Maailman upein hevonen
Kun 1930-luvun ravihevosesta kertova tietokirja nousee New York Timesin bestseller-listan ykköseksi, siihen on varmasti syynsä. Laura Hillenbrandin huikea journalistinen kirja on vuosien tutkimustyön tulos, joka kertoo paljon muustakin kuin Seabiscuit-hevosesta. Se kertoo Yhdysvaltojen 1930-luvun raviurheilumaailmasta ja siten myös koko ajastaan.
Seabiscuit oli alun perin rampana ja kilpailukyvyttömänä pidetty hevonen, jossa oikeat ihmiset näkivät potentiaalin ja kouluttivat ja ratsastivat sen huipulle. Se on siis pitkälti tarina amerikkalaisesta unelmasta: ryysyistä rikkauksiin.
Seabiscuitin megajulkisuutta on vaikea käsittää. 1930-luvun loppupuolella Yhdysvaltojen lehdet kirjoittivat hevosesta enemmän juttuja kuin Rooseveltistä tai Hitleristä. Sen mukaan nimettiin naisten hattuja, appelsiinilajeja ja lentokoneita. Seabiscuit-erikoisjunat kuljettivat eri puolilta maata hevosen faneja, joista osa pyörtyi katsomoissa jännityksestä. 40 000 ihailijaa matkusti pelkästään katsomaan hevosen kilpailuiden ulkopuolista harjoittelua.
Seabiscuit on myös tarina hevosen omistajista, hoitajista ja ratsastajista. Kirjassa on huikea draaman kaari, joka romaanissa tuntuisi melkein yliampuvalta. Intohimoa, dramaattisia käänteitä, uskomattomia voittoja, onnenkantamoisia ja traagista epäonnea, pelastumisia kuoleman porteilta, mahdottomuuksien muuttuminen mahdollisiksi.
Mielenkiintoista ajankuvaa luovat monet asiat, kuten kuvaus jockeyiden laihdutustavoista. Miesten piti painaa pahimmillaan alle 50 kiloa voidakseen ratsastaa joillain hevosilla kilpailuissa. Jotkut popsivat pelkkiä salaatinlehtiä, toiset söivät laksatiiveja tai lenkkeilivät hikoilupuvuissa. Aina he eivät jaksaneet nousta edes hevosen selkään.
Minua ei kiinnosta urheilu tippaakaan, en ole historiaintoilija tai heppahullu, mutta Seabiscuit tempasi mukanaan ja muutti ravimaailman todelliseksi ja eläväksi. 34 sekunnin kierrosajat loksauttavat leukoja ja sitä melkein alkaa puida nyrkkiä lukiessaan, että Seabiscuitille oli määrätty 130 paunan painolasti, siinä missä jokin toinen hevonen pärjäsi 120 paunalla.
Erityisen kiehtovaksi Seabiscuitin tekee itselleni se, että sen kirjoittanut Laura Hillenbrand sairastaa CFS:ää kuten minäkin. Hän on tehnyt suuren osan tutkimustyöstään sängyssä maaten. Hänen kuntonsa heikkeni entisestään Seabiscuitin kirjoittamisen myötä. Hillenbrand on kirjoittanut sairaudestaan erinomaisen esseen New Yorker -lehteen.
3 Responses “Maailman upein hevonen”
Kyseessä taitaa kuitenkin olla laukkahevonen eikä ravuri.
Mmm, kiitos tarkennuksesta, Mari. En tosiaan seuraa urheilua lainkaan ja luin tämän kirjan englanniksi, joten terminologiassa saattaa olla muutakin pielessä.
Aivan, englanniksi racehorse voi viitata sekä laukka- että ravihevosiin.