaan.
Häpeämätön-kirjatraileri
Tässä on vihdoin Häpeämätön-kirjatraileri, joka julkaistiin viikonloppuna Alternative Party -tapahtumassa Helsingissä. Se näytti mukavalta – ja etenkin kuulosti tosi hyvältä! – valkokankaalla ja kunnon mojovalla äänentoistolla. Video sai hyvän vastaanoton, mutta palkintoja ei valitettavasti tällä kertaa tullut (aiemmin olen niitä voittanut, ainakin 2003 ja 2009), vaan tyytyminen oli neljänteen sijaan.
Trailerin sisältö voi tuntua hieman erikoiselta, mutta kaikki selittyy lukemalla kirjan. ;-> Häpeämätön ehtinee myyntiin marraskuussa.
(YouTube on näemmä kadottanut seitsemän vuotta käytössä olleen käyttäjäkuvani. Lisäksi se ei suostu lisäämään videoon kuvausta eikä tägejä. Rasittavaa.)
Maailman upein hevonen
Kun 1930-luvun ravihevosesta kertova tietokirja nousee New York Timesin bestseller-listan ykköseksi, siihen on varmasti syynsä. Laura Hillenbrandin huikea journalistinen kirja on vuosien tutkimustyön tulos, joka kertoo paljon muustakin kuin Seabiscuit-hevosesta. Se kertoo Yhdysvaltojen 1930-luvun raviurheilumaailmasta ja siten myös koko ajastaan.
Seabiscuit oli alun perin rampana ja kilpailukyvyttömänä pidetty hevonen, jossa oikeat ihmiset näkivät potentiaalin ja kouluttivat ja ratsastivat sen huipulle. Se on siis pitkälti tarina amerikkalaisesta unelmasta: ryysyistä rikkauksiin.
Seabiscuitin megajulkisuutta on vaikea käsittää. 1930-luvun loppupuolella Yhdysvaltojen lehdet kirjoittivat hevosesta enemmän juttuja kuin Rooseveltistä tai Hitleristä. Sen mukaan nimettiin naisten hattuja, appelsiinilajeja ja lentokoneita. Seabiscuit-erikoisjunat kuljettivat eri puolilta maata hevosen faneja, joista osa pyörtyi katsomoissa jännityksestä. 40 000 ihailijaa matkusti pelkästään katsomaan hevosen kilpailuiden ulkopuolista harjoittelua.
Seabiscuit on myös tarina hevosen omistajista, hoitajista ja ratsastajista. Kirjassa on huikea draaman kaari, joka romaanissa tuntuisi melkein yliampuvalta. Intohimoa, dramaattisia käänteitä, uskomattomia voittoja, onnenkantamoisia ja traagista epäonnea, pelastumisia kuoleman porteilta, mahdottomuuksien muuttuminen mahdollisiksi.
Mielenkiintoista ajankuvaa luovat monet asiat, kuten kuvaus jockeyiden laihdutustavoista. Miesten piti painaa pahimmillaan alle 50 kiloa voidakseen ratsastaa joillain hevosilla kilpailuissa. Jotkut popsivat pelkkiä salaatinlehtiä, toiset söivät laksatiiveja tai lenkkeilivät hikoilupuvuissa. Aina he eivät jaksaneet nousta edes hevosen selkään.
Minua ei kiinnosta urheilu tippaakaan, en ole historiaintoilija tai heppahullu, mutta Seabiscuit tempasi mukanaan ja muutti ravimaailman todelliseksi ja eläväksi. 34 sekunnin kierrosajat loksauttavat leukoja ja sitä melkein alkaa puida nyrkkiä lukiessaan, että Seabiscuitille oli määrätty 130 paunan painolasti, siinä missä jokin toinen hevonen pärjäsi 120 paunalla.
Erityisen kiehtovaksi Seabiscuitin tekee itselleni se, että sen kirjoittanut Laura Hillenbrand sairastaa CFS:ää kuten minäkin. Hän on tehnyt suuren osan tutkimustyöstään sängyssä maaten. Hänen kuntonsa heikkeni entisestään Seabiscuitin kirjoittamisen myötä. Hillenbrand on kirjoittanut sairaudestaan erinomaisen esseen New Yorker -lehteen.
Taivas putoaa
Älä kirjoita kirjoja, se ei ole täysjärkisen ihmisen hommaa. Tai siltä on ainakin viime aikoina välillä vahvasti tuntunut.
