Taivas putoaa

Älä kirjoita kirjoja, se ei ole täysjärkisen ihmisen hommaa. Tai siltä on ainakin viime aikoina välillä vahvasti tuntunut.

On ollut täysi kaaos, kun olen valmistellut kaksi eri kirjaani, romaanin ja lääketiedekirjan, yhtä aikaa painoon. Vedoksia ja kansia on tullut tarkastettavaksi samaan aikaan ja lääketiedekirjaan piti tehdä hakemisto, jonka tekemiseen meni tekstinkäsittelyohjelman mukaan 23,5 tuntia – se on tosin alakanttiin. Osaan lääketiedekirjastani suuren osan sivunumeroista ulkoa…

Ehdin jo kyllästyä molempiin opuksiin noin miljoona kertaa tsiljoonan läpilukukierroksen aikana. Paitsi Häpeämättömän loppupuoleen, siihen en kyllästy ikinä, vaan aina on pakko lukea vielä yksi sivu ja vielä yksi, vaikka olen sen itse kirjoittanut. (Toivottavasti edes joku muu on samaa mieltä.)

Molemmat kirjat ovat nyt painossa. Jännä sattuma muuten, että molempien takakansi on tumman punaruskea ja toistaa etukannen kuvaa, ja selkä on pinkki.

Ei koskaan enää. Tai siis en aio kirjoittaa enää lääketiedekirjoja (niin kauan kuin olen tässä kunnossa, mikä tuskin muuttuu). Keväällä olisi tarkoitus ilmestyä yksi kirja, jota tulen Suomeen tekemään, mutta se voi olla viimeinen tietokirjani. Ehkä jokin uusi yhteisprojekti saattaa vielä tulla. Joka tapauksessa keväällä ei tietysti tule romaania – saa nähdä tuleeko ensi syksynäkään.

Olin vähän aikaa hieman paremmassa kunnossa, en ole varma miksi, mutta samaan aikaan olen joutunut taistelemaan normaalia pahempien hypoglykemioiden, epilepsiakohtausten, diabetes insipiduksen pahenemisten sun muiden kanssa.

Kaikki mahdollinen ja mahdoton on mennyt vituiksi. Ei noissa kirjoissa niinkään, vaan kaikessa muussa. Seurauksena on ollut unettomia öitä ja hengenvaarallisia lisämunauiskriisejä. On sellainen olo, että ei uskaltaisi koskea mihinkään, kun kaikki menee kuitenkin rikki. Tai katto putoaa päähän vähintäänkin. Tai taivas. En ihmettelisi.

Kahdesti sain niin pahan hypoglykemian, että harkitsin vakavasti ambulanssin soittamista. (Olin hyvin lähellä oksentaa enkä saanut ruokaa menemään alas, ja koska hypoglykemiani on osittain reaktiivinen, esim. glukoositabletit tai mehu olisi hyvin huono idea.) En tiedä tosin, mitä sairaalassakaan voitaisiin tehdä, kun IV-glukoosi ja glukagoni ovat tuon reaktiivisuuden takia kielletty. (Jos joku tietää, kertokaa minullekin!)

Todella pelottava kokemus. Ei ole koskaan aiemmin käynyt näin, vaikka olen kärsinyt hypoglykemiasta vuosia ja se on ollut välillä muutoin paljon vaikeampi, siis niin, ettei pystynyt oikein liikkumaankaan. Tähän mennessä paras keksimäni selitys on migreenin kohtauslääkkeenä ajoittain käyttämäni beetasalpaajan (joka ei minulla aiemmin ole pahentanut hypoglykemiaa) ja luultavasti useamman ruoan/luontaistuotteen yhteisvaikutus. Saa nähdä olenko oikeassa.

Ja se käytännössä viimeinen toiveenripe paremmasta elämästäkin meni, kun metyylifolaattikin lakkasi toimimasta.

No, elämä jatkuu, ainakin toistaiseksi. Nyt työstän kirjatraileria valmiiksi lauantaista julkaisua varten, sitten lähden Suomeen. Sen jälkeen onkin jo NaNoWriMo ja NaNon jälkeen kirjanjulkkarit, jos pystyn ne järjestämään. Olen tulevasta romaanista tosi innoissani, koska sen maailma on niin fantastisen kiehtova. Ja kuitenkin ihan oikeasti olemassa.

4 Responses “Taivas putoaa”

  1. Marja Leena says:

    Uskomatonta, kuinka tuottelias olet ollut vakavasta sairastamisesta huolimatta. Toivottavasti saat myös jostain uutta energiaa, sillä sairaus vie sitä varmasti paljon. Halauksia täältä.

    • Kiitos. “Paljon” on varsin hienovaraisesti ilmaistu, kun sairaus vie yli 90 % kaikesta energiastani. :-P On vaikea tuntea itseään tuotteliaaksi, kun todo-listoilla on yli tuhat tuntia tekemättömiä asioita, sähköpostilaatikossa tuhansia lukemattomia viestejä ja koko ajan saa kuulla “Mikset ole vielä tehnyt sitä ja tätä?” “Saitko sähköpostini, kun en ole saanut mitään vastausta?” jne.

Kommentoi
Name and Mail are required