Syöpäosastolla Neuvostoliitossa

Alexandr Solzenitsynin Cancer Ward (suom. Syöpäosasto) kiehtoi minua aiheensa takia, joten pitihän se napata mukaan, kun tuli vastaan kirpparilla joskus viime vuonna (kirja oli valitettavasti fyysisesti aika huonolaatuinen pokkari ja hajosi lukemisen aikana kolmeen osaan). Kirja perustuu Solzenitsynin omiin kokemuksiin uzbekistanilaisella syöpäosastolla 1950-luvulla.

Venäläisiä klassikoita pidetään usein raskaana ja monet niistä ovatkin, mutta Cancer Ward on varsin suoraviivainen ja helppolukuinen vaikeasta aiheestaan lukuunottamatta. Sellainen kuin monet klassikot – aina ei edes tapahdu mitään, mutta sitä lukee silti mielellään, koska se on niin hyvin kirjoitettu.

Cancer Ward -kansi

Kirja on myös mielenkiintoinen ajankuva 1950-luvun Neuvostoliitosta. Välillä käydään aika rajujakin vuoropuheluita sosialistisen järjestelmän toimivuudesta. Puolue, Lenin, Stalin, vankileirit, karkotus jne ovat jatkuvasti puheenaiheina. Eräs hahmo Pavel on kiihkososialisti, joka järkyttyy syvästi, kun Stalinin kuolinpäivän vuosipäivänä koko lehti ei olekaan Stalinin muistolle omistettu.

Kirjan päähenkilö on Oleg eli Kostoglotov, joka onnistuu sairaalan rutiinin keskelläkin ihastumaan peri kahteen eri naiseen. Myös monet muut hahmot ovat kuitenkin tärkessä roolissa ja nimensä mukaisesti kirja kertoo nimenomaan koko osastosta, ei vain yhdestä potilaasta.

Myös syöpäsairaalassa on varsin erilaista kuin nykypäivänä. Osa potilaista ei edes tiedä sairastavansa syöpää tai kieltää sen. Hoitoina on leikkauksia, röntgenhoitoja, hormonipistoksia, vitamiineja ja joku onnekas saa kolloidaalista kultaa. Yksi potilaista kuulee pakurikäävästä ja hankituttaa sitä itselleen (itse uskon Solzenitsynin parantuneen pakurilla, koska en keksi millä muullakaan sen ajan syöpähoidolla hän olisi voinut parantua, mutta voin olla ihan väärässäkin).

Sairaalassa olo on pelkkää hoitoja ja niiden odottelua, joskus kortin peluuta, sanomalehtien lukua ja salaa ryypiskelyä. Ei puhettakaan psykologeista, fysioterapiasta, saattohoidosta tai mistään muustakaan ja koska ollaan Neuvostoliitossa, myöskään esimerkiksi pappia ei ole.

Toisaalta kirjan naiskuva tuntuu kohtuullisen modernilta 1950-luvuksi, esimerkiksi syöpäsairaalassa on monia naislääkäreitä, myös johtavassa asemassa, ja heihin suhtaudutaan kuten miehiinkin.

Kirjan loppupuolella kerrontatyyli muuttuu aika paljonkin. Siellä on hieno kohtaus eläintarhasta, jossa Oleg miettii, että vaikka haluaisikin, eläimiä ei voisi päästää vapaaksi, koska ne eivät voisi enää elää vapaudessa. Tästä tuli hassulla tavalla mieleen Häpeämätön-romaanini alku, joka tietysti ei ole metaforaa Neuvostoliitolle.

Kirjan loppuosa tuntui ärsyttävältä, mutta viimeiset kaksi riviä olivat huikeat. Hämmentävästi myös niistä tuli Häpeämättömän loppu mieleen – en toki tällä vertaa itseäni Solzenitsyniin tai että loppu olisi yhtä hyvä.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Kaikille.

3 Responses “Syöpäosastolla Neuvostoliitossa”

  1. Timo Hellman says:

    Kirjan nimi ei ole Cancer Ward, vaan Rakovy Korpus, mikäli kirjan suomenkielinen nimi ei kelpaa. Vaikka kirja olisikin luettu vain englanninkielisenä käännöksenä, alkukielinen nimi on korrekti mainita suomenkielisen nimen ohella.

    Suomi on edelleen Venäjän naapurissa, Oxford on kauempana.

    • Validi pointti. Pitää jatkossa kiinnittää huomiota siihen, että mainitsen kirjoista myös alkuperäisteoksen nimen (jos sellainen on erikseen) enkä vain lukemani käännöksen sekä suomenkielisen käännöksen nimeä.

      Helmet-kirjasto on tosin sitä mieltä, että tuo alkuperäisnimi translitteroidaan suomeksi Rakovyi korpus. Kumpi onkaan sitten oikeassa, minä en venäjän translitterointia tunne alkeita pidemmälle.

  2. Timo Hellman says:

    Rakovyi, tosiaan. Olen lukenut venäjääni vain kurssillisen ja translitterointi pääsee välillä lipsumaan. :)

Kommentoi
Name and Mail are required