On ollut täysi kaaos, kun olen valmistellut kaksi eri kirjaani, romaanin ja lääketiedekirjan, yhtä aikaa painoon. Vedoksia ja kansia on tullut tarkastettavaksi samaan aikaan ja lääketiedekirjaan piti tehdä hakemisto, jonka tekemiseen meni tekstinkäsittelyohjelman mukaan 23,5 tuntia – se on tosin alakanttiin. Osaan lääketiedekirjastani suuren osan sivunumeroista ulkoa…
Ehdin jo kyllästyä molempiin opuksiin noin miljoona kertaa tsiljoonan läpilukukierroksen aikana. Paitsi Häpeämättömän loppupuoleen, siihen en kyllästy ikinä, vaan aina on pakko lukea vielä yksi sivu ja vielä yksi, vaikka olen sen itse kirjoittanut. (Toivottavasti edes joku muu on samaa mieltä.)
Molemmat kirjat ovat nyt painossa. Jännä sattuma muuten, että molempien takakansi on tumman punaruskea ja toistaa etukannen kuvaa, ja selkä on pinkki.
Ei koskaan enää. Tai siis en aio kirjoittaa enää lääketiedekirjoja (niin kauan kuin olen tässä kunnossa, mikä tuskin muuttuu). Keväällä olisi tarkoitus ilmestyä yksi kirja, jota tulen Suomeen tekemään, mutta se voi olla viimeinen tietokirjani. Ehkä jokin uusi yhteisprojekti saattaa vielä tulla. Joka tapauksessa keväällä ei tietysti tule romaania – saa nähdä tuleeko ensi syksynäkään.
Olin vähän aikaa hieman paremmassa kunnossa, en ole varma miksi, mutta samaan aikaan olen joutunut taistelemaan normaalia pahempien hypoglykemioiden, epilepsiakohtausten, diabetes insipiduksen pahenemisten sun muiden kanssa.
Kaikki mahdollinen ja mahdoton on mennyt vituiksi. Ei noissa kirjoissa niinkään, vaan kaikessa muussa. Seurauksena on ollut unettomia öitä ja hengenvaarallisia lisämunauiskriisejä. On sellainen olo, että ei uskaltaisi koskea mihinkään, kun kaikki menee kuitenkin rikki. Tai katto putoaa päähän vähintäänkin. Tai taivas. En ihmettelisi.
Kahdesti sain niin pahan hypoglykemian, että harkitsin vakavasti ambulanssin soittamista. (Olin hyvin lähellä oksentaa enkä saanut ruokaa menemään alas, ja koska hypoglykemiani on osittain reaktiivinen, esim. glukoositabletit tai mehu olisi hyvin huono idea.) En tiedä tosin, mitä sairaalassakaan voitaisiin tehdä, kun IV-glukoosi ja glukagoni ovat tuon reaktiivisuuden takia kielletty. (Jos joku tietää, kertokaa minullekin!)
Todella pelottava kokemus. Ei ole koskaan aiemmin käynyt näin, vaikka olen kärsinyt hypoglykemiasta vuosia ja se on ollut välillä muutoin paljon vaikeampi, siis niin, ettei pystynyt oikein liikkumaankaan. Tähän mennessä paras keksimäni selitys on migreenin kohtauslääkkeenä ajoittain käyttämäni beetasalpaajan (joka ei minulla aiemmin ole pahentanut hypoglykemiaa) ja luultavasti useamman ruoan/luontaistuotteen yhteisvaikutus. Saa nähdä olenko oikeassa.
Ja se käytännössä viimeinen toiveenripe paremmasta elämästäkin meni, kun metyylifolaattikin lakkasi toimimasta.
No, elämä jatkuu, ainakin toistaiseksi. Nyt työstän kirjatraileria valmiiksi lauantaista julkaisua varten, sitten lähden Suomeen. Sen jälkeen onkin jo NaNoWriMo ja NaNon jälkeen kirjanjulkkarit, jos pystyn ne järjestämään. Olen tulevasta romaanista tosi innoissani, koska sen maailma on niin fantastisen kiehtova. Ja kuitenkin ihan oikeasti olemassa.
Kuinka Kela ja sossu huijaavat ihmisiltä rahaa
Etuoikeutetut oikeistolaiset VTKHMS:t jaksavat taas kitistä siitä, kuinka “Tatu” ja muut syrjäytyneet väärinkäyttävät sosiaaliturvaa (vaikka koko Tatu-jutun todenmukaisuuskin – ja sen takana oleva agenda – on kyseenalaistettu. Miksei puhuttaisi välillä siitä, miten Kela ja sossu väärinkäyttävät ihmisiä ja rikkovat perusihmisoikeuksia? (Ai niin, eihän VTKHMS:iä kiinnosta ihmisoikeudet, ne ovat jotain vähemmistöjen höpsöttelyä.)
Itselläni on pysyvät traumat siitä kohtelusta, jota aikoinaan sain Suomessa Kelan ja sossun mielivallan armoilla vuosina 2006-2008. Molemmat rikkoivat kohdallani lakia – olisin mitä todennäköisimmin voittanut oikeudessa, mutta kumpikin taho tiesi, ettei minulla olisi voimia tähän.
2006 keväällä jouduin jäämään ensin sairaslomalle ja sitten sairaseläkkeelle neurologisen infektiosairauden takia, joka silloin oli vielä etenevä. Kelan mielestä WHO:n vuodesta 1969 sairaudeksi tunnustama G93.3 ei kuitenkaan ole oikea sairaus, joten olin siis täysin terve ja työkykyinen.
Muistan vielä, kun ensimmäisen kerran kirjoitin valituksen päätöksestä ja jouduin sen rasituksen takia 18 tunniksi vuodelepoon. Valo koski silmiin. Valitus ei tietenkään mennyt läpi ja minulle selvisi, että kaikki liitteet, jotka todistivat objektiivisesti sairaudestani (verikoetulokset, MRI-kuvat, EKG:t, neuropsykologiset tutkimukset jne) heitettiin pois ennen kuin valitus edes päätyi sosiaaliturvan muutoksenhakulautakuntaan.
Sossussa jouduin nuoren ikäni takia jonkinlaiseen tukiryhmään. Minulle läheteltiin kotiin papereita, joissa kyseltiin päihde- ja rikoshistoriastani. Minä, entinen luokan priimus, joka olin elättänyt itseni 16-vuotiaasta asti toimittajana enkä juonut koskaan yhtä ainutta alkoholiannosta.
Tukiryhmässä oloni takia jouduin jatkuvasti tapaamaan sosiaalityöntekijöitä, vaikka he myönsivät, ettei tapaamisista ollut mitään hyötyä, koska ongelmani oli fyysinen sairaus ja Kela. Tapaamiset heikensivät terveydentilaani kuten koko rulianssi muutenkin.
Eräästä tapaamisesta minulle ilmoitettiin vasta sen jo mentyä ohitse. Sossu ei ilmeisesti tajunnut, että kakkospostilla voi mennä useita päiviä postissa. Tukia ei voitu maksaa ilman tätä hyödytöntä tapaamista, jota jouduin odottamaan sitten monta viikkoa.
Sen kuun tuet sain 22. päivä. Sossu oli “pahoillaan”, kysyi että saanko ostettua ruokaa (sillä ei ollut kuitenkaan merkitystä, sainko vai enkö, koska he eivät mitenkään voineet antaa minulle rahaa ennen vaadittua tapaamista).
Sossun mielestä oli selvää, että olin työkyvytön ja sairas – ei tosin niin selvää, että he olisivat korvanneet minulle välttämättömän (ja lain turvaaman) terveydenhuollon. Vanhempani maksoivat sen. Hyvä niin, muuten olisin joutunut hoitokotiin tai kuollut.
Lykkäsin minulle määrätyn tärkeän lääkkeen aloittamista puoli vuotta, koska se ei ollut Kela-korvattava, sossu kieltäytyi maksamasta ja se maksoi noin sata euroa paketilta. Onneksi lopulta hain sen, sillä se mullisti elämäni.
Sossu myös uskoi, että Kela vielä hyväksyy B-lausuntoni, kunhan vain kirjoitan tarpeeksi monta valitusta, mitä ei tietenkään tapahtunut, koska G93.3 oli diagnosis non grata. Niinpä toimeentulotukipäätökset tehtiin vain kuukaudeksi kerrallaan ja odoteltiin Kelan päivärahoja. Suuri osa kaikista voimistani meni tähän lomake- ja byrokratiarumbaan. Öisin en pystynyt nukkumaan.
Tämä oli erittäin traumaattinen kokemus ja hyvin todennäköisesti aiheutti pysyvää vahinkoa terveydelleni. Se oli myös yksi syy siihen, miksi en pysty enää asumaan Suomessa.
En tosiaankaan muistele mielelläni kaikkein karmeinta aikaa elämässäni, mutta en myöskään halua olla siitä hiljaa. Sossusta saa helposti rahaa?
En ole läheskään ainoa ihminen, jolla on ollut vastaavia kokemuksia. Useista eri vaikeista sairauksista kärsivä ystäväni menetti kriittisen osan toimeentulotuestaan, koska ei terveydentilansa takia voinut osallistua työllistymistoimenpiteisiin. Hän oli vaarassa joutua kadulle, kun tulot eivät enää kattaneet edes vuokraa. Rahat hankittiin sitten vähemmän laillisin keinoin.
Tuttavani teki pari vuotta sitten itsemurhan kielteisen tukipäätöksen takia. Masentuneelle se oli viimeinen niitti. Valitettavasti en voi sanoa ihmetteleväni tätä päätöstä lainkaan, sen verran nöyryytystä ja epätoivoisia tuntemuksia koko tukihelvetti itsellenikin aiheutti. Sitä on vaikea ymmärtää, ellei itse ole ollut siinä labyrintissä.
Lisäksi mielessä pyörii se, miten esimerkiksi Briteissä median vammaisia suomiva “pummiretoriikka” on lisännyt viharikoksia ja itsemurhia, mistä olen kirjoittanut useissa blogipostauksissa ja kahdessa Tukilinja-lehden artikkelissa.
Lihaton loppuelämä
Tuhannet ihmiset viettävät tällä hetkellä lihatonta lokakuuta. Itselläni on nyt viidestoista sellainen meneillään, jos oikein laskin. Mutta niin kuin sanotaan: paras aika istuttaa puu on 20 vuotta sitten, ja toiseksi paras aika on nyt.
Viime viikolla ovensa avasi Amsterdamissa muutama vuosi sitten Haagiin perustettu De Vegetarische Slager eli “kasvispohjainen teurastamo”. Se on saanut lähes kulttimaineen: sitä on ylistetty New York Timesissä, sen tuotteita kokataan naistenlehdissä ja hienoissa ravintoloissa ja niitä myydään useissa tärkeissä hollantilaisissa supermarketketjuissa, yhteensä yli tuhannessa liikkeissä. Suomestakin löytyy yksi maahantuoja (ilmeisesti tukku).
De Vegetarische Slager tekee siis lihalta ja kalalta vaikuttavia tuotteita, jotka eivät sisällä kuolleita eläimiä. Lihankorvikkeiksi he eivät niitä halua kutsua, vaan lihattomaksi lihaksi. Tuotteet eivät ole suunnattu kasvissyöjille, vaan enemmänkin ihmisille, jotka haluavat syödä vähemmän lihaa. Ekologisuus ja eläinten suojelu on tosi iso juttu Hollannissa.
Osa tuotteista on tehty soijasta, osa lupiinista, ei siis esimerkiksi gluteenista kuten seitan. Joissain on maitoa ja kananmunaa, eli kaikki eivät ole vegaanisia, mutta vegaanisten tuotteiden määrä on kasvussa. Uusimmat pekoni ja pihvi, joita en ole vielä ehtinyt maistaa, on tehty kokonaan vihanneksista, pääraaka-aineena herne. (Lähikauppaamme oli tullut muuten selvä DVS-“plagiaattituote”: vegaanisia, lähilupiinista tehtyjä suikaleita. Maku jäi kyllä paljon jälkeen.)
Firman menestyksen takana on ne kaksi asiaa, jotka yleensäkin: tuotteet ovat hyviä ja ne on markkinoitu taitavasti (lähes nollabudjetilla!). Kolmen Michelin-tähden ravintolan el Bullin kokki ei erottanut vegetuotteita lihasta. Jotkut tuotteet ovat varsin ovelia, kuten “jauheliha” joka näyttää täysin oikealta raa’alta jauhelihalta. “Savumakrilli” vasta onkin hämmentävää. Liikkeen nimi sekä Art Nouveau -henkinen porkkanaa teurastava tyttö logossa ovat vekkuleita ja herättävät kiinnostuksen.
Odotan mielenkiinnolla, alkaako De Vegetarische Slager joskus valmistaa vegaanisia juustoja. Suurin osa alan tuotteista on nimittäin äärimmäisen kuvottavia, vaikka Jenkeistä löytää käsittääkseni aika maukkaitakin tuotteita, esim. sulatettuna venyvä ja vanuva Daiya-juusto sekä oikeiden juustojen tapaan kypsytettyjä artisaanicashewjuustoja. (Maitotuotteet häviävät maussa yleensä aika suvereenisti cashewtuotteille.)
Moni on ihmetellyt, että miksi kasvissyöjä haluaa syödä jotain lihaa muistuttavaa. En ymmärrä kysymystä. Eivät kaikki haluakaan. Joillekin De Vegetarische Slagerin tuotteet ovat aivan liian aidon oloisia. Mutta ei monelle kasvissyöjälle lihan maussa ole mitään vikaa, kunhan se ei tule eläimestä. Itse syön melko paljon “lihatonta lihaa”, koska joudun olosuhteiden pakosta syömään varsin vähähiilihydraattisesti.
Parempi kysymys olisikin: Miksi syödä kuolleita eläimiä, kun ei tarvitse?
P.S. Näemmä myös Suomen televisiossa on hiljattain jekutettu lihattomilla nakeilla.
Syöpäosastolla Neuvostoliitossa
Alexandr Solzenitsynin Cancer Ward (suom. Syöpäosasto) kiehtoi minua aiheensa takia, joten pitihän se napata mukaan, kun tuli vastaan kirpparilla joskus viime vuonna (kirja oli valitettavasti fyysisesti aika huonolaatuinen pokkari ja hajosi lukemisen aikana kolmeen osaan). Kirja perustuu Solzenitsynin omiin kokemuksiin uzbekistanilaisella syöpäosastolla 1950-luvulla.
Venäläisiä klassikoita pidetään usein raskaana ja monet niistä ovatkin, mutta Cancer Ward on varsin suoraviivainen ja helppolukuinen vaikeasta aiheestaan lukuunottamatta. Sellainen kuin monet klassikot – aina ei edes tapahdu mitään, mutta sitä lukee silti mielellään, koska se on niin hyvin kirjoitettu.
Kirja on myös mielenkiintoinen ajankuva 1950-luvun Neuvostoliitosta. Välillä käydään aika rajujakin vuoropuheluita sosialistisen järjestelmän toimivuudesta. Puolue, Lenin, Stalin, vankileirit, karkotus jne ovat jatkuvasti puheenaiheina. Eräs hahmo Pavel on kiihkososialisti, joka järkyttyy syvästi, kun Stalinin kuolinpäivän vuosipäivänä koko lehti ei olekaan Stalinin muistolle omistettu.
Kirjan päähenkilö on Oleg eli Kostoglotov, joka onnistuu sairaalan rutiinin keskelläkin ihastumaan peri kahteen eri naiseen. Myös monet muut hahmot ovat kuitenkin tärkessä roolissa ja nimensä mukaisesti kirja kertoo nimenomaan koko osastosta, ei vain yhdestä potilaasta.
Myös syöpäsairaalassa on varsin erilaista kuin nykypäivänä. Osa potilaista ei edes tiedä sairastavansa syöpää tai kieltää sen. Hoitoina on leikkauksia, röntgenhoitoja, hormonipistoksia, vitamiineja ja joku onnekas saa kolloidaalista kultaa. Yksi potilaista kuulee pakurikäävästä ja hankituttaa sitä itselleen (itse uskon Solzenitsynin parantuneen pakurilla, koska en keksi millä muullakaan sen ajan syöpähoidolla hän olisi voinut parantua, mutta voin olla ihan väärässäkin).
Sairaalassa olo on pelkkää hoitoja ja niiden odottelua, joskus kortin peluuta, sanomalehtien lukua ja salaa ryypiskelyä. Ei puhettakaan psykologeista, fysioterapiasta, saattohoidosta tai mistään muustakaan ja koska ollaan Neuvostoliitossa, myöskään esimerkiksi pappia ei ole.
Toisaalta kirjan naiskuva tuntuu kohtuullisen modernilta 1950-luvuksi, esimerkiksi syöpäsairaalassa on monia naislääkäreitä, myös johtavassa asemassa, ja heihin suhtaudutaan kuten miehiinkin.
Kirjan loppupuolella kerrontatyyli muuttuu aika paljonkin. Siellä on hieno kohtaus eläintarhasta, jossa Oleg miettii, että vaikka haluaisikin, eläimiä ei voisi päästää vapaaksi, koska ne eivät voisi enää elää vapaudessa. Tästä tuli hassulla tavalla mieleen Häpeämätön-romaanini alku, joka tietysti ei ole metaforaa Neuvostoliitolle.
Kirjan loppuosa tuntui ärsyttävältä, mutta viimeiset kaksi riviä olivat huikeat. Hämmentävästi myös niistä tuli Häpeämättömän loppu mieleen – en toki tällä vertaa itseäni Solzenitsyniin tai että loppu olisi yhtä hyvä.
Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Kaikille.
Sotkuinen koti ja liian lyhyt hame
Anneli Auer on taas vaihteeksi pyörinyt lehtien otsikoissa. Tappoiko hän miehensä vai ei? Tätä selvittämään on oikeuteen tuotu mm. entisiä seurustelukumppaneita ja muutenkin haetaan paljon nimenomaan luonneanalyysia.
On tyypillistä, että henkirikoksista epäiltyjen tai niistä tuomittujen käytöstä ja ulkoasua analysoidaan myös tavallisten ihmisten keskuudessa. “Sehän on ihan murhaajan näköinenkin” on yleinen kommentti. Jos ihminen on “ruma”, hänet on monen mielestä paljon helpompi kuvitella syyllistymässä karmeisiin rikoksiin kuin kaunispiirteisen.
Keskimäärin pidätyskuvat näyttävät tosi karuilta. Ei tosin ihme – ne muistuttavat passikuvia, joissa harva on edukseen, mutta usein ilman meikkiä ja muuten laittamattomina. Ihan selvä murhaaja?
Auerin viileän rauhallinen habitus on herättänyt paljon keskustelua ja etenkin epäilyksiä. Eikö se, että hän ei itke, todista hänen olevan syyllinen?
Moni on epäillyt, että Auerilla on Aspergerin syndrooma. Pidän sitä aivan mahdollisena. Se ei tietysti kerro syyllisyydestä suuntaan tai toiseen (vastoin yleistä virhekäsitystä Asperger-ihmiset osaavat kyllä valehdella, jotkut erittäin hyvinkin).
Rauhallisuus ei kuitenkaan ole ainoa, mitä Auer on tehnyt väärin.
Olen jonkin verran lukenut esimerkiksi Murha.infon keskusteluja Auerista. Siellä on raskauttavina tekijöinä pidetty mm. sitä, että Auer vietti paljon aikaa yksin (hups, minäkin taidan siis olla murhaaja), sitä että hän laihtui vankilassa (siellä ei tosin taida olla kovin kummoiset herkut) ja jopa sitä, että hän käyttää usein “liian vähän vaatteita”. Kuulemma joku murhaaja pukeutui aina sortseihin.
Auerin nettiin kirjoittamista teksteistä etsitään lisää todisteita kieroutuneesta luonteesta, esimerkiksi ilmaus “luuranko kaapissa”. Busted. Väitetysti Auer kirjoitti aika ronskejakin vitsejä nettisivustonsa foorumeille. Selvä pervo.
Kaikkein kuvaavinta on, miten monet (oikeasti, monet) perustelevat Auerin syyllisyyttä käytännössä sillä, että hän oli “huono äiti/vaimo”. Auerin koti oli sotkuinen! Jääkaapissa oli liian vähän ruokaa!
Minulla on eräs ystäväperhe, jonka koti on aina kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Heitä varmaan huvittaisi suuresti tuo syytös. (Vai huvittaisiko?) Veikkaisin ongelman olevan ennemminkin “lapsiperhe” kuin murhanhimoinen luonne.
Olen kirjoittanut ennenkin siitä, että naisen on vaikea tehdä mitään oikein. Aina on liian tyrkky tai liian harmaahiiri, liian bimbo tai liian nörtti. Auerin jokaista ilmettä ja elettä, jokaista vaate-, kampaus- ja meikkivalintaa seurataan. Niistä voi lukea ihan mitä tahansa haluaa.
Tuollainen seuranta on oikeasti aika karmivaa.
